-- "Oh! sen sanon, ettei hän siitä pääse, ennenkuin on voittanut
kaikki vaikeudet, ja se ei kestäkään niin kauan kuin rouva luulee."
-- "Herra Rameau, te imartelette häntä, te olette liian
hyväntahtoinen. Kas siinä nyt ainoa, mitä hän koko tunnilta panee
mieleensä, ja sitä hän kyllä osaa minulle hokea, kun niiksi tulee."
Tunti kului; oppilaani ojensi minulle pikku tuntilippuni, tehden
tanssinopettajaltaan oppimansa siron käsivarrenliikkeen ja
kumarruksen; pistin sen taskuuni, ja äiti samassa virkahti: "Sangen
hyvin tehty, tyttöseni! Jos Favillier[78] olisi läsnä, taputtaisi
hän sinulle käsiään..." Pakisin vielä hetkisen kohteliaisuuden
vuoksi; sitten poistuin, ja sitä nyt sitten siihen aikaan sanottiin
säestystunniksi.
Minä. Entäs nykyään, onko asia nyt toisin?
Hän. Totta jumaliste! sen saatte uskoa. Tulen paikalle, olen vakavan
näköinen; heitän kiireesti käsipuuhkani, avaan klaverin, koettelen
koskettimia; olen aina kiireissäni. Jos saan hetkenkään odottaa,
huudan kuin jos minulta varastettaisiin taaleri: tunnin kuluttua
täytyy minun olla siellä ja siellä, kahden tunnin päästä rouva
herttuatar sen ja sen luona; minua odotetaan päivällisille erään
kauniin markiisittaren luo, ja sieltä päästyä on konsertti herra
parooni Baggella.[79] Rue Neuve-des-Petits-Champsin varrella.
Minä. Ja kuitenkaan teitä ei odoteta missään.
Hän. Se on totta.
Minä. Ja miksi käytätte kaikkia noita halpamaisia pikku metkuja?
Hän. Halpamaisiako? Kuinka niin, jos saan kysyä? Ne ovat
tavanmukaisia minun ammatissani; eihän minun arvoni siitä alene,
että teen niinkuin kaikki muutkin. Enhän minä ole niitä keksinyt, ja
menettelisinpä omituisesti ja kömpelösti, ellen niihin mukautuisi.
Totta kyllä, tiedän varsin hyvin, että jos rupeatte sovittamaan
tähän eräitä ties minkä moraalin yleisiä periaatteita, joita kaikki
saarnaavat ja joita ei yksikään käytännössä noudata, niin huomataan,
että valkoinen on mustaa ja musta valkeaa. Mutta, herra filosofi, on
olemassa yleisomatunto, samoin kuin on olemassa yleis-kielioppi, ja
sitten kussakin kielessä poikkeuksia, joita te tiedemiehet
nimitätte! ... no! auttakaahan minua toki, id...
Minä. Idiotismeiksi.
Hän. Aivan oikein. Noniin! Kullakin ammatilla on poikkeuksensa
yleis-omastatunnosta, joita tekisi mieleni nimittää
ammatti-idiotismeiksi.
Minä. Ymmärrän. Fontenelle[80] puhuu hyvin, kirjoittaa hyvin, vaikka
hänen tyylinsä vilisee ranskankielen idiotismeja.
Hän. Ja hallitsija, ministeri, finanssimies, hallintovirkamies,
sotilas, kirjailija, asianajaja, prokuraattori, kauppamies,
pankkiiri, käsityöläinen, laulunopettaja, tanssinopettaja ovat
hyvin kunnon ihmisiä, vaikka heidän käytöksensä poikkeaakin useissa
kohdin yleis-omastatunnosta ja on täynnä moraalisia idiotismeja.
Kuta iäkkäämpi olojen järjestys on, sitä enemmän on idiotismeja;
kuta onnettomammat ovat ajat, sitä enemmän idiotismit lisääntyvät.
Minkä arvoinen mies, sen arvoinen ammatti, ja niin molemmin puolin.
Lopulta, minkä arvoinen ammatti, sen arvoinen mies. Niinpä sitten
kukin koettaa mikäli mahdollista nostaa arvoon ammattinsa.
Minä. Kaikesta tuosta kääntelystä ja vääntelystä käsitän selvästi
vain sen, että on vähän rehellisesti harjoitettuja ammatteja, tahi
vähän ammatissaan rehellisiä ihmisiä.
Hän. Hyvä! Niitä ei ole ollenkaan; mutta sen sijaan on vähän
ihmisiä, jotka ovat veijareita puotinsa ulkopuolella; ja kaikki
kävisi kutakuinkin hyvin, ellei olisi eräitä ihmisiä, joita sanotaan
ahkeriksi, täsmällisiksi, jotka ankarasti täyttävät velvollisuutensa
tinkimättä, tahi, mikä vetää yhteen, ovat aina puodissaan ja
harjoittavat ammattiaan aamusta iltaan, eivätkä muuta tee. Hepä
ovatkin ainoat, jotka rikastuvat ja joita pidetään arvossa.
Minä. Suurten idiotismiensa vuoksi.
Hän. Aivan niin! Huomaan, että olette ymmärtänyt minut. No, nyt
on melkein kaikkien ammattien yhteisenä idiotismina -- niitä,
näette, on kaikille maille, kaikille ajoille yhteisiä, niinkuin on
yhteisiä tyhmyyksiä -- yhteisenä idiotismina on hankkia niin paljon
liiketuttavia kuin mahdollista; yhteisenä tyhmyytenä on luulla, että
taitavin on se, jolla on niitä eniten. Kas siinä kaksi poikkeusta
yleis-omastatunnosta, joihin täytyy taipua. Ne ovat tavallaan kuin
luottoa, eivät mitään itsessään, mutta niillä on arvonsa yleisen
mielipiteen vuoksi. On sanottu, että hyvä maine on arvokkaampi kuin
kultainen vyö, mutta kellä on hyvä maine, sillä ei ole kultaista
vyötä, ja huomaan nykyään, että kellä on kultainen vyö, siltä taasen
puuttuu mainetta. Täytyy, jos mahdollista, omistaa sekä maine että
vyö, ja se on pyrkimyksenäni, kun valvon etujani sillä, mitä te
sanotte halpamaisiksi tempuiksi, alentaviksi pikku metkuiksi. Annan
tuntini, ja annan sen hyvin, kas siinä yleinen sääntö; uskottelen,
että minulla on niitä annettavana enemmän kuin päivässä tunteja, kas
siinä idiotismi.
Minä. No annatteko sitten hyvää opetusta?
Hän. Annan, kokolailla, mukiinmenevää. Rakkaan setäni pohjabasso[81]
on tehnyt tuon kaiken varsin yksinkertaiseksi. Ennen minä varastin
oppilaani rahat, niin, minä varastin ne, se on varmaa; nyt minä ne
ansaitsen, ainakin yhtä hyvin kuin muutkin.
Minä. No varastitteko ne hyvällä omallatunnolla?
Hän. Oh! hyvällä omallatunnolla. Sanotaan, että jos varas varastaa
toiselta, niin paholainen sille nauraa. Vanhemmilla oli määrättömiä
rikkauksia, Jumala ties miten hankittuja; he olivat hovihenkilöitä,
finanssimiehiä, suurkauppiaita, pankkiireja, liikemiehiä; minä
autoin heitä luovuttamaan takaisin saaliinsa, minä ja joukko
muita, joita he käyttivät niinkuin minua. Luonnossa kaikki lajit
syövät toisiansa; kaikki luokat syövät toisiansa yhteiskunnassa.
Me kohtelemme toisiamme ansion mukaan, lain siihen sekaantumatta.
Ennen neiti Deschamps,[82] nyt neiti Guimard[83] kostaa prinssin
puolesta finanssimiehelle; ja muotikauppias, jalokivikauppias,
verhoilija, liinavaatteiden ompelijatar, huijari, kamarineito,
kokki, satulaseppä, ne taas kostavat finanssimiehen puolesta neiti
Deschampsille. Ja kaikessa tässä joutuu ainoastaan tyhmyri tahi
saamaton nahjus kärsimään, saamatta ketään nyljetyksi, ja se on aivan
oikein. Ja siitä näette, että nuo poikkeukset yleis-omastatunnosta
tahi nuo moraali-idiotismit, joista pidetään niin suurta huutoa ja
joita nimitetään konnankoukuiksi, eivät merkitse mitään, ja että,
kun kaikki otetaan huomioon, tarvitsee vain katsoa asioita oikeasta
näkökulmasta.
Minä. Teidän näkökulmaanne minä ihailen.
Hän. Ja entäs sitten puute ja kurjuus! Omantunnon ja kunniantunnon
ääni on hyvin heikko, kun nälkä suolissa kiljuu. Lyhyesti, jos
koskaan rikastun, niin täytyy minun tietysti maksaa takaisin, ja
olenkin visusti päättänyt maksaa takaisin kaikin mahdollisin keinoin,
ruokapöydässä, pelipöydässä, viinillä, itäisillä.
Minä. Mutta pelkäänpä, ettette koskaan rikastu.
Hän. Minäkin sitä vähän aavistan.
Minä. Mutta jos toisin kävisi, niin mitä tekisitte?
Hän. Tekisin niinkuin kaikki rikastuneet ryysyläiset: olisin röyhkein
roisto mitä koskaan on nähty. Silloinpa kyllä muistaisin kaikki
mitä he ovat antaneet minun kärsiä, ja maksaisin heille runsaasti
takaisin kaikki heiltä kokemani loukkaukset. Pidän käskemisestä,
ja aion käskeä. Kuulen kernaasti itseäni ylistettävän, ja minua
tullaan ylistämään. Minulla on palkkalaisinani Villemorinin[84] koko
joukkokunta, ja sanon heille, niinkuin minulle sanottiin: "Kas niin,
lurjukset, keksikääpä minulle jotakin hauskaa!" ja sitä keksitään;
"Häväiskääpä kunniallisia ihmisiä!" ja heitä häväistään, jos heitä
vielä on maailmassa. Ja sitten meillä on tyttöjä; sinuttelemme
toisiamme, kun olemme päihtyneet; juomme itsemme humalaan,
sepittelemme juoruja, kaikenlaiset luonnottomuudet ja paheet
rehoittavat keskuudessamme; sepä on oleva suloista! Me todistamme,
että Voltaire ei ole mikään nero, että Buffon[85], joka aina astelee
kankean juhlallisena kuin puujaloilla, on vain onton mahtipontinen
pauhailija, että Montesquieu[86] ei ole muuta kuin kaunosielu;
d'Alembertin[87] käskemme pysyä lestissään matematiikkansa alalla.
Me pehmitämme pahanpäiväisiksi kaikki sellaiset pikku Catot[88] kuin
teidät, jotka halveksivat meitä kateudesta, joiden vaatimattomuus on
vain ylpeyden esiintymismuoto, ja joiden kohtuullisuus nautinnoissa
on vain köyhyyden laatima laki. Ja musiikin, silloinkos vasta annamme
musiikin soida!
Minä. Siitä arvokkaasta tavasta, jolla käyttäisitte rikkautta,
huomaan, kuinka kovin on vahinko, että olette köyhä kuin kerjäläinen.
