riettautenne?
Hän. Ensiksikin, koska sen jo melkoiseksi osaksi tunsitte, ja sitten
siksi, että huomasin pikemmin edulliseksi kuin haitalliseksi ilmaista
teille loputkin.
Minä. Kuinka niin, jos saan kysyä?
Hän. Jos millään alalla, niin erittäinkin pahassa on tärkeätä
olla suurenmoinen. Pientä petkuttajaa syljetään silmille, mutta
suurelta ei voi kieltää eräänlaista kunnioitusta; hänen rohkeutensa
kummastuttaa, hänen kauheutensa pöyristyttää. Joka alalla pannaan
arvoa luonteen eheydelle.
Minä. Mutta tuota suuriarvoista luonteen eheyttä, sitä teillä
ei vielä ole. Huomaan teidät silloin tällöin horjuvaksi
periaatteissanne; on epävarmaa, oletteko saanut pahuutenne luonnolta
vai opettelemalla, ja oletteko opettelemalla kehittänyt itseänne niin
pitkälle kuin mahdollista on.
Hän. Sen myönnän, mutta parastani panen. Olenhan ollut siksi
vaatimaton, että olen tunnustanut löytyvän täydellisempiä olentoja
kuin minä olen. Olenhan puhunut teille Bouretista mitä hartaimman
ihailevasti. Bouret on mielestäni maailman ensimmäinen mies.
Minä. Mutta heti Bouretin jälkeen tulette te?
Hän. En.
Minä. Palissot sitten?
Hän. Niin, Palissot, mutta ei Palissot yksin.
Minä. Kukas sitten voi olla ansiokas olemaan rinnan hänen kanssaan
toisella sijalla?
Hän. Avignonilainen uskonpetturi.
Minä. En ole koskaan kuullut puhuttavan tuosta avignonilaisesta
uskonpetturista, mutta se lienee aivan hämmästyttävä mies.
Hän. Niin onkin.
Minä. Suurten henkilöiden historia on aina kiinnittänyt mieltäni.
Hän. Sen kyllä uskon. Tämä eli erään tuollaisen hyvän ja rehellisen
Abrahamin jälkeläisen talossa, jollaisia uskovaisten isälle luvattiin
lukuisia kuin taivaan tähdet.
Minä. Juutalaisenko?
Hän. Salaisen juutalaisen. Hän oli ensin ovelasti osannut herättää
sääliä, sitten saanut nauttia hyväntahtoisuutta ja vihdoin voittanut
mitä täydellisimmän luottamuksen. Sellainenhan näette on aina asian
meno; me luotamme hyviin töihimme siinä määrin, että harvoin kätkemme
salaisuutemme siltä, jolle olemme tehneet oikein paljon hyvää; kuinka
silloin olisi mahdollista, ettei olisi kiittämättömiä ihmisiä, kun
me johdatamme ihmisen kiusaukseen olla kiittämätön rankaisematta?
Tätä oikeata ajatusta meidän juutalaisemme ei tullut ajatelleeksi.
Hän ilmaisi siis uskonpetturille, ettei hän voinut hyvällä
omallatunnolla syödä sianlihaa. Saattepa nähdä, miten kekseliäs mies
osasi käyttää hyväkseen tätä tunnustusta. Kului muutamia kuukausia,
joiden kestäessä uskonpetturimme oli kahta palvelusintoisempi kuin
ennen. Kun hän luuli saaneensa juutalaisemme palveluksillaan oikein
liikutetuksi, oikein kiedotuksi, oikein vakuutetuksi siitä, ettei
hänellä kaikissa Israelin heimoissa ollut parempaa ystävää...
Ihmetelkää tuon miehen varovaisuutta! Hän ei pidä kiirettä, hän
antaa hedelmän kypsyä, ennenkuin ravistaa oksaa: liika into saattoi
ajaa suunnitelman karille. Niinhän tavallisesti luonteen suuruus on
tuloksena usean vastakkaisen ominaisuuden luonnollisesta tasapainosta.
Minä. Noh! Jättäkäähän sikseen nuo mietelmänne ja jatkakaa
kertomustanne.
Hän. Se ei käy laatuun. On päiviä, jolloin minun täytyy mietiskellä;
se on tauti, jonka täytyy antaa mennä omaa menoaan. Mihin kohtaan nyt
jäinkään?
Minä. Hartaaseen ystävyyteen, joka oli vakaantunut juutalaisen ja
uskonpetturin kesken.
Hän. Niin, hedelmä oli siis kypsä... Mutta tehän ette kuuntele minua!
Mitä mietiskelette?
Minä. Mietin teidän äänenne erilaisuutta. Se on milloin korkealla,
milloin matalalla.
Hän. Voiko paheellisen ihmisen ääni olla aina yhtäläinen?...
Eräänä iltana hän tulee hyvän ystävänsä luo pelästyneen näköisenä,
änkytellen katkonaisia lauseita, kasvot kalman kalpeina, kaikki
jäsenet vavisten.
-- Mikä teitä vaivaa?
-- Me olemme hukassa!
-- Hukassa? Kuinka niin?
-- Hukassa, sanon minä, auttamattomasti.
-- Selittäkää, mitä tarkoitatte.
-- Malttakaahan hetkinen, että saan tointua pelästyksistäni.
-- Niin, tointukaamme! -- sanoi juutalainen hänelle, sen sijaan että
olisi sanonut: "Sinä olet oikein pääveijari; en tiedä, mitä sinulla
on minulle ilmoitettavaa, mutta sinä olet oikea pääveijari; sinun
pelästyksesi on teeskenneltyä."
Minä. Ja miksi olisi hänen pitänyt sanoa niin?
Hän. Siksi, että tämä oli vilpillinen ja oli mennyt yli kohtuuden
rajojen, se on minusta selvää, älkääkä keskeyttäkö minua enää. "Me
olemme hukassa! ... hukassa! ... auttamattomasti!..." Eivätkö nuo
toistuvat _hukassa!_ huudahdukset teistä tunnu teennäisiltä?...
"Joku petturi on antanut meidät ilmi pyhälle inkvisitionille, teidät
juutalaisena, minut uskonpetturina, katalana uskonpetturina..."
Katsokaahan, kuinka tuo konna punastumatta käyttää mitä inhotuimpia
sanoja. Tarvitaan enemmän rohkeutta kuin luullaan, mainitakseen
itsensä oikealla nimellään. Te ette tiedä mitä se maksaa, ennenkuin
on niin pitkälle päässyt.
Minä. Enpä tietenkään, mutta tuo katala uskonpetturi...
Hän. On vilpillinen, mutta se on hyvin ovelaa vilpillisyyttä.
Juutalainen pelästyy, hän repii partaansa, hän kieriskelee
maassa, hän näkee poliisit ovensa edessä, näkee itsensä puettuna
san-benitoon[130] näkee auto-da-fé'nsa[131] valmiina. "Ystäväni,
hellä ystäväni, ainokainen ystäväni, mikä nyt neuvoksi?" -- "Mikä
neuvoksi? Olla piileskelemättä, olla olevinaan täydellisesti
levollinen, käyttäytyä niinkuin tavallisesti. Tuon tuomioistuimen
oikeudenkäyntijärjestys on salainen, mutta hidas; täytyy käyttää
hyväkseen siitä johtuvaa odotusaikaa myydäkseen kaikki. Minä
lähden vuokraamaan tahi vuokrautan kolmannella henkilöllä
laivan, niin, kolmannella henkilöllä, se on parasta; talletamme
siihen omaisuutenne, sillä juuri teidän omaisuuteenne he ennen
kaikkea tahtovat päästä käsiksi, ja me lähdemme, te ja minä,
etsimään toisen taivaan alta vapautta palvella Jumalaamme ja
noudattaa hyvässä turvassa Abrahamin ja omantuntomme lakia.
Siinä vaaranalaisessa tilassa, jossa olemme, on pääasia ettemme
menettele varomattomasti..." Sanottu ja tehty. Laiva vuokrataan
ja varustetaan elintarpeilla ja miehistöllä; juutalaisen omaisuus
on laivassa; huomenna päivän koittaessa he lähtevät purjehtimaan;
iloisesti voivat he syödä illallista ja rauhassa nukkua; huomenna
he pääsevät vainoojiaan pakoon. Yöllä uskonpetturi nousee, sieppaa
juutalaiselta hänen salkkunsa, hänen rahapussinsa ja jalokivensä ja
lähtee. Ja te luulette, että siinä kaikki? No, erehdytte. Kun minulle
kerrottiin tämä juttu, niin arvasin sen, minkä nyt olen jättänyt
teille sanomatta, koetellakseni älynne terävyyttä. Oikein olette
tehnyt pysyessänne rehellisenä miehenä; teistä ei olisi tullut kelpo
veijaria. Tähän saakka tuo uskonpetturi on ollut vain pikkuveijari,
hän on halveksittava roisto, jonka kaltainen ei kukaan tahtoisi
olla. Suurenmoista hänen häijyydessään oli se, että hän itse oli
antanut ilmi hyvän ystävänsä israelilaisen, johon pyhä inkvisitioni
kävi käsiksi hänen herätessään ja josta muutaman päivän kuluttua
laitettiin aimo ilotulitus. Ja siten uskonpetturi pääsi Vapahtajamme
ristiinnaulitsijain kirotun jälkeläisen rikkauksien riidattomaksi
omistajaksi.
Minä. En tiedä, kumpiko minua enemmän kauhistuttaa, uskonpetturinne
konnuusko, vai se äänensävy, jolla te siitä puhutte.
Hän. Sitähän teille jo sanoin: teon kauheus kohottaa teidät
ylenkatsetta ylemmäksi, ja siinä syy minun suorapuheisuuteeni.
Tahdoin, että oivaltaisitte, millainen mestari olin taiteessani,
tahdoin pakottaa teidät tunnustamaan, että ainakin olen omaperäinen
halpamaisuudessani, tahdoin teidän käsityksessänne saada sijani
suurten heittiöiden tasolla ja sitten huudahtaa: _Vivat Mascarillus,
turbum imperator!_ No, hei! herra filosofi, kuorona: _Vivat
Mascarillus, turbum imperator!_[132]
(Ja sitten hän rupesi esittämään peräti omituista fuugantapaista
laulua. Sävel oli milloin vakava ja kerrassaan juhlallinen, milloin
kepeä ja ilakoiva; toisin hetkin hän jäljitteli bassoa, toisin taas
jotakin ylempää ääntä; käsivarsillaan ja kaulaansa kurottamalla hän
osoitti minulle pitennettyjen sävelten paikat, ja esitti, sävelsi
itselleen ylistyslaulun, josta näkyi, että hän oli parempi hyvän
musiikin kuin hyvien tapojen tuntija. Minä taas en tiennyt, pitikö
minun jäädä paikoilleni vai lähteä tieheni, nauraa vai suuttua.
Jäin paikoilleni, aikoen siirtää keskustelun muulle alalle,
karkoittaakseni mielestäni kauhun, joka sen täytti. Minulle alkoi
käydä sietämättömäksi miehen läsnäolo, joka pohti kauheata tekoa,
inhoittavaa konnantyötä niinkuin maalaustaiteen tahi runouden tuntija
tarkastelee hienon taideteoksen kauneuksia, tahi niinkuin moralisti
tahi historioitsija huomauttaa ja tehostaa jonkin sankariteon
yksityiskohtia. Vastoin tahtoani kävin synkän näköiseksi; hän huomasi
sen ja sanoi minulle:)
Mikä teitä vaivaa? Voitteko pahoin?
