Hillevi rouvan luonteen hieno hiljaisuus oli vihkinyt koko
Vanhankartanon elämän herkälle hiljaisuudelle, joka uinaili ullakolla
ja hämärissä huoneissa. Kartanon vanha herra oli jo aikoja sitten
kuollut, kuoleman korkea vieras oli poistuessaan laamannivainajan
työhuoneesta jättänyt umpean, unisen hengen kaikkialle. Työhuone
oli entisellään, huonekalut, sänky, ja pääpatjassa, johon nojaten
laamanni oli iäksi ummistanut silmänsä, oli vielä pään muodostama
lovi. Mihinkään ei saanut koskea, tämä oli Hillevi rouvan hiljainen
käsky. Mustetolppo ja kynäkin pöydällä oli vielä samalla paikalla, kuin
mihin kouristunut käsi oli sen jättänyt, ilmaistuaan viimeisen vaikean
tahtonsa. Kummallisen jälkisäädöksen mukaan saisi Hillevi rouva omistaa
kartanon, niin kauan kuin hän siinä asuisi.
Ja Hillevi rouva oli uskollisesti täyttänyt miesvainajansa tahdon ja
määräyksen.
Hän istui nyt sinisessä huoneessa surupukuisena kartanon
puistonpuoleisessa päässä ja katseli ilta-auringon kultaamasta
ikkunasta etäisyyteen. Vanhat surupukuiset naakat puiston puissa
istuivat katsellen Hillevin huoneeseen ja haastelivat hiljaa
keskenään. Ne lentelivät sitten mustana parvena yli koivulehtokujan,
joka johti maantielle. Maantien yli suuntasivat ne salaperäisen
lentonsa männikkömäen lappeella lepäävän kellertävän Sarkun kartanon
poppeleihin. Sieltä ne katselivat, miten Kuuno herra, Hillevi rouvan
sisarentyttären mies hautoili harmaita ja huonoja ajatuksia. Naakat
tulivat ikäänkuin härnäämään Kuuno herran rikollisia suunnitelmia.
— Naa, naa, sinä mietit taas sitä jälkisäädöstä, oli Kuuno kuulevinaan.
— Minä mietin tilani parantamista. Minun ja Vanhankartanon maat
työntävät toisiaan, ne pitäisi yhdistää.
— Sinä mietit, miten saisit enemmän peluurahoja. Kaupunkiin ajelit ja
pelasit pois ulkotalosi. Naa, naa!
— Minä mietin sitä, mikä minulle kerran kuuluu. Hillevi rouvan vouti
on veltto ja kartano rappeutuu. Minä ostan uudet koneet, raivaan uudet
maat. Minä tahdon laajentaa sukuni tilan suureksi.
— Naa, naa, nauskivat taas naakat. Sinä mietit, miten saisit
Vanhankartanon käsiisi, jo Hillevi rouvan eläessä sinä mieletön sitä
mietit, kurja Kuuno, kurja Kuuno!
— Kurjat linnut, häiritsevät työtäni! ärtyi Kuuno herra, kulki taas
kaapille ja kaatoi tulista Marsala viiniä pitkään pikariin.
— Naa, naa, olit kunnon Kuuno, kunnon Kuuno! Nyt sinä mietit Hillevin
kuolemaa!
— En mieti kuolemaa, mutta...
— Naa, naa, mutta mitä...?
— Miten minä saisin Hillevi rouvan muuttamaan syntymäsotilaspuustelliin
tuonne joen rannalle.
— Sinä ajat pois Hillevi rouvan, nakuttivat taas naakat.
— En aja, mutta mustat muistot, laamannivainajan kummittelut tekevät
Hillevin sairaaksi. Hän miettii vain hautajaisia ja tuonpuolista
pimeyttä... Lääkäri on sanonut...
— Lääkäri, hahhaa, nauroivat naakat, sinä itse olet sen keksinyt, kurja
Kuuno, kurja Kuuno!
— Huis linnut! sähähti Kuuno herra, avasi ikkunan ja karkoitti naakat.
Nauraen lensivät ne taas Vanhankartanon vanhoihin vaahteriin ja
alkoivat keskustella ihmiskohtaloista ja koettelemuksista. Mutta ne
vaikenivat nähdessään, että Hillevi vaipui valkean unen valtaan.
Ja hieno Hillevi rouva näki puoli-unta. Hänen miehensä istui taas
työhuoneessaan ja kirjoitteli...
— Missä sinä olet ollut niin kauan? kysyi Hillevi.
— Kaukana vieraalla maalla, ihanassa maassa, missä kesä iäti kentillä
kukkii, missä suloiset sielut kaipaavat iäti rakkaittemme rauhallisiin
koteihin. Minä tulen tänne kuin salaa silloin, kun sinun sielusi minua
halajaa, mutta kauan en voi viipyä...
— Kartanossa ei kukaan tiedä sinun tulostasi.
— Mutta Kuuno ajattelee minusta mustia ajatuksia, hän voi tulla tänne,
hän karkoittaa minut kuin sinutkin, puhui taas ääni.
— Kuuno on niin hyvä minulle, kuiskasi Hillevi unissaan.
— Hän on hyvä vain pettääkseen sinut, huokasi henki. Etkö näe hänen
alhaista ahneuttaan?
— Minä näen vain hänen hyvyytensä, huokasi Hillevi.
— Kerran sinun silmäsi aukenevat, varoitti henki.
— Silloin näen sinut ja yhdyn sinun sielusi iäisyyteen, kuiskasi
Hillevi.
Samassa Hillevi heräsi. Tuuli ravisteli ullakkoa, kuului kolinaa
ylähuoneesta, ikäänkuin joku olisi siellä kävellyt. Puistonovi rämähti
auki, ikäänkuin joku olisi sen kiireissään riuhtaissut auki. Ja naakat
pelästyivät, ikäänkuin joku tuntematon olisi häirinnyt heidän untaan.
Hillevi hätkähti. Kummitteliko taasen yliskamarissa vai kummittelivatko
hänen aivo-aaveensa? Hän hieroi hienonkaarevaa, kermankelmeätä
nenäänsä. Hillevi kuunteli kuultavan kukankellertävillä kasvoillaan.
Hillevi rouva vainusi vierasta, hän tunsi jo kaukaa vaistomaisesti
vieraan tulon.
— Tulee vieraita, ajatteli hän ja katseli riutuvaan iltapäivähämärään.
Sarkun kartanossa sammui Kuunon huoneen lamppu.
— Kuuno lähtee matkalle, Kuuno kääntyy tänne. Kuule, kuinka vaunut
vierivät yli jokisillan, ylös mäkeä, ohi riihirakennusten, ali vanha
lehtokujan.
Hillevi rouva ajeli edellä ajatuksissaan vaunuissa. Vaunut ajoivat
pitkin kartanon pihamaan ympyriäistä kehää, jonka keskellä vihreä
lasipallo kiilsi kuin tarhapöllö. Vaunut seisahtuivat portaitten eteen.
* * * * *
Sudennahkalakki päässä astui punarosonaamainen, kookas, komea mies
siniseen huoneeseen ja Hillevi rouva nousi kulkien häntä vastaan.
— Hyvä, että tulit, Kuuno! Etkö sinä nähnyt ketään vastaantulijaa
jokisillalla... laamannia? Oh, minä niin pelkäsin, nyt en enään
pelkää...
— Tätikulta, sinä näet vain uninäkyjä, en nähnyt sillalta saukkoakaan.
— Sitten _hän_ on vielä huoneessaan, etkö kuule, kuinka keinutuoli
liikkuu?
— Ehkä akkuna on auki, tuuli kiikkua liikuttaa.
— Mutta hän on talossa, hänen henkensä on huoneen hajussa, käden
koskettamissa kaluissa, kartanossa kaikkialla.
— Täti, jos on henkiä, niin niitä ei ainakaan näe.
— Kuuno, laamannin kuoleman jälkeen _tunsin_, kuinka hän herätti minut,
ja usein sen jälkeen olen tuntenut hänen läheisyytensä. Sanotaan, että
vainajat lähestyvät meitä, kun me ajattelemme heitä, mutta lähtevät,
kun emme näe emmekä ymmärrä heidän henkipuhettaan.
— Olet, täti, taas lukenut salatieteitä ja Poen runoelmat
kauhunäyillään tekevät vain suloisen, sairaan pääsi vielä sairaammaksi.
Kas niin, nyt minä nostan tämän kauhun runoilijakuninkaan kauniisti
hyllylle, eikä täällä enään kummittele.
Näin sanoen asetti Kuuno runokirjan kirjakaappiin.
— Niin, nyt minä olen tyyni, Kuuno, kun sinä olet täällä. Kävisit
useammin, mutta sinä matkustat niin usein kaupunkiin.
— Sinun pitäisi ajatella jotain muuta, täti, sanoi Kuuno todella
säälien Hilleviä, sillä hän saattoi toisinaan olla hellä katumapäällä
ollessaan, kaupunkijuominkien jälkeen. — Jospa muuttaisinkin tänne.
— Niin, Kuuno, muutakin.
— Mutta Sarkku, miten sen käy? Täti, sinua vaivaavat vain muistot
laamannista, jotka herättävät sinussa sairaita suruja. Muuttaisit
joksikin aikaa syntymäpuustelliisi, lääkärikin on niin neuvonut.
— Lääkäri, lääkäri ei voi minulle mitään, minun sieluni on sairas.
Kuuno soitti pöytäkelloa ja huoneeseen tuli vanha Mari.
— Mari hoitaa nyt hellästi laamannin rouvaa. Lähden kaupunkiin, samalla
pyydän tätiä kirjoittamaan tämän velkapaperin alle.
— Kuuno kulta, kirjoitan vielä tämän kerran, mutta tästä lähin saat
paremmin hoitaa kartanosi asioita.
Kuuno puri hammasta ja rikinkellanvihreä silmä välähti. Kuuno herrassa
heräsi taas paha, pinnallinen luonne. Hän muisti velkamiehensä. Hän
sävähti, hillitsi itsensä, kumartaen suuteli hän tätiä otsalle ja
poistui.
