Pekka oli palvellut papilla renkinä jo monet vuodet. Hän oli
harmaantunut papin palveluksessa, kuten hän sanoi. Pekka oli
tyytyväinen pappiinsa ja pappi renkiinsä. Pekka ajeli kirkkoherraa
kirkolle, kinkerille, sairaiden luo, könötti reen pulkkapuulla
tärkeän ja tomeran näköisenä, ikäänkuin hän olisi ollut kirkkoherran
oikea käsi, joka ohjasi niin kirkkoruunaa kuin papin kirkollisia
toimia. Koska pulkkapuu oli hiukan korkeammalla papin etuistuinta,
oli Pekka vähitellen tottunut katselemaan maailmaa ja sen vaeltavia
vastaantulijoita hiukan yliolkaisesti — papin olan ylitse. Mutta pappi
ei tätä hyvyydessään huomannut, Pekka ohjasi varmasti hevosta, ja pappi
tuudittui miettimään monena vuotena kypsynyttä ajatustaan palkita
Pekkaa turvaamalla hänelle tyyssijan vanhuuden päivien varalle.
Pekan oli hyvä olla pappilassa, väentuvan porstuan peräkamarissa,
siellä hän asusti yhdessä vaimonsa kanssa. Vaimokin oli pappilan
vanhoja palvelijoita. Kuten tavallisesti vanhat palvelijat, oli hänkin
käynyt itsetietoiseksi, oman arvonsa tuntevaksi. Salassa toivoi
pariskunta, että kirkkoherra vihjauksensa mukaan yllättäisi heitä
kerran jollakin suurella rakkauden työllä.
Niin elivät Pekka ja hänen vaimonsa vanhassa pappilassa. Pekka oli
lukutaitoinen mies, opasteli itse lapsiaan, mutta ulkotöihin hän ei
paljoa puuttunut, ruokkihan hevosia, erikoisesti ruunaa. Siihen menikin
aika, kun sitä osasi taitavasti venyttää. Vaimon mielestä oli papin
säkki tyhjentymään, viljaa riitti heille yllinkyllin. Vaimo luuli
tekevänsä papin rouvalle suurenkin palveluksen sitoessaan hänelle
saunanvastoja ja luutia. Mutta unohti vitsalla kurittaa omia lapsiaan. —
Kirkkoherra oli aulis ja alhainen mies, kuten kansa sanoi. Hän oli
tottunut Pekkaan eikä aluksi luullut voivansa tulla toimeen ilman
häntä. Sillä Pekka oli vuosien varrella oppinut tuntemaan papin tavat,
jo puolitiessä osasi hän tyydyttää papin mielihalut. Pekka oli ruvennut
matkimaan kirkonpaimenen tapoja, hänen arvokasta käyntiänsä, kurkun
kahistamista ja nenän nuhisemista. Pekka pöyhistyi sanomattomasti, kun
kirkkoherra alkoi lukusilla käyttää häntä joskus lasten luettajana.
Hänen valtansa kasvoi. Hän puhui mahtipontisesti käyttäen puheessaan
vanhan testamentin jyriseviä sanoja. Luettaessaan lapsia hän löysi aina
virheitä niiden naapuriensa lapsien luvussa, jotka jollakin tavalla
olivat pistelleet häntä hänen hullunkurisesta papillisuudestaan.
Hänen vaatimuksensa kasvoivat. Kun emäntä lukusilla tuli pyytämään
häntä syömään väentuvan puolelle, vastasi hän kauttarantaisesti ja
arvokkaasti: "En tule, kun tässä pitää mennä lapsia luettamaan".