Eläisittepä tosiaan tavalla, joka olisi sangen suureksi kunniaksi
ihmissuvulle, hyvin hyödyllinen kansalaisillenne, ja josta itsekin
voisitte olla varsin ylpeä.
Hän. Luulenpa, että laskette ivaa minusta, herra filosofi. Ettepä
tiedä kenen kanssa leikittelette. Ette aavista, että minä tällä
hetkellä edustan tärkeintä osaa kaupungista ja hovista. Meidän
rikkaamme, kaikensäätyiset, ovat sanoneet itselleen tahi eivät
ole sanoneet samaa, mitä minä teille olen uskonut, mutta tosiasia
on, että se elämä, jota minä heidän asemassaan viettäisin, on
tarkalleen se, jota he nyt viettävät. Kas sellaisia te nyt olette! Te
luulette, että sama onni on luotu kaikkia varten. Mikä kummallinen
harhanäky! Teidän onnenne edellyttää jossakin määrin romaanimaista
mielensuuntaa, jota meillä ei ole, omituista sielua, aivan erikoista
makua. Te koristatte tuon eriskummaisuuden hyveen nimellä, te sanotte
sitä filosofiaksi; mutta tuo hyve, tuo filosofia, soveltuvatko ne
kaikille ihmisille? Ken voi, se niitä hankkii, ken voi, se niitä
pitää. Kuvitelkaahan koko maailma viisaaksi ja filosofiseksi;
myöntäkää, että se olisi saakelin ikävä. Ei, kuulkaas, eläköön
Salomon filosofia, Salomon viisaus! juoda hyviä viinejä, ahmia
herkullisia ruokia, makuutella kauniita naisia, levätä oikein
pehmeillä vuoteilla; muu kaikki paitsi se on joutavaa.
Minä. Mitä? Entäs isänmaansa puolustaminen?
Hän. Turhaa! Isänmaata ei enää ole; pohjoisnavalta eteläiselle saakka
näen vain tyranneja ja orjia.
Minä. Entäs ystäviensä palveleminen?
Hän. Turhaa! Onko kellään ystäviä? Ja jos niitä olisikin, pitäisikö
niistä tehdä kiittämättömiä? Katsokaa vain tarkkaan, niin näette,
että melkein aina saa kiittämättömyyttä palkaksi tehdyistä
palveluksista. Kiitollisuus on taakka, ja kaiken taakan tahtoo kukin
kernaasti luoda niskoiltaan.
Minä. Entäs ammatin omistaminen yhteiskunnassa, ja sen asettamien
velvollisuuksien täyttäminen?
Hän. Turhaa! Mitä sillä on väliä, onko ammattia vai ei, kunhan vain
on rikas? Eihän kukaan kumminkaan rupea mihinkään ammattiin muuta
varten kuin rikastuakseen. Velvollisuuksiensa täyttäminen, mihin se
viepi? Kateuteen, levottomuuksiin, vainoon. Pääseekö sillä tavoin
eteenpäin maailmassa? Pokkuroikaa, hitto vieköön, seurustelkaa
ylhäisten piireissä, tutkikaa heidän mielitekojaan, antautukaa heidän
oikkujensa kätyriksi, palvelkaa heidän paheitaan, hyväksykää heidän
vääryytensä, siinä koko salaisuus.
Minä. Entä lastensa kasvatuksen valvominen?
Hän. Joutavaa! Se on opettajan asia.
Minä. Entä jos tuo opettaja, teidän periaatteittenne mukaisesti,
laiminlyö velvollisuutensa, kuka siitä saa rangaistuksen?
Hän. En totisesti ainakaan minä, mutta ehkä tyttäreni mies tahi
poikani vaimo.
Minä. Entä jos he molemmat antautuvat irstailuun ja paheisiin?
Hän. Se on heidän säätynsä mukaista.
Minä. Jos he tahraavat kunniansa?
Hän. Tehköön ihminen mitä tahansa, niin hän ei voi tahrata
kunniaansa, jos hän on rikas.
Minä. Jos he hävittävät omaisuutensa?
Hän. Sitä pahempi heille!
Minä. Saatan päättää, että jos kerran ette katsonut tarpeelliseksi
valvoa vaimonne, lastenne ja palvelijainne käytöstä, niin voisitte
myöskin helposti heittää hunningolle taloudelliset asianne.
Hän. Anteeksi! On toisinaan vaikeata saada hankituksi rahaa, ja on
varovaista ryhtyä ajoissa toimiin sitä varten.
Minä. Vaimostanne te kai ette paljoa huolehdi?
Hän. En ollenkaan, jos suvaitsette. Paras menettelytapa, luulen ma,
jota voi noudattaa rakkaaseen puolisoonsa nähden, on tehdä mikä
hänelle on sopivaa. Eikös yhteiskunta juuri teidän mielipiteenne
mukaan olisi sangen hauska, jos jokainen siinä hoitaisi asiansa?
Minä. Miksikä ei? Ilta ei ole minusta koskaan niin kaunis kuin
silloin, kun olen tyytyväinen aamuhetkiini.
Hän. Ei minustakaan.
Minä. Hienon maailman ihmiset tekee niin vaateliaiksi heidän
ajanvietteisiinsä nähden juuri heidän täydellinen toimettomuutensa.
Hän. Älkää sitä luulko; he hyörivät ja pyörivät kovasti.
Minä. Kun he eivät koskaan väsytä itseään, niin he eivät myöskään
koskaan tunne virkistystä.
Hän. Älkää luulkokaan; he ovat alati aivan uuvuksissa.
Minä. Huvitus on heille aina liiketoimi, ei koskaan tarve.
Hän. Sitä parempi; tarve on aina vaivaa.
Minä. Heille on kaikki kulunutta. Heidän sielunsa tylsyy; se
ikävystyy. Joka ottaisi heiltä hengen keskellä heidän rasittavaa
ylellisyyttään, tekisi heille palveluksen; he eivät näet tunne
onnesta muuta kuin sen osan, joka helpoimmin menettää viehätyksensä.
En halveksi aistillisia nautintoja; minullakin on suu, jota hivelee
hieno ruokalaji tahi herkullinen viini; minulla on sydän ja
silmät, ja katselen mielelläni kaunista naista, nautin tuntiessani
kädessäni hänen täyteläiset ja pyöreät rintansa, painaessani
huuliani hänen huuliaan vastaan, ammentaessani hekumaa hänen
katseistaan ja taintuessani hänen syleilyssään. Joskus, ystävieni
seurassa, kemuileminen, vaikkapa vähän remuavakin, ei ole minulle
vastenmielistä. Mutta, en salaa sitä teiltä, minusta tuntuu vielä
äärettömän paljon suloisemmalta, kun olen auttanut jotakuta
onnetonta, vienyt päätökseen pulmallisen asian, antanut hyödyllisen
neuvon, lukenut jotakin miellyttävää, kävellyt sydämelleni rakkaan
miehen tahi naisen seurassa, viettänyt muutamia opettavaisia tunteja
lasteni kanssa, kirjoittanut kauniin sivun, suorittanut ammattini
tehtävät, lausunut rakastetulleni muutamia helliä ja lempeitä
sanoja, jotka saavat hänet kietomaan käsivartensa kaulaani. Tunnen
tekoja, joista, jos olisin ne tehnyt, antaisin koko omaisuuteni.
_Mahomet_ on ylevä teos; mutta mieluisempaa minulle olisi, että
olisin palauttanut Calasin perheen[89] muiston jälleen kunniaansa. --
Eräs tuttavistani oli paennut Carthagenaan; hän oli perheen nuorin
poika seudulta, jossa vanhan käytäntötavan mukaan koko omaisuus
siirtyy vanhimmalle pojalle. Siellä hän saa kuulla, että hänen
vanhin veljensä, hemmoiteltu lapsi, riistettyään liian pehmeiltä
vanhemmiltaan heidän koko omaisuutensa, oli ajanut heidät pois heidän
maahovistaan, ja että kunnon vanhukset värjöttivät puutteessa eräässä
pienessä maaseutukaupungissa. Mitä silloin tekee nuorin poika, joka
vanhempainsa tylysti kohtelemana oli lähtenyt kauas pois onneansa
koettamaan? Hän lähettää heille avustuksia, hän järjestää kiireesti
liikeasiansa, palaa rikkaana, vie isänsä ja äitinsä takaisin heidän
asuntoonsa, naittaa sisarensa. Ah, rakas Rameau, tuo mies katsoi
sitä aikaa onnellisimmaksi elämässään; kyyneleet silmissä hän puhui
siitä minulle; ja minäkin, kertoessani teille tämän, tunnen sydämeni
sykähtelevän ilosta ja mielihyvä keskeyttää puheeni.
Hän. Te olette perin omituisia olentoja!
Minä. Te olette perin surkuteltavia olentoja, jos ette voi
kuvitellakaan, että ihminen kohoaa kohtalonsa yläpuolelle, ja että on
mahdotonta olla onneton edes kahden tuollaisen kauniin teon turvissa.
Hän. Se on sitä laatua onnellisuutta, että minun olisi vaikea siihen
kotiutua, sillä sitä tapaa harvoin. Mutta pitäisikö siis arvelunne
mukaan todella olla rehellinen mies?
Minä. Ollakseen onnellinen, ihan varmaan.
Hän. Mutta näenhän äärettömän paljon rehellisiä ihmisiä, jotka eivät
ole onnellisia, ja äärettömän paljon ihmisiä, jotka ovat onnellisia,
olematta rehellisiä.
Minä. Teistä vain näyttää siltä.
Hän. Ja miksi minulla nyt ei ole tietoa, mihin mennä illallista
saamaan? Eikö juuri siksi, että minulla kerran edes hetken aikaa oli
tervettä ihmisjärkeä ja suoruutta.
Minä. Ei toki, vaan siksi, että teillä ei ole sitä ollut aina; te
ette ajoissa tuntenut, että täytyi ennen kaikkea luoda itselleen
toimeentulo, joka on riippumaton orjamaisuudesta.
Hän. Riippumaton tahi ei, se jonka olen itselleni luonut, on ainakin
mukavin.
Minä. Ja vähimmin varma ja vähimmin kunniallinen.
Hän. Mutta enimmin tyhjäntoimittaja-, narri- ja hulttioluonteeni
mukainen.
Minä. Sen myönnän.