Minä. Hiukan, mutta kyllä se menee ohi.
Hän. Te näytätte huolestuneelta, niinkuin mies, jota vaivaa jokin
ahdistava ajatus.
Minä. Niin onkin asia...
(Oltuamme kumpikin vaiti hetkisen, jonka kuluessa hän käveli
edestakaisin vihellellen ja laulellen, sanoin hänelle, johtaakseni
hänen ajatuksensa jälleen hänen taiteellisiin lahjoihinsa:) Mitä te
nykyään hommaatte?
Hän. En mitään.
Minä. Sellainen on hyvin väsyttävää.
Hän. Olin jo ennestään kyllin tuhma; olen nyt ollut kuuntelemassa
tuota Duni'n[133] ja muiden nuorten säveltäjäimme musiikkia, ja se
typerrytti minut aivan kokonaan.
Minä. Hyväksyttekö siis tuon suunnan?
Hän. Se on tietty.
Minä. Ja ovatko nuo uudet laulut mielestänne kauniita?
Hän. Kauniita? Jumaliste, sen takaan! Mikä mainio lausutus niissä
vallitsee, mikä tosi tunne, mikä ilmeikkyys!
Minä. Kaikella mukailevalla taiteella on esikuvansa luonnossa. Mikä
on säveltaiteilijan esikuva hänen luodessaan laulua?
Hän. Miksette ota asiaa korkeammalta kannalta? Mitä on laulu?
Minä. Tunnustan teille, että tämä kysymys on minulle ylivoimainen.
Sellaisiahan me kaikki olemme: meillä on muistissamme vain sanoja,
jotka luulemme ymmärtävämme, sentähden että usein niitä käytämme ja
oikeinkin sovellutamme; meillä on tajunnassamme vain epätäsmällisiä
käsitteitä. Kun lausun sanan _laulu_, niin minulla ei ole selvempää
käsitettä kuin teillä ja useimmilla kaltaisillanne, kun he sanovat:
_maine, moite, kunnia, pahe, hyve, häveliäisyys, säädyllisyys, häpeä,
naurettavuus_.
Hän. Laulu on taiteen keksimään tahi, jos niin tahdotte, luonnon
neuvomaan asteikkoon kuuluvilla, joko ihmisäänen tahi soittimen
muodostamilla sävelillä aikaansaatu luonnon tahi intohimon äänien
jäljitelmä; ja näettehän, että jos muutettaisiin tässä määritelmässä
muutettavat kohdat, se soveltuisi täsmälleen myös maalaus-, puhe-,
veisto- ja runoustaiteeseen. Siirtyäksemme nyt kysymykseenne: mikä
on säveltaiteilijan tahi laulun esikuva? -- se on sanonta, jos
esikuva on elollinen ja ajatteleva, se on itse ääni, jos esikuva
on eloton. Tulee katsoa sanontaa ikäänkuin viivaksi ja laulua
ikäänkuin toiseksi viivaksi, joka kiemurtelisi edellisen päällä.
Kuta voimakkaampi ja todempi tuo sanonta -- laulun malli -- on, sitä
useammassa pisteessä siihen sopeutuva laulu sen leikkaa; kuta todempi
laulu on, sitä kauniimpi se on, ja sen ovat nuoret säveltäjämme
sangen hyvin oivaltaneet. Kun kuulee aarian: _Olen köyhä raukka
vainen_,[134] niin luulee kuulevansa saiturin valituksen; jos hän
ei laulaisi, vaan puhuisi, niin käyttäisi hän samoja äänen säveliä
uskoessaan maan huostaan kultansa ja sanoessaan sille: _Oi maa,
sinä aarteeni saat!_[135] Ja tuo pikku tyttö, joka tuntee sydämensä
pamppailevan, joka punastuu, käy levottomaksi ja rukoilee armollista
herraa päästämään hänet, puhuisiko hän toisin? Näissä teoksissa
esiintyy kaikenlaisia luonteita, äärettömän monenlaista sanontaa;
se on suurenmoista, vakuutan teille. Menkää, menkää kuulemaan tuota
kappaletta[136], jossa nuori mies kuolemansa tunnossa huudahtaa:
_Jo raukee sydämein!_ Kuunnelkaa laulua, kuunnelkaa orkesteria,
ja sanokaa minulle sitten, mitä eroa on kuolevan todellisten
äänenvivahdusten ja tämän laulun sävelasun välillä; saatte nähdä,
eikö sävelen viiva satu täydelleen yhteen sanonnan viivan kanssa.
En puhu teille rytmistä, joka on vielä yksi laulun edellytyksiä;
tyydyn puhumaan sisällyksen ilmaisutavasta; eikä mikään ole niin
ilmeisesti totta kuin seuraavat sanat, jotka olen jossakin lukenut:
_Musices seminarium accentus_,[137] rytmi on melodian taimitarha.
Päättäkää siitä, kuinka vaikeata ja kuinka tärkeätä on osata hyvin
säveltää resitatiivi. Ei ole sitä kaunista säveltä, josta ei voisi
tehdä kaunista resitatiivia, eikä sitä kaunista resitatiivia, josta
taitava mies ei osaisi tehdä kaunista säveltä. En tahtoisi väittää,
että se, joka esittää hyvin resitatiivin, myöskin laulaa hyvin, mutta
kummastelisin, jos se, joka laulaa hyvin, ei osaisi hyvin esittää
resitatiivia. Ja uskokaa kaikki mitä tässä teille sanon, sillä se on
totta.
Minä. Tahtoisin varsin mielelläni uskoa teitä, ellei erästä pientä
vaikeutta olisi minua estämässä.
Hän. Ja se pieni vaikeus...?
Minä. Se on siinä, että jos tuo musiikki on ylevää, niin täytyy
jumalaisen Lulli'n, Campran,[138] Destouchesin,[139] Mouretin[140] ja
vieläpä -- meidän kesken sanoen -- rakkaan setännekin musiikin olla
hiukan matalaa.
Hän (lähestyen korvaani). En tahtoisi, että kuullaan, mitä sanon,
sillä täällä on paljon ihmisiä, jotka tuntevat minut. Niinhän se
onkin. Eipä sillä, että välittäisin rakkaasta sedästä, -- olkoon
nyt menneeksi tuo teidän "rakas" -- hän on kova kuin kivi; vaikka
hän näkisi kieleni venyvän janosta kyynärän pituiseksi, niin hän
ei antaisi minulle lasillista vettä; mutta turhaan hän kirjoittaa
oktaaveissa ja septimeissä: _ho, ho_; hi, hi; ty, ty; tytytytyy,
saakelinmoista meteliä pitäen; ne, jotka alkavat ymmärtää asian
eivätkä enää pidä kissannaukujaisia musiikkina, eivät ikinä mokomaan
tyydy. Pitäisi poliisiasetuksella kieltää jokaista, arvoon ja
säätyyn katsomatta, esityttämästä Pergolesi'n[141] _Stabat'ia_. Tuo
_Stabat_, se pitäisi poltattaa pyövelillä. Toden totta, nuo kirotut
_bouffon'it_[142] ovat _Palvelijatar-valtijattarellaan_[143] ja
_Tracollo'llaan_[144] antaneet meille aika potkun peräpuoleen. Ennen
aikaan teoksia sellaisia kuin _Tankred, Isse, Hienosteleva Eurooppa,
Intia, Kastor, Lyyrilliset lahjat_[145] esitettiin neljä, viisi,
kuusi kuukautta yhteen menoon; _Armidan_[146] esityksistä ei tahtonut
loppua tullakaan. Nyt kaikki tuollaiset menevät nurin päällekkäin
kuin korttisotamiehet. Ja siksipä Rebel ja Francoeur[147] syytävätkin
tulta ja tulikiveä. He sanovat, että kaikki on hukassa, että he ovat
perikadon partaalla, ja että, jos vielä kauemmin suvaitaan tuota
laulavaa markkina-roskajoukkoa,[148] kansallinen musiikki menee päin
hiiteen, ja umpikujan[149] Kuninkaallinen Akatemia saa sulkea ovensa.
Siinä on kyllä jotakin perää. Noilla vanhoilla juropäillä, jotka jo
kolme-, neljäkymmentä vuotta ovat kokoontuneet sinne joka perjantai,
ei ole enää hauskaa, niinkuin ennen vanhaan; heidän on ikävä olla ja
he haukottelevat, tietämättä oikein miksi; he kysyvät sitä itseltään,
eivätkä osaa vastata. Mikseivät kysy minulta? Duni'n ennustus käy
toteen, ja jos asiat menevät nykyistä menoaan, niin panenpa pääni
pantiksi, että neljän viiden vuoden kuluttua siitä kun _Malliinsa
rakastunut maalari_[150] sävellettiin, ei ole enää ristin sielua
jälellä tuossa kuulussa umpikujassa. Nuo kelpo ihmiset, he ovat
hyljänneet omat symfoniansa, soitellakseen italialaisia symfonioja.
He ovat luulleet voivansa totuttaa korvansa näihin jälkimmäisiin,
haittaamatta laulumusiikkiansa, ikäänkuin symfonia ei olisi
laululle -- lukuunottamatta pientä, soittimen sävelalan ja sormien
liikkuvaisuuden aiheuttamaa vallattomuutta -- samaa mitä laulu
on todelliselle sanonnalle, ikäänkuin viulu ei matkisi laulajaa,
josta taasen kerran, kun vaikea astuu kauniin sijalle, tulee
viulun matkija. Ensimmäinen, joka soitti Locatelli'n sävellyksiä,
oli uuden musiikin apostoli. Johan nyt! Älkäähän joutavia! Meitä
totutetaan mukailemaan intohimon ääntä tahi luonnon ilmiöitä
laululla ja äänellä, soittimella, sillä siinä on musiikin esitysaihe
kaikessa laajuudessaan; säilyyköhän meissä silloin mielenkiinto
lentokohtauksiin, raketteihin, juhlakomeuksiin, riemusaattoihin,
voittoihin? Tokkohan siitä mitään tulee? He ovat luulotelleet, että
itkisivät tahi nauraisivat katsellessaan murhe- tahi huvinäytelmän
kohtauksia sävelasuun puettuina, että heidän korviinsa kaiuteltaisiin
raivon, vihan, mustasukkaisuuden säveliä, rakkauden väärentämättömiä
valituksia, italialaisen tahi ranskalaisen teatterin ivaa ja
leikinlaskua, ja että he sittenkin edelleenkin voisivat ihailla
_Ragonde'a_[151] tahi _Platée'ta_[152] (hui, hai, kylläpä kai!). He
ovat luulotelleet, että vaikka he alituisesti saivat kokea, kuinka
helposti, notkeasti ja pehmeästi italiankielen sointuisuus, sen
prosodia, ellipsit ja inversionit taipuvat laulun taiteellisuuteen,
liikkuvaisuuteen, ilmeikkyyteen, käänteisiin ja rytmilliseen arvoon,
he eivät sittenkään huomaisi, kuinka raskasta, soinnutonta, kankeata,
kömpelöä, pedanttimaista ja yksitoikkoista heidän oma kielensä on.