Mutta niin pian kun Hillevi oli poissa hänen näkyvistään, saivat
ahneuden ja peliraivon hurjat henget vallan hänen sielussaan. Eteisestä
näki hän pihalyhdyn valossa komean navetan, aittarivit, myllyn. Myllyn
takana kuu kumotti. Pihakoira haukkui kuuta. Myllyhaan takana kohosivat
Kyöpelinvuorta kohden suunnattomat, koskemattomat metsät.
Mikä mieletön ajatus! Mikä suunnaton rikkaus! Hänen täytyi saada
Hillevi rouva pois kartanosta hinnalla millä hyvänsä! Hätäkös oli
Hillevi rouvan asua puustellissaan. Ja äkkinäisen päähänpiston
valtaamana hän sieppasi porstuan naulakosta laamannin ketunnahkaturkin
ja majavalakin ja syöksähti tiehensä illan pimeään.
Kauan valvoi Hillevi rouva ja ajatteli Kuunon kehoitusta. Muuttaisiko
hän pois rakkaasta kartanosta, jossa hän kukkeana neitona ja valoisana
vaimona oli elänyt elämänsä suurimmat ja salaperäisimmät hetket. Mari
lohdutti häntä. Hän nukahti, kun Sarkun kartanossa sammui tuli.
Mutta Kuuno kuuli kartanosta lähtiessään Vanhankartanon naakkojen
nauravan:
— Kuuno konna, Kuuno konna!
Hän läimäytti piiskalla orhia ja ajeli puiston ohi kaupunkiin vievälle
tielle.
* * * * *
Hillevi palasi haudalta, jonka hän rakkauden runsaalla raukeudella oli
koristanut syksyn viimeisillä valmuilla. Haudan varjot seurasivat hänen
varjoansa ja ne yhtyivät kartanon varjoihin. Hillevi toi huoneeseen
mullan ja kellastumisen tuoksun ja varjot viihtyivät hyvin hämärissä
huoneissa ja surullisissa soppiloissa. Maahiset, mannun henget etsivät
aina tuollaisia kuolleilta näyttäviä vanhoja kartanoita, joiden sokeat
ikkunat ikävöivät illan väräjäviä varjoja.
Ja Hillevi rouva istui surupukuisena laamannin kuolinpäivänä korkeassa
perhetuolissa ja seurusteli vierasvakaisten varjojen kanssa. Sillä
Hillevi oli mielestään joutunut jollekin väärälle taivaankappaleelle,
hänen säteilevä sielunsa oli kotoisin jostakin puhtaasta ja paremmasta
maailmasta. Tämä typerä, pöyhkeilevä ja puutteellinen maan maailma ei
ymmärtänyt hänen sielunsa mittaamattomia maailmanääriä, niinkuin ei
hänen kirkas korkeutensa käsittänyt tätä pientä ja matalaa maailmaa.
Hillevi rouvan henki harhaili vielä haudalla, johon hän oli teettänyt
torven, jonka kautta hän puheli laamannivainajalle. Tällaisten
haudantakaisten taivallusten jälkeen oli hän tavallisesti herkempi
hätkähtämään pienimmästä nurkan naksauksesta tai vanhojen huonekalujen
natinasta, jotka aina ikäänkuin huokailevat itseksensä.
Hillevi tuijotti suurin sielukkain silmin hienonkalpeine kasvoineen
yli tummuvan illan, kellertävien ketojen yli, Sarkun kulmahuoneen
saatanallista valoa.
* * * * *
Mutta mitä teki Kuuno herra? Kaunis ja komea Kuuno seisoi Sarkun
suuressa valkoisessa kulmasalissa ison, kattoon ulottuvan
Kustavikuninkaanaikuisen, kullalla ja valkealla kehystetyn, siron
seinäpeilin edessä. Kuuno herra oli usein ottanut osaa kartanokeikarien
ja aatelisarmojen paimennäytelmiin ja paastopeleihin. Nyt hän pelasi
vaarallista peliä, mikä voisi päättyä kuolemalla tai voitolla.
Peilipöydällä oli laamannivainajan valokuva, jota hän tavan takaa
tarkasteli asettaessaan päähänsä lettipäisen, valkean puuteritukan.
Hän maalasi poskipäänsä hiukan bordeauxviinin värillisiksi, kiinnitti
mastiksella pulisongit ja asetti nenälleen kultasankaiset nenälasit.
Sitten hän etääntyi peilistä ja naurahti omalle kuvalleen. Hän oli
itse ilmetty laamanni! Tai hänen toinen huonompi minänsä, jonka
eleitä ja ääntä hän matki! Tekikö hän näin väärin Hillevi rouvalle ja
laamannin muistolle? Mitä vielä! Tämähän oli vain iloista pientä pilaa,
jolle juomaveikot makeasti nauraisivat. Näin hän parantaisi Hillevin
sairaalloisista mielialoista, joihin häntä vaivuttivat tutut esineet,
vanhat muistot ja kartanon kolkkous, joihin Hillevi kummitushetkinä
kutsui henkiä ja haltioita. Tämä näytelmä päättyisi samppanjakemuilla
ja potpurrikarkeloilla. Ja Kuuno astuisi ylimpänä isäntänä
Vanhaankartanoon, kuin karnevaalikuningas viininlehvä otsalla ottamaan
perintönsä. Entä Hillevi rouva? Saisi rauhan uudessa ympäristössä,
vanhassa puustellissa, joissa eivät kirotut naakat kirkuneet
omanvoitonpyynnistä, kavalista keinoista, saastaisista salajuonista.
Niin päättyisi kaikki kaikkien hyväksi, murhenäytelmä päättyisi syntien
ja syiden sovinnolla. Ja esirippu laskeutuisi.
Niin mietti Kuuno, kulki porstuaan, pani päähänsä majavalakin,
kääriytyi laamannin ketunnahkaturkkiin. Otti komerosta salalyhdyn ja
hiipi kuin varas hämärähenkiseen ilta-yöhön.
Mutta samaan aikaan, kerrotaan, istui Hillevi sinisessä huoneessaan
kutsuen henkiä hämyhetkien viettoon ja kuiskasi kauan kaivatulleen,
kauan kadotetulleen:
— Tule, sinä henki minun hengestäni, näkymätön näkijäni ja näyttäydy
minulle! Suo minun havaita sielusi hahmo, etten kalvavaan kaipaukseeni
kuolisi! Minä kutsun sinua, Siivert, sinä kaksoissieluni!
Hän kuunteli. — Sade rummutteli kartanon ruutuja ja ullakolla ulisi
tuuli. Sateen sihinästä oli hän eroittavinaan askeleita puutarhasta,
siellä taittui sireenin oksa ihan ikkunan alla. Hillevi säpsähti oman
kutsunsa kuiskeita. Hän kuuli kolinaa puutarhakuistilta. Kun hän
kääntyi, näki hän pitkän varjon ulkona. Laamannivainaja seisoi hetken
ilmi-elävänä terrassilla ja samassa hänen hahmonsa haihtui hämäryyteen.
Sanomaton, selittämätön ilo täytti Hillevi rouvan ja tumma tyyneys
lankesi hänen ylitsensä. — Hän istui korituolissaan liikkumatta
katsellen salinovelle, josta hän odotti oudon, kaukaisen ja kaihotun
vieraan tulevaksi.
Eteisen ovi aukeni hiljaa, salalyhdyn valossa kulki vieras väärällä
avaimella, peittäen valon turkkiinsa hän avasi salin oven ja seisoi
kynnyksellä.
Hillevi rouva ei päässyt paikaltaan: hämärän oviaukon auteudesta
naulitsi kaamea katse hänen katseensa. Niin katselivat he hetken
toisiaan, mikä Hillevistä tuntui pitkältä kuin laamannivainajan
hautauspäivä. Outo vieras ei virkkanut sanaakaan. Hillevi voitti
värisevän, pehmeän pelkonsa, näky oudostutti ja onnellistutti samalla
kertaa, sillä oven olennossa oli jotakin vierasta ja samalla tuttua.
Vainaja oli kuullut hänen kutsunsa. Vihdoin Hillevi kysyi vapisevalla
ja vaivaloisella äänellä:
— Tulitko sinä minua noutamaan?
Vieras ravisti päätään.
— Mitä tahdot? Tahdotko testamenttisi?
Vieras kohautti olkapäitään.
— Sano tahtosi, sen täytän kuten jälkisäädöksesikin.
— Muuta pois kartanosta, sanoi outo kolealla äänellä ja katosi aukon
pimeyteen.
Hillevi kiljahti ja vaipui tiedottomana lattialle. Toden- ja
tarunsekainen oli vieraan äänen voimalla iskenyt hänet maahan kuin
ukkosen vaaru.
Mari saapui siunaten huoneeseen ja nosti pyörtyneen rouvan lattialta.
* * * * *
Viikon ajan houraili Hillevi rouva salaperäisestä vieraasta.
Vakuuttamalla hän vakuutti nähneensä laamannivainajan, mutta kukaan
ei uskonut häntä. Mari lohdutteli häntä ja lääkäri kävi häntä
katsomassa. Hillevin korvissa kaikuivat vielä sanat salaiset: Muuta
pois kartanosta! Ne eivät antaneet hänelle hetkenkään rauhaa. Hän
tahtoi muuttaa pois kartanosta pieneen puustelliinsa ja lääkärikin
suostui siihen, koska hän arveli vaihtelun vaikuttavan parantavasti
Hillevi rouvan hiushienon herkkiin hermoihin. Hän toipui ja
tyyntyi. Ja kummallinen kohtalo ajoi asian niin, että toipilas
istui puustellin pienessä kamarissa räiskyvän takkavalkean ääressä.