Hän. Ja kun nyt kerran voin luoda onneni paheilla, jotka ovat
minulle luontaisia, jotka olen saanut työttä ja jotka säilytän
vaivatta, jotka soveltuvat yhteen kansani tapojen kanssa, jotka ovat
suojelijaini mielen mukaisia ja paremmin vastaavat heidän pikku
yksityistarpeitaan kuin hyveet, näiden ollessa heille epämukavia ja
ikäänkuin syytöksinä aamusta iltaan, niin olisipa ylen omituista,
että rupeaisin kiusaamaan itseäni kuin kadotukseen tuomittu sielu,
vääntääkseni koko olemukseni sijoiltaan ja tehdäkseni itseni
toisenlaiseksi kuin olen, omaksuakseni luonteen, joka on omalleni
vieras, ja ominaisuuksia, jotka ovat arvossapidettäviä -- myönnän
sen, enkä siitä kiistele --, mutta olisivat minulle vaivalloisia
hankkia ja elämässä toteuttaa, eivätkä tuottaisi minulle mitään,
-- ehkäpä pahempaa kuin ei mitään, nimittäin alituista ivaa
rikasten taholta, joiden parista minunlaisteni kurjimusten on
etsittävä elantonsa. Hyvettä ylistellään, mutta sitä vihataan, sitä
kartetaan, sen on jäätävän kylmä; mutta tässä maailmassa täytyy
pitää jalkansa lämpiminä; ja sitten se ihan varmaan panisi minut
huonolle tuulelle: sillä miksi näkee niin usein, että jumaliset ovat
niin tunteettomia, niin ikäviä, niin juroja? Siksi, että he ovat
ottaneet suorittaakseen tehtävän, joka ei ole heille luonnollinen; he
ovat kiusaantuneet, ja ken itse on kiusaantunut, on myöskin muille
kiusaksi. Sellainen ei sovi minulle, eikä minun suosijoilleni; minun
täytyy olla iloinen, liukas, hupainen, ilveilevä, hullunkurinen.
Hyve vaatii kunnioittamista, ja kunnioittaminen on epämukavaa;
hyve vaatii ihailemista, ja ihaileminen ei ole hauskaa. Minä olen
tekemisissä ihmisten kanssa, joita vaivaa ikävä, ja minun pitää saada
heidät nauramaan. Nythän on niin, että nauramaan saa se, mikä on
naurettavaa ja hassunpäiväistä; siis minun täytyy olla naurettava ja
hassunpäiväinen. Ja jollei luonto olisi luonut minua sellaiseksi,
niin yksinkertaisinta olisi koettaa näyttää siltä. Onneksi minun
ei tarvitse teeskennellä; teeskentelijöitä on muutoinkin niin
paljon kaikenkarvaisia, puhumattakaan niistä, jotka teeskentelevät
itselleen. Tuo ritari de la Morlière[90], joka astelee lakki
kallellaan, pää pystyssä, ja luo ohikulkijaan yliolkaisia katseita,
-- jonka vyöllä heilahtelee pitkä miekka, ja jolla on herjaussana
valmiina huulillaan jokaiselle, kellä sellaista ei ole vyöllään;
joka näyttää kuin tahtovan haastaa kaksintaisteluun kenen tahansa
vastaantulijan, -- mitä hän tekee? -- Kaiken voitavansa, saadakseen
itsensä vakuutetuksi, että hän on urhea mies; mutta hän on kuin
onkin pelkuri. Antakaa hänelle nenäpiuvi, ja hän ottaa sen kaikessa
hiljaisuudessa vastaan. Jos tahdotte saada hänet pitämään pienempää
suuta, niin korottakaa äänenne, näyttäkää hänelle keppiänne tahi
potkaiskaa häntä pakaroille. Aivan ällistyneenä huomatessaan itsensä
pelkuriksi hän kysyy teiltä, kuka sen teille on sanonut, mistä te
sen tiedätte; hän itse ei vielä edellisessä silmänräpäyksessä sitä
tiennyt; pitkällinen ja totuttu urheuden apinoiminen oli häikäissyt
häneltä silmät; hän oli niin kauan sitä elkeillyt, että viimein
uskoi sen tosiasiaksi. -- Entäs tuo nainen, joka kurittaa lihaansa,
käy vankiloissa ja kaikissa hyväntekeväisyys-kokouksissa, kävelee
silmät maahan luotuina, eikä uskaltaisi katsahtaa miestä kasvoihin,
aina varuillaan aistiensa viettelystä vastaan? Eikö hänen sydämensä
kaikesta tuosta huolimatta ole kuin tulessa? Eikö häneltä pääse
huokauksia? Eikö hänen aistillinen luontonsa nouse? Eivätkö himot
häntä alituisesti ahdista? Eikö hänen mielikuvituksensa yön aikana
loihdi hänen eteensä kohtauksia _Kartusiaanien ovenvartijasta_,
Aretinon[91] kuvailemia asentoja? Miten hänen silloin käy? Mitä
hänestä ajattelee hänen kamarineitonsa, noustessaan yöpuvussa
vuoteeltaan ja rientäessään avuksi emännälleen, joka näyttää olevan
kuoleman kielissä? "Justine hyvä, mene jälleen vuoteeseesi; ei
emäntäsi _sinua_ houreissaan kutsunut." -- Entäs ystävä Rameau;
jos hän jonakin päivänä alkaisi näytellä rikkauden, naisten,
herkkuruokien, laiskottelun halveksimista, jos hän rupeaisi
esiintymään muka Catona, niin mikä hän olisi? -- teeskentelijä.
Ei, kyllä Rameaun täytyy olla se mikä hän on, rosvooja, onnellinen
rikasten rosvoojain parissa, eikä mikään hyveellä kerskailija tahi
edes hyveellinen mieskään, joka syö leipäkannikkansa, yksin tahi
ryysymekkojen seurassa. Ja puhuakseni suuni puhtaaksi, teidän
onnellisuutenne, muutamain teidän kaltaistenne haaveilijain
onnenkäsite ei minua tyydytä ensinkään.
Minä. Huomaan, ystäväiseni, että te ette tiedä mitä se on, ettekä
edes kykene sitä oppimaankaan.
Hän. Sitä parempi, hiisi vieköön, sitä parempi! Se tappaisi minut
nälkään, ikävään ja ehkä tunnonvaivoihin.
Minä. Niin ollen on ainoa neuvo, minkä voin teille antaa, että
kiireimmän kautta palaatte tuohon taloon,[92] josta niin epäviisaasti
olette ajattanut itsenne ulos.
Hän. Ja ettäkö teen sen, mitä vastaan teillä ei ole mitään
sanottavaa sen varsinaisessa merkityksessä, mutta mikä kuvallisessa
merkityksessä on minulle vähän vastenmielistä?
Minä. Sepä kummallista!
Hän. Siinä ei ole mitään kummallista. Voin kyllä olla halpamielinen,
mutta vaadin, että se tapahtuu ilman pakotusta. Voin kyllä alentua
arvostani... Te nauratte?
Minä. Niin, tuo teidän arvonne se minua naurattaa.
Hän. Kullakin on omansa. Voin kyllä unohtaa omani, mutta omasta
vapaasta tahdostani, enkä toisen käskystä. Onko se laitaa, että
minulle voidaan sanoa: matele! ja että minun on pakko madella? Se on
madon luontainen liikkumistapa, se on myöskin minun; niin kuljemme
molemmat, kun meidän annetaan kulkea rauhassa, mutta me teemme tenän,
kun meitä poljetaan pyrstölle; minua on poljettu pyrstölle, ja
minä teen tenän. Ja teillä ei ole aavistustakaan, mistä sekasotkun
pesästä tässä on puhe. Kuvitelkaapa synkkämielinen olento, pää täynnä
sairaalloisia luuloja, yönuttu käärittynä kahteen kolmeen kertaan
ympärilleen, tyytymätön itseensä ja koko maailmaan, mies jonka
tuskin saa hymyilemään, vaikka vääntäisi koko ruumiinsa ja vielä
sielunsakin hänen huvikseen nurin; joka katselee kylmäkiskoisesti
naamani lystikkäitä virnistelyjä ja ajatusteni vielä lystikkäämpiä
kuperkeikkoja, -- sillä, meidän kesken sanoen, tuo pater Noël,[93]
tuo irvinaamastaan niin kuulu ruma benediktiläismunkki on hovissa
saavuttamistaan menestyksistä huolimatta, ja vaikken tahdo kehua
itseäni enempää kuin häntäkään, minuun verraten pelkkä puupökkelö.
Turhaan saan rehkiä ja kohottaa taidonnäytteeni aina hourujen ylevien
suoritusten tasalle; ei mikään auta. Nauraako hän? Eikö hän naura?
Niin täytyy minun kysyä itseltäni kesken rimpuilemiseni, ja voittehan
ymmärtää, kuinka haitallisesti tuollainen epävarmuus vaikuttaa
neroon. Luulosairaani, yömyssy painettuna päähän aina silmiä
myöten, on kuin liikkumaton puujumala, jonka leuasta olisi sidottu
lanka riippumaan hänen nojatuolinsa alle. Odottaa, että lankaa
vedetään, mutta sitä ei vedetäkään; tahi jos sattuu, että leukapieli
hiukan avautuu, niin sieltä vain ääntyy mieltänne masentava sana,
joka teille ilmaisee, ettei teitä ole huomattu ja että kaikki
apinanilveenne ovat menneet hukkaan. Tuo sana on vastaus kysymykseen,
jonka teitte hänelle ehkä neljä päivää sitten. Kun se on lausuttu,
niin lihaspontimen jännitys laukeaa ja leuka sulkeutuu jälleen.
(Sitten hän rupesi matkimaan tuota miestään. Hän oli istuutunut
tuolille, pää liikkumatonna, hattu painettuna päähän aina
silmäluomille asti, silmät puoliksi ummessa, käsivarret roikkuen
hervottomina, liikuttaen leukaansa kuin ihmiskone ja sanoen: "Niin,
te olette oikeassa, neiti, siinä pitää menetellä ovelasti.")
-- Tuo mokoma, näettekös, se aina sanoo ratkaisevan sanan, se
ratkaisee aina ja korkeimpana oikeusasteena, illoin, aamuin,
pukeuduttaessa, päivällispöydässä, kahvin ääressä, pelatessa,
teatterissa, illallisilla, vuoteessa, ja luulenpa, Jumala paratkoon,
rakastajattarensa sylissäkin. Minulla tosin ei ole tilaisuutta kuulla
näitä viimeksimainittuja ratkaisuja, mutta olen saakelin lailla
kyllästynyt noihin toisiin... Synkkä, salaperäinen ja uhkavarma
kuin kohtalo, sellainen on meidän isäntä. -- Häntä vastapäätä on
tekeytyvän kaino naisolento,[94] joka on jotakin olevinaan, jolle
saattaisi sanoa, että hän on soman näköinen, koska hän vielä sitä
onkin, vaikka hänellä on kasvoissaan ihottumia siellä täällä, ja
vaikka hän on pian yhtä lihava kuin rouva Bouvillon[95]. Pidän kyllä
pyylevistä ruumiinmuodoista, kun ne ovat kauniita, mutta liika on
myös aina liikaa, ja liike on niin olennaista aineelle. Sitäpaitsi
hän on häijympi, ylpeämpi ja typerämpi kuin hanhi. Sitäpaitsi hän
luulee olevansa sukkelasanainen. Sitäpaitsi hänelle täytyy vakuuttaa
uskovansa, että hän on sukkelampi kuin kukaan muu. Sitäpaitsi hänellä
ei ole minkäänlaisia tietoja, ja hänkin esiintyy silti ratkaisevan
varmana asioista. Sitäpaitsi täytyy taputtaa käsiään ja jalkojaankin
hänen ratkaisuilleen, hypähdellä riemusta ja tyrmistyä ihailusta:
"Kuinka tuo on kaunista, hienonhienoa, sattuvasti sanottua, herkästi
havaittua, erinomaisesti tunnettua! Mistä ne naiset saavatkaan tuon
kaiken? Opiskelematta, pelkän vaiston voimalla, pelkällä luontaisella
selvänäköisyydellä! Se on ihan kuin ihme! Ja sanottakoon meille
sitten, että kokemus, opinnot, ajatuskyky, kasvatus vaikuttavat
jotakin asiaan!..." Ynnä muita tuollaisia tuhmuuksia. Täytyy itkeä
ilosta, kymmenesti päivässä kumartua, toinen polvi notkistettuna
edessäpäin, toinen sääri laahaten takanapäin, käsivarret ojennettuina
tuota jumalatarta kohti; täytyy lukea hänen toivomuksiaan hänen
silmistään, hellittämättä tarkata hänen huuliaan, odottaa hänen
käskyään ja lähteä kiitämään kuin salama. Kukapa tahtoo alistua
näyttelemään mokomaa osaa muu kuin joku viheliäinen, joka saa siitä
pari kolme kertaa viikossa millä vaimentaa vatsansa tuskallisia
vaatimuksia? Mitä ajatella muista, sellaisista kuin Palissot, Fréron,
Poinsinet, Baculard[96], jotka eivät kärsi puutetta, ja joiden
halpamaisuuksia ei voi puolustaa kiusaantuneen vatsan kurinalla.
