Joulu-yön tarina.
Juoksa Joikuja.
Hiirenkesyttäjän kosto.
Tupakkajurri.
Kiittämättömyys.
Asemamies.
Vanhankartanon tarina.
Alju.
Puhelinpylväs ja pihlaja.
Ainaisen auringon etsijä.
Joulu-yön tarina.
Yksinäisellä saarella asui Jurkka, vanha kalastaja. Hän kulki ja
höpisi aina itseksensä. Kylässä, jossa hän kerran viikossa kävi ruokaa
hakemassa, sanottiin häntä henkiennäkijäksi. Hän puheli muka oudon
olennon kanssa, jota hän sanoi "Liitäjäksi".
Oli joulu. Pappiloissa ja kartanoissa paloivat joulukynttiläkuuset
ja pirttien palkeilla kahisivat oljet. Mutta yksin istui mökissään
Jurkka odotellen viimeistä jouluiltahämäräänsä, sillä Liitäjä sen oli
hänelle sanonut, että kuolema tulisi sinä yönä ajaen mustalla varsalla
helistellen kulkusilla yli järven jään.
Jurkka istui pyhäpaita yllään sänkynsä laidalla ja kuunteli tuulen
outoja ääniä, jotka supsutellen ja kuiskutellen kiertelivät pitkin
nurkkia. Niin, tulkoon vain vapahtaja-kuolema, eihän häntä kukaan
kaipaisi, eihän hänestä kellekään hyötyä ollut, eihän maarin, eihän
maarin!
Silloin tuuli humisi syvemmin kuin huokaisten ja Jurkka oli
tuntevinaan, miten Liitäjä näkymättömänä lehahti huoneeseen ja istahti
hänen viereensä. Liitäjä oli valkeahipiäinen, kuultava, kalpea, keveä
kuin arka aatos ja haihtuva kuin haikea uni.
— Liitäjä, Liitäjä! Missä kulkee nyt kuolema, höpisi Jurkka.
— Ohi kirkon kiitää, ohi kalmiston karkaa!
— Liitäjä, Liitäjä! Onko kalman hevonen huurteessa?
— Kalman hevonen on höyryn huurteessa!
— Liitäjä, Liitäjä, kohta on keski-yö ja minun elämäni puu! Kukkiiko se
kohta?
— Kohta kukkii elämäsi kypsä puu, etkö jo tunne täyteläistä tuoksua?
— Niin, minun kaunis pihlajani kukkii. Liitäjä, Liitäjä! Näetkö oksaa,
joka akkunanreijästä huojuu huoneeseen?
— Näen oksan, joka huojuu huoneeseen, se viheriöitsee kuin
joulukynttiläpuu.
— Liitäjä, tiedätkö! Minä kasvatin sen kauniin pihlajan jo nuorena
akkunani alle. Kerran myrsky työnsi oksan akkunasta sisään.
— Myrskykö työnsi oksan akkunasta sisään?
— Niin, mutta minä en leikannut oksaa.
— Sinä et leikannut oksaa, vaikka kylmää huokui huoneeseen.
— Minä lämmitin tupani ja katso, oksa alkoi vihertää keskellä talvea.
Alkoi vihertää keskellä talvea ja minulla oli huoneessani ikuinen
kesä... Vaikka talven tilhejä ulkona paleli paljailla oksilla. Mutta
minun oksani viheriöitsi, niinkuin se vain kesällä viheriöitsee ja
lehdet tukkivat akkunan aukon niin, ettei pakkanen huokunut huoneeseeni.
— Siksi, että sinä säästit oksan, sait sinä sieluusi ikuisen kesän ja
ikuisen runsauden rauhan.
— Liitäjä! Liitäjä! Mikä ihana tuoksu tulvaa nyt huoneeseen? Onko nyt
minun kesäni tullut keskellä talvea?
— Keskellä talvea kukkii nyt elämäsi puu.
— Liitäjä, Liitäjä! Mikä häikäisevän hivelevä valo virtaa himmeään
huoneeseeni!
— Taivaalle puhkeavat kaikki tulikukkien terät, ja kuolema kulkee vielä
kaukana!
— Mikä rauha ja rakkaus täyttää sydämeni! On kuin näkisin suuren
joulukynttiläpuun, jonka oksan alla lapsena leikin, nyt se kohoo,
kasvaa läpi katon taivaaseen saakka.
— Eikö sinun ole kylmä?
— Minun suonissani on suvinen lämpö, suvinen suhina soi korvissani ja
suuret suvilinnut laulavat puun latvassa.
— Sinä näet unelmiesi ihanan puun.
— Liitäjä, Liitäjä, tämä unelma on iki-ihana!
— Nuku, nuku, niin näet vielä ihanamman uneni
— Mutta Liitäjä, Liitäjä, minä kuulin jo kulkusten kilinän!
— Kuolema kulkee vielä kaukana.
— Mutta nyt ajoi jo kuolema pihalle.
— Kuolema kauas jäälle jäi.
— Minä tunnen, kuinka minä kohoan kuin paratiisilintu, minä astun
joulukynttiläpuun oksalle, minä kiipeän, minä kohoan, minä olen keveä
kuin höyhen ja syvällä alhaalla allani näen minä kirkon, pappilan ja
järven jään. Mutta missä kulkee kuolema?
— Kuolema ajoi jo ohitse, etkö kuule kulkusien kilinää?
— Liitäjä, Liitäjä, minä en kuule kulkusia. Minä näen taivaan
aukenevan. Kuin kesäisten lehtojen latvat kohisevat korkeat urut
korvissani.
— Ikuiset henget soittavat sinulle taivaan aurinkoportin edessä.
— Liitäjä, Liitäjä! Nyt portti aukenee, maa katoo kuin varjo
silmistäni. Minä näen, minä näen, Liitäjä, Liitäjä!
* * * * *
Vanha Jurkka asetti kädet rinnalleen, pää vaipui taaksepäin, hän
nukahti kuin lapsi ihmeellinen, arvoituksellinen hymy huulilla.
* * * * *
Kun Jurkkaa ei pariin päivään kuulunut kylille, tulivat ihmiset häntä
katsomaan.
Hän makasi vuoteessaan kuolleena lasittunein avosilmin, ikäänkuin hän
olisi tuijottanut läpi katon jotain epämääräistä, salaperäistä, suurta
ja tuntematonta — — Mutta lattialla vuoteen vieressä oli taittunut
pihlajan oksa, jonka lehdet olivat surkastuneet. Jouluyön myrsky oli
murskannut pihlajan akkunan alla.