Kirkkoherra nauroi muiden mukana kuultuaan tämän Pekan vastauksen,
sillä hän piti tätä vanhan palvelijan omituisuutena. Hän antoi usein
Pekalle anteeksi, vaikka hän huomasi tämän mielikuvituksellisen vilpin,
valheen ja laiskuuden. Pekka alkoi äyskiä ja ärhennellä pappilassa,
ikäänkuin hän olisi ollut isäntänä talossa. Hän alkoi laiminlyödä
ruunankin, laiminlöi kaikki työnsä, vetelehti vain pitkin päivää
vuoteellaan ja kerrottiin hänen salaa lauvantaisin kallistelevan
muonamiesten kanssa sahtikannuja. Mutta kirkkoherra ei huomannut Pekan
keinotekoista mielentilaa. Tällaisina hetkinä Pekka alkoi jo neuvoa ja
oikaista kirkkoherraakin. Kirkkoherra alkoi ihmetellä Pekan muuttunutta
käytöstä, hän alkoi kyllästyä hänen neuvoihinsa ja päätti sopivassa
tilaisuudessa toteuttaa vanhan tuumansa, päätti palkita Pekan entiset
palvelukset. Pian siihen tarjoutuikin tilaisuus. Koetti taas kinkerin
aika. Pekka ajoi tapansa mukaan pappia lukusille, mutta häppäpäissään
ajoi hän ruunan ojaan ja samalla matkalla teki hän muitakin kolttosia.
Lukusilla hän peloitteli lapsia, isäntiä ja emäntiä. Kun häntä
nytkin käskettiin syömään väentuvan puolelle, hän loukkaantui aivan
hirmuiseksi siitä, ettei häntä kutsuttu pappien ja isäntien mukana
talon peräkamariin. Pekka töytäsi nyt talon puolelle, kynsi viattoman
näköisenä korvallistaan ja sanoi: "Kuulkaas, kirkkoherra, ruuna on
kovin levoton, täytyy mennä sitä säälimään ajokuntoon, olisi jo
aika lähteä." Kirkkoherra ei vastannut mitään, mutta nyt oli hänen
kärsivällisyytensä lopussa, hän päätti toimittaa Pekan pois talosta.
Hän oli kerran kirkkoherranrouvan kanssa päättänyt ostaa Pekalle ja
hänen vaimolleen pienen talon. Sen hän tekikin ja pian istui Pekka
pienen, kirkonkylän laidassa olevan talon isäntänä.
Pekka pöyhistyi vielä enemmän isäntämiehenä. Hänellä oli nyt talo,
mutta ei ollut karjaa, talouskapineita. Hän tarvitsi hevosia, lehmiä,
auroja, karhia, kuokkia ja sitä varten täytyi ottaa velkaa. Pekka
oli pappilassa tottunut tekemään muiden määräyksen mukaan, hän
osasi siellä tottumuksesta tehtävänsä ulkoa, jotka hän täytti kuin
unissakävijä. Mutta hänestä ei ollut itsemäärääjäksi. Hänen järkensä ei
ollut tottunut omin päin askartelemaan. Salaa sisimmässään hän alkoi
kantaa kaunaa papille, sillä hänen ylpeytensä ei sallinut hänen mennä
pappilasta neuvoja pyytämään.
Pekka antoi palvelijoilleen ristiriitaisia käskyjä. Kun he huomasivat,
ettei isäntä ymmärtänyt taloudenpitoa, alkoivat he vetelehtiä, kuten
isäntäkin loppuaikoinaan oli vetelehtinyt. Kun silmä vältti, niin he
makasivat ojanreunalla. Isännän nähdessään he näön vuoksi tarttuivat
työaseihinsa. Päälle päätteeksi sekaantui vaimo kaikkeen, möi salaa
viljaa kahvitellakseen kylän akkoja. Vaimo sai vähitellen kaiken vallan
mitättömän miehensä käsistä.
Ensin mies alkoi vaimolleen salaa nurkua kovaa kohtaloaan.
— Miksei se pahuuksen pappi antanut rahojakin, miksi antoi vain
siemenviljat?
— Pahaksi se oli.
— Pahaksi, olisipa antanut olla renkinä.
— Eikö isäntämiehenä kelpaa kellitellä?
— Ei kelpaa. Talopahasen antoi päästäkseen minusta. Metkut sillä oli
mielessä.
— Menisit pyytämään rahoja.