Mutta Vanhaankartanoon oli tullut Kuuno herra. Asianajajilla ja
käräjänkäynneillä vahvistutti hän oikeutensa Vanhaankartanoon, josta
Hillevi rouva oli omasta tahdostaan muuttanut siirtäen siten omat
oikeutensa Kuuno herralle, lähimmälle perijälleen. Juomapidoilla,
joihin hän oli kutsunut pitäjän kaikki huikentelevat herrat, hän
vastaanotti isännyytensä. Mutta kova onni kohtasi häntä heti ensi
viikkona. Vaunuhevonen, joka kerran oli saattanut laamannivainajan
hänen viime matkalleen, potkaisi häntä tallissa, kun hän sitä
piiskalla kuritti. Ja nyt sai Kuuno herra vuorostaan olla vuoteen
omana. Siinä levätessään ehti hän nyt miettiä kaikkia kummitusjuttuja
laamannista, joita juomaveikot olivat veistelleet. Jamaikka-pullo oli
aina hänen yöpöydällään, humalan horrostilassa hän oli kuulevinaan
kolinaa laamannin työhuoneesta yläkerrasta. Hän naurahti ensin niille
harhaluuloilleen.. Huonekalut alkoivat huokailla hänelle kuten Hillevi
rouvalle ja hän saattoi parkaisten kohota istualleen puiston oven
rämähtäessä auki tuulen tuivertaessa. Ja silloin kuuli hän naakkojen
naurun: kurja Kuuno, kurja Kuuno. Otti pistoolin pöydältä ja ampui
niitä läpi ikkunan, että lasit säpäleinä särkyivät lattialle. Sitä
hullummin huusivat vain naakat. Vähitellen vaipui hän yksinäisyyden
avuttomaan, aavemaiseen maailmaan, josta vain humalan hurjuus hänet
hetkeksi vapautti herpaistakseen hänen hermojaan kuulemaan ääniä ja
omantuntonsa kummallisia kuiskutuksia, joita hän ei ennen eroittanut.
Ja hän kuuli kummia Hillevi rouvasta, josta vanha Mari toisinaan
kävi tarinoimassa. Hillevissä oli tapahtunut taudin muutos. Hän oli
köyhtynyt ja kirkastunut taistellessaan nyt todellisuuden kanssa.
Kummitusnäyt olivat karkonneet. Hän askarteli aamusta iltaan, penkoen
puutarhassaan, kutoen kotikutosiaan. Hän kulki köyhien mökeissä
autellen avuttomia ja sairaita.
Kuuno kuuli kaiken tämän ja omantunnon tuskat kasvoivat tukehuttaen
ilman hänen ympärillään niin, että hänen täytyi syöksyä kaupunkiin
haihduttamaan hurjat ajatuksensa. Sellaisilta matkoilta palattuaan
hän aina kiersi hautausmaan, jota hän alkoi pelätä. Ja nähdessään
rauhallisen tulen tuikkivan pienestä puustellista hän hoputti hevosta.
Kartanossa siirteli hän laamannin huoneen huonekaluja ja pöydällä
olevia esineitä, mutta hänen ihmeekseen siirsi joku näkymätön käsi
esineet taas entisille paikoille. Hän alkoi surkastua ja henkisesti
rappeutua. Hurjistelujen takia kävi hänessä huumaava, ainainen
aaltoilu. Öisin hän oli keinuvinaan vuoteessaan ja vaipuvinaan syvälle
alas kartanon kellariin. Toisinaan hän tunsi, ikäänkuin joku olisi
painanut häntä hartioista taluttaen ovelle karkoittaakseen hänet
kartanosta. Sentähden alkoi hän kaihtaa kartanoa ja viipyi viikkomääriä
matkoilla. Hetket kartanossa muuttuivat hänelle helvetiksi. Hän
pelkäsi lattiapalkkien natinaa ja omia askeleitaan, jotka kajahtivat
autiossa talossa. Toisinaan hätkähti hän omaa varjoaan. Hän kuvitteli
mielessään, kuinka laamanni oli kartanossa kävellyt, istunut
nahkasohvalla ja syönyt päivällispöydässä. Kaikessa kummitteli
laamannin henki ja kuvittelut hänestä syöpyivät niin hänen sieluunsa,
että hän toisinaan pelkäsi älynsä hajanaisen hurjaa hehkua. Kerran
yöllä puoli-unesta herättyään hän oli nähnyt laamannin hahmon ihan
vuoteensa vierellä. Hahmo haihtui vihdoin kattoon talon yläkertaan.
Hän puhdisti kartanon ummehtuneen hengen, hän pelkäsi seinäpaperien
haistessa niiden vihreässä värissä piilevää myrkkyä muka, sisusti koko
kartanon, mutta mikään ei auttanut. — Hillevi rouvan pyynnöstä hän oli
antanut työhuoneen olla rauhassa. Mutta se vaivasi häntä juuri enimmin.
Hän ampui kaikki naakat, ja hiljaisuus huusi vain äänekkäämmin. Nyt
hän pelkäsi hiljaisuutta ja omaa itseään. Vajaan vuoden kuluessa hän
tuhlasi ja mässäili niin, että oli saattaa koko kartanon rappiolle.
Niin meni talvi taittaen Kuunon viimeisenkin voiman. Tuli kevät eikä
hän nähnyt sitä, hän ei huomannut puiston puhkeavia, keväisiä kerkkiä,
hänen henkensä harhaili vain talven yksinäisessä yössä.
Mutta Hillevi rouva askarteli puustellinsa pienessä puutarhassa. Hänen
aatoksensa suli aurinkoon ja lintujen liverryksiin. Pääskynen laitteli
jo pesäänsä hänen rauhallisen räystäänsä alle. Hänen ylitsensä lankesi
lauhkea lepo, vaikka häntä syvästi suretti, että Kuuno oli karkoittanut
kaikki hyvät henget vanhasta, kauniista sukukartanosta.
* * * * *
Hillevi oli tullut pyhältä hautahetkeltään. Hän oli lakannut
puhelemasta vainajan kanssa, sillä hän tiesi nyt, etteivät vainajat
vaadi, että heitä herkeämättä surtaisiin. Kuten aviopuolisot
vanhemmiten harvemmin haastavat toisilleen huoliaan, tuntevat toistensa
tahdon jo eleistä ja enteistä, käyvät vihdoin viisaudessa toistensa
näköisiksi, oli Hillevi vuosien vieriessä vain henkevöittynyt. Ja
hän oli samalla oppinut elämän yksinkertaisen viisauden ympäristönsä
ujossa ymmärtämyksessä. Hänen tuonentakaisia haltioitumishetkiänsä
olivat nyt vain laamannivainajan lähtöpäivä. Tällaisena päivänä kasteli
hän nyt kevään korkeassa kirkkaudessa taimitarhaansa. Hän kuuli
ylhäältä suloisen siipien suhinan, korkeudessa kulki kurkien komea
kuningasretki. Äänet loittonivat teräskirkkaina yli lakeuden kohden
Kyöpelinvuorta. Mutta yksi ääni eksyi edeltäjistään, sairas siipirikko
kurki liihätteli levottomana pudoten Hillevin eteen. Hän otti sen
hellästi hoivaansa ja alkoi parannella sen vioittunutta siipeä. Se
näkyi heti viihtyvän ja pääskyparilla oli siitä sanaton ilonsa. Se
käyskenteli pitkin pihamaata ja pääskyset livertelivät hipaisten
toisinaan sen ylitse, kerran istahtaen sen selkäänkin. Sen siipi parani
pian ja se kohosi korkeuteen yli hautausmaan. Ja kevättähdet lensivät
sen eitse, kun se jäähyväislaulua laulaen katosi kuin kaunis ajatus
avaruuteen.
Ilta oli viileän vieno ja tyyni. Hillevi seisoi ikkunan ääressä ja
katseli tähtiä. Kuu kulki kuin suuri niittomies tähtitarhaa, leikaten
lentoon tähtiä, jotka sinkoilivat kuin tulisiemenet yli Vanhankartanon.
Silloin ilmaa viilsi vihlova ääni Vanhankartanon yläkerran ikkunasta.
Naisen hihkaiseva huuto kuului laamannin työhuoneesta. Sitten alkoi
vanha spinetti särkyneesti soida, sitä sitten säestivät klarinetit ja
viulut. Sillä Kuuno herra oli kaupungista tuonut soittajia soittamaan
pois hänen hurjia näkyjään. Kuuno herra oli käskenyt sinne myös
mustalaistyttöjä soihtujen valossa alastomina puutarhassa tanssimaan.
Ne ne nyt kirkuivat keväisessä kiimassa Kuunon juomaveikkojen
hohottaessa.
Kuuno itse istui kuin uhalla laamannin keinutuolissa. Toisinaan
ponnahti hän pystyyn matkien laamannin eleitä. Nyt hän maalasi
poskeaan, nyt hän veti ketunturkit ylleen, hiipi hämärässä, seisoi
Hillevi rouvan edessä ja - - - Hän kuvaili kohtausta, jota kaikki
nauroivat. Mutta tätä tehdessään hän oli koko ajan tietoinen siitä,
että hän rikkoi jotakin pyhää ja korkeaa — itsessäänkin. Hän suuttui
itselleen, hoputti soittajia ja pieksi tyttöjä. Raivo sai hänessä yhä
helvetillisemmän, vaahtosuisen voiman. Silloin hän huomasi laamannin
kuvan seinällä ja sen silmät seurasivat ilmi-elävinä kaikkia hänen
liikkeitään. Hän syöksähti kuvan kimppuun lävistäen puukollaan sen
silmät puhki. Sitten hän kävi jäykän mykäksi ja tuijotti rikkinäiseen
kuvaan.
Samassa kuului kirkaisu pienestä puustellistakin.
Hillevi peitti kasvonsa käsillään torjuen kamalaa sisäistä näkyään.
Sitten suoristui hän ylevän käskeväksi. Otti viittansa ja alkoi hiljaa
kuin unissakävijä astella kohti Vanhaakartanoa.
Kuuno herra heräsi tuijotuksesta siihen, ettei kukaan nauranut hänen
hullutuksilleen. Hillevi rouva oli surupukuisena astunut kartanon
pää-ovesta yläkertaan, ja kaikki väistyivät kahden puolen hänen
tieltään hänen taakseen yön pimeyteen. Kirkuen juoksivat naiset
ullakolle ja herrat heittäytyivät vaunuihinsa. Hiljaa kuin aave
astui nyt Hillevi Kuunon eteen. Kuuno asetti käden silmilleen kuin
näkyä pelästyen. Läpitunkevina tuijottivat Hillevin hyytävät silmät.
Kuin korkeimman kohtalon kova käsi iski Kuunon olkaan, hän lysähti
polvilleen.