Minä. En ikinä olisi uskonut teitä niin tiukaksi vaatimuksissanne.
Hän. Sellainen en olekaan. Alussa näin, kuinka toiset menettelivät,
ja tein niinkuin hekin, vieläpä vähän paremminkin, sillä olen
arkailemattomampi ja häpeämättömämpi, parempi näyttelijä,
nälkiintyneempi ja voimakkaammilla keuhkoilla varustettu. Polveudun
ilmeisesti suoraan kuulusta Stentorista.[97]
(Ja antaakseen minulle oikean käsityksen tuon elimensä voimasta alkoi
hän yskiä niin hurjan kovaa, että kahvilan ikkunat tärisivät, ja
shakinpelaajien huomio hetkeksi kääntyi pois heidän pelistään.)
Minä. Mutta mihin tuo taito kelpaa?
Hän. Ettekö sitä arvaa?
Minä. En, olen vähän huono hoksaamaan.
Hän. Otaksukaapa, että väittely on käymässä ja voitto epävarmana.
Minä nousen, ja pannen ukkoseni jyrisemään sanon: "Se on niinkuin
neiti väittää... Juuri niin pitää asiaa arvostella! Paremmin eivät
siitä suoriutuisi meidän kaunosielumme vaikka sadasti koettaisivat.
Se on nerokkaasti sanottu." Mutta ei pidä ilmaista hyväksymistään
aina samalla tavalla; se olisi yksitoikkoista, näyttäisi
teeskentelyltä ja osoittaisi kömpelyyttä. Sitä ei voi välttää muutoin
kuin arvostelukyvyllä ja kekseliäisyydellä; täytyy osata valmistaa ja
sovittaa oikeaan paikkaan jymeämmät ja ratkaisevat sävelensä, käyttää
tilaisuutta ja otollista hetkeä. Kun esimerkiksi mielipiteet ovat
menneet hajalle, kun väittely on kiihtynyt äärimmäisen kiivaaksi, kun
ei enää kuulla toisiaan, kun kaikki puhuvat yhtaikaa, silloin pitää
olla asettuneena taistelutantereesta etäisimpään huoneen kolkkaan,
ja valmistettuaan äkillistä äänenpurkaustaan pitkällä vaitiololla
sitten äkkiä iskeä kuin pommi keskelle riiteleviä; siinä taidossa
ei ole toista semmoista mestaria kuin minä. Mutta päinvastaisessa
menettelyssä vasta olen hämmästyttävän etevä: minulla on hienoja
äänenvivahduksia ja niihin kuuluvia hymyilyjä, loppumaton sarja
erilaisia hyväksyviä kasvojen eleitä; nenä, suu, otsa, silmät
pääsevät niissä vaikuttamaan; minulla on ihmeen norjat nivuset,
verraton tapa vääntää selkärankaani, kohautella tahi painaa alas
olkapäitäni, ojentaa sormiani, taivuttaa päätäni, sulkea silmäni
ja näyttää niin hämmästyneeltä kuin olisin kuullut enkelin tahi
Jumalan äänen taivaasta; sekös vasta vaikuttaa imartelevasti. En
tiedä, voitteko oikein oivaltaa tämän viimeksi mainitsemani asenteen
koko tehokkuutta; en ole sitä itse keksinyt, mutta olen voittamaton
mestari sen käyttämisessä. Katsokaahan, katsokaahan!
Minä. Se on tosiaankin ainokaista laatuaan.
Hän. Luuletteko, että on olemassa sitä vähänkään itserakasta
naisenmieltä, joka voisi sitä vastustaa.
Minä. En; täytyy myöntää, että olette kehittänyt narriuden ja
itsehalventamisen taidon niin pitkälle kuin suinkin on mahdollista.
Hän. Turha on heidän yrittääkään, joka sorkan; niin pitkälle he eivät
ikinä pääse; parhaasta heidän joukossaan, Palissotista, esimerkiksi
ei ikinä tule enempää kuin hyvä oppilas. Mutta jos tämä rooli
ensi alussa huvittaakin, ja jos tunteekin jonkinmoista nautintoa,
halveksiessaan sydämessään niitten typeryyttä, joita sillä hurmaa,
niin ajan oloon se ei enää tunnu hauskalta, ja sitten, tehtyään
jonkin määrän keksintöjä, huomaa, että on pakko toistaa omiaan;
älyllä ja taidolla on rajansa; ainoastaan Jumalalle ja muutamille
harvinaisille neroille aukeaa ura yhä laajemmaksi, kuta kauemmas he
sitä kulkevat. Sellainen nero on ehkä Bouret;[98] häneltä on olemassa
piirteitä, jotka panevat minut, niin, minutkin, ihailemaan häntä mitä
suurimmassa määrässä. _Pikku koira, onnellisuuden kirja, soihdut
Versaillesin tiellä_ ovat sitä laatua, että ne minua masentavat ja
nöyryyttävät; ne voisivat viedä minulta halun koko ammattiin.
Minä. Mitä tarkoitatte tuolla pikku koirallanne?
Hän. Mitäs miehiä te oikein olette? Kuinka? Todellako? Ettekö tiedä,
kuinka tuo harvinainen mies menetteli vieroittaakseen itsestään ja
suostutellakseen herra oikeusministeriin pikku koiran, jota tämän
teki mieli?
Minä. Sitä en tiedä, tunnustan sen.
Hän. Sitä parempi. Se on kauneimpia keksintöjä mitä on tehty; koko
Eurooppa on ollut siitä ihmeissään, eikä ole sitä hovimiestä, jota
se ei olisi saattanut kateelliseksi. Teiltähän ei myöskään puutu
älyn terävyyttä; katsokaammepa, miten te hänenä olisitte menetellyt.
Ajatelkaa, että koira piti Bouretista; ajatelkaa, että ministerin
omituinen puku peloitti tuota pikku eläintä; ajatelkaa, että
Bouretilla oli vain viikon päivät aikaa voittaakseen vaikeudet.
Täytyy tuntea tehtävän kaikki edellytykset, oikein oivaltaakseen
ratkaisun ansiot. No siis?
Minä. No niin, minun täytyy myöntää, että sillä alalla helpoimmatkin
tehtävät panevat minut ymmälle.
Hän. Kuulkaahan (sanoi hän minulle, lyöden minua kepeästi olkapäälle,
hän näet on tuttavallinen käytökseltään), kuulkaa ja ihmetelkää.
Hän teettää itselleen ministerin kasvojen näköisen naamarin, lainaa
eräältä kamaripalvelijalta tuon avaran ministeriviitan, peittää
kasvonsa naamarilla, vetää ylleen viitan, ja kutsuu koiraansa; hän
hyväilee sitä ja antaa sille rinkilää; sitten yhtäkkiä ulkoasun
vaihdos, ja koiraa ei enää kutsukaan oikeusministeri, vaan Bouret,
joka sitä ruoskii. Kun tätä harjoitusta on jatkettu parin kolmen
päivän verran aamusta iltaan, osaa koira karttaa finanssimies
Bouretia ja juosta oikeusministeri Bouretin luo. Mutta minulta menee
tässä hyvät humalat hukkaan; te olette maallikko, jolle ei kannata
antaa tietoja ympärillänne tapahtuvista ihmeistä.
Minä. Oli miten oli, vielä juttu siitä kirjasta ja niistä soihduista,
olkaa hyvä.
Hän. Ei, ei! Kysykää vaikka katukiviltä, niin ne tietävät tuollaiset
asiat teille kertoa, ja käyttäkää hyväksenne sattumaa, joka vei
meidät yhteen, saadaksenne tietää sellaista, jota ei tiedä kukaan muu
kuin minä.
Minä. Oikeassa olette.
Hän. Meneppäs ja lainaa viitta ja valetukka -- olin unohtanut
mainita ministerin valetukan -- ja teetäppäs itsellesi hänen
näköisensä naamari! Varsinkin tuo naamari aivan huimaa päätäni.
Niinpä sitä miestä pidetäänkin mitä suurimmassa kunniassa, niinpä
hän onkin miljoonain omistaja. On Pyhän Ludvigin ritareita, joilla
ei ole leipää; mutta kukapa käskeekin heitä tavoittelemaan sitä
ritarimerkkiä selkänsä taittamisen uhalla; mikseivät antaudu
vaarattomaan ammattiin, josta aina saa palkkansa? Sitä nyt sitten
sanotaan muka suuren päämaalin tavoittelemiseksi. Nuo esikuvat ovat
mieltä masentavia; on sääli omaa itseään ja ikävä olla. Naamari!
Naamari! Antaisin sormen kädestäni, jos vain olisin keksinyt naamarin.
Minä. Mutta ettekö tuolla innostuksellanne kaikkeen, mikä on ovelaa,
ja tuolla teille ominaisella neron näppäryydellä ole mitään keksinyt?
Hän. Anteeksi! Tuota selän ihailevaa asentoa, esimerkiksi, katson
omakseni, vaikka kadehtijat ehkä voivat sitä minulta riidellä. Uskon
kyllä, että sitä on ennenkin käytetty, mutta kuka on huomannut,
kuinka mukava se oli, kun tahtoi pitää pilkkanaan sitä nenäkästä
viisastelijaa, jota oli ihailevinaan? Minulla on enemmän kuin sata
keinoa, millä panna alulle nuoren tytön vietteleminen hänen äitinsä
läsnäollessa, tämän sitä huomaamatta, ja vieläpä saada tämä juoneeni
osalliseksi. Tuskin olin antautunut tälle uralle, niin jo halveksin
kaikkia tavallisia tapoja pujahduttaa perille lemmenkirje; minulla
on sen seitsemän keinoa laittaakseni niin, että se minulta otetaan,
ja uskallanpa kehua, että noiden keinojen joukossa on uusiakin. Olen
erityisen taitava rohkaisemaan arastelevaa nuorta miestä; olen saanut
onnistumaan sellaisiakin, joilla ei ollut älykkyyttä eikä edullista
ulkomuotoa. Jos se kaikki olisi kirjoitettuna, niin luulenpa, että
minulla myönnettäisiin olevan jonkun verran neroa.
Minä. Se tuottaisi teille erikoista kunniaa.
Hän. Sitä en epäile.