— Ei luvannut rahoja. Sanoi, että koeta nyt tulla omillasi toimeen.
Pahan se pappi minulle teki.
Niin puheli Pekka vaimolleen, ja vaimo säesteli häntä ja auttoi salaa
talon rappeutumista.
Pekka alkoi vältellä pappia, ikäänkuin tämä olisi ollut syynä
hänen onnettomuuteensa. Talo oli jo kaikkia kiinteimistöjä myöten
velkaantunut. Pekka ei sitä enään omistanut. Hän alkoi yhä enemmän
kallistella sahtikannuja, niihin hän nyt tuhlasi siemenohransa.
Häppäpäissään hän kuljeskeli kyliä, hoki ja haukuskeli kirkkoherraa.
"Antoi tyhjän talon", niin hoki hän humalapäissään. Hän syyti nyt
umpikuljuisessa mielessään kaiken syyn papin niskoille. Niin vierivät
viikot, niin kuluivat kuukaudet, pappi kasvoi hänen silmissään
jonkinlaiseksi vääräksi rankaisijaksi, joka oli hänen, talonpitoon
tottumattoman miehen saattanut turmion partaalle. Täten hän nukutti
omaatuntoaan. Hän alkoi vihata pappia, siten hän antoi jonkunlaisen
syrjäiskusuunnan omalle tyytymättömyydelleen, sai tekosyyn päästä
itsemoitteesta. "Siinä ei ollut mitään tarkoitusta koko talonlahjalla",
puheli Pekka usein. "Enkä minä itsekään ymmärrä, mikä tarkoitus
minulla oli ottaessani lahjan vastaan." Täten kasvoi kiittämättömyyden
kavala, kylmä paino hänen sydämessään. Hän uskoi olevansa oikeassa,
hän valehteli itsellensä vapahduksen kiitollisuuden velvollisuudesta.
— "Minä en voi sitä koskaan antaa anteeksi, että antoi tyhjän talon!"
Niin höpisi hän itseksensä.
Pian myytiin talo pakkohuutokaupalla, ja Pekka sai vaimoineen lähteä
mierontielle. Vaimo alkoi pitää pientä, kulkevaa kahvikauppaa, ukko
veteli pieniä kärryjä maantiellä. Mutta ei sekään ajan pitkään lyönyt
leiville. Vaimonsa kanssa vetelehti Pekka kylästä kylään, lopulta
naapuripitäjästä toiseen pitäjään. Asuskelivat missä milloinkin, ukko
tehden tuohitöitä, vaimo luutia laittaen. Ja yhä kasvoi Pekan mielessä
viha pappia kohtaan. Tämä tarkoitukseton taivallus paikasta paikkaan
oli papin pahuutta. Mierontielle hän silloin Pekan saattoi, kun talon
toimitti!
Mutta pappi istui pappilassa ihmetellen maailman menoa. Hän puheli
kerran lauvantai-iltana, pakkasen paukkuessa, vaimolleen:
— Missähän se Pekkakin nyt mahtanee matkata? Luulin tehneeni hyvän
työn, mutta Pekka ei sitä jaksanut kantaa. Elämän myötätuuli on usein
vaarallisempi kuin vastukset ja vastatuuli. Siitä taitaa olla jo kaksi
vuotta, kun ostin Pekalle talon. Niin, niin, Jumala häntä armahtakoon!
— Ehkä tämä koettelemus oli Pekalle opiksi, täällä meillä pappilassa
hänen oli liian hyvä olla, sanoi papin rouva.
— Olen usein tullut ajatelleeksi, että ehkä minä tein väärin antaessani
rengilleni talon, sillä elämän koreus käy kaiken maailman tietä. Ehkä
minä olen syynä Pekan onnettomuuteen, puheli pappi.
— Sinä suurentelet omia syitäsi, sanoi rouva. Sinun ei pidä katua hyvää
tekoasi. Jolleivät ihmiset sitä käsitä, niin on se ihmisten oma syy.
