Hän. Hän on shakinpelaajana samaa mitä neiti Clairon[21]
näyttelijättärenä: he osaavat näitä pelejä kumpikin sen verran kuin
niitä saattaa oppia.
Minä. Te olette vaatelias; huomaan, ettette anna armoa muuta kuin
verrattomille kyvyille.
Hän. Niin shakki- ja damipelissä, runoudessa, kaunopuheisuudessa, ja
muussa sen semmoisessa roskassa; mitäpä keskinkertaisuudesta näillä
aloilla?
Minä. Eipä paljon mitään, sen myönnän. Se vain, että täytyy olla koko
paljous ihmisiä, jotka niitä harrastavat, jotta joukosta syntyisi
mies, joka on nero. Niitä on vain yksi suuressa parvessa. Mutta se
siitä. En ole tavannut teitä moniin aikoihin. En tule teitä juuri
muistelleeksi, kun en teitä näe, mutta näen teidät aina ilomielin
jälleen. Mitä olette toimitellut?
Hän. Samaa mitä te, minä ja kaikki muut tekevät, hyvää, pahaa, eikä
mitään. Sitten minun on ollut nälkä, ja olen syönyt, kun siihen on
ollut tilaisuutta; syötyäni on minua janottanut, ja olen silloin
tällöin juonut. Sillävälin kasvoi partani, ja kun se oli kasvanut,
olen sen ajattanut.
Minä. Siinä olette tehnyt väärin; teiltä ei muuta puutu, ollaksenne
viisaan miehen näköinen.
Hän. Niinpä kyllä, minulla on suuri ja ryppyinen otsa, säihkyvät
silmät, terävä nenä, leveät posket, mustat ja tuuheat kulmakarvat,
suuri suu, paksureunaiset huulet ja nelikulmaiset kasvot. Jos
tämä kookas leuka olisi pitkän parran peittämä, niin se näyttäisi
kerrassaan muhkealta pronssissa tahi marmorissa, tiedättekös.
Minä. Miesten sellaisten kuin Caesarin, Marcus Aureliuksen, Sokrateen
rinnalla.
Hän. Ei, sopisin paremmin Diogeneen[22] ja Phrynen[23] keskelle.
Olen häpeämätön kuin edellinen, ja jälkimmäisen tapaisten luona käyn
kernaasti.
Minä. Voitteko aina hyvin?
Hän. Voin kyllä tavallisesti, mutta tänään en erinomaisesti.
Minä. Kuinka niin? Teillähän on oikein Silenuksen[24] vatsa, ja naama
kuin...
Hän. Naama, jota voisi luulla sen vastapuoleksi. Näettekös, paha
tuuli, joka laihduttaa rakasta setääni, lihottaa ilmeisesti hänen
rakasta veljenpoikaansa.
Minä. Niin tottakin! Mainitsitte tuon setänne. Tapaatteko hänet
joskus?
Hän. Kyllä, kulkemassa ohitseni kadulla.
Minä. Eikö hän tee teille mitenkään hyvää?
Hän. Jos hän kellekään sitä tekee, niin se tapahtuu hänen
aavistamattaan. Hän on omaa lajiaan filosofi; hän ajattelee
vain itseään, muusta maailmasta hän ei piittaa enempää kuin
palkeennaulasta. Hänen tyttärensä ja vaimonsa kuolkoot milloin
tahansa; kunhan vain heidän hautajaiskellojensa äänet soivat
duodeciminä ja septemdeciminä, niin on kaikki hänestä niinkuin
ollakin pitää. Se on onnellista hänelle; ja sille minä nerokkaissa
ihmisissä annan erikoista arvoa, etteivät he kelpaa muuhun kuin
yhteen; paitsi sitä ei mihinkään; he eivät tiedä, mitä merkitsee
olla kansalaisia, isiä, äitejä, vanhempia, ystäviä. Meidän kesken
sanoen, tulee olla kaikin puolin heidän kaltaisensa, mutta ei pidä
toivoa, että heitä kasvaisi joka oksalla. -- Tarvitaan ihmisiä, --
mutta nerokkaita ihmisiä, ei, totta totisesti, niitä ei tarvita. He
ne muuttavat maailman muotoa, ja pienimmissäkin asioissa on tyhmyys
niin yleinen ja niin mahtava, ettei se korjaannu ilman riitaa.