Sanaa sanomatta osoitti Hillevi sormellaan ovea. Pää kumarassa Kuuno
otti aran askeleen, hänen hartijansa vavahtivat, hän kätki kasvonsa ja
kulki hitaasti alas rappusia. Hän kulki yhä alaspäin, yhä alaspäin,
ikäänkuin sillä alenemisella ei olisi mitään loppua ollut, ikäänkuin
portaat olisivat johtaneet maan alle. Pihalla potkaisi hän tuntematonta
mustaa koiraa.
* * * * *
Syystähdet kimmelsivät ja ympäröivät koko Vanhankartanon tulimerellään,
johon se kummullaan kohosi antautuen avaruuteen. Vanhankartanon katto
uneksi vuosisataista untaan ja sen pääty katsoi itään kuin ilmestykseen.
Hillevi rouva istui avatun ikkunan luona. Vanha Mari kertoi palavan
takkavalkean ääressä vanhasta laamannista. Hän kertoi myös kujeistaan
siirtäessään laamannivainajan työpöydän esineet entiselleen. Ja
Hillevi hymyili hetken, mutta sitten hän vaikeni muistellessaan
Kuunoa, joka oli hiljattain kuollut. Pappilanmatkalta palattuaan hän
oli pudonnut metsästyskääseistään ja oli jäänyt jäykkänä tuijottamaan
avaruuden ikuista arvoitusta. Ehkä hän papin luona oli saanut rauhan
raskaalle mielelleen, sillä viime aikoina oli hän käynyt vakavaksi ja
harvapuheiseksi. Ja laamannin haudalla oli hänen nähty harhailevan,
jonne hän oli laskenut sovitukseksi koko suuren synkän surunsa. —
Hillevi huokasi ja katsoi taivaalle. Sieltä kuului kuin hankojen
havinaa uinuvalta ulapalta, kurjet tekivät lähtöään. Mutta alhaalla
puustellin pienessä puutarhassa valitti pieni pääskynen, joka oli
lentänyt puhelinlankaan satuttaen siipensä. Se vikisi ja valitti,
sillä se oli jäänyt pois parvestaan. Muut olivat jo päivällä kenenkään
huomaamatta lähteneet pitkälle muuttomatkalleen. Mutta kurki-auran
sivulla erottautui suuri siiven varjo vasten valossa vavahtavaa
ja väreilevää tähtitaivasta. Korkea kurki liihätteli alas pienen
puustellin pihalle, laskeutui maahan. Ja pieni pääskynen nousi sen
selkään. Sitten kohosivat ne molemmat ja lensivät yli Vanhankartanon
huokailevan harjan.
Ja Hillevi rouva vaipui mietteisiinsä. Ehkä tämä kurki oli sama,
jonka hän oli parantanut, ehkä se nyt vuorostaan tahtoi tehdä pienen
palveluksen pienelle sairaalle pääskyselle.
Ja Hillevi rouva tunsi, miten suuri, siunattu rauha laskeutui hänen
sieluunsa. Näin eheänä kaartuisi elämän ilta, kunnes kerran mustat
vaunuhevoset veisivät hänet viime vaellukselta sukuholviin rakkaan
laamannivainajan viereen. Joku korkeampi käsittämätön voima nostaisi
hänen sairaan sielunsa läpi lentävien tähtien liitääksensä ikuisen
voiman varassa kohti ainaista aurinkoa ja ikuista iloa.
Hillevi rouva katsoi kirkastunein kasvoin kohti kaukaista korkeutta.
Sitten sulki hän ikkunan. Tuli oli takassa sammunut. Vanha Mari nukkui
jakkaralla.
Alju.
Variksenpoikanen kurkotteli pesänsä reunalta niemen männynlatvassa.
Se odotteli, että päivä sen päällä pimenisi, emon harmaa siipikaari
kiertyisi sen ylle ja emo laskisi nokastaan jotain makeata sen
punaiseen kitaan. Se oli sellainen itsepäinen, tottelematon
variksenpoikanen, rääkyi suotta aikojaan, vaikkei nälkäkään ollut,
rääkyi varoituksista huolimatta. Nyt se kuuli outoa liikettä altaan.
Se oli ikävystynyt yksinäiseen oloonsa, kapinoi hiljakseen emon
poissaoloa, se variksenpoikanen taisi olla hiukan tuhmakin, vaikka ei
se sitä myöntänyt itselleenkään. Se rääkyi...
Samassa variksenpoikasen syntymäpuu heilahti. Ei tämä ollut sellaista
hauskaa heilumista, kun leppeä kesätuuli tohisi latvassa, tämä oli
jotain toista... Sitä peloitti ja nauratti samalla ja samalla se
herätti uteliaisuutta. Oksat taittuivat ja omituinen suuri olento
kumartui sen ylitse niin, ettei se nähnyt veden kultaista kimmellystä.
Sillä oli aina ollut hyvä halu ikäänkuin ahmia sitä kimmellystä,
ennenkuin se vielä varasmaisessa varisluonteessaan oli oppinut antamaan
arvon oikean kullan arvolle.
Sillä oudolla olennolla ei ollut siipiä, mutta sen sijaan suuret
vedenväriset silmät, sen eturaajojen varpaat olivat kuin punaisia
männynnappuloita. Ja ne tarttuivat pesään. Poikanen tunsi, miten se
kohosi ilmaan, sitten se laskeutui, mutta ei pudonnut eikä satuttanut
itseään. Ja koko ajan katseli se tuskansekaisella, tyytyväisen tylsällä
katseella kimmeltävää esinettä sen olennon kynnen koukermalla.
Pesä laskettiin venheen keulaan. Poikanen kuuli airojen loiskeen aivan
sivullaan, ennen oli se kuullut sitä vain kaukaisena hankain harinana,
ikäänkuin kurjenpoikaset olisivat kuikkailleet kaukaa korpisuolta
tyyninä suvi-iltoina.
Variksenpoikanen tunsi taas, miten sitä nostettiin, kannettiin isoa
taloa kohden, jonka ikkunat kimmelsivät niin sydäntäsytkyttävästi.
Sitten pimeni taas kaikki... Se istui puulaatikossa puutarhassa, jonka
reijistä päivänsäde surkeasti pilkisti.
Laatikon kansi aukeni ja punainen aurinko-olento — sillä sillä oli
sama väri kuin auringollakin — ilmestyi laatikon suulle. Poikanen näki
nauravan hammasrivin — jotain erinomaisen makeata ja mustaa solahti sen
kitaan. Aika ajoin aukeni kansi, aurinkoa valahti sen vakavanvilkuviin
silmiin ja nieluun laskeutui jotain pehmeätä.
Varis alkoi pian tottua oloonsa. Se rääkyi aina kuullessaan kesävieraan
tutut askeleet. Sen rääkymiseen vastasivat toisinaan vaakkuen pellon
takana kuusikossa kräkättävät peltovarikset. Mutta niiden äänissä
ei ollut varis-emon hellää huolta, vaan pikemmin jotain ilkkuvaa ja
irnuilevaa. Mutta variksenpoikanen tunsi kuitenkin veren siteillä
kuuluvansa tähän viisaiden lintujen valittuun laumaan. Ja se kräkätteli
noille varistädeille ja -sedille samaan äänilajiin.
Pian poikanen pääsi laatikosta. Se koikkelehti pihalla, hyppi ja
heilui, mutta vielä eivät siivet kannattaneet. Se käveli kädellä ja
ojentelihe olalla, se tottui sieltä korkeudesta katselemaan kaikkea
olantakaisesti. Se lentää lepsautti sieltä maahan, mutta kaatui
nokalleen. Se tottui ihmisiin ja ihmistapoihin. Se söi ihmisruokaa,
pullistui, paatui ja unohti sukunsa alkuperän. Se halveksi jo noita
metsänrannassa raakkuvia heimolaisiaan. Se kukkerehti väentuvan ja
herrashuoneiden välistä, puolueetonta polkua, sen siivet alkoivat
kasvaa ja sen peräpäähän ilmestyi hienoja höyhenvilloja. Siitä
ei tullut sivistynyttä varista, vaan sellainen puoli_villainen_,
pöyhistelevä, itsetietoinen, puoliviisas varis, joka matki tietämättään
sekä renkituvan ääniä että vierashuoneen huoliteltua puhetapaa.
Kun varikset joskus lähenivät pihapuita, kakisteli se niille
ylimielisesti ja kuvitteli kävelevänsä puettuna mustaan hännystakkiin
ja harmaihin liiveihin. Mutta kun iso vanha varis lehahti ihan
sen ylitse, pelästyi se ja pakeni porstuaan. Samalla vaivasi sitä
uteliaisuus, se olisi mielellään tehnyt pienen tutkimusretken noille
luvattomille lantatunkioille pellonsyrjässä, jossa isot varikset
vaakkuen pitivät pitojaan. Mutta se ei ymmärtänyt niiden kaikkia
viisaan varovia sanoja, sen se vain ymmärsi niiden puheen porinasta,
että variksella on isot aivot, että se on linnuista viisaimpia. Tämä
kutkutti poikasen itserakkautta, sillä se luuli ihmisiltä oppineensa
vielä enemmän viisautta.
Varis istui usein isäntänsä olkapäällä ruokapöydän ääressäkin. Se
katseli kiiluvilla silmillään hopeaveitsiä ja lusikoita. Kaikki, mikä
vain kimmelteli sen silmissä, herätti sen huomiota, kellonviisarit,
kultakehyksinen seinäkuvastin, seinällä riippuva taskukello ja
yöpöydällä olevat sormukset kimmeltävine kivineen.
Eräänä päivänä se lepsautti kaivon miekalta porstuanräystäälle. Kraak,
kraakl raakkui se, ja kaikki kokoontuivat pihalle katsomaan sen ensi
lentoa. Variksenpoikanen ylpistyi ylhäisestä lentoretkestään:
— Kraak, kraak, kurja kräkkäle, vaakkuivat varikset metsänrannasta.
— Te olette rumia räyhääjiä, lantalintuja, mutta minä olen siivistynyt
ja sivistynyt.
— Senkin sekuli, tule tänne, niin saat nokkaasi!