Niinpä niin, he ovat uskotelleet itselleen, että kun he ensin ovat
kyynelin yhtyneet poikansa kuolemaa surevan äidin itkuun, tahi kun
murhaa vaativan tyrannin käsky on heitä pöyristyttänyt, heihin
sitten ei vaikuttaisi ikävystyttävästi heidän taikanäytelmänsä,
heidän mauton mytologiansa, heidän äitelät pikku madrigalinsa,
jotka todistavat yhtä paljon runoilijan huonoa aistia kuin siihen
tyytyvän taiteen viheliäisyyttä. Nuo hyvät ihmiset! Niin ei ole, eikä
voi olla laita. Todella, hyvällä ja kauniilla on oikeutensa; niitä
vastustellaan, mutta lopulta niitä ihaillaan; mikä ei ole niitten
leimalla merkittyä, sitä ihaillaan jonkin aikaa, mutta lopulta
sille haukotellaan. Haukotelkaa siis, hyvät herrat, haukotelkaa
mielin määrin, älkää kursailko! Verkalleen lähestyy luonnon ja minun
kolminaisuuteni valtakunta, kolminaisuuteni, jota helvetin portit
eivät ikänä voi voittaa: tosi, joka on isä, ja joka synnyttää hyvän,
joka on poika, josta käy ulos kaunis, joka on pyhä henki. Vieras
jumala asettuu vaatimattomasti alttarille maan epäjumalan rinnalle;
vähitellen se siinä lujittaa asemansa; eräänä kauniina päivänä se
työntää kyynärpäällään toveriansa, ja roiskis! epäjumala makaa
maassa. Juuri siten kerrotaan jesuiittien juurruttaneen kristinuskon
Kiinaan ja Intiaan, ja sanokoot nämä jansenistit mitä tahansa, tuo
poliittinen menetelmä, joka saavuttaa päämaalinsa melutta, verta
vuodattamatta, marttyyreitta, repimättä hiustukkoakaan kenenkään
päästä, on minusta paras.
Minä. Melkein kaikessa, mitä nyt olette sanonut, on järkeä.
Hän. Järkeä! Sitä parempi! Vieköön minut hitto, jos sitä tavoittelen.
Se menee mihin suuntaan sitä työntää. Olen kuin umpikujan
soittoniekat, kun setäni ensin esiintyi. Jos osaan oikeaan, niin hyvä
on. Puhuuhan sydenpolttajan renkikin aina ammatistaan paremmin kuin
kokonainen akatemia ja kaikki maailman Duhamelit.[153]
(Ja sitten alkaa hän kävellä edes takaisin, hyräillen kurkustaan
muutamia aarioita oopperoista _Narrien saari, Malliinsa rakastunut
maalari, Hevosenkengittäjä, Anojatar_, ja silloin tällöin hän
huudahti, kohottaen kätensä ja katseensa taivasta kohti:) Onko
tuo kaunista? Herran tähden! Onko tuo kaunista? Kuinka saattaa
kukaan, jolla on pari korvia päässä, tehdä moisen kysymyksen? Hän
alkoi haltioitua ja laulaa aivan hiljaa, hän korotti ääntään kuta
enemmän hän kiihtyi; tulivat sitten lisäksi eleet, kasvojen irveet
ja ruumiin väännähdykset, ja minä sanoin itsekseni: "Kas niin, nyt
hän kohta on suunniltaan, ja jokin uusi kohtaus on tulossa." Ja
aivan oikein; hän puhkeaa äkkiä ääneen laulamaan: "_Olen onneton
raukka vainen... Teidän armonne, antakaa mun mennä... Oi maa, sinä
aarteeni saat, se talleta, -- henkeni, mun elämäin! Oi maa!... Kas
tässä pikku ystäväin, kas tässä ystäväin! Aspettar si non venire...
A Zerbina penserete ... sempre in contrasti con te sista_"...[154]
Hän kasasi ja sekoitti yhteen kolmisenkymmentä aariaa, italialaisia,
ranskalaisia, traagillisia, koomillisia, kaikenluonteisia. Milloin
hän matalalla bassoäänellä laskeutui aina manalaan asti, milloin taas
kiristäen kurkkuaan ja matkien falsettiääntä halkoi vihlovan kimeillä
sävelillä yläilmoja, jäljitellen käynnillään, ryhdillään, eleillään
erilaisia laulavia henkilöitä, vuoroin raivostuen, lauhtuen, käskevän
näköisenä, ivallisesti nauraen. Tässä hän on nuori tyttö, joka itkee,
ja hän esittää kaikki sen keimailut; tuolla hän on pappi, kuningas,
tyranni; hän uhkaa, käskee, kiivastuu; hän on orja, hän tottelee,
rauhoittuu, on suruissaan, valittaa, nauraa; ei koskaan hän hairahdu
poikkeamaan oikeasta äänestä, tahdista, sanojen ajatuksesta tahi
sävelen luonteensävystä. Kaikki shakinpelaajat olivat lähteneet
pelilautojensa äärestä ja kokoontuneet hänen ympärilleen; kahvilan
ikkunain ääret olivat täynnä ohikulkijoita, jotka olivat pysähtyneet
melun kuullessaan. Katto oli repeämäisillään naurunremahduksista.
Hän ei huomaa mitään, hän jatkaa mielenhoureen valtaamana,
hurmiotilassa, joka on niin lähellä mielenvikaa, ettei ole varmaa,
tointuuko hän siitä, eikö täydy heittää häntä ajurin rattaille ja
viedä suoraan hulluinhuoneeseen, hänen laulaessaan jotakin palasta
Jomelli'n[155] valituslauluista. Hän toisti uskomattoman tarkoin,
sattuvasti ja hartaasti jokaisen kappaleen kauneimmat kohdat; tuon
kauniin obligaatti-resitatiivin, jossa profeetta kuvailee Jerusalemin
hävitystä, hän esitti vuodattaen kyyneltulvan, joka sai aikaan, ettei
yksikään silmä jäänyt kuivaksi. Siitä ei puuttunut mitään, ei laulun
hienoa taiteellisuutta, ei tunteen voimaa eikä tuskaa. Hän korosti
erityisesti ne kohdat, joissa säveltäjä varsinkin oli osoittautunut
suureksi mestariksi. Jos hän joskus heitti kesken lauluosan, ryhtyi
hän esittämään soitinten osaa, jonka hän taas äkkiä jätti, palaten
lauluääneen, kietoen osat toisiinsa siten, että kokonaisuuden
liitokset ja yhteys pysyivät ehjinä, tenhoten mielemme ja pitäen
sen yhäti kiinni omituisimmassa tilassa mitä koskaan olen kokenut.
Ihailinko häntä? Ihailin kyllä. Säälinkö häntä? Säälin kyllä. Mutta
jotakin vähän naurettavaa oli sulautunut näihin tunteisiin, ja se
samensi niiden puhtauden.
Mutta olisittepa purskahtaneet nauramaan, nähdessänne miten hän
jäljitteli eri soittimia. Posket pöhöllään ja pullollaan hän
esitti rämeällä ja tummalla äänellä torvia ja fagotteja; ooboeta
varten hän käytti räikeää ja nenäsointuista ääntä; kielisoittimia
varten, joiden säveliä hän pyrki niin lähelle kuin mahdollista, hän
kiidätti ääntään uskomattoman nopeasti ylös ja alas; viheltämällä
hän matki piccolohuiluja, kuhertelemalla poikittaishuiluja, huutaen,
laulaen, rimpuillen kuin vimmattu, yksin näytellen tanssijoita,
tanssijattaria, laulajia, laulajattaria, kokonaista orkesteriä,
kokonaista oopperateatteria, ja jakautuen pariinkymmeneen
eri tehtävään, juosten, pysähtyen riivatun näköisenä, silmät
säkenöiden, vaahdossa suin. Oli näännyttävän kuuma, ja hiki, jota
vuoti pitkin hänen otsansa ryppyjä ja poskiaan, sekaantui hänen
tukkansa hiusjauheeseen, valui virtanaan ja piirsi juovia nutun
rintapielille. Mitä kaikkea näinkään hänen tekevän! Hän itki, hän
nauroi, hän huokaili, hän loi ympärilleen helliä tahi levollisia
tahi raivostuneita katseita; hän oli tuskasta pyörtyvä nainen,
hän oli kokonaan epätoivonsa valtaan vaipunut onneton; maasta
kohoava temppeli; hän kuvasi lintuja, jotka vaikenevat auringon
laskiessa, vesiä, jotka joko solisevat yksinäisessä ja vehmaassa
paikassa tahi syöksyvät tulvavirtana ylhäältä vuorilta, rajuilmaa,
myrskyä, hukkuvien valituksia yhtyneinä tuulen vinkumiseen ja
ukkosen jyrinään, yötä ja sen pimeyttä, siimestä ja hiljaisuutta,
sillä hiljaisuuttakin saattaa kuvata sävelillä. Hän oli kokonaan
suunniltansa.
**
(Nääntyneenä väsymyksestä, niinkuin sikeästä unesta tahi pitkällisestä
hajamielisyydestä heräävä mies, hän jäi liikkumattomaksi,
typertyneenä, ällistyneenä; hän katsahteli ympärilleen kuin
eksynyt, joka koettaa tuntea paikan, missä on; hän odotti voimiensa
palaamista ja tointumistaan; hän pyyhki koneellisesti otsaansa. Kuten
henkilö, joka herätessään näkisi vuoteensa ympärillä suuren joukon
ihmisiä ja olisi kokonaan unohtanut tahi täydellisesti tiedoton
siitä, mitä on tehnyt, hän huudahtaa aluksi:) No, hyvät herrat,
mitä on tapahtunut?... Miksi nauratte? Miksi hämmästelette? Mitä
nyt?... (Sitten hän lisäsi:) Kas sitä sopii sanoa musiikiksi ja
musiikkitaiteilijaksi! Silti, hyvät herrat, ei pidä halveksia eräitä
Lulli'n aarioita. Sävellettäköön paremmin tuo kohtaus: _Minä aamua
vuotan_...[156] muuttamatta sanoja; koettakoon ken hyvänsä. Ei sovi
halveksia eräitä Campran kappaleita, setäni viulusävelmiä, hänen
gavottejaan, hänen sotilas-, pappi-, uhrisaattomarssejaan: _Valjut
soihdut, syttä synkempi yö... Sa unohdus jumala Tartaron_...[157]
(Tässä hän paisutti ääntään, tuki voimakkaasti sen säveliä;
naapurit asettuivat ikkunoihin kuuntelemaan, me pistimme sormet
korviimme. Hän jatkoi:) Tässä tarvitaan, näettekös, keuhkoja,
suurta ääntä, runsaasti ilmaa. Mutta ennen pitkää on Maarian
taivaaseenastumisjuhla, paasto ja loppiainen ovat menneet. He eivät
vielä tiedä, mitä pitää säveltää, eivätkä siis myöskään, mikä sopii
musiikkitaiteilijalle. Lyyrillinen runous ei vielä ole syntynyt;
mutta he pääsevät siihen kuuntelemalla ahkerasti Pergolesi'a,
Saksilaista,[158] Terradegliasia,[159] Traettaa[160] ynnä muita;
lukemalla ahkerasti Metastasiota[161] täytyy heidän päästä siihen.