Asiat järjestyvät osaksi niinkuin he ovat kuvitelleet, osaksi ne
jäävät entisilleen; siitä sitten kaksi evankeliumia, harlekinin
puku.[25] Rabelaisin[26] munkin[27] viisaus se on se oikea viisaus
hänen rauhalleen ja muiden: tee velvollisuutesi mitenkuten, puhu
aina hyvää herra priorista ja anna maailman mennä menoaan mielensä
mukaan. Se menee hyvin päin, koskapa ihmisten suuri enemmistö on
siihen tyytyväinen. Jos osaisin historiaa, niin osoittaisin teille,
että paha tässä matoisessa maailmassa on aina ollut peräisin eräistä
nerokkaista ihmisistä; mutta en osaa historiaa, sillä en osaa yhtään
mitään. Piru minut periköön, jos koskaan olen mitään oppinut, ja jos
siitä, etten ole mitään oppinut, on minulle mitään haittaa. Olin
eräänä päivänä aterialla erään Ranskan kuninkaan ministerin luona,
jolla on älyä päässä kuin neljällä miehellä; no niin, hän todisti
meille yhtä selvästi kuin yksi ja yksi on kaksi, ettei mikään ole
kansoille hyödyllisempää kuin valhe, ei mikään vahingollisempaa
kuin totuus. En enää tarkalleen muista hänen todisteitaan, mutta
niistä oli päivänselvänä seurauksena, että nerokkaat ihmiset ovat
inhoittavia, ja että jos lapsella syntyessään olisi tämän vaarallisen
luonnonlahjan tunnusmerkki otsallaan, niin hänet pitäisi tukehduttaa
tahi heittää likaviemäriin.
Minä. Ja kuitenkin nuo ihmiset, jotka niin vihaavat neroa, kaikki
luulevat olevansa nerokkaita.
Hän. Luulen kyllä, että he sisimmässään niin ajattelevat, mutta en
usko, että he uskaltaisivat sitä tunnustaa julki.
Minä. Se on vain vaatimattomuutta. Te aloitte kai silloin hirveästi
vihata neroa?
Hän. Iäksi päivikseni.
Minä. Mutta muistanpa ajan, jolloin olitte aivan epätoivoissanne
siitä, että olitte vain tavallinen ihminen. Ette koskaan tule
onnelliseksi, jos aivan vastakkaiset syyt surettavat teitä yhtä
suuresti. Pitäisi määrätä kantansa ja pitää siitä lujasti kiinni.
Vaikka olenkin yhtä mieltä kanssanne siitä, että nerokkaat ihmiset
tavallisesti ovat omituisia, tahi, kuten sananparressa sanotaan,
suuret henget ovat aina hiukkasen hulluja, niin heitä kuitenkin aina
ihaillaan; niitä aikakausia, jotka sellaisia eivät ole synnyttäneet,
tullaan halveksimaan. He ovat kunniaksi kansoille, joiden
keskuudessa ovat eläneet; ennemmin tahi myöhemmin heille pystytetään
muistopatsaita, ja heitä pidetään ihmiskunnan hyväntekijöinä.
Suokoon minulle anteeksi tuo ylevä ministeri, jonka sanoja minulle
mainitsitte, mutta luulen, että joskin valhe voi hetkellisesti
hyödyttää, niin se ajan oloon on ehdottomasti vahingoksi, ja että
päinvastoin totuus on ajan oloon ehdottomasti hyödyksi, jos kohta
voikin sattua, että se hetkellisesti vahingoittaa: ja siitä tekee
mieleni päättää, että nerokas mies, joka vitsoo jotakin yleistä
harhakäsitystä tahi ajaa jotakin suurta totuutta, aina on meidän
kunnioitustamme ansaitseva olento. Saattaa sattua, että tuo olento
joutuu ennakkoluulon tahi lakien uhriksi; mutta on kahta lajia
lakeja: toiset ehdottoman oikeudenmukaisia ja yleisesti velvoittavia,
toiset eriskummaisia, ainoastaan sokeudessa ja olojen pakosta
vahvistettuja. Nämä jälkimmäiset tuottavat syylliselle, joka ne
rikkoo, vain hetkellisen häpeän, häpeän, jonka aika siirtää takaisin
tuomareihin ja kansoihin, iäti pysyväiseksi. Kumpi on tänäpäivänä
joutunut häpeään, Sokratesko vai tuomari, joka pakotti hänet
tyhjentämään myrkkymaljan?