Minä. Teinä panisin tuon kaiken paperille. Olisi vahinko, että se
joutuisi hukkaan.
Hän. Totta kyllä, mutta ette aavista, kuinka vähän arvoa annan
metodille ja opetuksille. Ken tarvitsee kaavakirjaa, se ei koskaan
mene pitkälle. Nerot lukevat vähän, toimivat paljon ja kehittyvät
omin neuvoin. Katsokaa Caesaria, Turennea[99], Vaubania[100],
markiisitar de Tenciniä[101], hänen veljeään kardinaalia[102] ja
tämän sihteeriä, abbé Trubletia.[103] Entäs Bouret? Kuka on opettanut
Bouretia? Ei kukaan; luonto se tuollaiset harvinaiset miehet luopi.
Luuletteko, että tuota juttua koirasta ja naamarista on missään
kirjoitettuna?
Minä. Mutta joutohetkinänne, kun tyhjän vatsanne tuska tahi ylen
täyden vatsanne vaivat eivät salli teidän nukkua?
Hän. Pitääpä ajatella asiaa. On parempi kirjoittaa jotakin
suurenmoista kuin toimitella jotakin vähäpätöistä. Silloin
mieli ylenee, mielikuvitus lämpenee, kiihtyy ja avartuu, kun se
sitävastoin supistuu kokoon kummastellessa -- pikku Husin seurassa
-- kättentaputuksia, joita typerä yleisö itsepintaisesti tuhlaa
keimailevalle neiti Dangevillelle:[104] tämän näytteleminenhän on
niin lennotonta, hän kävelee näyttämöllä melkein kokoon kumartuneena,
teeskennellen katselee alati silmiin sitä, jolle hän puhuu, ja on
näyttelevinään salaperäisesti, pitää itse omia irveitään hienoutena
ja tepsutustaan viehkeytenä; tahi onton mahtipontiselle neiti
Claironille, joka on niin sanomattoman laiha, tekeytyvä, epäluonteva
ja juhlallisen jäykkä. Tylsäntyperä permantoyleisö taputtaa heille
käsiään, niin että seinät tärisevät, eikä huomaa, että me olemme kuin
kimppu viehättäviä piirteitä, -- totta kyllä, että kimppu pyrkii
vähän turpoamaan, mutta mitäpä siitä? -- että meillä on mitä hienoin
hipiä, mitä kauneimmat silmät, mitä sievin suu; vähän sydäntä, se
on totta; käynti, joka ei ole kepeä, mutta ei myöskään niin kömpelö
kuin sanotaan. Mitä sen sijaan tunteeseen tulee, niin ei ole noista
näyttelijättäristä ainoatakaan, josta emme veisi voittoa.
Minä. Mitä tarkoitatte tuolla kaikella? Onko se ivaa, vai täyttä
totta?
Hän. Paha vain, että se pahuksen tunne on kokonaan sulkeutuneena
sisään, ja ettei siitä pääse vilahdustakaan pilkistämään ulos; mutta
minä, joka teille puhun, minä tiedän, ja tiedän varmaan, että hänellä
sitä on. Jollei se olekaan juuri sitä, niin se on jotakin sinne
päin. Onpa soma nähdä, kuinka kohtelemme palvelijoita, kun satumme
olemaan pahalla päällä, miten kamarineidot saavat korvilleen, miten
me aimo potkuilla opetamme oman kullankin, jos hän vain hiukankin
horjahtaa siitä kunnioituksesta, joka meille on tuleva. Hän on pikku
paholainen, sanon minä, täynnä tunnetta ja oman arvon tuntoa... Mutta
mitäs nyt? Te olette aivan ymmällä, eikö niin?
Minä. Myönnän, etten osaa saada selville, ovatko sananne suoraa
puhetta, vai häijyyksiäkö laskettelette. Minä olen yksinkertainen
mies. Tehkää hyvin ja käyttäkää minun kanssani suorasukaisempaa
kieltä ja jättäkää pois taitonne...
Hän. Tuo, se on sitä mitä me haastelemme pikku Husille neiti
Dangevillestä ja neiti Claironista, joukossa siellä täällä joku sana,
joka on teille vihjaukseksi. Pitäkää minua, jos tahdotte, hulttiona,
mutta älkää tyhmyrinä; ja vain typerä tahi mielettömästi rakastunut
mies saattaisi tosissaan ladella niin paljon asiatonta roskaa.
Minä. Mutta kuinka voi saada sellaisia puhutuksi.
Hän. Se ei käy yhdellä kertaa, mutta vähitellen siihen pääsee,
_lngenii largitur venter_.[105]
Minä. Täytyy olla hirvittävä nälkä pakottamassa.
Hän. Ehkä. Mutta niin räikeiltä kuin ne teistä tuntuvatkin, niin
olkaa varma siitä, että ne, joille ne sanotaan, ovat tottuneempia
niitä kuulemaan, kuin me niitä laskettelemaan.
Minä. Onko joukossanne ketään, joka rohkenee olla yhtä mieltä
kanssanne?
Hän. Mitä? Ketäänkö? Sehän on koko seurapiirin ajatustapaa ja kieltä.
Minä. Ne teistä, jotka eivät ole suuria heittiöitä, lienevät suuria
tyhmyreitä.
Hän. Tyhmyreitä, niinkö? Vakuutan teille, ettei niitä ole kuin
yksi, nimittäin se, joka meitä kestitsee, jotta me häntä pitäisimme
narrinamme.
Minä. Mutta kuinka kukaan saattaa antaa pimittää itseään niin
törkeästi? Sillä eihän tietysti ole epäilystäkään siitä, että neiti
Dangeville ja neiti Clairon ovat etevämpiä taiteilijalahjoiltaan.
Hän. Ihminen ahmii täysin siemauksin valhetta, joka häntä imartelee,
ja juo pisara pisaralta totuutta, joka on hänelle katkeraa. Ja sitten
me näytämme niin vakuutetuilta, niin vilpittömiltä.
Minä. Mutta olette kai toki edes kerran rikkonut taiteenne
periaatteita ja erehtynyt päästämään huuliltanne muutamia noita
katkeria, loukkaavia totuuksia; sillä vaikka näyttelettekin kurjaa,
halpamaista, viheliäistä, inhoittavaa osaa, niin luulen, että
sielunne kuitenkin pohjaltaan on herkkätuntoinen.
Hän. Minunko? Ei ensinkään. Hitto minut periköön, jos tiedän,
millainen oikeastaan olen! Ylimalkaan olen henkisessä suhteessa
pyöreä kuin pallo, ja luonteeltani rento kuin pajun vitsa. En koskaan
vilpillinen, jos vain on hiukankin etuni mukaista olla vilpitön,
en koskaan vilpitön, jos vain on hiukankin etuni mukaista olla
vilpillinen. Sanon asiat miten sattuu; jos järkevästi, niin sitä
parempi; jos sopimattomasti, niin kukapa siitä välittäisi? Puhun
kursailematta suuni puhtaaksi. En ole eläissäni ajatellut, en ennen
kuin puhuin, en puhuessani, enkä puhuttuani. Niinpä en loukkaakaan
ketään.
Minä. Mutta sattuihan se teille kuitenkin noiden kelpo ihmisten
kanssa, joiden talossa elitte, ja jotka olivat niin hyviä teitä
kohtaan.
Hän. Minkäs sille mahtaa? Se on onnettomuus, tuollainen kovan
onnen hetki, jollaisia elämässä sattuu; ei ole pysyväistä onnea;
minun oli liian hyvä olla, sitä ei voinut jatkua. Meitä on, kuten
tiedätte, perin lukuisa ja mitä parhaiten valikoitu seura. Se on
ihmisystävyyden koulu, antiikkisen kestiystävyyden uusiintuma. Kaikki
kumoon menneet runoilijat me nostamme luoksemme; saimme Palissotin
sitten kun _Zarès_[106] oli mennyt penkin alle, Bretin[107] hänen
_Väärän jalomielisensä_ kärsittyä haaksirikon -- kaikki haukutut
soittotaiteilijat, kaikki kirjailijat, joiden tuotteita ei
lueta, kaikki vihellyksin vastaanotetut näyttelijättäret, kaikki
pilkkanaurun alaisiksi joutuneet näyttelijät; siinä heitä on liuta
köyhyyttään häpeäviä olentoja, noloja kuokkavieraita, joiden
etunenässä minun on kunnia olla arkailevan joukon urheana johtajana.
Minä heitä kehoittelen syömään, kun he ensi kerran tulevat, minä
heille pyydän juotavaa. Vieväthän he niin vähän tilaa! Toiset ovat
ryysyisiä nuoria miehiä, jotka eivät tiedä, mihin ryhtyä, mutta
joilla on edullinen ulkomuoto; toiset roistoja, jotka liehittelevät
ja uinuttelevat isäntää, hyväilläkseen hänen jäljiltään emäntää.
Me näytämme iloisilta, mutta itse asiassa meillä on myrtynyt mieli
ja vankka ruokahalu. Sudet eivät ole nälkäisempiä, tiikerit eivät
ole julmempia. Me syödä ahmimme kuin sudet silloin kun maa on
kauan ollut lumen peitossa, me raatelemme kuin tiikerit kaikkia,
joille onnetar suo menestystä. Joskus Bertinin, Montsaugen[108] ja
Villemorinin roikat yhtyvät; silloinpa vasta syntyy oiva rähinä
eläintarhassa. Mokomaa pahantuulisten, katkeroittuneiden, tuhoavien
ja raivostuneiden petojen paljoutta ei ole konsaan nähty. Ei muuta
kuule kuin nimet Buffon, Duclos, Montesquieu, Rousseau, Voltaire,
d'Alembert, Diderot. Ja Herra tietää, mitä lisänimityksiä niihin
liitetään! Kukaan ei siellä pääse nerokkaan kirjoihin, ellei ole
yhtä typerä kuin me. Siellä se laadittiin _Filosofit_-näytelmän[109]
suunnitelma; kirjainkaupustelijan kohtauksen olen minä itse siihen
kirjoittanut "Ämmäin teologian"[110] mukaan. Teitä ei siinä säästetä
enempää kuin ketään muutakaan.
Minä. Sitä parempi! Ehkä minulle osoitetaan enemmän kunniaa kuin
ansaitsen. Olisihan minulle nöyryyttävää, jos niille, jotka puhuvat
pahaa niin monista taitavista ja kelpo miehistä, pistäisi päähän
puhua hyvää minusta.
Hän. Meitä on monta, ja jokaisen täytyy antaa avustuksensa seuran
huvittamiseksi. Kun suuret eläimet on uhrattu, niin tulee toisten
vuoro.
Minä. Herjata tiedettä ja hyvettä elättääkseen itsensä, se on koko
kallista leipää se!
Hän. Johan sen teille sanoin, me emme merkitse mitään. Me herjaamme
kaikkia ihmisiä, mutta kukaan ei sitä pane pahakseen. Joskus on
joukossamme tuo kömpelö abbé d'Olivet, tuo paksu abbé le Blanc,[111]
tuo tekopyhimys Batteux.[112] Tuo paksu abbé on häijynilkinen vain
ennen päivällistä. Juotuaan kahvinsa hän heittäytyy nojatuoliin,
jalat uunin laattaa vastaan, ja nukahtaa kuin vanha papukaija
orrelleen. Jos hälinä äityy kovin kiivaaksi, hän haukottelee, oikoo
käsivarsiaan, hieroo silmiään ja sanoo: "No mitä nyt, mitä nyt?"