Minä. Mitä! Eivätkö Quinault, Lamotte ja Fontenelle[162] ole siinä
osanneet mitään saada aikaan?
Hän. Eivät mitään uudelle tyylille kelvollista. Heidän herttaisissa
runoissaan ei kaikkiaan ole kuutta peräkkäistä säettä, jotka voisi
säveltää. Ne ovat älykkäitä ajatelmia, kepeitä, helliä ja hienoja
madrigaaleja. Mutta huomataksenne, ettei niistä ole mitään apua
meidän taiteellemme, joka on intohimoisinta kaikista, Demostheneenkin
taide mukaan luettuna, lausuttakaa itsellenne noita runoja; ne
tuntuvat teistä kylmiltä, raukeilta, yksitoikkoisilta, sillä niissä
ei ole mitään, mikä voisi olla esikuvana laululle. Yhtä kernaasti
ottaisin säveltääkseni La Rochefoucauldin[163] _Maksimit_ tahi
Pascalin[164] _Mietteet_. Intohimon eläimellisen huudon tulee määrätä
se viiva, joka meille soveltuu; sen ilmausten tulee ahtautua taajaan
koolle, lauseen tulee olla lyhyt, sen ajatuksen katkonainen, häilyvä;
säveltäjän tulee voida vapaasti käyttää sitä kokonaisuudessaan ja
jokaista sen osaa, jättää siitä pois sana tahi toistaa se, lisätä
siihen sellainen, jota hän kaipaa, muovailla ja käännellä sitä kuin
polyyppia, turmelematta sitä; kaikki tämä tekee lyyrillisen runouden
ranskankielessä paljon vaikeammaksi kuin käännettyjä sanajärjestyksiä
sallivissa kielissä, jotka itsestään tarjoavat kaikki nämä edut...
_Barbare, cruel, plonge ton poignard dans mon sein; me voilà prête
à recevoir le coup fatal; frappe, ose... Ah! je languis, ja
meurs ... un feu secret s'allume dans mes sens. Cruel Amour, que
veux-tu de moi?... Laisse-moi la douce paix dont j'ai joui ... rends-moi
la raison..._[165] Intohimojen tulee olla voimakkaita, säveltäjän ja
lyyrillisen runoilijan tunneherkkyyden tulee olla äärimmäistä. Aaria
on melkein aina kohtauksen loppuna. Me tarvitsemme huudahduksia,
interjektioneja, katkaisuja, keskeytyksiä, myöntöjä, kieltoja; me
kutsumme, rukoilemme, huudamme, huokailemme, itkemme ja nauramme
täydestä sydämestämme. Ei mitään sukkeluuksia, ei kompasanoja,
ei tuollaisia hienoja ajatuksia; sellaiset ovat liian kaukana
yksinkertaisesta luonnosta. Älkääkä luulko, että teatterinäyttelijäin
näytteleminen ja heidän lausuntansa voi olla meille esikuvana.
Hyi hitto! Me tarvitsemme tarmokkaampaa, vähemmin teennäistä,
todellisuustuntuisempaa; yksinkertaiset puhelut, intohimon tavalliset
äänet ovat meille sitä välttämättömämpiä, kuta yksitoikkoisempaa
kieli on, kuta enemmän siltä puuttuu voimakohtia; eläimen tahi
intohimoisen ihmisen huuto antaa heidän kielelleen sellaisia.
(Hänen näin haastellessaan minulle oli meitä ympäröivä väkijoukko
vetäytynyt pois, se kun ei kuullut mitään tahi välitti vähän siitä
mitä hän sanoi, sillä yleensä lapsi kuten mieskin ja mies kuten
lapsikin mieluummin hakee huvia kuin kartuttaa tietojaan; kukin
oli pelinsä ääressä, ja me olimme jääneet kahdenkesken nurkkaamme.
Istuen penkillä, pää nojaten seinää vasten, käsivarret riippuen
hervottomina, silmät puoliummessa, hän sanoi minulle:) En tiedä mikä
minun on; kun tulin tänne, olin reipas ja pirteä, nyt olen kuin
ruhjottu, murtunut, niinkuin olisin kävellyt kymmenen penikulmaa; se
tuli yhtäkkiä.
Minä. Tahdotteko jotakin virvoketta?
Hän. Kernaasti. Kurkkuni tuntuu käheältä, voimani ovat lopussa ja
rintaani vähän kivistää. Sellaista sattuu minulle melkein joka päivä,
enkä tiedä miksi.
Minä. Mitä haluatte nauttia?
Hän. Mitä vain suvaitsette; en ole vaativainen; puute on opettanut
minut tyytymään mihin tahansa.
(Meille tuotiin olutta, limonaatia; hän täyttää suuren lasin ja
tyhjentää sen pari kolme kertaa; sitten, niinkuin ainakin virkistynyt
ihminen, hän rykäisee kovasti, ryhdistäiksen ja jatkaa:)
Mutta eikö teistä, herra filosofi, ole perin outoa ja kummaa, että
muukalainen, italialainen, tuollainen Duni, tulee opettamaan meitä
antamaan pontta musiikillemme ja taivuttamaan laulumme kaikkiin
rytmi- ja tahtilajeihin, kaikkiin sävelväleihin, kaikenlaiseen
lausutukseen, loukkaamatta runousoppimme vaatimuksia? Eihän
se kumminkaan ollut mitään ylivoimaisen vaikeata. Ken tahansa
oli kuunnellut kerjäläistä, joka pyysi häneltä almua kadulla,
vihanpuuskan valtaamaa miestä, mustasukkaista ja vimmattua
naista, epätoivoista rakastajaa, imartelijaa, niin, imartelijaa,
joka pehmentää puheensa sävyä, laususkellen verkalleen tavujansa
mesimakealla äänellä, -- sanalla sanoen mitä hyvänsä intohimoa,
joka voimallaan ansaitsee olla säveltäjän kuvattavana, sen olisi
pitänyt huomata kaksi seikkaa: ensiksikin, että pitkillä tahi
lyhyillä tavuilla ei ole mitään määrättyä kestoa, ei edes määrättyä
kestojensa välistä suhdetta; että intohimo pitelee prosodiaa
melkein mielivaltaisesti, että se astuu mitä suurimmat sävelvälit,
ja että ihminen, joka tuimimmassa tuskassaan huudahtaa: _Voi minua
onnetonta!_ nostaa huudahdustavun kaikkein korkeimpaan ja kimeimpään
säveleeseen ja laskee toiset römeimpään ja matalimpaan, harpaten
oktaavin tahi vielä suuremmankin sävelvälin ja antaen kullekin
intohimolle sen keston, mikä sävelen luonteenpiirteelle soveltuu,
loukkaamatta korvaa, pitkän tahi lyhyen tavun pysymättä yhtä pitkänä
tahi lyhyenä kuin levollisessa puheessa. Minkä matkan olemmekaan
kulkeneet niistä ajoista lukien, jolloin Armide oopperan välikohta,
tuo: _Renaudin voittaja, jos ken se voi olla_ ja tuo aaria:
_Totelkaamme harkkimatta_ oopperasta _Loistoisa Intia_ mainittiin
musikaalisen lausutuksen ihmesaavutuksina! Nykyään nuo ihmeet panevat
minut kohauttamaan säälivästi olkapäitäni, jos taide menee tätä
vauhtia eteenpäin, niin en tiedä mihin se lopulta päätyy. Sillävälin,
ottakaamme kulaus!
(Hän otti niitä pari kolme, tietämättä mitä teki. Hän olisi
juonut itsensä hukuksiin, niinkuin hän oli uuvuttanut itsensä,
huomaamattansa, jollen olisi siirtänyt syrjään pulloa, jota hän
hajamielisenä etsiskeli. Silloin sanoin hänelle:)
Minä. Miten on mahdollista, että te, jolla säveltaiteen kauneuksiin
nähden on niin hieno vaisto, niin herkkä tunto, olette niin sokea
siveellisessä suhteessa, niin kylmä hyveen viehätyksille?
Hän. Se tulee siitä, että jälkimäisiä varten ilmeisesti on olemassa
aistin, joka minulta puuttuu, hermo, jota minulle ei ole annettu,
höllällään riippuva kieli, jota on turha näpätä ja joka ei väräjä;
tahi kenties siitä, että aina olen elänyt hyvien säveltaiteilijain ja
pahojen ihmisten parissa, joten korvani on kehittynyt hyvin hienoksi,
mutta sydämeni tullut kuuroksi. Ja sitten kai siinä oli jotakin
sukuvikaa. Isäni veri ja setäni veri on samaa verta. Minun vereni on
samaa kuin isäni veri. Isänveren alkuhiukkanen oli kova ja tylsä, ja
tuo kirottu alkuhiukkanen on tehnyt kaiken muun itsensä kaltaiseksi.
Minä. Rakastatteko lastanne?
Hän. Rakastanko tuota pikku villiä? Olen häneen aivan hullaantunut.
Minä. Ettekö aio vakavasti koettaa ehkäistä hänessä tuon kirotun
isänveren alkuhiukkasen vaikutusta?
Hän. Se olisi luullakseni hyvin turhaa työtä. Jos hänestä on määrä
tulla kelpo mies, niin en aio sitä estää; mutta jos tuo alkuhiukkanen
tahtoisi, että hänestä tulee isänsä kaltainen heittiö, niin se
vaiva, jonka olisin nähnyt tehdäkseni hänestä kunnon miehen, olisi
hänelle hyvin haitallista. Kun kasvatus alati vaikuttaisi eri
suuntaan kuin tuo alkuhiukkasen vietti, niin olisi ikäänkuin kaksi
vastakkaista voimaa häntä vetämässä, ja hän kulkisi kierona elämän
tiellä, niinkuin näen lukemattomia, jotka ovat yhtä saamattomia
hyvässä kuin pahassa. Juuri sellaisia me sanomme "mokomiksi", mikä
on peljättävin kaikista haukkumanimistä, sentähden että se osoittaa
keskinkertaisuutta ja äärimmäistä ylenkatsetta. Suuri heittiö on
suuri heittiö, mutta hän ei ole mokoma. Ennenkuin tuo isänveren
hiukkanen olisi päässyt voitolle ja vienyt hänet siihen täydelliseen
alennuksen tilaan, jossa minä olen, tarvitsisi se äärettömän paljon
aikaa; häneltä menisivät hänen parhaat vuotensa hukkaan. Nykyään en
siis puutu asiaan; annan hänen olla oloillaan, tarkastelen häntä. Hän
on jo herkkusuinen, liukasteleva, veijari, laiskuri, valehtelija;
pelkäänpä, että hän tulee sukuunsa.
Minä. Ja teette kai hänestäkin säveltaiteilijan, jotta yhtäläisyys
tulisi täydelliseksi?
Hän. Säveltaiteilijan! Säveltaiteilijan! Joskus katselen häntä
kiristäen hampaitani ja sanon: jos sinä milloinkaan oppisit tuntemaan
ainoankaan nuotin, niin luulenpa, että vääntäisin sinulta niskat
nurin.
Minä. Ja miksi niin, jos saan kysyä?
