— Ettekö sitä jo löydä vai suottako ilveilette?
— No, no, eihän niin tuimasti, eihän tässä hätää mitään.
— Kyllä minä...
— Ei hätää häihin eikä kiirettä kirkkoon.
— Mutta minulla on kiire!
— Jaa häihin?
— Mitä te rähisette?
— Enhän minä rähise.
— Mutta minä en laskekaan teitä junaan.
— Mitä? Miksette laske, tässä on piletti.
— Te olette humalassa.
— Kyllä minä voin kävellä yhtä suorana kuin tekin.
— Mutta henkenne haisee.
— Niin teidänkin, vaikkette ole mitään maistellut: Eihän pari lasia
miestä kaada.
— Menkää tiehenne!
— Mihin minä näin yöllä?
— Menkää sinne, mistä tulittekin, huusi Kisko korottaen tahallaan
ääntään.
— So, so, hyvä herra, älkäähän nyt niin topakasti! — Elfriida...
hm! Asemamies Kisko ei voinut enään hillitä itseään, vaan tarttui
peltisepän käsivarteen.
Isosta salista olivat poliisit kuulleet kovaäänisen keskustelun, he
tulivat ja tarttuivat Koskisen molempiin käsiin.
— No mennään vaan, sanoi Koskinen ja kulki poliisien mukana ulko-ovesta.
Torilla päästivät poliisit hänet menemään, koska hän hyvin pysyi omilla
jaloillaan eikä sanonut mitään.
Ulkona satoi lunta ja tuiskutti. Siellä täällä paloivat vielä
sähkölamput, ja lumihiutaleet tanssivat kuin valkeat perhoset lamppujen
ympärillä. Ajurit istuivat kuin lumiukot torinkulmassa korkeilla
istuimillaan. Peltiseppä katseli ympärilleen. Viheltäisikö hän ajuria?
Hän naurahti katkerasti tälle ajatukselle. Yömajaan? Eihän hänellä
ollut niin paljon rahaa, että olisi voinut yömajaan päästä. Hän katseli
taakseen. Asemasalista näkyi valoa, joku sammutti aseman ulkopuolella
olevan sähkölampun. Välähdykseltä näki hän vielä asemamiehen, joka
katseli torille ikkunasta. Peltiseppä veti kauluksen korvilleen,
painoi lakin vielä syvemmälle silmilleen ja alkoi astella Sörnäisten
tielle. Hän kulki yhä kauemmas läpi etukaupungin, ohi työväenkasarmien
ja tehtaiden. Jalan hän nyt asteli keskiyöllä kohden kotiaan, taakse
jäi kaupunki, hän kulki ohi mökkien, pitkin merenrantatietä. Kulki
kulkemistaan läpi jonkun kalliometsän, yli mäkien alas notkoihin.
Monta, monta kilometriä hän saisi näin kulkea, ennenkuin saisi maata
kodin lämpöisessä vuoteessa. Ja tuuli puisteli häntä hartioista, se
työnsi häntä eteenpäin. Hän katseli taakseen. Taivaalla oli hehku,
joka heijastui kaupungin valoista. Hän painoi lakin vielä syvemmälle
silmilleen ja kahlasi eteenpäin lumessa pimeällä tiellä.