Juoksa Joikuja.
Nuori lappalainen Juoksa ajeli valkealla porollaan tunturilla. Vaarat
loistivat valkoisina hänen silmissään ja lumitähdet kimmelsivät
Hiljaa huojui hän pulkassaan, jälessä nuoraan sidottu ahkio, johon
oli sälytetty kodan kangas, padat, astiat ja muut taloustarpeet. Ja
Juoksa ajatteli yksinäistä elämäänsä tunturilla, tähdet vilkuivat kuin
silmäripsiään räpyttäen hänelle salaperäisinä ja kylminä korkeudesta
yli tunturien. Ja Juoksan valtasi sanomaton ikävä. Hän hoputti poroa,
joka juoksi läähätellen hänen edessään ja heitteli kavioillaan lunta
vasten hänen silmiänsä.
Ja siihen aikaan oli kuin kummallinen mykkyys laajassa Lapissa,
mykkyys painot luontoa ja ihmisiä. Harvoin visertelivät linnut, vain
riekot naurelivat kuin pahat peikot pelottaen ja eksyttäen ajajia ja
erämiehiä. Ihmiset olivat umpikuljuisia ja mykkämielisiä, epäillen
katselivat he vierasta, jonka tulon hallin ärheä haukunta ilmaisi, eikä
tämä heleä haukunta tuonut vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä.
Silloin levitti ikuinen puolihämärä ikäänkuin tumman lepakonsiipensä
yli raukean, rajattoman Saamemaan. Sanattomina istuivat Lapin miehet
ja naiset sijoillaan tai puuhailivat arkoina arkiaskareissaan. Sillä
he eivät vielä silloin tunteneet laulun lohduttavaa taitoa, joiun
jumalallista sytytystä heidän ilottomissa sydämissään. Heidän mielensä
oli kuin öinen luonto heidän kotansa ympärillä.
Juoksa ajeli hiljaa, ei kuulunut muuta kuin sijojen sälinää ja
porokellojen kilkatusta. Kun Juoksa saapui tunturille, näki hän
allaan pienen joen uoman kiemurtelevan tunturien välitse. Hän katseli
kaukaisia jäätyneitä jänkiä ja matalaa metsää, joiden rantojen yllä
levisi raukea, viheriä heloitus taivaalla. Oliko tämä hänen luvattu
maansa, olivatko nämä rannat hänelle pyhitettyjä, tännekö hän
pystyttäisi kotansa, sinnekö toisi hän omansa... onnensa yön puolen
maasta?
Näitä mietti Juoksa istuessaan pulkassaan ja ajaessaan ylös tunturin
rinnettä. Mutta äkkiä kävi pitkä leimuava säihke yli taivaan. Leimun
ja säihkeen syttyessä nosti hän katseensa aivan taivaan keskikohtaan.
Se velloi ja värjyi milloin rikinkeltaisena, milloin tiilenpunaisena,
se levisi ja kuohui nopeasti. Jonkun ajan kuluttua alkoivat läntiseltä
taivaalta uudet tulikimput singota, itäiseltä taivaan rannalta sinkui
vastaan uusia sädesuihkuja, jotka ikäänkuin ristiaallokossa taittuivat
toisiaan vasten avaruuden alla. Tulimeri kohosi ja vaipui vähitellen.
Se loi koko seudun satumaaksi. Juoksan henki kohosi kokonaan leimuavaan
avaruuteen, joka heijasti ihmeellisillä väreillään valkeaverhoisiin
tunturinseiniin. Hetken riehuttuaan vaalenivat, uupuivat ja liukuivat
tulikielet pohjoiseen ikäänkuin kadoten ammottavaan kitaan. Pohjoiselle
taivaan rannalle jäi vain väreilevä, leveä kultakirjokaari, luoden
valoa korven helmassa ajelevalle yksinäiselle lappalaiselle.
Juoksa heilautti ajohihnaa ja poro alkoi juosta alas rinnettä
joen rannalle. Pohjoinen säteilevä kaari näytti hänestä nuorten
lappalaistyttöjen rintakoristukselta, joita nuoret saamisulhot heille
morsiuslahjoiksi antavat poroja vaihdettuaan. Ja taasen ajatteli
Juoksa omaansa... onneansa, jota tunnetta hän ei voinut pukea sanoiksi
eikä säveliksi. Kummallinen ahdistus ja levottomuus ahdisti häntä. Ja
kuta lähemmäksi hän ajeli joelle, sitä levottomammaksi hänen mielensä
muuttui.
Keski-yöllä hän saapui joelle. Hän pystytti sen rannalle kotansa, loi
sen ympärille lunta, ripusti räppänästä riippuvaan koukkuun patansa,
teki tulen, söi liemensä ja viskautui sitten peskiinsä puettuna
porontaljalle nukkumaan.
Hän heräsi yöllä, hän oli ikäänkuin puoleksi horroksissa, puoleksi
valveilla. Hän tunsi, ikäänkuin maa hänen allansa olisi liikahtanut
Mitä tämä merkitsi? Hän oli kuulevinaan askeleita, hän nousi ja siirsi
oviverhon, mutta ei nähnyt ulkona ketään. Hän paneutui taas levolle.
Nyt kuuli hän, ikäänkuin joku olisi kuiskuttanut jotain hänen korvaansa
kotakankaan takaa. Hän kääntyi äkkiä ja kysyi kuiskuttajaa, mutta ei
saanut vastausta. Sitten kuuli hän, ikäänkuin joku olisi raaputtanut
kodan seinää, ja kaikki esineet, jotka hän oli ripustanut paikalleen,
putosivat maahan, ikäänkuin joku näkymätön olisi niitä viskellyt. Oliko
hän joutunut pahojen henkien heiteltäväksi, hän ei tahtonut huutaa eikä
kirota, sillä hän tiesi, että sellaiset öiset kävijät eivät sellaista
suvaitse, ne voivat tappaa poron, tappaa hänetkin. Hän kuunteli taas,
mutta ulkona oli hiljaista. Hän kuuli poronsa kaappivan jäkälää kodan
ulkopuolella ja hän tyyntyi. Ehkä tuuli vain oli tehnyt kepposiaan. Hän
kääri porontaljan ympärilleen ja nukahti taasen.