Hän. Siitä ei ole mitään hyötyä.
Minä. Siitä on kaikkea hyötyä.
Hän. Niin, kun on erinomaisen etevä; mutta kuka voi taata lapsensa,
että hänestä tulee erinomaisen etevä. Voi panna vetoa kymmenentuhatta
yhtä vastaan, että hänestä tulee vain minunlaiseni viheliäinen
viulunvinguttaja. Tiedättekö, että olisi ehkä helpompi löytää lapsi,
joka on kelvollinen hallitsemaan kuningaskuntaa -- josta tulee suuri
kuningas, -- kuin suuri viuluniekka?
Minä. Minusta näyttää, että miellyttävät taidot, vaikkapa vain
keskinkertaisetkin, vievät siveettömän, irstailuun ja ylellisyyteen
vajonneen kansan keskuudessa miestä nopeasti eteenpäin onnen
etsinnässä. Olen itse kuullut seuraavan keskustelun erään suojelijan
ja erään suojatin välillä. Tätä jälkimmäistä oli neuvottu kääntymään
edellisen, hyväntahtoisen miehen puoleen, joka voisi auttaa häntä.
-- Mitä te osaatte, herraseni?
-- Osaan jotenkuten matematiikkaa.
-- No niin, opettakaa sitten matematiikkaa; ryvetettyänne itseänne
kymmenen, kahdentoista vuoden ajan Pariisin kaduilla, on teillä ehkä
kolme-, neljäsataa frangia vuotuista korkoa koossa.
-- Olen opiskellut lakitiedettä ja perehtynyt lakiasioihin.
-- Jos Pufendorf[166] ja Grotius[167] tulisivat takaisin tähän
maailmaan, niin he kuolisivat nälkään johonkin portinpieleen.
-- Osaan sangen hyvin historiaa ja maantietoa.
-- Jos olisi vanhempia, jotka pitäisivät tärkeänä lastensa hyvää
kasvatusta, niin menestyksenne olisi taattu; mutta niitä ei ole.
-- Olen jokseenkin hyvä soittoniekka.
-- No miksi ette sanonut sitä heti ensiksi? Ja osoittaakseni teille,
mitä hyötyä tästä viimeksimainitusta taidosta saattaa olla, minulla
on tytär: tulkaa joka päivä kello puoli kahdeksasta yhdeksään; te
annatte hänelle tunteja, ja minä maksan teille kaksikymmentäviisi
louisdoria vuodessa; te syötte aamiaisen, päivällisen, välipalan
ja illallisen meillä; loput päivästänne on teidän omaanne; saatte
käyttää sen etunne mukaisesti.
Hän. Ja miten sen miehen sitten kävi?
Minä. Jos hän olisi ollut viisas, niin hänestä olisi tullut rikas
mies; sehän näyttää olevan teidän ainoa silmämääränne.
Hän. Aivan niin, kultaa, kultaa; kulta on kaikki kaikessa, ja kaikki
muu ilman kultaa ei ole mitään. Niinpä -- sen sijaan että ahtaisin
pojan päähän kauniita elämänohjeita, jotka hänen täytyisi unohtaa
uhalla että hänestä muutoin tulee kerjäläinen -- kun minulla on
kultakolikko, mitä minulle ei satu usein, asetun hänen eteensä, vedän
kolikon taskustani, näytän sitä hänelle ihaillen, kohotan katseeni
taivaaseen, suutelen kultarahaa hänen edessään; ja saadakseni hänet
vielä paremmin ymmärtämään tuon pyhän esineen tärkeyden, sopertelen
hänelle suullani ja näytän hänelle sormellani mitä kaikkea sillä
voi hankkia: kauniin puseron, sievän lakin, makean leivoksen;
sitten pistän kultarahan taskuuni, kävelen ylpeänä edestakaisin,
nostan nuttuni lievettä, lyön kädelläni taskuani, ja siten saan
hänet käsittämään, että juuri siellä olevasta kultarahasta tulee se
itseluottamus, jonka hän minussa huomaa.
Minä. Se on mitä parhain menettelytapa; mutta jos sattuisi, että hän,
syvästi vakuutettuna kultarahan arvosta, kerran...
Hän. Ymmärrän. Täytyy ummistaa silmänsä sellaiselle. Ei ole sitä
siveellisyysohjetta, jolla ei olisi haittapuoliansa. Pahimmassa
tapauksessa siitä on seurauksena kireä hetki, ja sitten on kaikki
lopussa.
Minä. Vielä noin uljaita ja viisaita mielipiteitä kuultuanikin
uskon edelleen, että olisi hyvä tehdä hänestä soittoniekka. Se on
tietääkseni paras keino päästä nopeasti ylhäisten piireihin, palvella
heidän paheitaan ja käyttää edukseen omiansa.
Hän. Totta kyllä, mutta minulla on nopeampaa ja varmempaa menestystä
lupaavia suunnitelmia. Ah! jospa hän yhtähyvin olisikin tyttö! Mutta
kun nyt ei voi tehdä mitä tahtoo, niin täytyy ottaa mitä annetaan,
käyttää sitä parhaansa mukaan edukseen, ja senvuoksi olla antamatta
typerästi -- kuten useimmat isät, jotka eivät voisi pahemmin
menetellä, vaikka tahallaan valmistaisivat lastensa perikatoa --
spartalaista kasvatusta lapselle, jonka on elettävä Pariisissa;
jos kasvatukseni on huono, niin se on kansani tapojen syy, eikä
minun. Vastatkoon niistä ken voi; minä tahdon, että poikani tulee
onnelliseksi eli -- mikä vetää yhteen -- kunnioitetuksi, rikkaaksi
tahi mahtavaksi. Tunnenpa jonkin verran mukavimpia teitä, jotka
vievät tähän päämaaliin, ja neuvon ne hänelle hyvissä ajoin. Jos te
minua moititte, te viisaat, niin suuri yleisö ja menestys antavat
minulle synninpäästön. Hän saa kultaa, sen sanon teille. Jos hänellä
on sitä paljon, niin häneltä ei puutu mitään, ei edes teidän
arvonantoanne ja kunnioitustanne.
Minä. Voisitte erehtyä.
Hän. Tahi hän tulee toimeen ilman niitä, niinkuin moni muu.
(Kaikessa tuossa oli paljon sellaista, mitä monikin ajattelee,
minkä mukaan hän käyttäytyy, mutta mitä ei lausuta julki. Siinäpä
itse asiassa onkin silmäänpistävin eroitus tuon miehen ja useimpien
meitä ympäröivien ihmisten välillä. Hän tunnusti paheet, jotka
hänellä oli, joita toisilla on, mutta hän ei ollut tekopyhä. Hän
ei ollut inhoittavampi eikä vähemmin inhoittava kuin he, hän oli
vain avomielisempi ja johdonmukaisempi ja joskus syvällisempi
turmeluksessaan. Vapisin ajatellessani, mitä hänen lapsestaan tulisi
moisen mestarin johdolla. Varmaa on, että hän, niin tarkalleen meidän
tapojemme mukaisia kasvatusperiaatteita soveltamalla, oli menevä
pitkälle, jollei häntä ennen aikojaan pysäytettäisi tielle.)
Hän. Oi, älkää peljätkö! Pääasia, päävaikeus, johon hyvän isän tulee
panna huomiota, ei ole antaa lapselleen paheita, joiden avulla
hän pääsee rikkaaksi, naurettavia puolia, jotka tekevät hänet
kallisarvoiseksi ylhäisille -- kaikkihan niin tekevät, jolleivät
järjestelmällisesti, kuten minä, niin ainakin esimerkillään ja
neuvollaan --, vaan osoittaa hänelle oikea kohtuullinen määrä, taito
pelastaa nahkansa häpeästä, ylenkatseesta ja lain kourista. Nämä ovat
epäsointuja yhteiskunnallisessa sopusoinnussa, jotka tulee osata
sijoittaa, valmistaa ja sulattaa. Ei mikään ole mehuttomampaa kuin
sarja sulavia sointuja; tarvitaan jotakin kirpeäntuntuista, jotakin
joka hajoittaa sädekimpun ja siroittaa eri suunnille sen säteet.
Minä. Hyvä, hyvä! Tuolla vertauksella johdatte ajatukseni
siveellisyydestä jälleen musiikkiin, josta olin vastoin tahtoani
syrjäytynyt, ja kiitän teitä siitä; sillä puhuakseni teille
suuni puhtaaksi, pidän teistä enemmän sävelniekkana kuin
siveellisyysfilosofina.
Hän. Olen kuitenkin peräti vähäarvoinen musiikin ja paljon etevämpi
siveellisyyden alalla.
Minä. Sitä epäilen; mutta vaikka niin olisikin, minä olen
yksinkertainen mies, ja teidän periaatteenne eivät ole minun.
Hän. Sitä pahempi teille. Ah! Olisipa minulla teidän kykynne!
Minä. Älkäämme puhuko minun kyvyistäni, vaan palatkaamme puhumaan
teidän kyvyistänne.
Hän. Osaisinpa minä lausua ajatukseni niinkuin te!... Mutta minä
puhun sen vietävänmoista sekamelskaa, puoliksi hienon maailman
miesten ja kirjailijain tyyliin, puoliksi torieukkojen tapaan.
Minä. Olen huono puhumaan; osaan vain sanoa totuuden, ja se, kuten
tiedätte, ei aina viehätä.
Hän. Minäpä en ahneile teidän kykyänne sanoakseni totuutta, vaan
päinvastoin ovelasti valehdellakseni. Jospa osaisin kirjoittaa,
tekaista kirjan, sommitella omistusrunon, saada tyhmyrin oikein
ihastumaan omiin ansioihinsa, liehitellä itseni naisien suosioon!
Minä. Kaiken tuon te osaatte tuhat kertaa paremmin kuin minä. En
olisi ansiokas edes oppilaaksenne.
Hän. Kuinka paljon hukkaan menneitä suuria ominaisuuksia, joiden
arvoa ette aavistakaan!
Minä. Saan niistä sen hinnan, jonka niille panen.
Hän. Jos niin olisi, niin ette pitäisi tuota karkeata nuttua, noita
harsokangas-liivejä, noita villasukkia, noita paksuja jalkineita, ja
vanhaa irtotukkaa.
Minä. Myönnän sen; täytyy olla sangen taitamaton, kun ei ole rikas,
vaikka pitää luvallisina kaikkia keinoja siksi tullakseen. Mutta
seikka on se, että on olemassa minunlaisiani ihmisiä, jotka eivät
katso rikkautta maailman suurimmaksi hyväksi, eriskummaisia ihmisiä.
Hän. Perin kummallista! Tuollainen mielensuunta ei ole synnynnäistä,
se on myöhemmin omaksuttua, sillä se ei ole luonnon mukaista.
Minä. Ihmisenkö luonnon?
Hän. Niin, ihmisen. Jokainen elollinen olento, ihminen mukaan
luettuna, tavoittelee hyvinvointiaan sen kustannuksella, josta
se riippuu, ja olen varma siitä, että jos antaisin pikku villini
kehittyä puhumatta hänelle mistään, tahtoisi hän olla uhkeasti
puettu, nauttia upeita aterioita, olla miesten pitämä, naisten
rakastama, ja kerätä omalle osalleen kaiken elämänonnen.