— Niin taitaa olla, mutta se ei estä minua edelleenkin tekemästä hyviä
töitä, sillä niinhän opettaa suuri mestarini.
Samassa koputettiin ovelle, kirkkoherraa kutsuttiin keittiöön.
Ovensuussa seisoivat Pekka ja hänen vaimonsa isoine luutakimppuineen.
Pekka kumarsi hiukan vastahakoisesti, hänen henkensä löyhkähti
väkevälle.
— Päivää. Piti tulla katsomaan tuttuja paikkoja. Hehhee! Tässä nyt
kirkkoherra näkee työnsä tulokset, tuohiäijän ja luutamuijan, soperteli
Pekka.
— Soh, soh, koetti muija estellä, eikö kirkkoherran rouva osta luutia,
meidän pappa se on hiukan...
— Suus kiinni, kun minä puhun asian selväksi.
— Työni tulokset? ihmetteli kirkkoherra.
— Niin, niin, miksi kirkkoherra antoi minulle tyhjän talon? Mitä pahaa
minä tein, että minua sillä lailla vedettiin suoraan sanoen nenästä?
— Pekka parka, sanoi kirkkoherra, olen kyllä kuullut, että sinä kylillä
olet moitiskellut minua oman saamattomuutesi tähden, mutta katso ja
tutki itseäsi, etköhän silloin lähempää löydä syytä omaan turmioosi.
— Tehän minut olette turmioon toimittaneet, kivahti Pekka. Kuka korvaa
minun menoni, minun velkani, koko tämän elämäni helvetin, johon minä
olen joutunut!
— Mietihän ja hillitse sanojasi! puhui nyt pappi hiukan kiusaantuneella
ja kiivaammalla äänellä.
— Maksakaa pois, maksakaa korvaus kaikesta, mitä olen menettänyt!
— Tämä menee jo liian pitkälle, huusi hyväsävyinen kirkkoherra.
Kiittämättömyys on maailman palkka!
— Niin, kiittämättömyys on maailman palkka, tällaisen palkan minä sain
kaikista vaivoistani. Jollette maksa, niin minä menen vaikka lakiin ja
myytän pakkohuutokaupalla koko höskänne.
Nyt loppui papin maltti, hän osoitti sormellaan ovea ja sanoi: Nosta
likainen koira vedestä, niin se pudistaa lokaa kasvoillesi. Pekka,
viimeisen kerran sinä nyt kävit talossani. Mene!
— Minä menen. Tuossa on luuta lahjaksi tyhjästä talosta, laaskaa sillä
ensin oman huoneenne kynnys!
Vaimo talutti Pekan puoliväkisin porstuaan. Siellä Pekka mutisi: Niin,
niin kiittämättömyys on maailman palkka!
Kirkkoherra pudisti päätään, kulki keittiöstä työhuoneeseensa ja
huokasi: Minä en ymmärrä tätä kaikkea, kenessä on syy? Niin, niin,
huokasi hän, kiittämättömyys on maailman palkka.
Asemamies.
Hän seisoi aina asemasillalle vievän oven vieressä. Hänen toimenaan oli
tarkastaa matkustajien pääsylippuja. Hän oli hyvin itsetietoinen tästä
tärkeästä tehtävästään. Tutkivin ikäänkuin vihaisin silmin tarkasti
hän matkustajaa kiireestä kantapäähän. Saattoi tapahtua, että joku
huvilakaupunkiin matkustava eukko monine vasuineen väsyneenä laahusteli
kohti ovea. Seis! Missä on piletti! Ja eukko sai luvan asettaa vasut
sementtilattialle ja kaivaa hameensa poimuista esiin pääsylipun.
Kyllähän asemamies sen tiesi, että eukolla aina oli pääsylippu. Mutta
eukko oli kerran hänelle tiuskaissut: Pitäisihän teidän tietää, että
minulla on piljetti, enhän minä näiden korien takia ehdi... Ja kun
eukko taas oli pistänyt pääsylipun hameensa poimuihin, koonnut vasut
lattialta ja hädin tuskin läähätellen ehtinyt ovesta kiirehtääkseen
junaan, virnisteli asemamies pikatavaramiehelle ja sai osakseen
hyväksyvän, hiukan ihailevan silmänmuljahduksen toverinsa puolelta.