Hän heräsi taas omituiseen meluun. Pata kuohui ja räiskähteli, ja
hiillos sen alla kiilui. Ja kun hän katseli tarkemmin, näki hän jotain
heilahtelevan edestakaisin kodassa. Pata heilahteli edestakaisin
niinkuin kirkonkello ja hän oli kuulevinaan säveliä sen soinnussa
ikäänkuin naisen äänen, joka hiljaa ja heleästi hyräili omituisia
sanoja. Hän nousi ja korjasi hiillosta, sillä hänen oli vilu. Silloin
hulmahti, ikäänkuin tunturilta olisi luistanut lumivyöry tai myrsky
olisi tahtonut nostaa koko kodan ilmaan. Tuli sammui. Juoksa kaatui
vuoteelleen. Juoksa jäi katselemaan tähtiä, jotka tuikkivat räppänästä.
Juoksasta tuntui, ikäänkuin hän olisi vaipumistaan vaipunut maan
alle, mutta tähdet loittonivat loittonemistaan, niin että ne
lopulta pienenivät aivan näkymättömiksi ja silloin tapahtui jotain
aivan ihmeellistä. Kun hän avasi silmänsä, näki hän kodan nurkassa
revontulien loimussa ihmeen ihanan neidon, joka oli puettu valkoiseen
sarkakäyhtiin, sen ympärillä oli kimmeltävä solkivyö. Päässä oli
tytöllä valkoinen neljän tuulen lakki. Hänen pippurinruskeat suuret,
syvät silmänsä paloivat kiehtovasti, niistä välähti ikäänkuin
kullankellertävä välke kuusta. Hän nosti kätensä, hän oli varoittanut
Juoksaa. Juoksa ei voinut siirtää silmiään immen ihanuudesta. Hän aikoi
nousta, mutta hän oli ikäänkuin taljaan kiinnitetty, hän toivoi, että
impi tulisi lähemmäksi ja hän ajatteli: olisipa hän minun omani...
onneni.
— Mitä sinä tahdot minusta? Impi ravisti päätään. Onko tähän aarre
kätketty, mutta silloinhan olisi kattilan reuna äsken muuttunut härän
pääksi, härän päästä siemeneksi, siemenestä sisiliskoksi? Miksi pata
pelotti minua? Enhän näe vihreätä tulta. Onko tähän paikkaan kaivettu
kavallettu aarre? Taasen ravisti impi ihanata päätään. Oletko sinä uni,
niin toivoisin, etten koskaan heräisi? Jos sinä olet ihmisen impi tai
immen kuva, niin vastaa minulle! Jos sinä olet tämän paikan haltiatar,
niin häiritsenkö minä sinua? Impi nyökytti päällään ja katosi samassa.
— Juoksa hieroi silmiään, oliko hän nähnyt unta? Hän oli vielä
näkevinään sen ihanan immen, joka katosi kodan oviverhon kautta. Sitten
nukahti Juoksa omiin ajatuksiinsa.
Juoksa ei tiennyt, kuinka kauan hän oli nukkunut. Hän heräsi hirveään
ryskeeseen, koko kota oli rysähtänyt hänen päällensä ja oli jo aamu.
Sen näki hän tähdistä, jotka yöllä paloivat taivaalla suurina,
räpyttelevinä silminä, päivällä pilkoittaen pienempinä ja siristelevinä.
Juoksa kömpi kotansa alta vahingoittumattomana. Siitä arvasi hän, että
hän oli ollut tekemisissä hyvän haltiattaren kanssa. Mutta hän tiesi
myöskin, ettei haltiattaria saisi liian kauan kiusoitella. Hän valjasti
poronsa pulkkansa eteen ja sälytti kalustonsa ahkioon. Sitä tehdessään
hän kuuli kaukaista, kummallista laulua, ikäänkuin joku olisi ruvennut
puhumaan kummallisessa tahdissa, korostaen eri sanoja, jotka vähitellen
sulivat säveliksi. Se ääni läheni, ikäänkuin joku olisi kiitänyt
pulkassa alas tunturin rinnettä hänen ohitsensa. Mutta Juoksa ei nähnyt
ajajata eikä poroa, hän kuuli vain porokellon soivan ja ihmisäänen,
joka puheli yksitoikkoisesti ja keinuttavasti.
Nyt Juoksa kuuli selvästi sävelien sanat ja ne sanat olivat ihania
kuin itse haltiatar, jonka hän oli nähnyt yöllä. Ja ne säveleet
tuntuivat hänestä nyt niin tutuilta, ikäänkuin hän koko elinikänsä
olisi kuunnellut niitä. Ne äänet puhuivat lapsen itkusta kätkyessä,
joka riippuu kodassa, miesten mutinasta, naisten naurusta, poroista
ja susista, kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja kuullut. Mutta ne näyt
ja kuulemat ikäänkuin etääntyivät hänestä itsestään niin, että
hän ikäänkuin vapautui niistä hetkeksi ja tunsi suloisen levon ja
lohdutuksen orpoisessa olemuksessaan. Laulu oli niin ihanaa kuulla,
että melkein itketti.
Iloisena Juoksa heittäytyi pulkkaansa ja leiskautti ajohihnalla kylkeen
poroa, joka tanssien hilpeästi tunturitanssiaan alkoi kiitää kuin
varjo lumella. Juoksa kuuli nyt uusia sanoja, uusia säveliä, ikäänkuin
joku ajaja hänen edellään olisi niitä heläytellyt iloksi itselleen ja
muille, tietäessään pian pääsevänsä tutuille tanhuville ja omaisten
paliskunnille. Tietämättään Juoksa alkoi matkia ääniä, joita hän
kuuli. Hän hyräili ja heläytteli niin, että tunturin seinä kajahti
ja hän nautti omasta äänestään. Puhuiko kaiku vai puhuiko joku hänen
sisimmässään, sitä hän ei tiennyt, hän jupisi ja joikui, niinkuin hän
olisi ennen joikunut koko elinikänsä.
