(Uuden Ylioppilastalon vihkiäisjuhlaan.)
Toi yli Wittenbergin muurien
yöilma Elben luota lehmustoista
ens tuoksun esikevään huumeisen.
Yövartija hän huusi yksitoista.
Jo oli kammioihin käynyt kansa
ja porvarit ja teinit unissansa
ne näki kullanteon keinot uudet
ja salamanterien salaisuudet
ja kukin onnen omaksensa ties.
Yks lamppu sentään loisti myöhään yöhön.
Ken siellä vielä väsynyt ei työhön?
Siell' asui Särkilahti, Suomen mies.
Hän yössä istui eessä Vulgatansa.
Mut raskain lainein läpi ikkunansa
yön kaikki kaihot tuli tulvien
ja valtasivat pään ja sydämen.
Ja aatoksensa, latinasta poissa,
ne kiitelivät synnin karkeloissa,
kaikk' kaipuu pidätetty, kahleitaan
se puisti, tietoisena voimastaan.
Näin Särkilahti aikaan keskiyön
sai itse Viettelijän vieraaksensa.
Niin myöhään sanoi siksi tullehensa,
ett' oli jälkeen pitkän päivätyön
hän kävelyllä terveytensä tähden,
ja Särkilahden lampunvalon nähden
sai halun pienehen hän pakinaan.
Ja Särkilahti katsoo vierastaan:
ei turhaan teologiaa tutkinut,
ois unessakin Pirun tuntenut!
Mut lailla miehen arvokkaan ja vapaan
tää alkoi kohta holhoavaan tapaan:
»Sa Pietari, sun nuoruutesi päivät
kuin Elben aallot virtaa ohi, pois.
Kun iäks voiman vuodet kerran jäivät,
kuin paljon silloin eläneensä sois!
Et ole, Pietari, sa tyhmä mies,
pois karista sa turhan oppis ies
ja jätä paavi mun ja Herran huomaan
ja lörpötykset Martti-tohtorin,
ja elon sarkka opi pohjaan juomaan,
niin tiedät nuori ollees kerrankin!
»Mit' iloista ja ihanaa on luotu,
se miehen rohkean on osaks suotu.
Sun suonissasi virtaa nuori veri,
mun mukahani tule, osas peri,
me juomme viinit, valloitamme naiset.
Nyt munkkilatinaasi tuijottain
sa hukkaat elos päivät ihanaiset,
ja palkakses saat käyrän seljan vain!
»Sen kansas tähden teet -- jos oikein kuulin?
Sun, Pietari, ma viisaammaksi luulin.
Mit onkaan kansa? Kurja joukkokunta,
min ylin tahto uinua on unta.
Ken hetkeks unesta sen ravistaa,
hän siitä kunniansa kuulla saa,
ja joskin hetki maineeseen sun nostais,
sen sadat jalot sielut sulle kostais,
kuin hiiret mainettasi jyrsien.
Ei suurin nimikään oo ikuinen:
kuin tuntilasin hiekka verkalleen
sen loisto virtaa unhoon ikuiseen.
»Kuin Pohjan jää ja hanget talviset
on kylmiä sun kansas sydämet,
ja vastaan kylmyyttä ken taistelee,
hän myöskin itse viimein kylmenee.
Yks pisar ei voi jäätä sulattaa.
Vain hetkinen, se itse jääksi saa.
Siis, Pietari, sa lapsen-hourees jätä:
pois karista sa unelmien ies
ja elä kerran omaa elämätä
ja ole oma itses, ole mies!»
Näin puhui Piru vielä Pietarille
kun yli Wittenbergin syttyi koi.
Se tuvan matalille seinämille
niin hehkuvaisen sädekimpun loi.
Ja tuuli, lehmustoissa havautettu,
se peitti kaikki tuoksun laineisiin.
Vain puoleks nähty, puoleks aavistettu,
jo oli kevät tullut kaupunkiin.
Kun Särkilahti puoleen vierahansa
taas katsoi, olikin hän lähtenyt.
Kai Viettelijä valon-arkuuttansa
ei aamun kirkkautta kestänyt.
Ja Särkilahti ikkunansa luoksi
hän astui yöllisissä mietteissään
Niin kuuma veri suonissansa juoksi,
niin outo tunne autioitsi pään.
Mut ensi kevätpäivä voittoisasti
se teki kaupunkihin tuloaan,
niin tyynen-lempeästi, laulavasti.
Se oli tänään herra yli maan.
Kuin voiton jälkeen nuolet viinestänsä
kaikk' aikoin tuhlaella yksin tein,
niin ammuskeli kultasateitansa
se ikkunoihin kunnon porvarein.
Ja kiurut ylähällä ilakoivat,
miss' sini taivaan oli siintävin,
ne kevätaamun kirkkautta joivat
ja pukivat sen laulunsäkeihin.
Ja joku nuori teini työhön käyden
hän tunsi runoinnon rinnassaan
ja sydämensä onnen, liian täyden,
toi julki muillekin hän laulullaan.
Ja Särkilahti kaiken näki, kuuli,
ja ilo syttyi salaa silmihin.
Sen kevään lainaksi hän itse luuli,
mut syvempää se tuli kuitenkin.
Se tuli jälkeen tuskan voitetun
kuin rauhan aamu yli taistelun.
Hän hiljaa lausui puoleks itselleen
ja puoleks keväimelle edessänsä:
»Mik' kumma mahti luotu ihmiseen,
mik' outo voima ohjaa elämänsä?
En vuoksi itseni, en kansanikaan
ma tuhlaellut työhön nuoruuttain --
syyt siihen salaiset ken arvaisikaan?
Hän, joka kevään työtä tekee, vain!
Kuin kevään riemu yllättää se rinnan
ja sitoo sielun kahlein salaisin.
Saa siitä maksaa kalliin veren hinnan
ja sielun iloks on se kuitenkin.
»Kuin aalto mereen, maine unhoon vaipuu
on pysyvämpi rinnan luomiskaipuu.
Kuin luonnon ihme, joka kevään tuo,
se saapuu kerran joka polven luo.
Sen liittohon ken kerran käynyt on,
ei onnellinen hän, ei onneton,
ei nuori eikä vanha -- ihmisten
hän kesken enimmän on ihminen.
En vuoksi itseni, en kansanikaan
ma tuhlaellut työssä nuoruuttain.
Syyt siihen salaiset ken arvaisikaan?
Hän, joka kevään työtä tekee, vain.»
Ett' oli taasen taivaan sini avoin
ja kevät tullut, porvaritkin ties
sin' aamuna, mut eivät sillä tavoin
kuin ties sen Särkilahti, Suomen mies.