"Puhe on siitä, onko Piron[113] suurempi älyniekka kuin Voltaire."
"Älkäämme käsittäkö toisiamme väärin: sanoittehan älyniekka? Eihän
ole puhe aistikkuudesta? Sillä mitä aistikkuuteen tulee, niin teidän
Pironillanne ei ole siitä aavistustakaan." "Eikö aavistustakaan?"
"Ei..." Ja niinpä hän sitten on saanut meidät kiedotuksi laajaan
keskusteluun aistikkuudesta. Silloin isäntä viittaa kädellään, että
häntä on kuunneltava, sillä ennen kaikkea on juuri aistikkuus hänen
keppihevosensa: "Aistikkuus", sanoo hän, "aistikkuus on jotakin..."
En toden totta tiedä mitä hän sanoi sen olevan, eikä hän sitä tiedä
itsekään, -- Joskus on seurassamme ystävä Robbé. Hän latelee meille
hauskutukseksi rivonsekaisia juttujaan, kouristustautisten ihmetöitä,
jotka hän on omin silmin nähnyt, ja muutamia lauluja runoelmastaan,
jossa hän käsittelee aiheita, jonka hän tuntee perinpohjin.[114]
Inhoan hänen runojaan, mutta kuuntelen kernaasti, kun hän lausuu; hän
on aivan pirun riivaaman näköinen. Kaikki huutavat hänen ympärillään:
"Kas sitä saattaa sanoa runoilijaksi!..." Meidän kesken sanoen
tuo runous ei ole muuta kuin kaikenlaisten tolkuttomien äänteiden
sekamelskaa, Baabelin tornin asukasten raakamaista mongerrusta. --
Joukkoomme tulee joskus myöskin eräs hölmöläinen, joka on nolon ja
tuhman näköinen, mutta älykäs kuin pahus ja ovelampi kuin vanha
apina. Hän on noita olentoja, jotka houkuttelevat pilkantekoon
ja nenäkkyyksiin, -- heidät Jumala loi ojennukseksi sellaisille
ihmisille, jotka arvostelevat ulkomuodon mukaan ja joille heidän
peilinsä olisi pitänyt opettaa, että on yhtä helppoa olla älykäs mies
ja typerän näköinen, kuin olla tyhmyri ja kuitenkin älykkään näköinen
naamaltaan. Hyvin tavallista kataluutta on hyvänsävyisen miehen
uhraaminen toisten huvikkeeksi; tuon kimppuun sitten alati muistetaan
käydä; se on ansa, jonka viritämme uusille tulokkaille, ja tuskin
olen nähnyt heistä ainoatakaan, joka ei siihen menisi.
(Joskus tuon narrin ihmisistä ja luonteista tekemien havaintojen
sattuvaisuus minua hämmästytti, ja ilmaisin sen hänelle.) Se tulee
siitä, -- vastasi hän minulle, -- että huonosta seurasta samoin kuin
irstailevasta elämästäkin saa hyötynsä; menettää viattomuutensa,
mutta korvaukseksi siitä vahingosta menettää myöskin ennakkoluulonsa;
pahojen seurassa, missä pahe näyttäytyy naamioimattomana, oppii
heidät tuntemaan; ja sitten olen vähän lueskellut.
Minä. Mitä olette lukenut?
Hän. Olen lukenut ja luen yhäti uudelleen Theophrastosta,[115]
Labruyèreä[116] ja Molièreä.
Minä. Ne ovat oivallisia kirjoja.
Hän. Paljon parempia kuin luullaan, mutta kuka osaa niitä lukea?
Minä. Kaikki ihmiset, kukin älynsä määrän mukaan.
Hän. Tuskin kukaan. Voisitteko sanoa minulle, mitä niistä etsitään?
Minä. Huviketta ja opetusta.
Hän. Mutta millaista opetusta? Sillä siinäpä se pääasia juuri onkin.
Minä. Velvollisuuksiensa tuntemista, rakkautta hyveeseen, paheen
inhoa.
Hän. Minä taas opin niistä kaikkea mitä pitää tehdä ja mitä ei pidä
sanoa. Niinpä lukiessani _Saituria_ ajattelen itsekseni: Ole saita,
jos tahdot, mutta varo puhumasta niin kuin saituri. _Tartuffea_
lukiessani ajattelen: Ole tekopyhimys, jos tahdot, mutta älä puhu
niin kuin tekopyhimys. Pidä itselläsi paheita, jotka ovat sinulle
hyödyllisiä, mutta älä omaksu niiden puheensävyä ja ulkonaisia
eleitä, jotka tekisivät sinut naurettavaksi. Voidaksesi välttää
tuota sävyä, noita eleitä, täytyy sinun tuntea ne; nyt ovat nuo
kirjailijat luoneet mestarillisia kuvauksia niistä. Minä olen minä
ja pysyn sinä mikä olen, mutta toimin ja puhun niinkuin soveliasta
on. En ole niitä, jotka halveksivat moralisteja; näiltä on paljon
opittavaa, varsinkin niiltä, jotka ovat kuvanneet siveellisyyden
työssä ja toimessa. Pahe loukkaa ihmisiä vain aika-ajoin; paheen
ulkonaiset tunnusmerkit loukkaavat heitä aamusta iltaan. Olisi ehkä
parempi _olla_ röyhkeilijä, kuin vain naamaltaan siltä näyttää;
röyhkeäluontoinen loukkaa vain toisinaan, röyhkeänaamainen loukkaa
aina. Älkää muuten luulko, että olen ainoa lukija laatuani;
minulla ei ole tässä muuta ansiota, kuin että olen tehnyt
järjestelmällisesti, tervein järjin, ymmärtävin ja selvin silmin sen,
minkä useimmat muut tekevät vaistomaisesti. Siitä johtuu, että heidän
lukunsa ei tee heitä paremmiksi kuin minä olen, mutta että he aina
ovat naurettavia vastoin tahtoaankin, kun taas minä olen naurettava
vain jos niin tahdon, ja silloin vien heistä loistavasti voiton;
sillä sama taito, joka opettaa minut erityisissä tilaisuuksissa
välttämään naurettavuutta, opettaa minut myöskin jäljittelemään sitä
sattuvasti ja hyvällä menestyksellä toisissa. Muistan silloin kaikki
mitä muut ovat sanoneet, kaikki mitä itse olen lukenut, ja lisään
siihen kaiken mikä on peräisin omasta päästäni, joka tällä alalla on
hämmästyttävän tuottelias.
Minä. Teittepä hyvin, kun paljastitte minulle nuo salaisuudet, sillä
muutoin olisin luullut teidän olevan ristiriidassa itsenne kanssa.
Hän. En suinkaan ole; sillä jos tulee yhden kerran välttää
naurettavuutta, niin onneksi tulee sata kertaa olla naurettava. Ei
ole parempaa roolia isoisten seuroissa kuin narrin. Kauan aikaa
oli olemassa oikein virallinen kuninkaan narri; ei milloinkaan ole
ollut olemassa virallista kuninkaan viisasta. Minä olen Bertinin
ja monen muun narri, ehkä teidän tällä hetkellä, tahi ehkä te
olette minun; ken olisi viisas, hänellä ei olisi narria; siis
se, jolla on narri, ei ole viisas; jos hän ei ole viisas, on hän
narri, ja ehkä, vaikka olisi kuningas, narrinsa narri. Muistakaa
sitäpaitsi, että niin vaihtelevalla kuin tapojen alalla ei ole
mitään ehdottomasti, olennaisesti, yleisesti oikeaa tahi väärää;
että niin ollen tulee olla sitä, mitä etu vaatii olemaan, hyvä tahi
paha, viisas tahi narri, säädyllinen tahi naurettava, kunniallinen
tahi paheellinen. Jos hyve sattumalta olisi vienyt onneen, niin joko
olisin ollut hyveellinen, tahi tekeytynyt siksi, kuten muutkin;
minut on tahdottu naurettavaksi, ja olen kehittänyt itseni siksi;
paheelliseksi oli luonto jo yksin ja omin neuvoin minut luonut.
Kun sanon paheelliseksi, teen sen puhuakseni teidän kieltänne;
sillä jos tulisimme selvittäneeksi kantamme, niin olisi hyvin
mahdollista, että te sanoisitte paheeksi sitä, mitä minä sanon
hyveeksi, ja hyveeksi sitä, mitä minä pidän paheena. -- Seurassamme
ovat myöskin l'Opéra-Comiquen säveltäjät, heidän näyttelijänsä ja
näyttelijättärensä, ja vielä useammin heidän urakoitsijansa Corbie ja
Moette[117], kaikki taitavia miehiä ja erinomaisen ansiokkaita. Ja
olin unohtaa suuret kirjallisuuden arvostelijat, _l'Avant-Coureur,
les Petites Affiches, l'Année littéraire, l'Observateur littéraire,
le Censeur hebdomadaire_,[118] koko sanomalehtimiesten sakin.
Minä. _L'Année littéraire! l'Observateur littéraire!_ Sehän on
mahdotonta; nehän vihaavat toisiaan.
Hän. Se on totta, mutta kaikki kerjäläiset tekevät sovinnon
ruokakupin ääressä. Tuo kirottu _Observateur littéraire!_ Jospa
paholainen olisi vienyt hänet ja hänen lehtensä! Tuo itara pikku
papinrähjys,[119] tuo haiseva koronkiskuri se juuri on syynä minun
onnettomuuteeni. Hän ilmestyi näköpiiriimme eilen ensi kertaa. Hän
tuli siihen aikaan, joka meidät kaikki ajaa esiin loukoistamme,
päivällisen aikaan. Kun on ruma ilma, niin onnellinen se meistä,
jolla on taskussaan neljänkolmatta sou'n raha, millä kustantaa
itselleen ajuri. Monikin on pilkannut veljeään, joka aamulla oli
saapunut paikalle kuraisena selkärankaa myöten ja läpimärkänä, ja
palaa itse sitten illalla asuntoonsa samanlaisessa kunnossa. Joutuipa
kerran eräs, en enää muista kuka, muutama kuukausi sitten hurjaan
riitaan kenkäinharjaajan kanssa, jolla on liikkeensä meidän porttimme
pielessä; heillä oli päättämätöntä tiliä keskenään; velkoja tahtoi,
että velallinen maksaisi hänen saatavansa, ja tällä ei ollut rahoja,
eikä hän päässyt sisään portaisiin joutumatta tuon toisen kynsiin.
-- Ruoka tuodaan pöytään, abbélle annetaan kunniasija pöydässä,
hänet pannaan istumaan yläpäähän. Minä astun sisään, huomaan hänet.