Ja Juoksa joikui lappalaispojasta, joka heittää suopungin poron
sarvien ympäri, ensi porostaan, huimasta hiihdosta, hypyistä yli
syvien kuilujen, pakkasen raikkaasta paukkeesta, susimetsästyksestä,
karhun kierrosta, manauksista ja loihduista, kaikista elämän nuorista
riemuista. Hän joikui lappalaistytöstä, joka kirkkoporollaan ajaa
keskelle markkinain temmellystä kirjavassa puvussaan... joikui häistä
ja häädöistä. Hän joikui revontulista, jäämeren yönpuolen maasta,
jonka rannoille paarma ajaa poron etsimään parempia jäkälämaita,
niinkuin ikävä ajaa tunturilappalaisen paikasta paikkaan. Juoksan
joijussa oli lentoa ja lohtua, joka lumosi koko hänen olentonsa,
niin ettei vilu tuntunut vilulta eikä ikävä ikävältä. Hän lauloi
Lapin pitkästä talvi-yöstä, kuusta, tähdistä ja lumesta, jotka ovat
oppaina eksyvälle erämiehelle. Hän lauloi järvistä, jängistä, pounun
hiiristä ja tunturikotkista, lauloi rakkaasta kodasta, rauhallisesta
yksinäisyydestä, arkiaskarruksista tulen ääressä. Lopulta hän laikahti
laulamaan omista toiveistaan, omasta onnestaan... tunturipurojen
levottomasta lirinästä, vaivaiskoivun lehtien ensimäisistä pyöreistä,
vihreistä hiirenkorvista... kielavelgosta, Lapin satakielestä, joka
jokilaaksossa laulaa etelän tuoksuvista ruusutarhoista, tuhansien
sääskien tanssiessa sen ympärillä. Lempeästi hän lauloi kevään tulosta
ja auringon ensi säteistä. Hän lauloi nyt yhä raikkaammalla äänellä
aurinkolaulun, vanhan muinaislaulun ylivoimaisista, pyhistä urhoista,
seidoista, staaloista ja sankareista, jotka olivat unohtuneet Saamemaan
satojen vuosien puolihämärään...
Juoksa juoksutti poroa, tunturia ylös, tunturia alas. Jo näki hän
alhaalla kotia, joiden räppänistä sauhu nousi ilmaan kuin rihma, kuuli
koirien haukuntaa ja satojen, sarviinsa sekaantuneiden, kaahaavien ja
kiimaavien porojen kellon ääntä ja hän laikahteli laulamaan suloisesta
ja solakasta haltiattaresta, jonka hän oli nähnyt ja joka oli häntä
näin ohjannut ihmisten ilmoille ja kaukaisille kotakunnille. Kito lekos
rakis halti ahkoide, voijaa, voijaa, nana, nanaa ja varjol ein, voijaa,
voijaa, nana, nanaa, min voeoit, voijaa, voijaa, nana, nanaa!
Juoksa lauloi niin, että kaikki kotakunnat sen kuulivat, vaimot ja
miehet kömpivät kodastaan kuulemaan sitä outoa ja ihanata laulua,
jota he ennen eivät koskaan olleet kuulleet. Juoksa ajoi ensimäiselle
kodalle. Sen edessä seisoi nuori lappalaistyttö. Tyttö katseli häntä
avoimilla, ruskeilla silmillään ihmeissään ja iloissaan. Ja siinä
katseessa oli ikäänkuin välkettä kuusta. Näkikö Juoksa unta, seisoiko
hänen edessänsä haltiatar vai oliko haltiatar vihdoinkin ohjannut hänet
hänen oman onnensa luo!
Ja lappalaistyttö nyökytti hänelle päätänsä, sillä hän tiesi jo tulijan
katsannosta, että tämä oli tullut häntä noutamaan yönpuolen maasta
päivänpuolen maahan, ottaakseen hänet omaksensa ja onneksensa.
— Sinä olet ihan minun mieleni mukaan ja ihana olet sinä katsella,
puhuivat Juoksan silmät.
— Sinäkin, suuri sulhoni, päivänpuolen poika, olet minun mieleni
mukaan, ihanaa oli kuulla sinun lauluasi ja ihanaa on sinun kanssasi
ajaa kauas tuntemattomille tuntureille. Niin vastasivat nuoren tytön
ruskeat, suuret silmät.
— Onko hyvä haltiatar saattanut minut sinun asumassoillesi, osoita se
minulle, sanoi Juoksa.
Ja tyttö astui kohden ja päästi poron valjaista ja siitä tiesivät
heimolaiset, että tyttö oli valinnut tuntemattomilta tuntureilta
tulijan.
Juoksa painoi tervehtien poskensa tytön poskeen ja ääni sydämen
syvimmässään joikui: Ilmestys, ihanaiseni, sinä valittuni kaikkien
vaimojen seassa!
Yön ja päivän päästä vaihtoivat he poroja. Häissään heläytteli Juoksa
lemmen joikujaan. Hän lauloi myös hyvälle haltiattarelle, joka oli
antanut hänelle joikujan jumalallisen taidon ja vaimon kaikkien
vaimojen seassa. Hän kaatoi hiukan viinaa maahan ja sanoi: "hyvä
haltiatar, juo sinäkin minun hääviinaani!"
* * * * *
Juoksa ja hänen vaimonsa elivät hyvin kauan, heidän poronsa
sikisivät sadottain. Ja missä Juoksa kulkikaan tai minne hän kotansa
pystyttikään, siinä eivät haltiattaret enää koskaan häirinneet hänen
työtänsä tai hänen untansa, joko hän sitten valvoi tai nukkui.
Juoksa opetti joijun monille lapsilleen ja niin levisi laulun
lempeä, lohduttava lahja yli koko suuren Saamemaan. Saamelaiset
olivat löytäneet oman itsensä — oman säveleensä. Tuntui, ikäänkuin
musta mykkyys olisi lauennut, ikäänkuin kevään muuttolinnut
olisivat viserrelleet heidän kotansa päällä, jonka räppänästä näkyi
pala kirkkaansinistä taivasta. Ihmiset tulivat iloisemmiksi ja
onnellisemmiksi, ikäänkuin kauan kaivatun, armaan auringon kultainen
syrjä olisi kohonnut yli toivottoman taivaanrannan ja pitkä, hirveä
hämärä olisi kohottanut tumman lepakonsiipensä, kadotakseen kauas
kaukaisten tunturien taakse.
Hiirenkesyttäjän kosto.
Kaukana Uralin vuoristossa istui vankikomerossa vanki. Päivät hän sai
kulkea kaivostöissä kahlehdittuna, vahtisotilaan seuraamana. Piiska
vinkui hänen selässään, kun hän väsyi, mutta kahleita ja iskuja
raskaampina painoivat hänen mieltänsä alituinen ikävä ja yksinäisyys.
