Minä. En vielä; hänen kasvatuksensa on hänen äitinsä[67] hoteissa;
sillä kotirauha täytyy olla.
Hän. Kotirauha? Jumaliste, sen saa vain, jos on palvelija tahi herra,
ja herrahan sitä olla pitää... Minulla oli vaimo[68]... Jumala
olkoon hänen sielullensa armollinen! mutta kun joskus sattui, että
hän rupesi nenittelemään, niin tein minä pystyn, panin ukkos-ääneni
jyrisemään ja sanoin niinkuin Jumala: "Tulkoon valkeus!" ja valkeus
tuli. Ja niinpä emme neljän vuoden aikana sanoneetkaan edes kymmentä
pahaa sanaa toisillemme. Kuinka vanha on lapsenne?
Minä. Mitäpä se tähän kuuluu?
Hän. Kuinka vanha on lapsenne?
Minä. No mitä hittoja! jättäkäämme rauhaan lapseni ja hänen ikänsä,
ja puhukaamme opettajista, jotka hän saa.
Hän. En totta jumaliste tiedä mitään niin itsepäistä kuin on
filosofi! Jos rukoilisi teitä oikein nöyrästi, niin eikö voisi hänen
ylhäisyydeltään filosofilta saada tietää, kuinka vanha suunnilleen
neiti hänen tyttärensä saattanee olla?
Minä. Otaksukaa hänet kahdeksanvuotiaaksi.
Hän. Kahdeksanvuotias! Jo neljä vuotta olisi hänellä pitänyt olla
sormensa koskettimilla.
Minä. Mutta entäpä jos en kovinkaan huoli panna hänen
kasvatusohjelmaansa ainetta, joka vaatii niin pitkällistä työtä, ja
josta on niin vähän hyötyä.
Hän. No mitäs sitten aiotte antaa hänen oppia, jos saan kysyä?
Minä. Käyttämään järkeänsä oikein, jos mahdollista; harvinainen kyky
miehillä ja vielä harvinaisempi naisilla.
Hän. Äh! Antakaa te hänen olla millainen hupakko tahansa, kunhan hän
vain on sievä, hauska ja keimeä.
Minä. Koska luonto on kohdellut häntä niin tylysti, että antoi
hänelle hentoisen ruumiin ja herkkätunteisen sielun, ja jätti hänet
alttiiksi samoille elämän kärsimyksille kuin jos hänellä olisi vankka
ruumis ja vaskinen sydän, niin opetan hänet, jos voin, kestämään ne
rohkeasti.
Hän. Äh! Antakaa te hänen itkeä, veikistellä, olla äreähermoinen
niinkuin muutkin, kunhan hän vain on sievä, hauska ja keimeä. Mitä?
Eikö tanssinopetusta?
Minä. Sen verran vain, että oppii tekemään kumarruksen, saapi
säädyllisen ryhdin, osaa esiintyä miellyttävästi ja kävellä
kunnollisesti.
Hän. Eikö laulunopetusta?
Minä. Sen verran vain, että oppii hyvin ääntämään.
Hän. Eikö musiikinopetusta?
Minä. Jos löytyisi joku hyvä harmoniaopin opettaja, niin uskoisin
hänet kernaasti hänen ohjattavakseen pari tuntia päivässä vuoden tahi
parin ajan, en enempää.
Hän. Ja syrjäyttämienne tärkeiden aineiden sijaan...?
Minä. Panen kielioppia, tarujen lukemista, historiaa, maantietoa,
jonkinverran piirustusta ja paljon siveysoppia.
Hän. Kuinka helppo minun olisikaan todistaa teille kaikkien noiden
tietojen tarpeettomuus maailmassa sellaisessa kuin meidän on!
Sanoinko tarpeettomuus? ehkä vaarallisuuskin! Mutta tyydyn tällä
kertaa yhteen kysymykseen: Täytyy kai hänellä olla opettaja tahi
parikin?