"Kuinka, abbé", sanon hänelle, "tekö olette kunniasijalla? Sehän on
varsin hyvä täksi päivää; mutta huomenna, luvallanne sanoen, astutte
lautasta alemmaksi, ylihuomenna vieläkin lautasta alemmaksi, ja niin
edespäin lautanen lautaselta joko oikealle tahi vasemmalle, kunnes
te siltä paikalta, joka kerran oli minulla ennen teitä, Fréronilla
kerran minun jälkeeni, Doratilla[120] kerran Fréronin jälkeen,
Palissotilla kerran Doratin jälkeen, joudutte pysyväiselle paikalle
minun viereeni, joka olen mitätön äijä-pahanen niinkuin tekin,
_che siedo sempre come un maestoso cazzo fra duoi coglioni_".[121]
Abbé, hyvänahkainen mies, joka käsittää kaikki hyvin päin, rupesi
nauramaan; neiti, johon tehosi huomautukseni ja sattuva vertaukseni,
rupesi nauramaan; kaikki, jotka istuivat abbén oikealla ja
vasemmalla puolella, tahi jotka hän oli pannut siirtymään pykälää
alemmaksi, rupesivat nauramaan; kaikki nauravat, paitsi talon herra,
joka suuttuu ja lausuu minulle sanoja, jotka eivät olisi mitään
merkinneet, jos olisimme olleet kahden kesken...
-- Te olette nenäkäs tungettelija!
-- Sen kyllä tiedän, ja sillähän ehdolla te minut otittekin taloonne.
-- Te olette heittiö!
-- Niinkuin toinenkin.
-- Kerjäläinen!
-- Olisinko muutoin täällä?
-- Minä ajatan teidät ulos!
-- Päivällisen syötyäni menen itsestäni.
-- Neuvon teitä niin tekemään...
Päivällinen syötiin. Minä en päästänyt suupalastakaan hukkaan.
Syötyäni vankasti ja juotuani kelpolailla (sillä kävipä loppujen
lopuksi niin tahi näin, vatsa on sellainen herra, jota vastaan en
koskaan ole murjotellut), tein päätökseni ja valmistauduin lähtemään.
Olinhan antanut sanani niin monen kuullen, että tietysti täytyi se
pitää. Hiiviskelin hyvän aikaa huoneissa, etsien keppiäni ja lakkiani
kaikkialta missä ne eivät olleet, ja odottaen yhä, että isäntä
syytäisi suustaan uuden solvaussanojen sarjan, että joku tulisi
väliin, ja että me lopulta sopisimme, oikein aikalailla suututtuamme.
Kiertelin ja kaartelin, sillä eihän minulla mitään kaunaa mielessä
ollut, mutta isäntä, synkempänä ja uhkaavampana kuin Homeeron Apollo
sinkautellessaan nuoliaan kreikkalaisten sotajoukkoon, käveli
pitkin ja poikki, myssy kahta syvemmälle kuin tavallisesti päähän
painettuna, nyrkki leuan alla puserrettuna. Neiti lähestyy minua:
-- Mutta, neitiseni, mitä tavatonta on nyt sitten tapahtunut? Olenko
tänään ollut toisenlainen kuin tavallisesti?
(Isäntä:) -- Tahdon, että hän menee ulos.
(Rameau isännälle:) -- Kyllä menen. -- (Neiti Husille:) En minä ole
häntä loukannut.
(Neiti H. R:lle:) -- Anteeksi, kutsutaan vieraaksi herra abbé ja...
(R. neiti H:lle:) -- Hän itse on tehnyt väärin itseään kohtaan
kutsuessaan abbé'n, ottaessaan taloonsa minut ja minun mukanani niin
monta minunlaistani tolvanaa.
(Neiti H.:) -- Kas niin, pikku Rameau, täytyy pyytää anteeksi herra
abbé'lta.
-- Mitäpä minä hänen anteeksiannollaan?
-- Kas niin, tuo kaikki kyllä asettuu...
Minua otetaan kädestä kiinni, minut vedetään abbé'n nojatuolia kohti;
levitän käsivarteni, katselen abbé'ta jonkinlaisella ihailulla, sillä
kukapa on koskaan pyytänyt abbé'lta anteeksi? "Abbé", sanon hänelle,
"abbé, tämä kaikki on hyvin naurettavaa, eikö totta?" Ja sitten
rupean nauramaan, ja abbé myöskin. Siltä taholta olin siis saanut
anteeksi, mutta täytyi kääntyä puhumaan toiselle, ja mitä minun oli
hänelle sanottava, se oli kokonaan toinen kysymys. En enää oikein
muista, kuinka sommittelin anteeksipyyntöni hänelle:
-- Hyvä herra, tässä on tämä narri.
-- Hän on minua jo liiankin kauan kiusannut; en tahdo enää kuulla
hänestä puhuttavan.
-- Hän on pahoillaan.
-- Niin, olen kovin pahoillani.[122]
-- Moista ei tule hänelle enää toistamiseen tapahtumaan.
-- Ennen kuin taas joudun tekemisiin moisen hulttion kanssa.
En tiedä, oliko hän noina päivinä sillä tuulella, jolloin neiti
pelkää lähestyä häntä eikä uskalla koskea häntä muuten kuin
samettisormikkaillaan, vai eikö hän oikein kuullut mitä sanoin, vai
sanoinko huonosti sanottavani, mutta asiani vain entisestään paheni.
Mitä hittoa, eikö hän tunne minua; eikö hän tiedä, että olen niinkuin
lapset, ja että on tilanteita, joissa lasken kaikki alleni? Ja
sitten, luulenpa, Jumala armahtakoon, etten saisi hetkenkään lepoa.
Teräksinenkin tanssinukke kuluu pilalle, jos sen nauhaa ny'itään
aamusta iltaan ja illasta aamuun. Minun tulee heitä huvittaa, se on
ehtona, mutta täytyyhän minun itsenikin joskus pitää vähän hauskaa.
Kesken näiden selkkausten pisti päähäni kamala ajatus, ajatus, joka
herätti minussa ynseyttä, ajatus, joka teki minut uskaliaaksi ja
röyhkeäksi, se nimittäin, että ilman minua ei voitu tulla toimeen,
että olin perin tärkeä henkilö.
Minä. Niin, uskon kyllä, että teistä oli heillä sangen paljon hyötyä,
mutta heistä teillä vieläkin enemmän. Te ette löydä milloin tahdotte
toista niin hyvää taloa, mutta jos heiltä yksi narri menee hukkaan,
niin saavat he sata sijalle.
Hän. Sata minun veroistani narria, herra filosofi! Niitä ei kasva
niinkään joka oksalla. Niin, kehnoja narreja, kyllä. Sukkeluuksiin
nähden ollaan vaativampia kuin kykyihin ja hyveeseen nähden. Minä
olen harvinainen laatuani, niin, hyvin harvinainen. Nyt, kun ei
heillä enää ole minua, miten heidän käy? Heidän on sikamaisen ikävä.
Minulla on ehtymätön varasto viisasteluja. Joka hetki laskettelin
kompia, jotka panivat heidät nauramaan vesissä silmin. Minä olin
heille kokonaisen hulluinhuoneen veroinen.
Minä. Niinpä saittekin ruuan, yösijan, täyden vaatetuksen, nutut ja
housut, jalkineet ja pistolin palkkaa kuussa.
Hän. Sehän se oli hyvä puoli, ansiopuoli; mutta rasituksista,
niistä ette hiisku sanaakaan. Ensinnäkin, jos kuului huhuja uudesta
teatterikappaleesta, niin täytyi, olipa ilma millainen tahansa,
nuuskia kaikki Pariisin ullakot, kunnes olin löytänyt sen tekijän,
hankkinut teoksen luettavakseni ja osavasti antanut salavihjauksen,
että siinä oli eräs osa, jonka verrattomalla tavalla esittäisi eräs
tuttavistani.
-- Kuka sitten, jos saan luvan kysyä?
-- Kukako? Sepä kysymys! Hän on itse sulous, sirous ja hienous.
-- Tarkoitatteko neiti Dangevilleä? Tunnetteko ehkä hänet?
-- Kyllä, vähän, mutta hän se ei ole.
-- Kukas sitten? -- (Mainitsin aivan hiljaa nimen.) Hänkö?
-- Niin, hän, -- toistin hiukan häpeissäni, sillä joskus olen vähän
kaino. Ja kelpasipa nähdä, kuinka tuon nimen lausuessani runoilijan
naama venyi pitkäksi, ja toisin kerroin, kuinka minulle naurettiin
vasten naamaa. Kuitenkin täytyi minun tuoda mies, tahtoen tahi
tahtomattaan, mukanani päivälliselle, ja hän, peläten itsensä
sitomista, pani vastaan, kiitteli. Kelpasipa nähdä, kuinka minua
kohdeltiin, kun välittäjäntoimeni ei minulle onnistunut! Silloin
olin tolvana, tyhmyri, kollo; en kelvannut mihinkään, en ansainnut
sitä lasillista vettä, joka minulle annettiin juoda. Vielä pahempi
oli, kun neiti näytteli, ja kun kesken yleisön pilkkanaurujen,
yleisön, joka arvostelee oikein, sanottakoon siitä mitä tahansa,
täytyi yksin taputtaa käsiäni, vetää kaikkien katseet puoleeni,
joskus kääntää vihellykset näyttelijättärestä itseeni ja kuulla
vieressäni kuiskailtavan: "Se on joku hänen rakastajansa valepukuinen
kätyri. Eikö tuo roisto aio lakata meluamasta?..." Ei kukaan tiedä,
mikä sellaiseen saattaa pakottaa; luullaan, että se on typeryys,
kun se todellisuudessa on sellainen vaikutin, joka tekee kaikki
anteeksiannettavaksi.
Minä. Vieläpä yhteiskunnan lakien rikkomisenkin.
Hän. Lopulta minut kuitenkin tunnettiin, ja sanottiin: "Ahaa! se on
Rameau." Keino, johon tavallisesti turvauduin, oli se, että lausuin
muutaman ivallisen sanan pelastaakseni naurettavuudesta yksinäiset
kättentaputukseni, jotka muka oli käsitetty väärin. Myöntäkää, että
tarvitaan voimakas harrastus noin uhmatakseen koko yleisöä, ja että
jokainen tuollainen vastenmielinen urakka oli enemmän kuin pikku
kolikon arvoinen.
Minä. Miksette ottanut mukaanne apumiehiä?
Hän. Senkin joskus tein, ja taputin silloin itse vain vähän,
jälkeenpäin. Ennenkuin lähdin tuohon piinapaikkaani, täytyi
sulloa muistiini loistokohdat, joissa oli tärkeätä antaa alku
kättentaputuksille. Jos satuin ne unohtamaan tahi niistä erehtymään,
niin ihan vapisin kotiin palatessani; siitäkös pidettiin meteliä,
josta teillä ei ole aavistustakaan. Ja sitten, kotona, kokonainen
lauma koiria hoidettavanani; totta kyllä, että tuhmuudessani olin
itse ottanut niskoilleni tämän tehtävän; ja kissoja, joiden ylin
hoito oli minun huostassani. Olin ylen onnellinen, jos _Micou_
suosiollisesti suvaitsi kynsäistä kalvostimeni rikki tahi haavan
käteeni. _Criquette_ saa helposti vatsanväänteitä; minä silloin
hieron sen vatsaa. Ennen talon neidillä oli hysteerisiä oireita, nyt
ne ovat hermohäiriöitä. Ei kannata puhua muista lievistä terveyden
vaivoista, joiden sattuessa ei kursailla minua. Se olkoon menneeksi;
en ole koskaan pyrkinyt rajoittamaan kenenkään vapautta; olen
lukenut, en muista missä, että eräs ruhtinas, jolla oli kunnianimi
Suuri, joskus seisoi nojautuneena rakastajattarensa tarvetuolin
selkänojaa vasten. Jokainenhan tahtoo olla täydessä vapaudessaan
lähimpien tuttaviensa seurassa, ja näihin kuuluin minä noina päivinä
enemmän kuin kukaan muu. Olen tuttavallisuuden ja vapaisuuden
apostoli, näytin siellä itse hyvää esimerkkiä niistä, eikä siitä
kukaan ottanut pahastuaksensa; sain olla omissa valloissani.