Koskaan, koskaan ei hän saisi kultaista vapauttaan takaisin, toivotonna
katseli hän aurinkoa, jonka toinen laita suuren tulisen kahlerenkaan
tavoin painui vähitellen sateenharmaan vuoriketjun taakse yli
avuttomien, onnettomien arojen. — Vahtisotilaan askel kajahti ulkona
pakkasessa ja hukarin pää kimmelsi... Tuo sama vahtisotilas, Mishka,
ja hän olivat samasta kylästä. Lapsina olivat he leikkineet saman
kotipuron rannalla, nuorukaisina olivat he karahuttaneet samalla
arovarsalla aavikolle, mutta miehinä olivat he rakastuneet samaan
solakkaan naiseen, Ljubaan, vuokraajantyttäreen. Sen jälkeen oli
viha salaisella voimallaan myrkyttänyt näiden nuorten mieliä. Näytti
siltä, ikäänkuin tyttö olisi ilostunut enemmän Iivanan kosinnasta,
mutta Iivana oli köyhä, Iivana läksi maailmaan, etsi työtä - - joutui
omituisiin seuroihin... salaperäisiin, maanalaisiin verstaihin, joissa
valmistettiin vaarallisia räjähdysaineita... pakeni, joutui kiinni
ja vangittiin. Mutta ennen vangitsemistaan hän antoi papin vihittää
tytön vaimoksensa, jonka rakkaus oli syttynyt nähdessänsä vartijoiden
vangitsevan Iivanan kotikylänsä veräjällä.
Iivana istui kopissaan ja muisteli iloista nuoruuttaan ja solakkaa
vaimoansa. Mikä sattuma oli saattanut hänen vaimonsa entisen kosijan
hänen vartijakseen? Omituiset olivat Jumalan tiet! Sama sotilas, joka
ennen oli ollut hänen hyvä ystävänsä, pilkkasi ja purki nyt päivällä
häneen vihaansa, kolliasi häntä pyssyntukilla, kun hän ei jaksanut
kyllin nopeasti kulkea harmaassa, surkeassa vankijoukossa kahleiden
kalistessa jaloissa.
Mikä yksinäisyys, mikä ikävä ja pimeä hänen ympärillään! Mikä
hiljainen, hirvittävä yö, jolloin mustat ajatukset vangitsevat
salaperäisillä, sisäisillä sanoillaan! Mutta mitä nyt? Nurkasta kuului
hiljaista naperrusta, ensin hän luuli, että joku kaivoi hänelle tietä
vapauteen muurin alitse, mutta hän heitti pian tämän epätoivoisen
ajatuksen kuullessaan outoa vitinää. Hän astui nurkkaan ja pienen
lohenneen kiven alta tirkisteli kaksi pientä pippurinruskeata silmää,
ja pienet harmaat viikset liikkuivat veitikkamaisesti kuonon päässä...
His, his, hiiriseni, tule, tule, niin minä silitän! Vanki kaivoi
taskustaan leivänmuruja ja syötteli niitä kädestään hiirelle, joka
heti kotiutui. Vai on sinun nälkä ja yksinkö sinä siinä piipertelet,
pieni ukkohiiri! Missä sinun ystäväsi on, sinun pieni vaimosi, sanoi
vanki huokaillen kyyneleet silmissä, sillä hän muisteli omaa nuorta
vaimoansa. — Hiiri tottui pian vankiin, se kulki hänen kädellään, se
livahti hänen hihaansa ja istui siellä kainalossa lämmitellen itseään.
Se seurasi häntä hiassa ulkotöissäkin, se oli hänen ainoa ilonsa hänen
raudanharmaassa elämässään ja pieni toivonkipinä alkoi syttyä hänen
sisässään, hän toivoi vielä kerran saavansa vaimonsa luokseen.
Eräänä yönä toi hiiri kumppaninsa, se oli niin kiintynyt vankiin,
että se uskoi tälle oman omituisensa, ja vangin iloksi tanssivat ne
mitä hullunkurisinta prishakkaa kivilattialla, mutta niin pian kuin
kuului vahtisotilaan askel kopin ovella, livistivät ne lattian rakoon,
ikäänkuin ne olisivat aavistaneet oman kovan kohtalonsa...
Eräänä päivänä kuljetti Iivana taas työssä aljua hiirtä hiassaan,
hän sattui luiskahtamaan, ja hiiri putosi maahan. Vimmoissaan nosti
vahtisotilas pyssynsä ja survoi tukilla hiiren kuoliaaksi. Iivana nousi
pystyyn, kohotti kätensä iskeäkseen kahleella vahtisotilasta päähän.
”Sinä peto! Kerran sinä koetit vietellä minun vaimoni, täällä sinä olet
kostoksi kolhinut minua kuin ajokoiraa ja nyt sinä tapoit viattoman
hiiren, minun ainoan iloni, niin minun iloni sinä tapoit, ymmärrätkö
sitä, mutta kautta pyhän äidin, minä tahdon, minä ennustan sen, kerran
hiiret sinut elävänä syövät, syövät, syövät, etkä mahda mitään, vaikka
sinulla olisi tuhannen tykkiä! Muista se!” — Niin huusi vanki, kun
vartijat kytkivät hänet vielä raskaampiin rautoihin.
Turhaan odotteli vanki yöllä toista hiirtä. Hän suri sen kumppalin
kuolemaa kuin jotain, mikä oli käynyt hänelle rakkaaksi... toivon
kipinä sammui taas hänen sairaassa sydämessään, hän katseli harmaita
Uralin vuoria, jotka seisoivat kuin jättiläismäiset, sinelliin puetut
vahtisotilaat taivaan rannalla, ja kuuset välkkyivät kuin pistimet...
Vihdoin tuli armelias, alati lohduttava ja lempeähenkinen uni ja
vaivutti hänet niille sadun ja seikkailujen maille, joissa ei ole
tuskaa, ei kipua eikä valotonta vankeutta. Ja hän näki unta, että
hiiret tulivat ja hautasivat hänen pienen pippurisilmäisen ystävänsä,
edellä kulki hiiren pieni puoliso satoja saatossaan, ne osasivat puhua
ihan niinkuin ihmiset ja ne puhuivat mustasta kostosta vahtisotilaalle,
joka syyttä oli surmannut yhden näistä pienimmistä. - —
Kului muutama vuosi. Usvat alhaalla laaksossa vaelsivat kuin suuret
harmaat vuoret yli arojen ja tundrojen, joiden kautta oli kulkenut
näkymätön nälkä kautta tyhjien talojen ja kuolleiden kylien. Ja
uhkaavana kohosi Ural yli usvan eroittaen monet onnettomat omaisistaan.