Sitten hän kulki taas edestakaisin kaula kenossa, hienostelevin
liikkein, sääret hiukan kokoonpuristettuina, kynsiään tarkastellen,
korjaillen kaulustaan ja puhdistellen mustaa, hienoa virkatakkiaan,
jossa kimmelteli rivi hopeanappeja. Niin oli hän nähnyt esplanaadin
keikarien tekevän, hän matki ilmeisesti sotilashenkilöltä, nostaessaan
käden noin puoleksi huolimattomasti koukistunein, hiukan irrallaan
olevin sormin lippalakkinsa syrjälle tehdessään kunniaa jollekin
pönäkälle huvilanomistajalle tai tutulle tytön heiskaleelle.
Niin, tekihän hän velvollisuutensa, siitä ei ollut mitään sanomista.
Mutta hän teki sen usein hyvin epäjohdonmukaisesti. Tulipa joku
mieleinen matkustaja, joku pikkulainoilla tai pikku-asioilla elävä
puoliherra, jonka tuttavaksi hän oli päässyt, tai joku sipsutteleva,
keski-ikäinen vanha neiti, joka mielistelevin katsein katseli häntä
silmiin, sillä hän oli kaunis pullea ja punaposkinen miehen alku — niin
hän päästi nämä muitta mutkitta ovesta. Mutta tuliapa joku toimittaja
tai liikemies, joka pyrki asemasillalle viedäkseen vain kirjeen
postivaunun laatikkoon, niin tälle hän ärhenteli käännyttäen hänet
takaisin.
Niin. Hän oli kaunis, pullea ja punaposkinen miehen alku, ylähuulella
hiukan viiksen haivenia, joiden päitä hyperrellen hän koetti
saada suipoiksi. Hän oli sellainen ilmeetön, tyhmänkaritsamainen,
itsetietoinen mansikkamaitonaama, joihin keveät tytöt mieluimmin
iskevät vilkuilevat silmänsä.
Tällä kertaa ei odotussalissa ollut paljon ihmisiä, sillä viimeinen
juna oli juuri mennyt. Hän käveli edestakaisin oven edessä, ikäänkuin
hän hiljaa muiden huomaamatta olisi opetellut valssin askeleita. Tavan
takaa vilkuili hän tarjoilupöydän taakse. Siellä hääräili kahvi- ja
teekuppien sekä virvoitusjuomapullojen ääressä tarjoilijatar, Elfriida.
Eikä Elfriida ollut häntä näkevinäänkään ja se harmitti asemamies Sulo
Kiskoa. Elfriida hyräili vain jotain valssin säveltä, vastasi lyhyesti
Kiskon sanoihin.
— Oliko palokunnan naamiaisissa viime sunnuntaina hauskaa?
— Niin ja näin!
— Miksei Elfriida antanut Kiskon saattaa itseään kotiin, oliko hän muka
niin vieras Elfriidalle?
— Ei Kisko ollut sen vieraampi eikä tutumpi kuin muutkaan miehet.
Saattakoon kuka ensin ehtii.
— Tulisiko Elfriida ensi kerrallakin valssiin?
— Tulisi kyllä, mutta eihän Kisko osannut valssia!
— Mutta hän, Kisko, oli kuitenkin pyytänyt valssiin.
— Niin kyllä, Kisko oli vain kävellyttänyt ympäri, mutta ei ollut
pyörittänyt ympäri. Sillehän kai ne ihmiset nauroivat.
— Olkoon niin, että nauroivat, arveli Kisko, — niin minä kävellytin
saadakseni vain puhella Elfriidan kanssa, kun Elfriida oli koko illan
sen Koskisen kanssa.
— Niin, se poika osaakin tanssia!
— Kyllä minä Koskisen tunnen koulupoikavuosilta, ennen oltiin
ystäviäkin... on tapeltukin... peltikattoja paikkaa nykyään... mikä lie
juopporenttu!
