(Oulun koulujen 300-vuotisjuhlaan.)
Merikoski, Kainuun poika, suonissaan
korven kylmän, mykän veren kantain
ikuisuuteen, mereen matkallaan
laulaa vasta yli Oulun rantain.
Nuori ei hän enää, Sotkamoon
kauas nuoruutensa muistot johtaa,
miehuutensa Pyhän kuohukkoon,
vanhuutensa vasta meren kohtaa.
Edessänsä meren ikuisuus,
takanansa pitkät päivätyönsä:
siitä laulun voima aina uus,
siks niin aavistavat päiväns', yönsä.
Usein laulaa tuskaa tulkiten
kaipuun kasvavaisen yli laitain
niinkuin suolta huudon kuovien,
niinkuin nyyhkyn rannan itkuraitain.
Milloin soi kuin taiston temmellys,
milloin kaikki vihan äänet helää:
yksinäisten hukkain ylpeys
korven kuninkaina kuolla, elää.
Joskus tuntuu rauhan tuulahdus
niinkuin itse yöhyt laulahtaisi,
niinkuin kaikki öiden valkeus,
Pohjan ihme, säveliksi saisi.
Milloin niinkuin urkuin ääni soi
iki-unohdusta rinnan haavain.
Mistä tyynen voimansa se toi?
Hartaudesta lakeutten aavain.
Joskus soi kuin kuolon aavistus,
niinkuin salanyyhky sairaan rinnan:
tähtiöiden tyyni kimallus,
kuvastuva kalvoon veden pinnan.
Merikoski, kohtalomme -- aina uus
ikivoima lauluhusi kerää!
Sukupolvet nukkuu lauleluus,
sukupolvet lauluhusi herää.