Vuoren rinteellä kulki yöllä vahtisotilas. Hän kulki edestakaisin pyssy
olalla puettuna paksuihin turkkeihin ja huopasaappaisiin ja pistin
välähti usvan seasta. Alakuloinen aavistus ja kuoleman pelko valtasi
hänen mielensä. Miksi hän pelkäsi? Olihan hänellä pyssy, jolla hän
voisi ampua karanneen vangin, jos tämä hyökkäisi hänen kimppuunsa.
Mutta ajatuksiaan hän ei voinut ampua kuoliaaksi. Ne tulivat yöstä,
valittivat vankikomeroista, kaivertautuivat kaivoksista, ne ahdistivat,
tukahuttivat, ne ikäänkuin puristivat häntä kurkusta... Ja hän muisti
nuoruutensa ystävän, aron, puron, kylän... nuoren tytön, sitte hän näki
vangin, jonka hiiren hän oli survonnut ja hän muisti tämän pahanentiset
sanat ja kamalat kirot. Mitä turhia, hän oli vain nukkunut huonosti
viime yönsä... vuosi pari vielä, niin hän taas olisi kotikylässä puron
rannalla nuoruutensa armaan parissa, yön hiljaisessa hämärässä, kun
kuu kumottaa aron takaa kuin suuri kuparinen kenttäkattilan kansi...
Hän naurahti ja alkoi taas kulkea... Mitä? Liikuttiko tuuli risua?
Lehti kahisi maassa ja sen alta hän näki pienet pippurinruskeat
silmät, kohta niiden viereen ilmestyi uusia silmiä, kymmenen silmää.
Hän kohotti jalkansa ja survoi korollaan etumaisen hiiren, joka
litistyi maan tasalle. Kuului vitinää, ikäänkuin vuori olisi ruvennut
elämään. Hän potkasi, mutta lehtien, puunjuurien ja kivenkolojen alta
tuli yhä uusia kiiluvia pippurisilmiä, jotka ilkkuivat nälkäisinä
ja verenjanoisina. Hän alkoi hypellä niiden päällä, mutta silloin
tuli niitä joka pensaan alta, yhä useampia uhkaavia silmiä... Hän
ojensi vaistomaisesti pyssynsä, mutta mitä se auttaisi, jos hän
ampuisi, niitä tuli yön pimeydestä kuin pahoja pieniä henkiä. Tässä
ei auttanut tuli eikä miekka. Hän alkoi huitoa pyssyllään ja hakkasi
sillä maahan, kunnes etumaiset hiukan väistyivät, hän hakkasi ja
huitoi, kunnes hän oli ihan uupunut. Ja kun hän katseli alas pitkin
vuoren rinnettä, kihisi ja kuohui siellä satoja. Satoja, tuhansia,
satoja tuhansia hiiriä juoksi jonossa ylös vuorta, koko nälkäinen,
hirvittävä hiirilauma oli lähtenyt liikkeelle — Hän kalpeni ja hiukset
nousivat pystyyn. Hiiriä oli mustana hänen ympärillään. Ne alkoivat
juosta yli hänen jalkojensa, mutta kuta enemmän hän potki niitä
luotaan, sitä hurjemmiksi ne kävivät. Hän tallasi ja tempoi ja hyppi
tahmaisilla pienillä ruumiskasoilla, hän hyppi ja huusi, kunnes hän
väsyi omaan voimattomuuteensa. Hiiret kapusivat pitkin hänen sääriänsä,
ne repivät hänen rintaansa, ne iskivät pienet, terävät hampaansa
hänen kurkkusuoniinsa. Kiljahtaen hän kaatui maahan ja nyt iski hänen
ruumiiseensa tuhannen nälkäistä hammasta, ne purivat ja söivät hänet
elävältä. Tunnin kuluttua ei hänestä ollut muuta jälellä kuin joku luu
ja hiukan hiuksia, mutta hänen vieressänsä ruohikossa lojui täydellä
panoksella ladattu pyssy ehjänä, sieluton, kylmä, kauhea kapine...
Mutta yli usvaisen Uralin jatkoi julma hiiri-armeija matkaansa.
Samana yönä makasi vanki turvemajassaan vuoteella vaimonsa vieressä.
Vaimo oli jättänyt lämpöisen kodin ja kylläisen kylän saadakseen
jakaa elämän kaikki kurjuudet ja pienet ilot miehensä kanssa, joka
oli päässyt koppirangaistuksesta ja sai liikkua vapaammin suuren
Siperian toivottoman taivaan alla. Mies näki unta, että pieni hiiri
tuli nurkanraosta ja sanoi: minä olen löytänyt minun ystäväni, mutta
minun ystäväni on kuollut. Mutta me hiiret olemme sen tuhatkertaisesti
kostaneet. Mies herätti vaimonsa ja sanoi vapisevalla äänellä: ”Vaimo,
kuule, minä aavistan, minä tiedän sen... tänä yönä kuoli Mishka, Jumala
hänen sielunsa siunatkoon.” —
Tupakkajurri.
Moona-Matti oli tuikea tupakkajurri. Hän viljeli tupakkaa monessa
muodossa. Alituisesta piipun käyttämisestä oli oikeaan suupieleen
uurtunut letkun levittämä lovi, sitä paitsi hän piteli suussaan purua
ja mälliä, niin että alahuuli oli kuin turvoksissa ja karvasänkiset
posket pullollaan. Hän pisteli poskeensa niin isoja mällejä, että
pilanpäin puhuttiin kirkonkävijöiden kaataneen rekensä kumoon
jäätyneihin mälleihin, joita Matti oli tienoheen polahuttanut.
Alituiseen Matti tuprutteli piipustaan haikuja ilmaan, imi ja inisi,
alituiseen törrötteli muuri-uunin kranssilla rivi mahtavia mällejä.