Hän. Mitäpä se häntä auttaa? Eikö häntä kuitenkin tuomittu?
Eikö hänen kuolemantuomiotaan yhtäkaikki pantu täytäntöön? Eikö
hän sittenkin ollut rauhaa häiritsevä kansalainen? Eikö hän,
halveksimalla huonoa lakia, yhtähyvin yllyttänyt houkkioita
halveksimaan hyviäkin? Eikö hän silti ollut uskalikko ja
eriskummainen ihminen? Äsken olitte vähällä tehdä nerokkaille
ihmisille varsin vähän edullisen tunnustuksen.
Minä. Kuulkaahan minua, hyvä mies! Yhteiskunnalla ei pitäisi olla
huonoja lakeja; ja jos sillä olisi vain hyviä, niin se ei koskaan
joutuisi vainoamaan nerokasta ihmistä. En ole sanonut teille, että
nero muka on eroittamattomasti kytketty kiinni häijyyteen tahi
häijyys neroon. Useammin kai tyhmyri on ilkiö, kuin älykäs mies.
Jos nerokas mies olisikin ylimalkaan juro seuramies, vaativainen,
kärtyisä, sietämätön; jos hän olisi vaikka ilkiökin, niin mitä siitä
päättäisitte?
Hän. Että hänet on heitettävä järveen.
Minä. Malttakaahan, hyvä mies! No, sanokaa; en ota esimerkiksi
setäänne Rameauta: hän on tyly mies, hän on raakamainen, hänessä
ei ole ihmisyyttä, hän on saita, hän on huono isä, huono puoliso,
huono setä; mutta ei ole sanottu, että hän on nerokas mies, että hän
on kehittänyt taiteensa hyvin pitkälle, ja että hänen teoksistaan
puhutaan kymmenen vuoden kuluttua. Mutta Racine? Sillä miehellä
totisesti oli neroa, eikä häntä pidetty kovinkaan hyvänä ihmisenä.
Mutta Voltaire?
Hän. Älkää ahdistako minua, sillä minä osaan tehdä johtopäätöksiä.
Minä. Mitä nyt pitäisitte parempana, ettäkö hän olisi ollut
hyvä ihminen, aivan kuin yhteenkasvanut myymälänsä kanssa,
kuten Briasson,[28] tahi kyynärpunsa kanssa, kuten Barbier,[29]
tehnyt säännöllisesti joka vuosi vaimolleen lapsen, ollut hyvä
aviomies, hyvä isä, hyvä setä, hyvä naapuri, rehellinen kauppias,
mutta ei mitään muuta; vai että hän olisi ollut konna, petturi,
kunnianhimoinen, kateellinen, häijy, samalla kun häneltä kuitenkin
olisi meille jäänyt _Andromaque, Britannicus, Iphigénie, Phèdre,
Athalie?_
Hän. Hänelle itselleen kylläkin ehkä olisi ollut parempi, että hän
olisi ollut edellinen noista kahdesta miehestä.
Minä. Nuo sananne sisältävät äärettömän paljon suuremman totuuden
kuin mitä itse huomaattekaan.
Hän. Oho! Kas sellaisia te olette! jos meikäläinen sanoo jotakin
sattuvaa, niin se muka tulee kuin hupakolta, kuin itsetiedottomalta,
vain satunnaisesti. Ainoastaan te muka tiedätte, mitä sanotte. Niin,
herra filosofi, minä tiedän, mitä sanon, tiedän sen yhtä hyvin kuin
te tiedätte mitä sanotte.
Minä. No niin! Näyttäkäähän, minkä vuoksi parempi hänelle.
