Ma metsää sinne tänne samoilin,
ma miettehissä kuljin, määrää vailla.
Syysillan pitkät varjot oli mailla,
kun suuren hongan alle istahdin.
Näin pienen aukeaman edessäin
ja kivipenger sammalpeiton alta
mun silmihini tuli sattumalta.
Ma sitä hetkeks katsomahan jäin.
Siin' oli jäljet ihmisasunnon.
Vuossadat sitten metsän peittohon
se oli raivattu. Nyt sammaleet
ja kanervat sen oli peittäneet
ja metsä kasvoi verkkaan umpehen.
Tuoss' sorja nuori mänty etsiskeli
jo ravintonsa alta penkeren.
Se oli ainut merkki ihmisen,
jok' kerran kärsi, iloitsi ja eli.
En ollut metsäss' enää yksinäin.
Vuossatain takaa, tuntematon veli,
sun kätesi ma tunsin kädessäin!
Sun kohtalosi edessäni näin:
Sa olit nuori tänne tullessasi
ja mukanas toit uljaan unelmasi.
Et tahtonut sa jäädä toisten luoksi,
et olla velkaa muille, jumalille.
Sun suonissasi valtaverta juoksi
ja itse metsän vaadit taistosille.
Sa kirveesees ja kuokkahasi käyden
käs'varressasi tunsit voiman täyden
ja hongan hongan vierehen sa kaadoit
ja yöt ja päivät umpehensa raadoit.
Sa olit tullut kevään koittaessa --
syysiltain ympärilläs tummetessa
sull' oli suojas alla oman katon,
ja niinkuin yksin metsä mittaamaton
sun ympärilläs valtas leventeli,
kun ylväs korpi, ennen koskematon,
sun kirves-valtikkasi alla eli.
Ja naapurista sadan virstan takaa
toit vaimon lempeän kuin suviyön.
Sun kuinka rinnassasi paisui syön,
kuink' oli katsees onnen-tyyni, vakaa!
Niin voimatonna metsä irvisteli
ja ulvoi raivoansa syksyöin.
Sun tuvassasi nuori onni eli
ja talos varttui toimeliain töin.
Ja Pohjantähti, taivaan kuningas,
kun yli Pohjanmaiden silmäeli,
ei nähnyt toista sinun vertaistas.
Niin tuli sota maahan. Kaikki ties,
min vaati kunnia ja kotilies.
Sa sodan leikkiin lähdit muiden mukaan.
Sua urhokkaampaa tuntenut ei kukaan.
Ja pahimmin sa vihollista löit,
kun kipeimmin sa kotiis ikävöit.
Niin lakkas sota. Kotiin korpehes
sun paloi ikävästä sydämes.
Sa hiihdit läpi korven, kenttäin aavain.
Mut pahemmin kuin polton sodan haavain
sa tunsit peloittavan aavistuksen.
Sa tulet. Pihan hankiin vajonneena
sa löydät. Sisään syökset, avaat uksen:
kuin sikeähän uneen uupuneena
sun nuori vaimos lepää vuoteellansa
ja pieni lapsi makaa rinnallansa.
Sa katsot, katsot: kuolleet kumpikin!
Sa ulos karkaat talven hankihin
ja sodan arvet auki tempaiset,
ja Seitsentähdet näkee syttyessään
kuin vuotaa lumeen rintas hurmehet.
Vain joku vanha honka hyvyydessään
se oksillansa suojaa ruumistas.
Niin oli sentään metsä voittajas!
Ja vielä metsässä ma uneksin,
kun vanhat hongat iltavirttään soitti
syystaivaan syttyessä tähtihin.
Yö, Metsä, Kaaos ottaa takaisin,
min siltä kerran ihmiskäsi voitti,
ja huviks kohtalonsa tähtien
vain lempii, vihaa, raataa ihminen.
Sua turhan harhakuvan tapailijaa --
ei ole sulla pysyvätä sijaa!
Sun pyhin, armain, uljain unelmasi
kuin suven sade maahan katoaa
ja vihollinen ilkkuu haudallasi
ja kotis yllä kamartuupi maa.
Ma miettiessäin katsoin tähtihin.
Näin oman kohtaloni tähden siellä.
Se oli niinkuin kaikki toisetkin.
Sen eteen polvilleni lankesin
ja pyysin siltä palavalla miellä:
Mua älä miltään oikultasi säästä,
suo ihmisosan pohjahan mun päästä,
suo tuntea mun rautakourat elon
ja tuskan, hädän, häpeän ja pelon,
tee tyhjäks työni, turhaks unelmani,
jok' askeleelle ansa kulkeissani --
sua, tähteni, ma sentään siunailen
siit' että minusta teit ihmisen.