— Kuulen minä täältäkin, krääk, krääk, kerjäläiset! vastasi
variksenpoikanen ja lensi katolta isäntänsä kädelle.
Variksenpoikanen kasvoi isoksi raakuvaksi rötkäleeksi, se rääkyi
röyhkeänä tunkeutuen kaikkialle. Sitä pidettiin eriskummallisena
ilmiönä, koska se muka oli kesy. Ja variksenpoikanen luulotteli, että
isäntäväki ihasteli sen oppivaisuutta ja varisviisautta, ja ihmiset
pitivät sitä viisaana siksi, että se oli viekas ja varovainen.
Eräänä päivänä paljasti se oikean luonteensa. Renkipojat juottivat
sille väkiolutta. Se alkoi rääkyä ja räyhätä. Se hyppeli karjatyttöjen
jälessä nyppien heitä jaloista. Sitten se pää kallella rentusteli
pitkin kujia, kiusoitteli lehmiä, ajeli lampaita ja lauloi rivoja
renkirenkutuksia. Se lentää laahusti pellonpuolelle härnäämään
peltovariksia, mutta nämä ajoivat sen kiireen kaupalla taas pihalle.
Sitten se istahti katse kiiluvana pihapuuhun. Sieltä se näki jotain
kimmaltelevan ruokahuoneen pöydällä. Se lensi avoimesta ikkunasta
huoneeseen, kimmeltelevä sormus nokassa lensi se puistikkoon ja
piiloitti sen. Kyllikseen kähmäiltyään se väsyi viimein ja istui sitten
pitkin iltaa räystäällä ja rääkähteli.
Seuraavina päivinä katosi yhtä ja toista. Tyttöjen luhdista katosi
rintaneuloja, poikien aitoista kellonvitjoja ja herrashuoneista katosi
helyjä ja helmiä, rahoja ja renkaita. Variksenpoikanen sai aikaan
talossa yleistä sekaannusta. Ihmiset epäilivät ja syyttivät toisiaan,
mutta alju kulki muina miehinä kuin mikäkin pehtori pellonsyrjää
harmaissa housuissaan ja kehuskeli peltovariksille oveluudestaan,
opistaan ja urotöistään. Se valehteli niille osaavansa jo lukea ja
kirjoittaakin kuten kesävieraan nuori poika, niin oppivaiseksi ja
osaavaksi oli se jo käynyt. Varisten vanhin varoitteli sitä, nuoret
nauroivat sille, lähestyivät sitä ja karkoittivat sen krääkättäen
omalle alueelle. Varikset vieroksuivat sen varisluonteelle vieraita,
ihmistapoja ja pitivät sitä jonkunlaisena suvustaan langenneena
sekaoliona.
Variksenpoikaa harmitti se, etteivät varikset ottaneet oikein
uskoakseen sen oppineisuutta. Eräänä päivänä päästyään taas pieneen
olutpätkään se huomasi puiston sireenimajan pöydällä kultasankaiset
nenäkakkulat. Se oli huomannut, että kesävieras asetti ne aina
nenälleen lukiessaan sanomalehtiä. Nyt keikahteli se tasajalkaa
pöydälle, sieppasi sanoman ja nenäkakkulat ja kantoi ne koukassaan
kätköpaikkaansa. Mutta kesävieraan poika sattui sen näkemään.
Pian oli koko talo jalkeilla, emännästä piikoihin saakka. Puiston
kansiniekkalaatikosta löydettiin kaikki kadonneet esineet, päivänvaloon
tuli nyt muitakin variksen pikkusyntejä. Ja isäntä päätti sen
karkoittaa koko talosta. Sen siivet leikattiin lyhemmiksi, vankina
vietiin se laatikossa kuusikkoon pellon taakse.
Nyt alkoi varikselle uusi elämänjakso. Sen herkulliset hetket
olivat nyt vain maireita muistoja, jolloin sen punaiseen kitaan oli
valahtanut jotain matelevan makeaa... Nyt alkoivat köyhän peltovariksen
vaivaloiset päivät. Päästyään laatikosta se sai itse hakea ruokansa,
mistä sai ojanreunoilta matoja kaivaessaan. Se rääkyi surullisesti
taloon päin, mutta kukaan ei tullut sitä enään taloon tuomaan. Se
vieroksui muita variksia, jotka pitivät sitä jonkunlaisena heimon
mätämunana, surun sikiönä. Mutta se piti itseään vielä jonkunlaisena
valiovariksena, ihmisten ilmoilla opinkäyneenä, kouluutettuna
variksena, joka osasi silmälasiakin käyttää... Mutta vanhat varikset
nauroivat sille ja sanoivat, että se oli ollut vain ihmisten ilkkuna,
narrina, jolle naurettiin, mutta ei kukaan rakastanut. Tämä kävi
kovin aljun variksen sisulle, se katseli aidanseipäältä kaihoisana
kimmeltäviä ikkunoita, jotka vilahtivat niin viekoittelevasti sen
silmiin. Siellä oli paistinpatojen, oluen ja muikeiden matojen luvattu
maa, täällä oli likaisten lantakokkareiden eloton erämaa.
Laiskan luonteensa ja hienon kasvatuksensa mukaan alkoi alju varastella
omilta heimolaisiltaan, se sieppasi palat toisten tietämättä ja
piiloitteli niitä milloin minnekin. Tosin variksetkin varastelivat —
ihmisiltä, kävivät yhteisillä ryöstöretkillä jyvä- ja heinäaumoilla.
Mutta variksenpojan menettely oli epävariksellista, sillä ei toinen
varis toiselta silmää noki. Niin mutisi itsekseen varisten vanhin, joka
oli varisten viisain ja variskäräjien ylituomari. Varikset päättivät
pitää aljua silmällä, seurata sen vastaista käytöstä ja tarpeen tullen
antaa sille varoittavan näpsäyksenkin.
Pian alju antoikin siihen aihetta. Kartanosta kuului iloinen
ruokakärpästen surina. Oli kuumin mätäkuun aika. Kartanossa oli
paljon vieraita. Herkkujen ja paistien painama pöytä odotti.
Myötätuulen mukana tunkeutui hemaiseva haju sieramiin. Variksen
siivet olivat kasvaneet ja sen mukana röyhkeä rohkeus ja itsepäinen
itsetunto. Pihalla ei ollut koiraakaan ja kissakin pysyi piilossa.
Variksen mielessä kuvastui suloisen makeina muistoina sen aljun
armaat ajat kartanossa. Unohtaen entiset kolttosensa, kohosi se
siivilleen. Hiljaa, huomaamatta liiteli se pellon yli pihalle ja
rapsahti ikkunasta ruokahuoneeseen. Se iski heti isoon kananpaistiin,
jota se alkoi repiä. Se viskeli luita sinne tänne, hyppi pitkin
pitopöytää, sotki soppakeiton, ryyppäsi maitoa ja hotasi lopuksi
suuhunsa hyötymansikoita. Vaistomaisesti muisti varis ehkä vielä
vanhan ruokajärjestyksenkin. Kuin hullu hotasi varis suuhunsa
parhaimpia paloja, jätti rumia jälkiä kaikkialle. Mikä hävityksen
kauhistus! Mutta samassa tuli palvelustyttö huoneeseen. Kirkaisten
läimäytti hän kätensä yhteen. Pian syöksyivät vieraatkin huoneeseen,
perhoshaaveilla, räsyillä ja kärpäsläpillä sitä hosuttiin. Varis pakeni
kellokaapille, kepeillä ja hiilihangoilla se sieltäkin karkotettiin.
Vihdoin se rumasti rääkyen räpsäytti ikkunasta pihalle, siellä se sai
kivisateen niskaansa, luudat ja lapiot lensivät sen peräpäähän. Rivosti
riehahtaen, valittaen ja vaakkuen se lensi hiukan laahustellen pellon
yli ja istahti väsyneenä mäkikuuseen. Koko päivän ja illan se istui
siellä onnettomana oksallaan. Mykkänä ja myrrymielisenä se katseli
sieltä kartanoa. Varikset katselivat sitä säälinsekaisella ivalla. Ne
supattelivat jotain keskenään. Varisten vanhin oli hyvin tärkeän ja
tomeran näköinen... Variksenpoikanen kuuli jotain, mikä saattoi sen
varissydämen vavahtamaan. Se pälyili pelokkaana ympärilleen. Siirtyi
oksalta oksalle. Vihdoin se hämärän hiipiessä väsyneenä vaipui unen
utuisiin maailmoihin. Se uneksi istuvansa syntymäpuussaan ja emo
pudotti sen suuhun ison kultamadon...
Varisten vanhin kutsui varikset ylimääräisiin käräjiin. Niihin
oli syytettynä haastettu variksenpoikanen. Varikset istuivat
männikkökivillä peltosaaressa. Ylempänä pengermällä vanhin, piirissä
alempana muut ja alempana piirin keskellä variksenpoikanen.
— Käkä, kräkrää! alkoi vanhin. Kä, kä, kärä, käräjät alkavat!
Varisvaari naksautti nokkansa kiveen. Käkkäröiden ja krääkättäen syyti
hän nyt koko syytöskirjan sisällön.
— Mikä sinä oikeastaan luulet olevasi? kivahti vanhin.
— Kul, kulttuurrrivarrris, kräkää, krää, rääkyi poikanen.
— Mikä kulkurivaris! Varrr, varas sinä olet! vaakkuivat kaikki varikset.
Variksenpoika sai kuulla syntinsä ja kunniansa alkaen aina viattomasta
saippuakappaleen kehveltämisestä viimeiseen suureen skandaaliin saakka.
— Sinä olet häpäissyt itsesi ja koko varissuvun! vaakkuivat varikset
yhteen kuoroon.
— Mutta! intti nyt variksenpoikanen, varr... varastattehan tekin, niin
varr... variksia kuin olettekin.
— Mekö varr — varikset... varr... varkaita? vihastuivat nyt varikset.