— Mikäkö renttu, eihän se mikään renttu, vaikka hiukan maisteleekin...
— Mitäs Elfriida sellaisesta perustaa, onhan niitä muitakin.
— Onhan vara valita.
— Vara on niin valita. Mutta kun minä opin sen valssin, niin minä
tanssin koko illan vain Elfriidan kanssa.
— Mitä häntä nyt makeilee?
— Ja sitten piilotan minä Elfriidan päällystakin niin, ettei muut pääse
saattamaan, kehasi Kisko.
— Saattakoon kuka ehtii! Ja mitä Kisko sättii miestä, joka ei ole
läsnä, ei se ole kaunista.
— Piloillaanhan Kisko vain. Mutta Elfriida ei saa tanssia niin paljon
sen Koskisen kanssa.
— Tanssinhan, kenen kanssa haluttaa.
— Sellaisia ne tytöt nyt aina ovat!
— Niin sellaisia kuin pojatkin... Kisko niinkuin muutkin...
— Mutta miksi Elfriida antoi sen Koskisen suudella keskellä tanssia,
eihän sille naurettu?
— Miehet on hullut humalassa! Humalassa kun oli, suuteli, mutta sekin
saa vielä kuulla kunniansa, naurahteli Elfriida kaksimielisesti.
— Mutta jos minäkin... ensi kerralla, kun opin sen valssin taidon.
— Toisilla on hevosen huulet, toisilla on kukonhuulet! Sen sanottuaan
Elfriida meni.
Mitähän se tarkoitti! Ymmärrä niitä naisia! Kukon huulet! Tarkoittiko
Elfriida häntä? Oliko hän niin kukkomainen? Ota siitä selvä ja naisista
yleensä! Mutta kyllä Kisko vielä löisi... sen Koskisen laudalta.
Näitä miettien asteli asemamies taas harmissaan edestakaisin oven
edessä, ikäänkuin olisi vaistomaisesti vihassaankin harjoitellut
tanssiaskeleita. Kyllä hän sille Koskiselle näyttäisi! Jahka hän vain
oppisi tanssimaan valssia! Se oli nyt Kiskon ainoa huoli. Sitten
seisahtui hän oven viereen, sillä isoon, eteissaliin tuli matkustavia,
jotka aikoivat paikallisjunalla huvilakaupunkiin. Paksut poliisit ja
santarmit seisoivat siellä ulko-ovien vieressä. Sulo Kisko tervehti
niitä odotussalin ovelta tehden kunniaa. Nyt hän taas tunsi itsensä
varmemmaksi. Hän tunsi pikkuvirkamiehen vaistolla koko pienen
arvokkuutensa. Hänestähän nyt riippui, pääsikö matkustaja ovesta
asemasillalle. Näytä piletti! Ankara oli määräys. Turhaan tunkeilisivat
muuten syrjäiset muiden matkustajain tiellä! Kyllä hän kyöräisi
tarpeettomat tieltä! Ja jos hän huomaisi jonkun vastenmielisen, joka
oli pienessä hiprakassa, niin hän ei päästäisi sitä millään ehdolla
ovesta. Mutta jos oli mieluinen matkustaja, vanha tuttu, joka hiukan
haiskahtaisikin... niin mitäpä sille... — ottihan hän itsekin joskus
pienen kulauksen... ei liiaksi, ei, sillä valtion virkamies ei saa olla
toimessaan väsynyt — sellaisen matkustajan hän kyllä voisi päästää
ovesta, kulkipa se vaikka hiukan notkahdellenkin, kunhan kulku vain oli
varmaa eikä ollut pelkoa siitä, että se putoisi junasta. Toiset voivat
paremmin hillitä itseään, toiset ovat holtittomia, häijynsisuisia, sen
asemamies Kisko kyllä oli huomannut, hänellä oli mielestään tarkka
silmä, joka vain oli terästynyt tutkiessaan mitä erilaatuisimpia
ihmisiä asema-elämän kirjavassa vilinässä.