Minä. Totta kai.
Hän. Aha! Siinä sitä taas ollaan. Ja nuo opettajat, luuletteko, että
he osaavat kielioppia, taruja, historiaa, maantietoa, siveysoppia,
jota heidän on määrä hänelle opettaa? Joutavia, hyvä herraseni,
joutavia! Jos he osaisivat noita aineita kylliksi, opettaakseen
niitä, niin he eivät niitä opettaisi.
Minä. Miksi eivät?
Hän. Siksi, että heiltä olisi mennyt koko heidän elinaikansa niiden
opiskelemiseen. Täytyy olla syvällisesti perehtynyt taiteeseen tahi
tieteeseen, osatakseen hyvin sen alkeet. Klassillisia teoksia osaavat
kirjoittaa vain ne, jotka ovat harmaantuneet ammatissaan; keskikohdat
ja loppu ne vasta luovat valoa alun hämäryyteen. Kysykää ystävältänne
herra d'Alembertiltä,[69] matemaattisen tieteen johtomieheltä,
pitäisikö hän itseään liian hyvänä esittääkseen sen alkeita. Vasta
kolme-, neljäkymmentä vuotta harjoiteltuaan on setäni alkanut päästä
jonkinmoiseen selvyyteen musiikin teorian syvyyksistä.
Minä. Sinä hupsu! Sinä hupsujen hupsu! -- huudahdin, -- miten on
mahdollista, että sinun pääpahaisessasi on niin oikeita ajatuksia ja
niin paljon mielettömyyksiä sekaisin?
Hän. Kuka pahus sen tietää? Sattuma se niitä sinne heittelee, ja ne
jäävät sinne. Se vain on varmaa, että kun ei tiedä kaikkea, niin
ei tiedä mitään kunnolleen; ei tiedä, mihin jokin seikka johtaa,
mistä toinen johtuu, mihin tämä ja tuo tulee sijoittaa, kummanko
tulee kulkea edellä, missä toinen on paremmin paikallaan. Voiko
opettaa hyvin ilman oikeata menetelmää, ja entäs menetelmä, mistä
se syntyy? Katsokaas, hyvä herra filosofi, minulla on se luulo,
että fysiikka aina tulee olemaan köyhä tiede, kuin vesipisara,
otettu neulankärjellä aavasta valtamerestä, kuin sorajyvä, lohkaistu
Alppien ketjusta. Ja mitä sitten ilmiöiden perussyiden etsintä! Totta
tosiaan, olisi yhtä hyvä olla tietämättä mitään, kuin tietää niin
vähän ja niin huonosti; ja juuri niin oli minun laitani, kun rupesin
säestyksen opettajaksi. Mitä te mietiskelette?
Minä. Ajattelen, että kaikki tuo, mitä juuri sanoitte minulle, on
pikemmin ensikuulemalla häikäisevää kuin paikkansapitävää. Mutta se
sikseen; sanoitte antaneenne säestyksen ja sävellystaidon opetusta?
Hän. Niin.
Minä. Ettekä itse osannut niitä ensinkään?
Hän. En, toden totta! Ja silti olivat pahempia kuin minä ne, jotka
luulivat jotakin osaavansa. Minä en ainakaan pilannut lasten
arvostelukykyä enkä käsiä. Kun he, siirtyessään minulta hyvälle
opettajalle, eivät olleet mitään oppineet, niin ei heillä ainakaan
ollut mitään unohdettavaa, ja sikäli oli aina säästynyt rahaa ja
aikaa.
Minä. Miten te menettelitte?