— Sinä viheliäinen! sanoi varisten vanhin. Sinä et tiedä, mikä on
ero varastamisella ja perintöoikeudella. Jo ammoisista ajoista asti
on meillä ollut pellonpientarilla ja lantapattereilla oma pyhitetty
paikkamme. Me emme ole pyrkineet miksikään kesyiksi kanoiksi,
luovuttamalla munamme, sukumme jatkumisen oikeuden noille ihmisille,
joita me siedämme, mutta joiden omistusoikeutta me varovaisessa
viisaudessamme koetamme kunnioittaa. Ihminen on sittenkin meidän
vihollisemme, mutta me olemme jo aikoja sitten tehneet hänen kanssaan
jonkinlaisen rauhan. Me tapamme matoja ja käärmeitä, jotka ovat ihmisen
vihollisia... Ainoa aseemme on se, että meidän lihamme ei kelpaa
syötäväksi.
— Mutta madot syövät ihmisenkin! vaakkuivat varikset vahingoniloisesti.
— Niinkuin lopulta meidätkin, huomautti siihen vanhin
viisaustieteellisen tyynenä.
— Siksi ihmiset ja varikset ovat tehneet sovinnon, puhui vanhin.
— Mutta nyt tämä kiusan krekkale, jatkoi vanhin, heimomme häpäsijä on
rikkonut sen sovinnon.
Varisten vanhin kääntyi nyt arvokkaana poikasen puoleen, joka väristen,
vatkuttaen ja vaakottaen valitteli viattomuuttaan.
— Tuhmalla teollasi olet sinä taas nostanut sodan meidän ja
ihmisten välille. Me olemme saaneet olla rauhassa, mutta kuka
takaa, ehkä jonakin päivänä taas tuliluikut alkavat ahdistella
meitä syytäen siipiimme mustia murhanrakeita! Ehkä me taas saamme
piileskellä pimeässä metsässä, ennenkuin uskallamme näille lihaville
rikkarintamaille. Voi sinun suurta surkeuttasi! Sinä olet jo
ihmisiltä saanut ansaitun rangaistuksesi, olet saanut keppiä ja
kiviä kinttuihisi, mutta meidän velvollisuutemme on sinua vielä
oikeudellisesti oikaista.
— Hyvä, hyvä! innostuivat varikset.
— Hyvät lantalautamiehet, mitä me teemme tälle varr... varasvarikselle,
langetammeko kuolemantuomion?
Kuolemantuomion! kauhistui variksenpoikanen, painoi pelokkaana päänsä
ummistaen silmänsä.
— Kujanjuoksuun, kujanjuoksuun! vaakkuivat nyt kaikki lautamiehet.
— Siis kujanjuoksuun! vaakkui vanhin. Seisoo kuin variksen päätös!
Vahvistukseksi löi varis nokalla kiveen. Tuomio oli langennut.
Varikset asettuivat nyt kahteen riviin ja variksenpoikanen sai kulkea
siten muodostunutta kujaa pitkin. Vuoronperään noukkasi jokainen varis
variksenpoikaa kylkeen tai peräpäähän. Se vaappui vaakkuen sinne
tänne. Se vaikeroi tuntiessaan pistoja ruumiissaan, nöyränä vannoi
se varisvalansa, ettei se enään koskaan lentäisi huoneisiin ihmisten
kiusaksi ja varisten vahingoksi.
Kun variksenpoikanen oli kärsinyt rangaistuksensa, kulkenut kauhean
kujanjuoksunsa, lepsahti se väsyneenä, vaivaisena ja hämihäpeissään
yölepopuulleen miettimään tämän kieron ja kavalan maailman järjestystä,
joka kieltää julkisen varkauden, mutta sallii sen salassa, jos
asianomainen osaa kiertää kieltoa viisailla verukkeilla.
Variksenpoikanen tottui pian varisten vakaumuksiin. Nälkä opetti
sen nyt viisaaksi ja varovaiseksi. Ihmistä se kammoi eikä se enään
suotta syyttä lentänyt ihmisten ilmoille. Siitä tuli vanhoillinen,
vakava varis. Se alkoi tehdä joutavia johtopäätöksiä: Varis ei elänyt
matoja varten, mutta madot olivat varista varten. Mikä oli olemassa
ennen, munako vai varis? sitäkin se mietti. Mutta kun se alkoi itse
munia, hylkäsi se nyt kaikki taivaantakaiset tavoittelut, unena vain
häämöittivät sille nuoruuden syntiset syrjähypyt... Siitä tuli nyt
tavallinen, harmaa sarkatakkinen peltovaris, joka lantatunkioilla tutki
vain maanviljelyksen kehitystä taaksepäin. Se vanheni, lopulta siitäkin
tuli lautamies, jonkinlainen lantaneuvos, joka käräjäpäätösten alle
piirteli variksen varpaitaan.
Puhelinpylväs ja pihlaja.
Pihlaja seisoi valtatien varrella mökin vieressä. Se oli seisonut siinä
jo ammoisista ajoista. Pienenä vesana se oli tuotu jostain kaukaa
kauniista metsästä. Pihlaja ei enään muistanut niitä aikoja, sen se
vain muisti, että sen vieressä oli versonut kasvinkumppanina pieni
männynnäre, jolla oli ollut pistävät neulaset ja hiukan pisteliäs
puhetapa.
Mitenkähän se nyt jaksaa, taitaa olla jo pitkä ja pilarimainen? mietti
pihlaja siinä suvensa suurena sunnuntaina. Se levitti jo lihavia
oksiaan yli mökin, iloitsi auringon armosta, kukkiensa valkoisesta
valkeudesta ja odotti punaisten rypäleittensä riemullista, pehmeätä
painoa äidinrinnoillaan. Lapset leikkivät sen juurella ja tilhit toivat
Lapin tuntureilta tervehtien tuoksunsa. Pihlaja oli pyhä maailmanpuu.
Siksi se saattoi puhua lasten ja lintujenkin kieltä. Ja se tunsi koko
maailman luonnon sydämen sykytyksen.
Eräänä aamuna pihlaja näki ja kuuli kummia. Valtatieltä kuului
jyskettä ja ryskettä. Ojaan kaadettiin hirsikuormia. Oudot miehet
pystyttivät hirsiä tienvarsille. Latvaan puhkesi kummallisia kiiltäviä,
kovia, pallomaisia, valkoisia kukkia. Ne oudot miehet kiipeilivät
teräspiikkikengillään pitkin näitä tuntemattomia tulokkaita niinkuin
apinat pitkin kokospuita, joista etelän linnut olivat pihlajalle
puhuneet. Miehet kiinnittivät kiiltäviä teräslankaseittejä pylväistä
pylväihin ja puhuivat ihmeellisiä asioita, kuinka nyt voi puhua vaikka
maailman merien taakse.
Pihlaja seisoi ja ihmetteli tätä kaikkea. Niin menivät miehet, mutta
valtatien varrelle ihan pihlajaa vastapäätä oli ilmestynyt sellainen
puun ja pedon tapainen sekasikiö.
Mutta pylväs, joka oli puhelias, alkoi: — Tässä sitä nyt ollaan, hyvää
päivää, naapuri.
— Mistä kaukaa...? kyseli pihlaja tunnustellen.
— Tuolta kaukaa jostakin metsän takaa.
— Vai sieltä, sieltäpäinhän minäkin.
— Sieltäkö...? Olin tuntevinani äänestä, vaikka se onkin muuttunut.
— Niin maailman meno muuttuu...
— Ja me sen mukana, puheli pylväs, kun sitä näin irtaantuu omasta
maaperästään, mutta suuret tarkoitukset... ymmärrättehän, sanoi taas
pylväs hiukan kehuskellen.
— Minäkin olen joutunut pois maaperästäni, mutta elämän hyvyys on
korvannut katkeruuteni. Minä viihdyn täällä hyvin, vaalivat kädet
eivät taita oksaakaan. Työnnän terttuni tuhansina toisintoina iloksi
itselleni, tilheille, tuikuille ja allani leikkiville lapsille.
— Mitä hyvyydestä höpisette? — penäsi pylväs. Viiltävällä teräaseella
runkoni viilsivät, mutta minä kestin sen, korkeat tarkoitusperät...
ymmärrättehän... ihmiskunnan palveluksessa.
— Nyt olen tuntevinani teidät, virkkoi pihlaja, olemme vierekkäin
versoneet tuolla kaukana kauniissa metsässä.
— Niin, niin, nyt muistan minäkin, olemme kasvinkumppaneja.
— Minut istutti mökintyttö tähän samaan paikkaan, puhui pihlaja. Olen
kasvanut kiinni uuteen maaperääni enkä muuta maata kaipaakaan. Nyt
tyttö on jo mummo ja minullakin on viljalti vesoja juurellani. Olen
täyttänyt elämäntyöni.
— Eihän tuo nyt vielä mitään ole, ivaili pylväs. Sehän on
kovin tavallista ja jokapäiväistä, siinä ei ole mitään uutta,
luonnonvastaista, josta tie käy ylenluonnolliseen.
Pihlaja katkaisi: Ylenluonnolliseen? Eikö teillä ole lapsia?
— Mitä lapsilla! nauroi pylväs.
Pihlaja sanoi: Minun tietääkseni, luonnon tietä vain päästään
yliluonnolliseen.
Mutta pylväs pisteli: Luuletteko te, että tuo teidän mummonne
esimerkiksi nuoruudessaan olisi voinut aavistaa, että toinen olento voi
_minun_ kauttani puhua toiselle olennolle vaikka maailman päähän saakka.
— Teidän kauttanne? En ymmärrä, onko se jotain uutta korkeampaa
keksintöä, kysyi pihlaja.
— Keksintöä, juuri niin. Puhe kulkee pitkin näitä palloja ja lankoja,
joita minä johdatan, ylvästeli pylväs.
— Mutta kuinka te voitte johdattaa, koska seisotte paikallanne, siinä
täytyy olla liikkeelle panevaa alkuvoimaa. Kevät esimerkiksi tulee ja
laukaisee koko luonnon, saa lehdet liikkumaan, kukat kasvamaan. Ovatko
nuo valkeat pallot teidän kukkianne ja langat oksianne? kysyi pihlaja
hiukan äidillisesti.
— Tavallaan kukkia ja oksia... Ne ovat ajatusten hedelmiä, viisasteli
pylväs.
— Nyt en minä maalaisella ymmärrykselläni käsitä mitään. Mutta teidän
kukkasillanne ei ole tuoksua, huomautti pihlaja.