Odotussaliin tuli ihmisiä. Ne kulkivat edestakaisin lattialla,
juttelivat hiljaa jossakin nurkassa tai tutkivat sanomalehtimyymälän
kirjoja. Toiset lojuivat unisina penkeillä. Mikä oli tullut
kokouksesta, mikä vieraskäynniltä, mikä teatterista, mikä
ravintolasta. Ja kaikki odottivat keskiyön vaiheilla junaa päästäkseen
kotiin nukkumaan. Ja monet haukottelivat tai katselivat veltosti
ympärilleen. Hiljaa naksutteli aseman seinäkello uuvuttaen yhä enemmän
uneliaisuuteen.
Sulo Kiskokin haukotteli, mutta asetti käden suulleen, kuten oli nähnyt
"parempien" ihmisten tekevän. Kunhan pääsisi nukkumaan!
Syrjässä penkillä istui eukkokin. Hänellä ei ollut nyt vasuja eikä
hänellä näkynyt nyt olevan kiirettäkään. Hän hypisteli hikisillä
sormillaan nenäliinaansa, johon hän oli piilottanut pilettinsä,
sokerileivokset ja mustapaperiset makeiset. Hän oli ollut hautajaisissa
erään torimatamin luona. Hän säteili koko laajuudessaan ja lennätteli
ristisalamoita asemamieheen.
Odotussalin ovesta astui roteva työläinen. Hän näytti hiukan
väsyneeltä. Toisessa kädesssä hänellä oli eväskori, toisessa nuoralla
sidottu peltirulla. Hän asetti rullan penkin viereen ja kävi istumaan
nurkkaan, nojaten selkänsä myymälän seinään.
Nyt huomasi hänet asemamies Sulo Kisko. Hänen harmaanvihreät silmänsä
välähtivät. Hän kävi jäykkänä seisomaan oven viereen ja nosteli
rintaansa. Työmies tervehti häntä, Kisko vastasi hänen tervehdykseensä
kylmästi ja aivan kuin ohimennen, ikäänkuin ei hänellä olisi ollut
aikaa syrjäisten tervehtimiseen.
Elfriida tuli hakemaan jotakin tarjoilupöydältä. Hän jäi hetkeksi
seisomaan ja huomasi peltisepän ja nyökytti tälle päällään. Peltiseppä
Koskinen katseli häntä vakavasti silmiin, hipaisi hiukan sormillaan
lakkia ja jäi tuijottamaan Elfriidaa. Kumpikaan ei sanonut mitään.
Tuskinpa he nyt paljonkaan olisivat jaksaneet puhua... Elfriida oli
väsynyt tarjoilupöydän ääressä seistessään, Koskinen oli väsynyt
viikon työstä. Hän oli työstä päästyään pistäytynyt automaattiin, oli
tavannut tovereita, oli hauskuutellut ja menettänyt osan palkastaan,
osan oli hän käyttänyt entisien ruokapuotivelkojen maksamiseen. Hän
muisteli hetken, että hän oli tanssinut eräänä sunnuntai-iltana tuon
saman Elfriidan kanssa, oli menetellyt hiukan uhkarohkeasti... Koskista
kalvoi sekavan ilon ja häpeän tunne. Mitä Elfriida ajatteli hänestä?
Mitä hän oli puhunut Elfriidalle saattaessaan hänet kotiin? Oliko
hän ehkä puhunut hänelle rakkaudesta? Sitä hän ei muistanut. Olisiko
Elfriida hänelle suosiollinen ja sopiva? Voisiko hän köyhänä miehenä
pyytää häntä vaimokseen? Hän eleli yksin mökissä vanhan äitinsä kanssa
huvilakaupungissa ja yksitoikkoisuus ja omituinen ikävä jäytivät
aina hänen mieltänsä. Mitä hyötyä oli kaikesta tästä raadannasta!