Alituisesta tupakanviljelemisestä olivat hänen pienet, tihruiset
porsaansilmänsä, joissa oli ahmatin ahne ilme, käyneet vetisiksi ja
verestäviksi. Hän oli ahne luonteeltaan, vieläpä siinä määrin, ettei
hän aina raatsinut itse ostaa tupakkaa, vaan hankki sitä joskus
hiukan luvattomallakin tavalla. Hänen tupakkapersoutensa oli joskus
mennyt niinkin pitkälle, että hänen oli salaa nähty vetelevän toisten
muonamiesten pöllyttämiä savurenkaita sisuksiinsa.
Hän oli ahkera piippujen kokooja ja niitä oli vuosien varrella kirstuun
kasaantunut iso määrä mitä erilaisimpia ja eriskummallisimpia piippuja.
Tästä varastostaan hän oli ylpeä ja kehuskeli sitä miesten tupakoidessa
puhdetöiden lomassa. Hänellä oli pottivarsia posliiniperineen, oli
nahkavarsia posliiniperineen, oli nahkaletkuvarsia, savikukkoja ja
savipiippuja, lankkunysiä, lankivarsia, puuvarsia ja syöskinpesiä.
Erikoisesti oli mainittava ”karipalti”, jonka varsi oli luinen, perä
puinen ja hammasluinen munstykkäri, sekä "keisarin saunapiippu", jota
hän käytti juhlatiloissa, häissä, ristiäisissä ja jouluna.
Moona-Matilla oli oma rakas tupakkamaansa, jota hän hoiteli kuin
sielunsa silmää. Tupakkamaassaan hän viljeli nurkantakusiaan,
omakasvuisiaan. Hän kylvi siemenet aikaisin keväällä riihen takana
olevaan väkevään maahan, nurkan taakse. Kun siemenet olivat itäneet
sirkkalehdiksi, istutti hän ne rivittäin lavaan. Tämä oli tuiki
tärkeä toimi. Hänellä oli tässä työssään omat taikansa ja temppunsa.
Hän istutti tupakantaimet juhannusyön kasteeseen, jotta ne paremmin
kasvaisivat ja hyötyisivät. Lopuksi hän kasteli niitä väkevällä
lantavedellä. Syksyllä hän kulki kuin mikäkin pyhän palturin uhripappi,
väkihajuista huumaantuneena uhrilehdossaan korkeiden tupakanvarsien
varjossa, pienten keltaisten kukkien tuoksussa ja leikkasi varret
juuresta poikki, sitoi ne kimpuksi, asetti ne kerpuorrelle haarulleen,
pani ne kuivumaan aitanräystään alle varjoisaan paikkaan.
Kun varret olivat tarpeeksi kuivuneet, veisti Moona-Matti hakkurin,
kaiversi syventeisen kolon paksuun koivupuiseen lankkuun. Puukirveellä
hän pienensi varret puolikarkeiksi. Salaperäiseltä uhritoimitukselta
näytti sekin, kun tupakkataikuri sulloi hakkelukset kuivaan uhriastiaan
kostuttaen niitä pyhän olven vierteellä tai kahvinsakalla, että tikerä,
pistävä maku haihtuisi. Ennen survomista hän vei toisinaan surveet
saunan lämpöiseen, lainehtivaan löylyyn, niin että ne saivat huulia
hemasevan, makean kosteuden. Saunasta kuletti hän ne taas hakkuriin.
Väenpirtissä oli Moona-Matilla oma alttarinsa, uhripöytänsä
salaperäisessä hämärässä sopessa. Sieltä kuului pientä jumalallista
jyskettä, kun Matti hääräili hämärähenkisenä visakoivuisen
tupakkalautansa luona, nosteli ja lasketteli lautaan liitettyä
tupakkaveistä. Veitsen alla vilisivät kauppiaalta salateitä
hankitut ryssänlehdet kuolinkamppailuaan, tupakkapatukat parkuivat
tupakkalaudalla kuin kidutuspenkillä, ja mahorkkatokat tuhisivat
tuskissaan pienentyessään palturiksi. Syksyn suuren sadon korjasi
Matti talteen, täytti isomahaisen tupakkamassinsa ja kätki loput
tiilenruskeaan seinäkaappiinsa, pisti avaimen tallukkaansa ja kulki
turisten ja tupakantäyteisenä talven tarpeita tyydyttämään.
Moona-Matin massi ei auvennut koskaan toiselle tarvitsevaiselle, hän
oli auttamattoman ahne, mikä hipaisi melkein rikoksellisuutta. Jos
rengit heittivät lattialle paperossin pätkiä, niin hän kokosi ne
talteen. Erillään muista hän loikoili omassa vuoteessaan pirtissä,
tähyillen tovereitaan. Hän kuunteli itseensä kohdistuvia kokkapuheita
viisaan levolla, ympäröiden itsensä saavuttamattomaan savupilveen.
Erikoisesti hämmästeli Kalle, tallirenki. Mutta Matti naureli vain
kuivaa nauruaan tai veteli koiranuniaan siristellen silmiään, mutta
salaa hän seurasi miesten toimia. Kun miehet vihdoin nukahtivat
ettoneella, nousi Matti ja korjasi saaliinsa, mättäsi muurinreunalle
kasaantuneet mällit mahtavaan massiinsa ja korjasi ne aarreaittaansa,
koreaan kaappiinsa. Muonamiehet ja rengit sadattelivat piikoja, mutta
nämä huomattiin viattomiksi. Asia raukesi sillä, että arveltiin
käypäläisten kehveltäneen mällit, sillä niitä kävi usein isossa
talossa. Mutta tallirengillä oli omat arvelunsa, joita hän ei
uskaltanut muiden kuullen lausua, sillä hän tiesi Moona-Matin kieroksi
käräjänkävijäksi ja riitapukariksi. Moona-Matti vetäytyi kuoreensa,
tallusteli töissä muiden mukana, pureskeli mälliään tai pöllytteli
palturiaan kuten ennenkin. Toiset pyytelivät häneltä pilanpäiten
palturia lainaksi, mutta Matti ihan ärhentyi kehumaan köyhyyttään.
Mistä hän köyhä mies lainaisi, nipin näpin pysyi itsekin tarpeellisessa
tupakassa, menkööt muilta mahtavammilta mankumaan! Tallirenki pisteli
pilojaan, mutta Matti ei niitä ottanut kuuleviin korviinsa. Turhaan
kilpistyivät Kalle rengin hammastukset Matin alistuvaisen ahneuden
ankaruuteen. Mutta Kalle päätti sopivassa tilaisuudessa masentaa Matin
kovapintaisuuden, päätti tehdä sellaiset kepposet, että hän pakoittaisi
Matin pitämään tupakkakestit koko talon tupakkaväelle.