— Kyllä niillä on tuoksua, vaikka se ei ole tunteen tuoksua, vaan
kylmän järjen tuoksua. Kaiken täytyy väistyä tieteen tieltä, joka on
alkujen alku ja loppujen loppu. Niin minäkin sain tehdä. Mutta minä
olen jonkinlainen metamorfoosi, sanoi pylväs salaperäisenä.
— Meta... Mitä, nyt järkeni seisoo. Onko tämä jotain korkeampaa oppia,
jota teräskenkäapinat opettavat.
— Älkää sanoko apinoiksi kehityksen kuninkaita. Kerran tulee teidänkin
vuoronne. Luontoon ei palata enään milloinkaan. Luontoa hallitaan ja
vallitaan mielinmäärin! sanoi pylväs pöyhkeästi.
— Mutta puhuakseni aivan kuin oman itseni kanssa. Minä voin puhua
lintujen, kukkien, koko luonnon kanssa, ilman ja tuulen, joka maailman
meriä myllertää, mutta teitä minä en oikein ymmärrä, kuten en ymmärrä
ylpeitä ihmisiäkään. Minä puhun näille yksinkertaisille mökinihmisille
ja he ymmärtävät minua, vaikkeivät voikaan vastata minun kielelläni,
puhui nyt pihlaja hartaasti.
— Samankaltaiset ymmärtävät aina toisiaan, sitä vastoin erilaatuiset
kuten minä ja ihmiset voimme puhua keskenämme yliluonnollisella
tavalla, viisasteli taas pylväs.
— Miten niin? kysyi pihlaja.
— Se on tieteen salaisuus, puhisi pylväs.
— Mutta minä väitän, että kerran nuo teidän ihmisenne päästyään perille
luonnon suuresta tarkoituksesta voivat ilman johtoja ja pylväitäkin
puhella keskenään kaukaisuuksien kadottua, arvaili aavisteleva pihlaja.
— Miten niin? toisti pylväs.
— Minä aavistan sen, en voi sitä selittää, sillä se on luonnon sisäisin
salaisuus, sanoi pihlaja.
— Puhella... ilman minua...? Minä, minä olen siltana luonnon ja
yliluonnollisuuden välillä, väitti pylväs.
— Tai luonnottoman? puuttui pihlaja.
— Te häpäisette minua, te saatte sen vielä muistaa, mutisi pylväs ja
sulkeutui ylimieliseen, kuivaan kuoreensa.
Pihlaja ei viitsinyt jatkaa väkinäistä keskustelua. Se suhahti
unisesti, sillä mökissä alkoivat jo laskeutua levolle. Pihlaja
oli tottunut niin holhoojiinsa, että se oli mukautunut heidän
elämäntapoihinsa.
Mutta pylväs, joka oli kadottanut kaiken tuoksunsa, elämän ja sen
jatkamisen halun, nukkui ja valvoi milloin tahansa. Se humisi
suutuksissaan koko yön ja sen langat viheltelivät vihaisesti.
Kului aikaa. Pihlaja kasvoi ja kukki, työnsi juuriaan yhä syvemmälle
ja levitti latvaansa kohden korkeutta ylistellen hiljaisella
hartaudella suuren luonnon ikuisuutta. Mutta puhelinpylväs ei
kasvanut, se pysyi samana kooltaan, mutta sen harmaaksi maalattu runko
loisti, sen porsliinikukkaset kiilsivät ja se oli ylpeä suuresta
tehtävästään. Halveksien katseli se korkeudestaan pienempää pihlajaa,
joka pudotti kukkasensa ja jonka marjoja söivät kaiken maailman
matkalinnut. Mutta pihlaja oli pyhä puu, vaikka ei sen juurella
enään uhritulia suitsutettukaan luonnon leppoisille haltioille.
Se oli isien ja esi-isien ikuinen jälkeläinen. Se oli vakaa ja
vaitelias elämänviisaudessaan eikä halunnut haastaa hedelmätöntä
riitaa rikkiviisaan ja turhamielisen tulokkaan kanssa. Ja solakoina,
sorjina nousivat sen juurelta valossa vihannoivat vesat ja lähenivät
lapsellisen tungettelevasti puhelinpylvästä, jonka tervattu ja tuohella
verhottu alarunko alkoi karistaa kuortaan. Mutta puhelinpylväs katseli
korkeudestaan kärkkyviä kääpiöitä ja sen porsliiniposkiset valkeat
kukat kiilsivät kylmästä ikäänkuin jähmettyneinä, ilkeinä irvistyksinä.
Tuli kevät. Puiden ja pensaiden juurilla oli ikuinen taistelu maan
alla. Ne työnsivät toisiaan tieltä, ne ryömivät toistensa yli
kamppaillen parhaasta paikasta, josta oli alkava ainainen ylösnousemus.
Ne kiistelivät ruskeammasta ruokamullasta, lähteiden läheisyydestä ja
auringon avarammasta alasta. Ja alinna kuohui kirsi, se myllersi ja
penkoi ja peuhasi raivaten ummehtuneista uumenista itselleen tietä ali
juurien ja kivien, ikäänkuin se olisi tahtonut taakkana nostaa ilmaan
matalan maanpinnan. Ja eräänä päivänä se laukaisi paukkeella patonsa ja
raotti riehuvan ryöppynsä viiltäen maankamaraan kammottavan halkeaman
aivan puhelinpylvään perustuksia myöten, sillä pylväällä ei ollut
jyhkeitä juuria estämässä sen elämänhaluista nousua.
Puhelinpylväs tunsi, ikäänkuin päätä olisi huimaissut hohtavassa
auringontahdon tanssissa, sen juurella tapahtui jotain, jota se ei
ymmärtänyt, sillä se ei koskaan alentunut tutkimaan luonnollisia
maanpinnallisia pyrkimyksiä. Se oli ylhäisessä yksinäisyydessään
oppinut antamaan liika-arvon omalle olemukselleen, sillä se oli
mielestään maailman järjen keskipiste, viisauden valtimo, josta
langat suonina levittivät tuhansia tietojaan ympäri maailman. Se oli
tottunut ylpeydessään puhumaan yksikseen, koskei sillä tässä matalassa
ympäristössä ollut parempaa puhekumppania.
Se tunsi allaan taas tärisyttävän sysäyksen, se horjahti, kellistyi
ja romahti pitkin pituuttaan maantielle. Sen lasikukkaset särkyivät
tuhansiksi sirpaleiksi, joita töllinlapset iloissaan heittelivät
huvikseen ja langat vinkuivat viimeistä virttään. Mutta pihlaja, joka
oli nähnyt yhtä ja toista maailman maantien varrella seistessään,
ravisteli raskaasti päätään ja katseli kummissaan kaatunutta pylvästä.
Eräänä päivänä tulivat taas oudot miehet ja nostivat pylvään pystyyn,
mutta se ei kohonnut enään keppisuorana kuten ennen, sillä oli nyt
taipumus kellistyä kaikkien tuulensuuntien mukaan, vaikka sitä
kivilläkin pönkitettiin. Sen langat menivät usein ristiin, puhelut
katkesivat ja se sai kuulla kunniansa kuunnellessaan ihmisten korkeata
kieltä, jota se oli ruvennut matkimaan. Silloin toivat miehet
paksun teräsrautaköyden ja kiinnittävät sen pylvään ympäri. Pihlaja
katseli tätä kaikkea jonkinlaisella pelonsekaisella aavistuksella,
sillä aavistuksien tietä se oli kosketuksissa luonnon suuren sielun
salaisuuksien kanssa.
Miehet pingottivat köyttä ja etsivät sille maasta tukikohtaa.
Huomasivat pihlajan pihalla. Siihen suuntasivat he askeleensa. Pihlaja
värisi kuin vilusta. Miehet iskivät suuria rautanauloja sen kylkeen
ja kietoivat rautaköyden kuin puristukseen sen rungon ympärille.
Pingottivat, pingoittivat ja niin alkoi puhelinpylväs taas nousta ja
seisoi taas mielestään varmalla pohjalla.
Mutta pihlaja kallisti surullisesti päätänsä, se valitteli, vavahteli,
kun naulankärjet tunkeutuivat sen pintaan, syöksyivät sen sydänvereen.
Sinä päivänä huokasi koko luonto ja taivaskin peittyi kuin häpeästä
pilveen. Punaiset pihlajanmarjat ikäänkun vuotivat verikyyneleitään
ja töllin lapset itkivät. Pihlaja oli kuin ristiinnaulittu. Sen
oksat alkoivat kuihtua, käpertyä, pitkin kaunista runkoa valui kuin
verivisvaa. Oli tapahtunut luonnonrikos yhden ainoan elottoman,
ehtyneen, kalman kalsean pylvään takia.
Mutta puhelinpylväs pöyhisteli:
— Katsokaas nyt, nyt tuli teidän vuoronne.
— Minun kohtaloni näkyy olevan kytketty kahleilla teidän tahtoonne,
huokasi pihlaja.
— Minun kohtaloni on tähtiin piirretty, pöyhisteli pylväs, te saatte
kunnian tukea minua minun mittaamattomassa tutkimattomuudessani.
— Voi, suurta sokeuttanne, vaikeroi pihlaja, ettekö huomaa, että me
molemmat olemme nyt kytketty kuolemaan.
— Ylpeys käy lankeemuksen edellä, vaikeroi vaivoin pihlaja, joka oli
tottunut alistumaan kaikkeuden kohtaloihin.
— Niin, ylpeys käy lankeemuksen edellä, ylvästeli pylväs, sillä se
ei huomannut omaa onttoa ylpeyttään, jonka tieltä muiden muka oli
väistyttävä. Sen uudet porsliinikukkaset loistivat lumivalkeina
syyskuun kuutamon valossa. Se oli puhjennut kuin uuteen uhmaan,
pylväspyhimyksen taivaita tavoittelevaan itsetietoisuuteen.
Mutta pyhä pihlaja peitti kasvonsa töllin seinän taakse suruissaan,
se kohotti hiljaisessa hartaudessaan käsivartensa, kuihtuvat oksansa,
ikäänkuin rukoukseen anoen apua auringolta ja taivaan myrskyltä, joka
lopettaisi sen julmat tuskat.