Isännästä olen teille jo antanut tuokiokuvan. Neiti alkaa käydä
hiukan painavaksi. Onpa soma kuulla hauskoja juttuja, joita ihmiset
hänestä kertovat.
Minä. Ette kai te kuulu noiden ihmisten joukkoon?
Hän. Miksen kuuluisi?
Minä. Koska toki on lievimmin sanoen säädytöntä tehdä pilaa
hyväntekijöistään.
Hän. Mutta eikö ole vielä pahempi katsoa hyvientöittensä nojalla
oikeudekseen halventaa suojattiaan.
Minä. Mutta jos suojatti ei olisi jo itsestään halpamainen, niin ei
mikään antaisi suojelijalle sitä oikeutta.
Hän. Mutta jos ihmiset eivät olisi itsestään naurettavia, niin ei
heistä tekaistaisi hauskoja juttuja. Ja sitäpaitsi, onko minun syyni,
että he antautuvat tekemisiin roskajoukon kanssa? Onko minun syyni,
että kun he ovat ruvenneet tekemisiin roskaväen kanssa, heidät
petetään ja heitä häväistään? Kun kerran antautuu elämään meidän
kaltaistemme ihmisten yhteydessä, ja kun on tavallista ihmisjärkeä
päässä, niin saattaa odottaa ties kuinka paljon koiramaisuuksia
osaksensa. Kun joku ottaa meidät hoivaansa, eikö hän tunne meitä
siksi mitä me olemme, itsekkäiksi, halpamaisiksi ja kavaloiksi
olennoiksi? Jos hän meidät tuntee, niin on kaikki niinkuin olla
pitää. On olemassa salainen sopimus, että meille tehdään hyvää ja
että me ennemmin tahi myöhemmin palkitsemme pahalla sen hyvän mitä
meille on tehty. Eikö tämä sopimus ole olemassa ihmisen ja hänen
apinansa tahi hänen papukaijansa välillä? Le Brun[123] valittelee
haikeasti, että Palissot, hänen pöytätoverinsa ja ystävänsä, on
sepittänyt pilkkalauluja hänestä. Palissotin on täytynyt sepittää
nuo pilkkalaulut, ja Le Brun on väärässä. Poinsinet valittelee
haikeasti, että Palissot on pannut hänen nimiinsä Le Brunistä
sepittämänsä pilkkalaulut. Palissotin on täytynyt panna Poinsinetin
nimiin Le Brunistä sepittämänsä pilkkalaulut, ja Poinsinet on
väärässä. Pikku abbé Rey[124] valittelee haikeasti, että hänen
ystävänsä Palissot on kopannut häneltä hänen rakastajattarensa,
jonka tuttavuuteen Rey oli hänet saattanut. Eihän hänen olisi
pitänyt päästää Palissotin kaltaista miestä rakastajattarensa
tuttavaksi, tahi hänen piti sitten olla valmis menettämään hänet.
Palissot on tehnyt tehtävänsä, ja abbé Rey on väärässä. Kirjakauppias
David valittelee haikeasti, että hänen yhtiötoverinsa Palissot on
maannut tahi tahtonut maata hänen vaimonsa; kirjakauppias Davidin
vaimo valittelee haikeasti, että Palissot on uskotellut jokaiselle
halulliselle maanneensa hänet; olkoonpa nyt että Palissot on
maannut kirjakauppias Davidin vaimon tahi ei, jota seikkaa on
vaikea varmaan tietää, koska vaimo on voinut kieltää totuuden
ja Palissot uskotella perättömiä -- oli miten oli, Palissot on
esittänyt osansa, ja David vaimoineen on väärässä. Valitelkoon
Helvétius[125] haikeasti, että Palissot esittää hänet näyttämöllä
epärehellisenä miehenä, ollessaan hänelle vieläkin velkaa rahat,
jotka sai lainaksi huonon terveytensä hoidattamiseen ja hankkiakseen
ruokaa ja vaatteita; pitikö hänen odottaa muunlaista menettelyä
mieheltä, joka on kaikenlaisen kataluuden tahraama, joka aikansa
kuluksi panee ystävänsä luopumaan uskonnostaan,[126] joka anastaa
yhtiötoveriensa omaisuutta, jossa ei ole rehellisyyttä, ei oikeuden
eikä muun tuntoa, -- joka onkii onnea keinoista välittämättä, joka
laskee yhtä monta roistontyötä kuin elonpäivääkin ja joka itse on
esittänyt itsensä näyttämöllä[127] mitä vaarallisimmaksi konnaksi:
häpeämättömyys, jonka vertaista en usko olleen menneisyydessä
enkä ilmaantuvan vastaisuudessa? Ei. Siis ei Palissot ole, vaan
Helvétius on väärässä. Jos viedään maalaisnuorukainen Versaillesin
eläintarhaan, ja hän tuhmuudessaan saa päähänsä pistää kätensä
tiikerin tahi pantterin häkin rautaristikon läpi ja häneltä jää
käsivarsi pedon kitaan, niin kuka on silloin tehnyt väärin? Kaikki
tuo on kirjoitettuna tuohon sanattomaan sopimukseen; syyttäköön
itseään, ken sitä ei tunne tahi sen unohtaa. Kuinka monta ihmistä,
joita syytetään pahuudesta, kun pitäisi syyttää itseään typeryydestä,
voisinkaan puhdistaa syyttömiksi tuon yleispätevän ja pyhän
sopimuksen nojalla? Niin, paksu kreivitär,[128] te teette väärin,
kun keräätte ympärillenne niitä, joita teikäläisten kesken sanotaan
mokomiksi, kun nuo mokomat teille tekevät tahi teettävät koiruuksia
ja saavat kunnialliset ihmiset suuttumaan teihin. Kunnialliset
ihmiset tekevät mitä heidän tuleekin tehdä, nuo mokomat niinikään,
ja te itse teette väärin, ottaessanne heidät seuraanne. Jos Bertin
eläisi kaikessa hiljaisuudessa rauhallisesti rakastajattarensa
kanssa, jos he olisivat luonteittensa kunniallisuudella hankkineet
kunniallisia tuttavia, jos heillä olisi ympärillään kyvykkäitä
miehiä, yhteiskunnassa hyveellisyydestään tunnettuja ihmisiä;
jos he olisivat varanneet pienelle valistuneelle ja valikoidulle
seuralle huvikehetket, jotka he olisivat riistäneet tuolta
suloiselta ajanvietteeltään olla yhdessä, rakastaa toisiaan ja
sanoa se toisilleen yksinäisyyden hiljaisuudessa, niin luuletteko,
että heistä olisi tehty pahoja tahi hyviäkään juttuja? Miten on
heidän nyt käynyt? Ansion mukaan. He ovat saaneet rangaistuksen
ajattelemattomuudestaan, ja juuri meidät oli kaitselmus jo aikojen
alusta määrännyt rankaisemaan ansion mukaan nykyhetken Bertinejä; ja
ne meidän jälkeläisistämme, jotka ovat meidän kaltaisiamme, on se
määrännyt rankaisemaan tulevaisuuden Mesengejä[129] ja Bertinejä.
Mutta sillävälin kun me panemme täytäntöön sen oikeudenmukaiset
päätökset typeryydestä, panette te, jotka kuvaatte meidät sellaisina
kuin olemme, täytäntöön sen oikeudenmukaiset päätökset meistä. Mitä
te ajattelisitte meistä, jos me häpeällisine tapoinemme vaatisimme,
että meidän tulee saada nauttia yleistä arvonantoa? Että me olemme
järjettömiä. Entäs ne, jotka odottavat kunniallisia menettelytapoja
synnynnäisesti paheellisilta henkilöiltä, halpamaisilta ja alhaisilta
luonteilta, ovatko ne järkeviä? Kaikki saa oikean palkkansa tässä
maailmassa. On olemassa kaksi yleistä syyttäjää: teidän ovellanne
toinen, joka rankaisee rikkomukset yhteiskuntaa vastaan; luonto on
toinen. Tämä jälkimmäinen tuomitsee kaikki paheet, jotka lailta
jäävät ottamatta huomioon. Jos antaudutte irstailemaan naisilla,
niin saatte vesitaudin; jos juopottelette ja mässäilette, niin
saatte rintataudin; jos avaatte ovenne heittiöille ja elätte
heidän parissaan, niin teidät kavalletaan, teistä lasketaan pilaa,
teitä halveksitaan. Yksinkertaisinta on alistua myöntämään näiden
tuomioiden oikeus ja kohtuus ja sanoa itselleen: Se on oikein,
ravistaa korviaan ja tehdä parannus, tahi jäädä entiselleen, mutta
yllämainituilla ehdoilla.
Minä. Te olette oikeassa.
Hän. Muuten, minä puolestani en tekaise ainoatakaan noista ilkeistä
jutuista. Tyydyn näyttelemään levittelijän osaa. Kertovat, että tässä
pari päivää sitten noin kello viiden aikaan aamulla kuului hirveätä
hälinää; kaikki soittokellot kilisivät; kuului tukehtuvan ihmisen
katkonaisia ja kumeita huutoja: "Auttakaa ... auttakaa ... minä
tukehdun ... kuolen...!" Nämä huudot kuuluivat isännän huoneesta.
Riennetään sinne, hänen avukseen. Siellä meidän lihava neitisemme,
aivan järjiltään, mistään tietämättä ja mitään näkemättä, niinkuin
sellaisella hetkellä on laita, kohottautui molempien käsiensä nojaan
ja pudotteli niin korkealta kuin saattoi asianomaisille paikoille
parin kolmensadan naulan painoaan kaikella hurjan nautinnon antamalla
nopeudella. Oli aika vaikea saada hänet siitä irti. Kuka peijakas
käskikään pienen vasaran asettua raskaan alasimen alle!
Minä. Te olette ruokoton katupoika. Puhukaamme jostakin muusta!
Pakinamme alusta saakka on kielelläni pyörinyt eräs kysymys.
Hän. Miksi olette pidättänyt sitä siellä näin kauan?
Minä. Olen pelännyt olevani liian utelias, jos sen tekisin.
Hän. Kaikkien paljastusten jälkeen, jotka olen teille tehnyt, en
tiedä, mitä saattaisin teiltä salailla.
Minä. Te ette kai ole epätietoinen siitä, kuinka arvostelen
luonnettanne?
Hän. En suinkaan. Teidän silmissänne olen sangen viheliäinen, sangen
halveksittava olento; niin olen joskus omissanikin, mutta harvoin;
useammin kiitän paheistani onneani kuin moitin itseäni niistä; te
pysytte johdonmukaisemmin halveksivalla kannalla.