Minä. Jos tuo pikku villi jätettäisiin omiin hoteisiinsa, pysyisi
henkisesti yhtä heikkona kuin on, ja yhdistäisi kehtolapsen
järkivähäiseen kolmikymmenvuotiaan miehen rajut intohimot, niin hän
vääntäisi isältään niskat nurin ja makaisi äitinsä.
Hän. Se todistaa hyvän kasvatuksen välttämättömyyden. Ja kukapa
sitä on kieltänyt? Ja mikä on hyvä kasvatus, jollei se, joka vie
kaikenlaisiin nautintoihin vaaroitta ja haitoitta.
Minä. Onpa vähällä, etten ole yhtä mieltä kanssanne; mutta varokaamme
tarkemmin selittämästä kantaamme.
Hän. Minkätähden?
Minä. Koska pelkään, että yksimielisyytemme on vain näennäistä, ja
että jos kerran ryhdymme pohtimaan vältettäviä vaaroja ja haittoja,
emme enää ymmärtäisikään toisiamme.
Hän. Ja mitä se sitten tekee?
Minä. Älkäämme puhuko siitä, sanon minä. Mitä siitä tiedän, sitä
en voi teille opettaa, ja helpompi on teidän antaa minulle niitä
tietoja musiikista, joita minulta puuttuu, mutta teillä on. Rakas
soittoniekka, puhukaamme musiikista, ja sanokaa minulle, mistä se
tulee, että vaikka näin herkästi tunnette, niin helposti pidätte
muistissa ja esitätte kauneimmat kohdat suurten mestarien teoksista,
vaikka ne nostattavat teissä niin valtavan hurmauksen, ja te osaatte
tartuttaa sen muihin, ette kumminkaan itse ole luonut mitään
arvokasta.
Hän ei vastannut minulle, vaan alkoi sen sijaan kohautella päätänsä,
ja nostaen sormensa taivasta kohti huudahti: -- Ja aurinko, aurinko!
Kun luonto loi Leon,[168] Vinci'n,[169] Pergolesi'n, Duni'n, niin se
hymyili. Se kävi mahtipontisen ja vakavan näköiseksi muodostaessaan
rakkaan setäni, jota kymmenkunnan vuoden ajan on nimitetty suureksi
Rameauksi ja josta pian ei enää puhuta. Kun se töhersi kokoon hänen
veljensä pojan, niin se irvisti, ja sitten se irvisti vielä kerran...
(ja sanoessaan nämä sanat väänsi hän naamansa kaikenlaisiin
irveisiin: niissä ilmeni halveksimista, ylenkatsetta, ivaa; ja hän
näytti muokkailevan sormiensa välissä taikinapalasta ja hymyilevän
niille naurettaville muodoille, joita hän sille antoi; sen tehtyään
hän heitti tuon oudonnäköisen epäjumalankuvan kauas luotansa ja
sanoi:) Noin se minut loi ja heitti toisten mokomien ukkojen
joukkoon, joista toisilla oli kurttuinen möhömaha, lyhyt kaula,
suuret, päästä pullistuvat silmät, niin että he näyttivät joka hetki
voivan saada halvauksen; toiset olivat kierokaulaisia, vielä toiset
laihoja, vilhusilmäisiä, kyömynenäisiä. Kaikki alkoivat nauraa
pakahtuakseen minut nähdessään, ja minä panin käteni puuskaan ja
nauroin pakahtuakseni heidät nähdessäni, sillä narrit ja hupsut
pitävät toisiaan pilkkanansa, he etsivät toisiaan, he vetävät
toisiaan puoleensa. Jollen sinne tullessani olisi tavannut jo
valmiiksi keksittynä tuota sananlaskua, joka sanoo, että tyhmyrien
rahat ovat nerojen perintönä, niin olisin sen keksinyt. Tunsin,
että luonto oli pannut minun perintöosuuteni noiden rumien ukkojen
kukkaroon, ja minä keksin tuhansia keinoja saadakseni sen siepatuksi
taas itselleni.
Minä. Tunnen nuo keinot; te olette puhunut minulle niistä, ja olen
niitä suuresti ihaillut; mutta miksi ette niin monien keinojen
joukosta koettanut sitä, että olisitte luonut kauniin teoksen?
Hän. Tuo puhe on aivan samaa kuin erään salonkimiehen sana abbé
Leblancille. Abbé sanoi: "Markiisitar de Pompadour[170] ottaa
minut kädelleen ja kantaa aina Akatemian kynnykselle asti, siellä
hän vetää pois kätensä, minä putoan ja taitan molemmat sääreni."
Salonkimies vastasi hänelle: "No niin, abbé, täytyy nousta taas ja
puskea päällään ovi auki." Abbé tokaisi hänelle vastaan: "Sitähän
olen yrittänyt, ja tiedättekö, mitä siitä hyödyin? Kuhmun otsaani..."
(Tämän kaskun kerrottuaan alkoi mies kävellä pää painuksissa,
miettiväisen ja alakuloisen näköisenä; hän huokaili, hän itki, oli
lohduttoman surullinen, kohotti taivasta kohti kätensä ja katseensa,
takoi nyrkillään päätänsä, niin että otsa oli haljeta ja sormet
katketa, ja jatkoi:) Minusta tuntuu, että siellä sittenkin on
jotakin; mutta turhaan lyön ja ravistelen, sieltä ei lähde mitään...
(Sitten hän aikoi jälleen ravistella päätään ja takoa otsaansa kahta
kiivaammin, ja sanoi:) Joko siellä ei ole ketään, tahi et tahdota
vastata.
(Hetkisen kuluttua hän kävi ylpeän näköiseksi, nosti jälleen
päänsä, laski oikean kätensä sydämelleen, asteli edestakaisin ja
sanoi:) Minä tunnen, niin, minä tunnen... (Hän jäljitteli miestä,
joka kiivastuu, vihastuu, heltyy, käskee, rukoilee, ja piti
valmistamatta suuttumusta, sääliä, vihaa, rakkautta uhkuvia puheita;
hän hahmoitteli intohimojen luonteet hämmästyttävän hienosti ja
sattuvasti; sitten hän jatkoi.) Eiköhän se ole oikein? Kas nyt
se alkaa sujua! Sellaista se on, kun löytää kätilön, joka osaa
kiihoittaa ja jouduttaa polttoja ja saada lapsen lähtemään kohdusta.
Kun olen yksin, tartun kynään, tahdon kirjoittaa; pureskelen
kynsiäni, hankaan otsaani; nöyrin palvelijanne, hyvästi, jumala ei
ole saapuvilla; olin uskotellut itselleni, että olin nerokas; rivini
päähän päästyäni luen, että olen tyhmä, tyhmä, tyhmä. Mutta miten
olisikaan mahdollista saada tunteita, mielen ylennystä, ajatella,
kuvata voimakkaasti, kun seurustelee semmoisten ihmisten kanssa
kuin ne, joiden parissa minun täytyy olla elääkseni; miten se olisi
mahdollista keskellä sitä mitä itse puhuu ja mitä kuulee puhuttavan,
keskellä tämäntapaisien lorujen: "Tänään bulevardi on hurmaava.
Oletteko kuulleet pikku Marmottea?[171] Hän näyttelee ihastuttavasti.
Herra se ja se ajeli kauneimmalla harmaantäplikkäällä valjakolla mitä
kuvitella saattaa. Tuo kaunis rouva N.N. alkaa jo lakastua; sopiiko
nyt neljänkymmenenviiden vuoden vanhana pitää moista hiuslaitetta?
Nuori neiti se ja se on aivan yltä päältä timanteissa, jotka tuskin
maksavat hänelle mitään."
-- Tarkoitatte, että ne maksavat hänelle -- paljon.
-- Enpähän. -- Missä olette hänet nähnyt? -- Teatterissa, katsomassa
_Harlekiinin kadonnutta ja löytynyttä lasta_[172] Epätoivon kohtaus
näytettiin paremmin kuin koskaan ennen. Markkinakohtauksen ilveilijä
osaa räyhätä, mutta häneltä puuttuu hienoutta, henkevyyttä. Rouva X.
on synnyttänyt kaksi lasta yhtaikaa; kumpikin isä saa kai omansa...
Mokomat puheet, kun niitä saa toistaa ja kuulla toistettavan joka
päivä, luuletteko, että ne vaikuttavat innostavasti ja kannustavat
suuriin tekoihin?
Minä. En; parempi olisi sulkeutua ullakkokamariinsa, juoda vettä,
syödä kuivaa leipää ja tutkistella itseänsä.
Hän. Ehkä, mutta siihen ei minulla riitä rohkeutta. Ja sitäpaitsi,
uhratako onnensa epävarman menestyksen toivossa! Ja entäs nimi
sitten, jota kannan!... Olla nimeltään Rameau, se ei ole niinkään
mukavaa. Kykyjen laita ei ole sama kuin aateluuden, joka siirtyy
perintönä ja jonka tuottama loisto kasvaa siirtyessään isoisältä
isälle ja isältä pojalle ja pojalta pojanpojalle, vaikkei kantaisästä
siirtyisikään mitään ansioita jälkeläiseen; vanha runko haarautuu
suunnattomaksi tyhmyrien puuksi; mutta vähät siitä. Toisin on laita
kyvyn. Saavuttaakseen vaikka vain isänsä maineen, täytyy olla häntä
taitavampi, täytyy olla perinyt hänen lahjansa... Lahjat ovat minulta
jääneet saamatta, mutta ranteeni ovat norjistuneet, jousi liikkuu ja
kattila kiehuu; jos siitä ei lähde kunniaa, niin lähteepähän edes
lihalientä.
Minä. Teinä en pitäisi asiaa vielä lopullisesti ratkaistuna;
yrittäisin yhä.
Hän. Ja luuletteko, etten ole yrittänyt? En ollut vielä
viisitoistavuotias, kun ensi kerran sanoin itselleni: Mikä sinun
on?... Sinä haaveilet; ja mitä haaveilet? Että olisi hauska, jos
olisit tehnyt tahi vastedes tekisit jotakin, mikä panisi koko
maailman ihmettelemään... No niin, ei muuta kuin puhalla ja anna
sormien luistaa; ei muuta kuin pyöristä vähän nokan reunoja, niin on
ankka valmis. Vanhemmalla iällä toistin lapsuuteni sanat, vielä tänä
päivänä toistan ne, mutta seison yhä Memnonin-patsaan ääressä.
Minä. Mitä tarkoitatte Memnonin-patsaallanne?
Hän. Minusta se on selvää. Memnonin-patsaan ympärillä oli ääretön
joukko toisia patsaita, joihin auringonsäteet yhtälailla sattuivat,
mutta hänen oli ainoa, joka soi. Runoilija on Voltaire; ja kuka
vielä? Voltaire; entäs kolmas? Voltaire; entäs neljäs? Voltaire.