Kului joku aika ja Matti oli varuillaan. Hän ei enää uskaltanut koskea
mälleihin. Mutta nyt hän keksi toisen keinon. Hänen tupakkavarastonsa
alkoi kevätpuolella tehdä loppuaan eikä hän olisi raatsinut ruveta
tekemään uusia mahorkkamatkoja. Hän säästi ja säästi, sydäntä kirveli,
hän kitui ja kihnutti, mutta kitupiikin piipunperät possahtivat
omituisen ontosti, ja surullisena pisteli hän poskeensa viimeisiä
pikanellejaan. Kerran sitten miesten maatessa hän huomasi lattialla
sängyntolpan vieressä törröttävät miesten lankkunysät, äkkiväärät ja
hupaisesti kiertyvät posliinipottipäät, eikä hän voinut vastustaa
haluaan. Hän alkoi nyt salaa kaivella piippujen perskoja poskeensa,
palasi vuoteelleen ja nukahti autuaalliseen uneen nähden unta
suurista tupakka-aarniometsistä, siellä hän kulki kuin jättiläinen
poltellen honganpituista piippua, pöllytellen taivaalle pilvenpituisia
savupatsaita ja kuunkokoisia savurenkaita.
Kun miehet heräsivät, ihmettelivät he, että piipunperskat olivat ihan
kuin pohjaan sammuneet ja arvelivat syyn olevan uudessa kauppiaalta
tuodussa tupakassa, johon oli sekoitettu pehkua. Mutta Kalle,
tallirenki alkoi epäillä Mattia. Hän piti varansa, kun miehet taas
makasivat. Hän nukkui vain toisella silmällään, mutta toinen silmä
tirkisteli Moona-Matin hämärään soppeen. Mattikin tähysteli, ja kun
hän luuli miesten jo nukahtaneen, nousi hän hiljaa vuoteeltaan, kulki
varpaillaan yli natisevan permannon, hätkähti, katsahti kasvoihin,
vapisi, kumartui ja kaiveli piippujen perskat piippunsa pohjaan. Hiipi
sitten omalle vuoteelleen, paineli peukalolla perskat "kynnyksen alle",
alahuuleen, joka pian pullotti niinkuin ruokapussi apinalla. Niin
nukahti Matti makeaan tupakka-uneensa.
Silloin Kalle nousi, hiipi hiljaa ovesta talliin, veitsellään raaputti
hevosenlängen alta myrkyllistä hikeä. Hän palasi pirttiin ja hieroi
hien Matin piippuun, jonka Matti oli asettanut tupakkalaudalle.
Kun miehet heräsivät, sanoi Kalle aivan kuin muuna miehenä: "Totta
totisesti! täällä on taas joku käynyt piipunperskojamme kaivelemassa.
Joku kaksijalkainen, vanha tupakanperso pukki! Olisikohan näitä meidän
kotopukkiamme, mutta kyllä me siltä parran poltamme!" ilveili Kalle.
Miehet yskivät ja nauroivat partaansa, he ymmärsivät hyvin Kallen
yskän —. "Kaksi tupakkapatukkaa miestä päälle, oikeata Rauman Rappea ja
jokaiselle vielä pikanelli poskeen! Eikö niin miehet? Sen se vietävä
voro saa hellittää!" lisäsi Kalle. "Niinpä, niin, emme me liikoja
vaadi, niin, niin, pikanelli poskeen!" säestivät miehet ja sihauttivat
pitkiä sylkyjä Moona-Matin puoleen, joka pälyili ympärilleen.
— Eikös niin, Matti? ilkamoi Kalle ja kulki Mattia kohden. — "Mitäs
minä, höm, höm, kyllähän minä - -", ehätti Matti hämillään.
— Pistetäänpä, Matti, sen asian päälle tupakaksi! Sanottu sana seisoo!
Kalle tarjosi massiaan Matille. Matti täytti piippunsa längenhien
sekoituksella, iski tulen ja alkoi hissuksiin ja hyvillään asian
hyvästä käänteestä vedellä haikujaan. Mutta kuta enemmän hän veteli,
sitä kummallisemmin alkoivat korvat suhista, lattia alkoi keinua
ja seinät häilyä. Matti alkoi voida pahoin. — ”Mi, mitä sinä olet
tehnyt — — —?” höpisi Matti Kallelle. — ”Mitä sinä olet tehnyt, olet
pulittanut meidän perskojamme ja mällejämme, tunnusta pois!” — kivahti
Kalle. Pirtti alkoi mustua Matin silmissä ja hän tunsi kouristuksia. —
"Tunnustatko, muuten loppusi on lähellä", kivahti taas Kalle polkien
jalkaansa. — ”Kyllähän minä tunnustan...”, sanoi Matti hätääntyneenä.
Samassa hän menetti tajuntansa ja pökertyi vuoteelleen. —
Matti makasi vuorokauden sairaana vuoteellaan voihkien ja ähkien, eikä
mahorkkakaan nyt maistunut. Kun hän taas toipui ja alkoi liikuskella
arkana pirtissä, kovistivat miehet häntä hänen lupauksestaan. Ei mikään
auttanut. Lauvantai-iltana täytyi Matin kävellä kirkolle. Kun hän
palasi kauppiaalta, oli hänellä nahkalaukussaan tupakkapatukka kutakin
miestä kohden. Miehet olivat armahtaneet puolella.
Mutta koko sunnuntaipäivä oli yhtämittaista tupakkakestiä ja
mahorkkamässäystä. Pirtissä oli savua sakeasti kuin saunassa, niin että
seiväs olis pystyssä pysynyt. Tarjottiinpa Matillekin. Hänen täytyi
niellä niin pilkat kuin sauhutkin, jotka hän omilla varoillaan oli
saanut kumppaneilleen kustantaa. Hän muisteli äskeisiä ähkypuuskiansa
ja päätti muuttaa turhia tupakkatapojaan. —
Vihdoin sopu sulatti miesten mielet ja koko asia vaivutettiin
villasella. Moona-Matti kävi säyseämmäksi, tarjosipa toisinaan
tupakankin. Sen koommin hän ei enää koskaan mielitellyt miesten
mällejä, ja piipunperskat saivat olla rauhassa...
Ja Mattikin sai olla rauhassa.