Ja taivas kuuli pihlajan pyynnön. Eräänä syysyönä lingautti se
salamoitaan ja vaivutti ukonvaarunsa valkean nuolen pihlajan sydämeen
ja kaatoi sen kunnialla töllin tantereelle.
Se oli vapautunut kahleista, jotka olivat kytketyt sen ruumiiseen,
mutta samalla hetkellä kaatui puhelinpylväskin ontosti, omaa
tyhjyyttään kaikuen kaatui se kahtia poikki.
Oudot miehet tulivat ja heittivät sen metsään mätänemään.
Mutta pihlajasta vuolivat viisaat vaeltajat sauvojaan, töllin mies
teki siitä uusia kehtoja ja kanteleita lapsilleen. Lapset kiinnittivät
puhelinlankoja kanteleihin. Ja niillä soittivat vielä lasten lapsetkin.
Pihlaja ja pylväs olivat kumpikin antaneet uhrinsa, tunteen ja tiedon
elämästä ja kuolemasta.
Puhelinpylväästä ei jäänyt jälkeäkään, mutta pihlajan paikalla kasvoi
jo varttuvia vesoja, jotka kohottivat kukkiansa suitsuttaen tuoksujaan
tuhansille tuntemattomille auringoille.
Ainaisen auringon etsijä.
Oli kerran hyvin vanha kaupunki. Uneliaita ja hämäriä olivat sen vanhat
kujat, joiden yli vanhat, lahot omenapuut levittivät hedelmättömiä
oksiansa, eikä sen vanhoissa kaivoissa ollut kirkasta vettä. Sen
kaupungin ympärillä levisivät suot; kesät, syksyt, talvet levittivät ne
sairasta sumua yli sen hämärän ja uneliaan kaupungin.
Ja uneliaita olivat ihmiset, he kulkivat kuin unissakävijät, he
kulkivat aina kumarassa tuijotellen rapakkoisia kujakäytäviään, he
eivät koskaan muistaneet katsoa ylöspäin taivaan ikuisia tähtiä, he
pitivät parempina himmeitä katulyhtyjään, joissa laiskasti lepattivat
talituikut. He eivät tietäneet parempaa paikkaa maan päällä, he eivät
koskaan olleet nähneet mitään muuta kuin sen matalan kaupungin, se oli
heidän mielestänsä suurin ja ihanin kaupunki koko avarassa kirkkaassa
maailmassa.
Kerran tuli siihen kaupunkiin eteläisen portin kautta suven mailta
vaeltava, iloinen soittoniekka. Hän oli ikävöinyt nähdä sen paikan
maan päällä, missä aurinko ei koskaan mennyt mailleen. Ja niin oli hän
kulkenut läpi monen valtakunnan. Ja kuta kauemmas hän oli kulkenut
kohti pohjantähteä, sitä valkeammiksi kävivät yöt, niin ettei niitä
enään oikein eroittanut päivästä. Hänen sydämensä oli niin täynnä
aurinkoa ja iloa, ettei hän huomannut, kuinka pian pitkä matka oli
kulunut. Ja niin oli hän tullut siihen harmaaseen kaupunkiin, jossa ei
iloa ollut.
Hänellä oli ihmeellisen avonaiset ja siniset silmät, mutta vielä
ihmeellisempi oli hänellä huuliharppu. Kun hän nosti sen huulilleen,
kirkastuivat kaikkien silmät kuin sen oudon soittajan silmät, ja
ihmiset alkoivat katsoa taivasta. He tunsivat, miten heidän sydämensä
alkoivat nuortua sen nuoren soiton ihmeellisten sävelien vaikutuksesta.
He alkoivat hyräillä huoneissansa, he rakensivat majoihinsa isommat
akkunat, että päivä paremmin pääsisi paistamaan. He tekivät iloisesti
ja keveästi päivätyönsä, ja työn, jälkeen he kulkivat turulle, missä
se ilomielinen, ihmeellinen soittaja päästi säveliä sydämestään.
Sillä niin ihmeelliseltä tuntui, ikäänkuin hän ei olisikaan soittanut
huuliharpullaan, vaan sydämellään. Hän juoksutti huuliaan yli harpun,
jossa oli niin monta läppää kuin on tuntia auringon noususta illan
laskuun. Hän sai läpät riemusta värähtämään, sävelet ikäänkuin
puhuivat, niinkuin ihmiset voivat puhua, kun sydämeltä putoo keveänä
surujen taakka. Kuulijat tunsivat, kuinka heidän huulillaan alkoi
hypellä iloisia sanoja ja vallattomia sutkauksia. Ilosta itkien silmät
nauroivat läpi kyynelten. Sanat naurattivat, nuorensivat ja tekivät
sydämen niin oudon onnelliseksi ja päivänpaisteiseksi. Sellaista iloa
ei siinä kaupungissa koskaan ennen ollut. Jalat nousivat tahdissa,
silmät hakivat onnesta kirkkaina toinen toisiansa, kädet tarttuivat
vaistomaisesti käsiin ja kaikki karkelivat sillä ennen niin tyhjällä ja
toivottomalla turulla.
Ja onnellisina ja tyyneinä nukkuivat kaikki sinä yönä. Kun he aamulla
heräsivät, huomasivat he, miten raikas, vilpoinen sade oli huuhtonut
kaikki katukujat puhtaiksi, suot olivat sumusta selenneet, viileä tuuli
oli pois puhaltanut kaikki sairaat unet. Vanhat omenapuut nuokkuivat
hiljaa ja hempeästi täynnä hedelmiä odottavia kukkia. Ihana suvinen
tuoksu levisi yli vanhojen, avaruutta ahmailevien talontaitekattojen ja
lymylempeiden aittojen. Ja se iloinen soittoniekka heräsi hymy huulilla
huuliharppu kädessä.
Mutta valheelliset tietoviisaat viisastelivat, että soittaja oli
hiirentenhoja. He kadehtivat hänen nuorta iloansa, sillä he rakastivat
kuolemaa. He naulasivat katujen kulmiin kuulutuksia, että siitä
päivästä asti, jolloin nuori soittaja oli tullut kaupunkiin, olivat
rotat kadonneet kaivoista ja kellareista. Vanhan tavan mukaan täytyi
kellareissa ja kaivoissa olla rottia. Tanssi turulla oli ollut
taikatanssia, miesmuistiin ei siinä kaupungissa pitkään aikaan oltu
tanssittu.
Tuli syksy, soittaja odotteli, ettei aurinko menisi mailleen. Mutta
päivät lyhenivät ja hän unohti surussa huuliharppunsa. Vieroksuttuna
hän kulki yksin katuja ja kujia ja huomasi, että omenapuut, jotka
hän oli soittanut kukkia kasvamaan, eivät hedelmöineetkään. Ja
kylmät tähdet alkoivat kimmellellä kirkkaalla taivaalla kuin suuret
tulikukkaset, joiden terät säkenöivät kaikissa taivaan sateenkaaren
väreissä. Ja hän ilostui taas sydämessään, sillä hän muisti, kuinka
keskellä kesääkin siellä suven maassa pimeinä öinä tähdet aina
loistivat. Hän odotti ihmettä.
Eräänä aamuna, kun hän heräsi, oli maa valkoinen, kaupungin yli
liihoitteli ikäänkuin valkoisia perhosia.. Ne leijailivat lahonneiden
omenapuiden oksille, siellä oli valkea kukka valkean kukan vieressä,
kaikki oksat lepäsivät hiljaisen raukeina ja elämänkylläisinä. Ne
olivat puhjenneet kukkiin vanhat puut Nuo leijailevat hiutaleet ovat
valkeita auringon perhosia, ajatteli soittaja ja hän odotti, että
aurinko nyt nousisi keskitaivaalle ja seisoisi siinä iäti paikallaan.
Mutta päivät lyhenivät lyhenemistään niin, että se iloinen soittaja
sairastui ja kävi kalpeaksi. Hän paleli ja vilu kouristi sydäntä. Hän
unohti hilpeän hyräilynsä ja hän alkoi kaivata suven seuduilleen,
missä yöt olivat pimeät, mutta lämpöiset, missä talvea ei koskaan
ollut. — Hän lämmitteli ruumistaan suurien nuotioiden ääressä, joita
oli pystytetty turulle, mutta ne eivät lämmittäneet hänen sydäntänsä.
Hän piiloitti povelle rakkaan huuliharppunsa, jonka hän oli veistänyt
kotipihansa unelmapuusta.
Hän tunsi itsensä muukalaiseksi siinä vieraassa kaupungissa. Hän itki
sitä itsekseen, että hän ollenkaan oli lähtenyt hakemaan aurinkoa, joka
ei koskaan laskisi.
Eräänä pakkasyönä hän nousi kuolonsairaana, otti sauvansa ja
kulki eteläisen portin kautta. Viima vinkui kaikissa kaupungin
kattoviireissä, ikäänkuin ne olisivat vahingonilosta viheltäneet
hänelle, pakkanen ajoi häntä, se työnsi häntä selästä, se repi hänen
ruumistaan. Kyyryissään ja huurteisena hän kulki eteenpäin. Kun hän
oli kulkenut kukkulalle, tuli hän suureen metsään. Isot kinokset
näyttivät niin pehmoisilta. Hän laskeutui maahan selälleen. Ja hänestä
tuntui, ikäänkuin ilma lämpenisi. Hän ummisti silmänsä, tuhannet
tähdet tanssivat taivaalla, hän oli nyt näkevinään suuren suven
suuren auringon, joka pysyi samalla paikalla. Hän kaivoi povestaan
huuliharppunsa, hän liikutteli huuliaan, harpusta ei tullut yhtäkään
säveltä, mutta kuitenkin oli hän soittavinaan ihanimman ilolaulunsa
auringolle.
Hänen sormensa kangistuivat, pää vaipui syvemmälle hankeen, silmät
sammuivat.
Niin kuoli hymy huulilla se hilpeä huuliharpunsoittaja, joka kerran
kevätyönä oli tullut siihen kukkulan alla uinailevaan kaupunkiin. —
Kaupunki nukkui, eikä sen ainoastakaan ikkunasta heijastanut valoa
peloittavaan yön pimeyteen.