Hän. Niinkuin he kaikki menettelevät. Saavuin paikalle, heittäysin
tuolille. "Kuinka ilma on rumaa! Kuinka katukivien polkeminen on
väsyttävää!" Lavertelin joitakin uutisia: "Neiti Lemierren[70]
piti näytellä Vestan neitsyen osaa uudessa oopperassa, mutta hän
on jo toistamiseen raskaana; ei tiedetä, kuka hänen sijaisekseen
saadaan. Neiti Arnould[71] on tehnyt eron pikku kreivistään;[72]
kerrotaan, että hän on kaupoissa Bertinin kanssa. Pikku kreivi on
kuitenkin keksinyt herra Montami'n[73] posliinin. Laulunharrastajain
viime konsertissa oli eräs italialainen neiti, joka lauloi kuin
enkeli. Se Préville[74] se on harvinainen otus. Hänet pitää nähdä
_Rakastelevassa Merkuriuksessa_;[75] arvoituskohtaus on verrattoman
koomillinen!... Tuo Dumesnil[76] raukka, hän ei enää tiedä, mitä
sanoo, ei mitä tekee... Kas niin, neiti, ottakaapa kirjanne!..." Ja
sillävälin kun neiti, pitämättä mitään kiirettä, etsii kirjaansa,
jonka hän on hukannut, sillävälin kun kutsutaan kamarineitsyt, jota
torutaan, minä jatkan: "Se Clairon on tosiaankin käsittämätön.
Puhutaan eräistä hyvin hullunpäiväisistä naimiskaupoista: sen
neiti ... mikä hänen nimensä nyt taas onkaan? pikku naikkonen,
jota ... piti aljonaan, jolle hän teki pari kolme lasta, jota niin
monet muutkin olivat jo pitäneet."
-- Älkäähän toki, Rameau, te laskette loruja; se ei ole mahdollista.
-- Minä en laske loruja; jopa kerrotaan, että kaupat on tehty.
Huhuillaan, että Voltaire on kuollut; parempi onkin.
-- Kuinka niin parempi?
-- Varmaankin häneltä taas ilmestyy jokin kelpo ilveily; hänenhän on
tapana kuolla aina paria viikkoa sitä ennen.
Mitäs teille vielä sanon? Kerroin eräitä rivoja juttuja, niissä
taloissa kuulemiani, joissa olin käynyt; me olemme, näet, kaikki
aika juorukontteja. Tein ilveilijäntemppujani, minua kuunneltiin,
naurettiin, huudettiin: "Hän on aina ihastuttava!" Sillävälin oli tuo
neidin kirja löytynyt nojatuolin alta, missä koiran- tahi kissanpentu
oli sitä laahustellut, pureskellut ja repostellut. Hän istuutui
klaverinsa ääreen; ensin hän jyristeli sitä yksin; sitten minä
lähestyin, annettuani hyväksyvän merkin äidille.
Äiti: "Sujuuhan se kokolailla; ei tarvittaisi muuta kuin hyvää
tahtoa, mutta sitä ei ole; tuhlataan mieluummin aika jaaritteluun,
turhanaikaisiin pikku käsitöihin, juoksenteluun ja ties mihin. Tuskin
olette lähtenyt, kun kirja paiskataan kiinni, ja vasta palatessanne
se taas avataan. Ettekä tekään häntä koskaan toru."
Sillävälin, kun toki jotakin täytyi tehdä, tartuin hänen käsiinsä ja
asetin ne toisin; harmittelin, huusin: "Soi, soi, soi, neitiseni,
sehän on soi".[77]
Äiti: "Tyttö, sinä, eikö sinulla ole ollenkaan korvaa? Minäkin,
vaikken ole klaverin ääressä, enkä katso kirjaan, minäkin
tunnen, että sen pitää olla soi. Sinähän vaivaat herra opettajaa
äärettömästi. En voi käsittää hänen kärsivällisyyttään. Et ensinkään
pane mieleesi, mitä hän sinulle sanoo. Et edisty ensinkään..."
Silloin minä vähän lievensin näiden iskujen vaikutusta ja sanoin
päätäni kohauttaen: "Anteeksi, hyvä rouva, anteeksi! Se voisi sujua
paremmin, jos neiti tahtoisi, jos hän harjoittelisi hiukan; mutta
eihän se niin huonostikaan mene."