Säveltäjä on Rinaldo Capualainen,[173] Hasse, Pergolesi, Alberti,
Tartini,[174] Locatelli, Terradeglias, setäni, tuo pikku Duni, joka
kasvojensa ilmeeltä ja ulkonaiselta olennoltaan ei ole minkään
eteinen, mutta jolla on tunnetta, joka osaa laulaa ja ilmaista
tunteensa. Näihin harvoihin Memnoneihin verraten me muut emme ole
muuta kuin yhtä monta korvaparia, kukin keppinsä nenässä: siksipä
olemmekin köyhiä kuin kerjäläiset, niin siunatun köyhiä. Ah,
herra filosofi, köyhyys on jotakin hirvittävää! Näen sen istua
kyyröttämässä, suu ammollaan, saadakseen muutamia pisaroita jääkylmää
vettä, joita pirskahtelee danaidien tynnyristä.[175] En tiedä,
tekeekö se filosofin järjen terävämmäksi, mutta runoilijan pään se
tekee niin saakelin kylmäksi; ei ole hyvä laulaa tuon tynnyrin alla.
Mutta kiittäköön vielä onneaan se, joka siinä voi saada paikan!
Minulla oli siinä paikka, mutta en osannut siinä pysyä. Olin jo
kerran ennen tehnyt saman tuhmuuden. Olen matkustanut Böömissä,
Saksassa, Sveitsissä, Hollannissa, Flanderissa ja hiisi ties kuinka
kaukana.
Minä. Pohjattoman tynnyrin allako?
Hän. Pohjattoman tynnyrin alla. Se oli eräs rikas ja tuhlaileva
juutalainen, joka piti musiikista ja minun hupsutuksistani. Minä
soittelin mitä sattui, ja pidin ilveitäni; minulta ei puuttunut
mitään. Juutalaiseni oli mies, joka tunsi lakinsa ja noudatti sitä
jäykkänä kuin kanki, joskus ystävääkin kohtaan, aina muukalaista
kohtaan. Hän takertui erääseen rettelöön, joka minun täytyy kertoa
teille, sillä se on hauska.
Utrechtissa oli eräs ihastuttavan kaunis naikkonen. Tuota kristittyä
tyttöä teki juutalaisen mieli. Hän lähetti hänen luokseen parittajan
aika suurella vekselillä varustettuna. Omituinen tytönletukka
hylkäsi hänen tarjouksensa. Juutalainen oli siitä epätoivoissaan.
Parittaja sanoi hänelle: "Mitäs tuota nyt noin surette? Jos tahdotte
pitääksenne kauniin naisen, niin ei ole mikään sen helpompaa;
vieläpä saatte kauniimmankin kuin se on, jota ajatte takaa. Luovutan
teille oman vaimoni samasta hinnasta." Sanottu ja tehty. Parittaja
pitää vekselin, ja juutalainen menee hänen vaimonsa viereen. Tulee
vekselin lankeemispäivä; juutalainen protestauttaa sen ja väittää sen
vääräksi. Oikeusjuttu. Juutalainen tuumi: Ei ikinä tuo mies rohkene
sanoa, mistä hinnasta hän on saanut vekselini, ja minä en sitä maksa.
Oikeuden edessä hän kysyy parittajalta: "Keneltä olette saanut tuon
vekselin?" -- "Teiltä." -- "Lainaamaanne rahaako vastaan?" -- "En."
-- "Hankkimistanne kauppatavaroistako?" -- "En." -- "Tekemistänne
palveluksistako?" -- "En; mutta siitä ei olekaan puhe; se on minun
hallussani, te olette kirjoittanut siihen nimenne ja saatte sen
maksaa." "En ole kirjoittanut siihen nimeäni." -- "Olenko minä
siis väärentäjä?" -- "Te tahi joku toinen, jonka asiaa ajatte." --
"Minä olen raukkamainen, mutta te olette konna. Uskokaa pois, älkää
ahdistako minua äärimmäisiin asti, tahi minä kerron kaikki; häpäisen
itseni, mutta teidät perii hukka..." Juutalainen ei välittänyt
uhkauksesta, ja seuraavassa oikeuden istunnossa parittaja ilmaisi
koko asian. He saivat kumpikin nuhteita, ja juutalainen tuomittiin
maksamaan vekseli, jonka arvo käytettiin köyhien avustamiseen.
Silloin minä erosin hänestä; palasin tänne.
Mitä tehdä? Täytyi menehtyä kurjuuteen tahi ryhtyä johonkin.
Kaikenlaisia suunnitelmia liikkui aivoissani. Milloin aioin
seuraavana päivänä lähteä liittymään johonkin maaseudun
teatteriseurueeseen; kelpasinhan yhtä hyvin tahi huonosti
näyttelijäksi ja orkesterin jäseneksi. Seuraavana päivänä aioin
maalauttaa itselleni tuollaisen taulun, joka kiinnitetään tangon
nenään ja pystytetään kadun kulmaukseen ja jonka ääressä olisin
täyttä kurkkua huutanut: "Kas tässä on hänen syntymäkaupunkinsa, ja
tuossa hän sanoo jäähyväiset isälleen apteekkarille;[176] tuossa
hän saapuu pääkaupunkiin, etsimään setänsä asuntoa... Tuossa hän on
setänsä jalkain juuressa, joka ajaa hänet luotaan. Tuossa hän on
erään juutalaisen seuralaisena" j.n.e., j.n.e. Seuraavana aamuna
nousin lujasti päättäneenä yhtyä katulaulajiin. Siinä en olisi tehnyt
niinkään hullusti; olisimme menneet pitämään konserttia rakkaan
setäni ikkunain alla; se olisi pannut hänet pakahtumaan raivosta.
Mutta päätin toisin.
(Tässä hän pysähtyi, siirtyen asteittain viulua pitelevän, sen kieliä
kaikin voimin pingoittavan miehen asennosta köyhän raukan asentoon,
joka on aivan näännyksissä, voimattomana, jota hänen polvensa eivät
enää jaksa kantaa, joka kuolee siihen paikkaan, jollei hänelle
heitetä leipäpalasta; hän ilmaisi äärimmäisen hätänsä osoittamalla
sormellaan avonaista suutansa. Sitten hän jatkoi:) Tuo on
ymmärrettävää. Minulle heitettiin palanen; kolme neljä nälkiintynyttä
kun meitä oli, kiistelimme siitä keskenämme... Ja ajatelkaapa sitten
suurisuuntaisesti, luokaa jotakin kaunista moisessa kurjuudessa.
Minä. Se ei ole helppoa.
Hän. Aste asteelta jouduin vihdoin erääseen hyvään taloon;[177] olin
siellä kuin sokeri siirapissa. Nyt olen saanut sieltä lähtöpassit.
Täytyy kai taas vinguttaa viulunkieliä ja turvautua osoittamaan
sormellaan avonaista suutansa. Ei mitään pysyväistä tässä maailmassa;
kieppuvan onnenpyörän mukana tänään ylhäällä, huomenna alhaalla.
Kirotut olosuhteet johtavat meitä, ja johtavat hyvin huonosti...
(Sitten, juoden tilkkasen, joka oli jäljellä pullon pohjalla ja
puhutellen naapuriansa:) Hyvä herra, olkaa armelias ja antakaa vähän
nuuskaa. Onpa teillä kaunis rasia. Ettehän ole soittoniekka? -- "En."
-- Sitä parempi teille, sillä ne ovat köyhiä raukkoja ... hyvin
surkuteltavia. Kohtalo on minusta tehnyt sellaisen, ja sitävastoin
on Montmarirella ehkä jossakin myllyssä mylläri, myllärin renki,
joka ei koskaan saa kuulla muuta kuin myllynkolan kalsketta, ja joka
ehkä olisi voinut keksiä mitä kauneimmat laulut... Myllyyn, myllyyn,
Rameau! Siellä on sinun paikkasi.
Minä. Mitä ihminen harrastaneekin, siihen luonto hänet määräsi.
Hän. Mutta sille sattuu kummallisia erehdyksiä. Minä puolestani
en katsele asioita noin korkealta kannalta, jolta kaikki näyttää
samanlaiselta: sekä mies, joka oksii puuta saksilla, että toukka,
joka kalvaa sen lehteä, ja jolta ei näe muuta kuin kaksi eri
hyönteistä, kunkin tehtävässään. Kiivetkää te istumaan Merkuriuksen
radalle, ja kuten Réaumur[178] jakoi kärpästen luokan ompelijoihin,
mittareihin ja niittäjiin, niin jakakaa te sieltä, jos se teitä
miellyttää, ihmisten sukukunta puuseppiin, kirvesmiehiin,
katonkattajiin, tanssijoihin, laulajiin, se on teidän asianne; minä
en siihen sekaannu. Minä olen tässä maailmassa, ja pysyn siinä.
Mutta jos on luonnonmukaista tuntea ruokahalua, -- ruokahaluun
minä, näettekös, yhä uudelleen palajan, tuohon tunteeseen, joka ei
hetkeksikään minua heitä -- niin minusta ei ole hyvän järjestyksen
mukaista, ettei aina ole mitä syödä. Mitä helkkarin hoitoa se on,
että toisilla ihmisillä on yllin kyllin kaikkea, toisilla taas yhtä
vaativa vatsa kuin heillä, yhä uudistuva nälkä, kuten heilläkin,
mutta ei mitään suuhun pantavaa. Pahinta on se epäluonteva asenne,
jossa puute meidät pitää: puutteenalainen ihminen ei kävele niinkuin
muut; hän hyppelee, matelee, loikertelee, laahustaa; hänen elämänsä
kuluu eri asenteihin sovittautumisessa ja näiden pitämisessä.
Minä. Mitä tarkoitatte asenteilla?
Hän. Menkää kysymään Noverreltä.[179] Maailmassa on niitä paljon
enemmän kuin hänen taiteensa voi jäljitellä.
Minä. Niinpä tekin jo olette, käyttääkseni teidän sanaanne tahi
Montaignen,[180] kohonnut istumaan Merkuriuksen radalle ja
katselemaan ihmislasten erilaisia elenäytelmiä.
Hän. En, en, sanon minä; olen liian raskas kohotakseni niin
korkealle. Annan kurkien elellä pilvien pihoilla; minä matelen
maassa. Katselen ympärilleni ja otan asenteitani tahi naureskelen
asenteille, joita näen muiden omaksuvan; olen oivallinen
elenäyttelijä, niinkuin heti itse voitte päättää.
(Sitten hän alkoi hymyillä, jäljitellä ihailevaa, pyytävää,
palvelusintoista ihmistä; hänellä on oikea jalka edessä, vasen
takanapäin, selkä kumarassa, pää pystyssä, katse kuin kiinnitettynä
toisiin silmiin, suu auki, käsivarret ojennettuina jotakin esinettä
kohti; hän odottaa käskyä, saa sen, lähtee kuin nuoli, palaa, se on
suoritettu, hän tekee siitä selkoa, hän pitää silmällä kaikkea; hän
nostaa maasta mitä on pudonnut, asettelee päänalusta paikoilleen
tahi jakkaraa jonkun jalkain alle; hän pitelee teevatia, siirtää
lähemmäksi tuolia, avaa oven, sulkee ikkunan, vetää uutimet eteen,
hän tarkkaa isäntää ja emäntää, hän on liikkumatonna, käsivarret
riipuksissa, sääret suorina rinnakkain, hän kuuntelee, koettaa lukea
kasvoista ja sanoo:) Siinä se nyt on minun elenäytelmäni, jokseenkin
sama kuin imartelijain, hoviherrain, lakeijain ja kerjäläisten.