Kädestä suuhun, kädestä suuhun, tuo alituinen huoli! Ja oliko hänestä
aviomieheksi? Olihan hän toisinaan huikenteleva. Hän oli pyöräytellyt
monta tyttöä iltansa iloksi ja ikäväänsä haihduttaakseen. Voisiko
hän kerran oikein toden teolla kiintyä johonkin... johonkin toiseen
olentoon, joka ymmärtäisi häntä, olisi hänelle lohtuna levottomina
elämän hetkinä, kun ikävä tulee, niinkuin selittämätön, salaperäinen
hämärä laskeutuu huoneeseen, niin että esineet saavat aavemaisia
muotoja, niin ettei tiedä, mikä on todellista, mikä unelmaa. Todellista
oli ehkä se, jota sanottiin rakkaudeksi, köyhän miehen elämän suolaksi
ja särpimeksi... nuori vaimo... oma koti... mutta rakastiko hän
Elfriidaa... sitä hän ei vielä voinut itselleen selittää... tulee kai
aikanaan sekin hetki, kun kaikki selvenee, ajatteli hän ja tuijotti
Elfriidan silmiin. Niin seisoivat he hetken katsellen toisiaan.
Sulo Kisko oven pielessä katseli heitä kateellisella syrjäsilmäyksellä
ja viha välähti hänen katseestaan. Koskinen ei puhunut sanaakaan,
siirsipähän hiukan eväskoria syrjemmälle, katseli sitten peltirullaa.
Elfriida kääntyi ympäri ja lähti löydettyään sen, mitä oli
etsinyt. Elfriidan huulilla oli tuo arvoituksellinen hymy, mikä on
jokaisella naisella siinä iässä, jolloin miesten kilpailevat katseet
hipuilevat ja hyväilevät, kun miehet käyvät yhä sanattomammiksi ja
saamattomammiksi... tuo ikuinen naisellinen hymy, mikä ei sano sitä
eikä tätä, arvoituksellinen kuin koko elämä! — Niin Elfriida meni.
Koskinen raapasi päätään, veti lakin silmilleen ja jäi tuijottamaan
kivilattiaan. Ulkoa kuului veturinpillien vihellykset ja kellon
kalkatukset. Ihmisiä meni ja tuli, Koskinen ei niitä huomannut. Hän
veti taskustaan kuluneen rahakukkaron, ei siellä ollut montaa penniä.
Asemamies käveli taas edestakaisin oven edessä, oikein hänen sormiansa
kutkutti, hän olisi niin mielellänsä tarttunut Koskista niskasta
kiinni, niinkuin hän niin usein oli tehnyt juopuneille jätkille. Hän
työntäisi hänet alas aseman rappusia pitkin ja poliisi saisi viedä
hänet parempaan talteen. Olikohan sillä pilettiä, koska se niin kopeloi
rahakukkaroaan? Odotetaanpa, arveli asemamies ja katseli tavan takaa
nurkkaan, missä Koskinen istui. Mutta Koskinen ei nostanut silmiään
permannosta ja se kiukutti vielä enemmän.
Koskinen pisti taas kukkaron taskuunsa ja huokasi. Sitten haukotteli
hän ja ympärillä penkillä haukottelivat muutkin odottelevat, mutta
asemamies ei haukotellut, kaikki uneliaisuus oli haihtunut. Nyt hänen
piti olla varuillaan, nyt hän voisi tuolle jätkälle näyttää koko
virkamahtinsa.
Koskisen pää nyökähti, hän nosti päänsä ja se nyökähti uudestaan. Sehän
on ilmeisesti humalassa, ilkkui asemamies ajatuksissaan ja suupieliin
ilmestyi irvistävä ilme. Nyt soitti aseman kello kerran. Matkustajat
nousivat penkeiltä. Koskinen nyökähti ja nousi pystyyn, otti eväskorin
kainaloonsa ja peltirullan toiseen käteensä ja alkoi horjumatta astella
ovea kohden.
— Näyttäkää piletti! sanoi asemamies.
— Jaa piletti.
— Niin piletti!
— Jahka etsin.
— Pian, pian!