(Tuon miehen hupsutukset, abbé Galiani'n[181] kertomukset, Rabelaisin
liioittelut ovat joskus saaneet minut vaipumaan syviin mietteisiin.
Noista kolmesta varastosta olen hankkinut itselleni naurettavan
näköisiä naamioita; jotka asetan mitä vakavimpien henkilöiden
kasvoille, ja näen ylhäisarvoisessa papissa kujeilijan, presidentissä
satyyrin, luostarimunkissa porsaan, ministerissä kameelikurjen, hänen
ensimmäisessä kirjurissaan hanhen.) Mutta teidän laskunne mukaan,
sanoin miehelle, on paljon kerjäläisiä tässä maailmassa, ja minä en
tunne ketään, joka ei osaisi ainakin muutamia askelia tuota teidän
tanssianne.
Hän. Olette oikeassa. Koko kuningaskunnassa on vain yksi mies, joka
kävelee, se on hallitsija; muut kaikki omaksuvat asenteita.
Minä. Hallitsijako? Se ei ole niinkään sanottua. Luuletteko,
ettei silloin tällöin ole hänen vierellään pieni jalka, pieni
sievätukkainen pää, pikku nenä, joka panee hänet esittämään pientä
elenäytelmää? Ken hyvänsä tarvitsee toista, on puutteenalainen
ja sovittautuu asenteeseensa. Kuningas ottaa asenteensa
rakastajattarensa edessä, ja Jumalan edessä hän tanssii eletanssiaan.
Ministeri tanssii hovimiehen, imartelijan, lakeijan ja kerjäläisen
tanssia kuninkaansa edessä. Kunnianhimoisten joukko asettuu teidän
äskeisiin asenteihinne sadoin toinen toistaan halpamaisemmin tavoin
ministerin edessä, ylhäissukuinen abbé papinkauluksineen ja pitkine
viittoineen vähintäin kerran viikossa palkkapitäjien jakelijan
edessä. Totisesti, mitä te sanotte kerjäläisten eletanssiksi, se on
maapallon suuri liikevoima: kullakin on pikku Husinsa ja Bertininsä.
Hän. Sepä lohduttaa minua.
(Mutta minun puhuessani hän matki niin hassunkurisesti, että
olin pakahtua nauruun, mainitsemieni henkilöiden asenteita.
Esimerkiksi pikku abbén kohdalla hän piti hattuansa kainalossaan ja
rukouskirjaansa vasemmassa kädessään; oikealla hän kannatti viittansa
laahusta; hän asteli eteenpäin, pää hiukan olkapäälle kallellaan,
silmät maahan luotuina, matkien niin oivallisesti tekopyhimystä, että
olin näkevinäni _Kumoamisen_ tekijän[182] Orleansin piispan edessä.
Mainitessani imartelijat, kunnianhimoiset, mateli hän maassa; hän oli
ihan ilmetty Bouret yleistarkastusta toimitettaessa.)
Minä. Se oli verrattoman taitava esitys; on kuitenkin olemassa yksi
olento, jonka ei tarvitse näytellä tuollaista elenäytelmää: se on
filosofi, jolla ei mitään ole ja joka ei mitään pyydäkään.
Hän. Ja missä tuo otus sitten on? Jos hänellä ei ole mitään, niin hän
kärsii; jos hän ei mitään pyydä, niin hän ei mitään saa ... ja hän
jää yhä kärsimään.
Minä. Eipä; Diogenes välitti viis kaikista tarpeista.
Hän. Mutta täytyyhän olla vaatteet yllä.
Minä. Ei; hän kulki aivan alasti.
Hän. Joskus oli Ateenassa kylmä.
Minä. Vähemmin kuin täällä.
Hän. Siellä syötiin.
Minä. Tiettävästi.
Hän. Kenen kustannuksella?
Minä. Luonnon. Kenen puoleen kääntyy metsäläinen? Maan, eläinten,
kalojen, puiden, yrttien, juurien, purojen.
Hän. Kehno pöytä.
Minä. Se on iso.
Hän. Mutta huonosti varustettu.
Minä. Sitä kuitenkin riisutaan, jotta meidän pöytämme saadaan
katetuiksi.
Hän. Mutta myöntänette, että meidän kokkiemme, leipuriemme,
ruokatavarakauppiastemme, ravintoloitsijaimme ammattitaito tuo siihen
yhtä ja toista arvokasta omaansakin. Päättäen teidän Diogeneenne
ankaran yksinkertaisesta ruokakomennosta, eivät liene hänen
ruuansulatus-elimensä olleet kovin uppiniskaiset.
Minä. Erehdytte. Kyynikon puku vastasi muinoin meidän nykyistä
munkkiasuamme, ja sillä oli sama voima: kyynikot olivat Ateenan
karmeliitti- ja fransiskaanimunkit.
Hän. Nytpä jouduitte kiinni. Diogenes on siis myöskin tanssinut
eletanssia, jollei Perikleen,[183] niin ainakin Laiksen[184] ja
Phrynen edessä.
Minä. Erehdytte vieläkin: toiset saivat hyvin kalliista hinnasta
ostaa naikkosen, joka antautui hänelle omaksi nautinnokseen.
Hän. Entä jos sattui, että naikkonen ei ollut joutilaana ja
kyynikolla oli kiire?
Minä. Niin tämä palasi tynnyriinsä, ja tuli toimeen ilman.
Hän. Ja te kai neuvoisitte minua tekemään samoin?
Minä. Panenpa henkeni pantiksi, jollei se olisi parempi kuin
mateleminen, itsensä halventaminen ja häpäiseminen.
Hän. Mutta minä tarvitsen hyvän vuoteen, hyvää ruokaa, lämpimät
vaatteet talvella, viileät kesällä, lepoa, rahaa ja paljon muuta
tavaraa, ja mieluummin otan ne kiitollisena vastaan hyväntahtoisilta
ihmisiltä kuin hankin työllä.
Minä. Siksi, että olette laiskuri, herkuttelija, raukkamainen mies,
halpamielinen sielu.
Hän. Luulen sen itse jo sanoneeni teille.
Minä. Elämän hyvyyksillä on arvonsa, se on tietty; mutta te ette
tiedä, mikä arvo on uhrauksella, johon alistutte saadaksenne niitä.
Te tanssitte, te olette tanssinut ja tanssitte yhä edelleenkin tuota
halpamaista eletanssia.
Hän. Se on totta; mutta se ei ole minulle paljoa maksanut, ja siksi
se ei maksa minulle enää mitään, ja siitä syystä tekisin tyhmästi,
jos omaksuisin toisen menettelytavan, joka minua rasittaisi ja
jota en kumminkaan voisi pysyväisesti noudattaa. Mutta siitä mitä
minulle sanotte, huomaan, että pikku vaimoparkani oli tavallaan
filosofi; hän oli rohkea kuin leijona: joskus meillä ei ollut
leipää, eikä penniäkään taskussa; olimme myyneet melkein kaikki
pienet arvoesineemme. Minä olin heittäytynyt vuoteemme jalkopäähän;
siinä mietin pääni puhki, keltä saisin lainaksi taalerin, jota
minun ei tarvitsisi maksaa takaisin. Hän, iloisena kuin peipponen,
istuutui klaverinsa ääreen, lauloi ja säesti itseään; hänellä oli
satakielen kurkku; vahinko, ettette saanut häntä kuulla. Kun minun
oli esiinnyttävä jossakin konsertissa, otin hänet mukaani. Mennessä
sanoin hänelle: "Kas niin, rouvaseni, antakaapa ihailla itseänne;
näyttäkää taitonne ja sulonne, hurmatkaa, ällistyttäkää!..."
Saavuimme perille; hän lauloi, hän hurmasi, hän ällistytti. Ah,
olen hänet menettänyt, tuon pikku raukan! Paitsi lahjakkuuttaan oli
hänellä suunsupukka, johon tuskin pikkusormi mahtui, hampaat kuin
helmirivi, silmät, jalat, iho, posket, rinnat, sääret solakat kuin
kauriilla, reidet ja pylly, kaikki kuvanveistäjän malliksi kelpaavat.
Ennemmin tahi myöhemmin hän olisi saanut ainakin veronkantopäällikön
omakseen. Hänellä oli käynti, ja lanteet, oi taivas, millaiset
lanteet!
(Ja sitten hän alkoi jäljitellä vaimonsa käyntiä. Hän tepsutteli
lyhyin askelin, piti päätään pystyssä, leikitteli viuhkallaan,
keikutteli lanteitaan; se oli mitä lystikkäin ja naurettavin pilakuva
meidän pikku keimailijattaristamme. Sitten, jatkaen puhettaan, hän
lisäsi:) Kaikkialla kävelin hänen kanssaan, Tuileriesissa,[185]
Palais-Royalissa, bulevardeilla. Oli mahdotonta ajatella, että olisin
saanut hänet pitää. Kun hän asteli kadun poikki aamulla, avopäin
ja lyhyessä nutussaan, niin olisitte pysähtynyt häntä katselemaan.
Hänen vyötärönsä olisi mahtunut neljän sormenne väliin, puristamatta.
Ne, jotka kävelivät hänen jäljessään ja katselivat, kuinka hän
astua sipsutteli pienillä jaloillaan, ja mittailivat katseillaan
hänen leveitä lanteitaan, joiden muoto keveissä hameissa pääsi
hivelemään silmää, ne jouduttivat askeleitaan; hän antoi heidän
lähestyä, sitten hän loi heihin yhtäkkiä parin suuria, tummia silmiä,
jotka pysähdyttivät heidät siihen paikkaan; mitali oli, näettekös,
edestäpäin yhtä soma kuin takaakin. Mutta ah! olen hänet menettänyt,
ja hänen mukanaan ovat kaikki onnenunelmani rauenneet. Vain niiden
vuoksi olin hänet ottanut; olin ilmaissut hänelle suunnitelmani, ja
hän oli liian teräväjärkinen ollakseen uskomatta niitä varmoiksi, ja
liian arvostelukykyinen ollakseen niitä hyväksymättä.
(Ja hän nyyhkytteli ja itki sanoen:) En, en, en ikinä saa siihen
lohdutusta. Siitä lähtien rupesin pitämään papinkauluria ja kalottia.
Minä. Surustako?
Hän. Jos niin tahdotte; mutta oikeastaan, jotta minulla olisi
ruokakuppi aina pääni päällä... Mutta katsokaahan vähän kelloa; minun
pitää mennä oopperaan.
Minä. Mitä siellä esitetään?
Hän. Dauvergneä.[186] Musiikissa on aika kauniita kohtia; vahinko
vain, etteivät ne ole alkujaan hänen kynästään lähtöisin. Kuolleiden
joukossa on aina niitä, jotka ovat elävien harmina. Minkäs sille
mahtaa? _Quisque suos patimur manes_.[187] Mutta kello on puoli
kuusi. Kuulen soitettavan abbé de Canayen[188] ja minun iltamessuuni.
Hyvästi, herra filosofi! Minä olen aina entiselläni, eikö niin?
Minä: Olette, onnettomuudeksenne.
Hän. Kunhan saisin olla niin onneton vielä vain nelisenkymmentä
vuotta; nauraa parhaiten, joka nauraa viimeksi.