Hän. Senvuoksi, että kaikki nuo hänen kauniit teoksensa eivät ole
tuottaneet hänelle edes kahtakymmentätuhatta frangia. Senvuoksi,
että jos hän olisi ollut hyvä silkkikauppias Saint-Denis- tahi
Saint-Honoré-kadun varrella, hyvä mauste-tukkukauppias,
hyväliikkeisen rohtolan omistaja, niin hän olisi koonnut suunnattoman
omaisuuden, ja hänen sitä kootessaan ei olisi ollut sitä nautintoa,
jota hän ei olisi maistanut. Silloin tällöin olisi hän antanut
kultakolikon minunlaiselleni ilveilijä-pahaiselle, joka olisi pannut
hänet nauramaan ja toimittanut hänelle sopivassa tilaisuudessa nuoren
naikkosen lievikkeeksi hänen ikäväänsä ainaisessa avioyhteydessä
vaimonsa kanssa. Me olisimme syöneet oivallisia aterioita hänen
talossaan, pelanneet korkeata peliä, juoneet mainioita viinejä,
mainioita liköörejä, mainiota kahvia, tehneet huviretkiä maaseudulle.
Näettehän, että tiesin mitä sanoin. Te nauratte?... Mutta antakaahan
kun jatkan: se olisi ollut parempi hänen ympäristölleen.
Minä. Kieltämättä. Kunhan hän vain ei olisi epäkunniallisella
tavalla käyttänyt rehellisellä kaupalla hankkimaansa rikkautta;
kunhan hän olisi ajanut ulos talostaan kaikki nuo pelaajat, nuo
loiset, nuo äitelät liehakot, nuo tyhjäntoimittajat, nuo hyödyttömät
nurjatapaiset, ja kauppapalvelijoillaan kepityttänyt kuoliaaksi tuon
palvelusintoisen miehen, joka vaihtelua hankkien pelastaa aviomiehet
kyllästymästä totuttuun avioyhteyteen vaimojensa kanssa.
Hän. Kepityttänyt, herra, kepityttänyt kuoliaaksi! Ketään ei kepitetä
kuoliaaksi hyvän järjestysvallan valvomassa kaupungissa. Se on
kunniallinen toimi; monet henkilöt, jopa arvonimiä kantavatkin sitä
harjoittavat. Ja mihin hittoon sitten meikäläisen pitäisi käyttää
rahansa, jollei hyvään ruokaan, hauskaan seuraan, hyviin viineihin,
kauniisiin naisiin, kaikenlaisiin nautintoihin, kaikenmoisiin
huvituksiin. Yhtä kernaasti olisin kerjäläinen, kuin suuren rikkauden
omistaja ilman mitään noista nautinnoista. Mutta palatkaamme
Racineen. Sitä miestä pidettiin arvossa vain tuntemattomien ihmisten
keskuudessa, vain aikana, jolloin häntä ei enää ollut olemassa.
Minä. Niinpä niin! Mutta punnitkaahan hyvät ja huonot puolet. Vielä
tuhannen vuoden päästä hän saa kyyneliä vuotamaan; häntä ihailevat
ihmiset kaikissa maan äärissä. Hän herättää ihmisyyden tunteita,
sääliä, hellyyttä. Kysytään, kuka hän oli, mistä maasta, ja häntä
kadehditaan Ranskalta. Hän tuotti kärsimyksiä eräille olennoille,
joita ei enää ole, jotka tuskin ensinkään kiinnittävät mieltämme;
meillä ei ole mitään pelättävää ei hänen paheistaan eikä hänen
vioistaan. Epäilemättä olisi ollut parempi, että luonto olisi hänelle
lahjoittanut sekä kelpo miehen avut että suuren miehen kyvyt. Hän
on puu, joka on kuihduttanut muutamat lähelleen istutetut puut,
tukahduttanut juurellaan kasvavat kasvit; mutta latvansa se on
kohottanut pilviin asti, haaransa se on levittänyt laajalle; se on
tarjonnut siimeksensä niille, jotka tulivat, jotka nyt ja vastedes
tulevat lepäämään sen mahtavan rungon ympärillä; se on tuottanut
herkullisia hedelmiä, hedelmiä, jotka alati uudistuvat. Olisi kyllä
toivottavaa, että Voltairella vielä lisäksi olisi Duclosin[30]
lempeä luonto, abbé Trubletin[31] viattomuus, abbé d'Olivetin[32]
suoruus; mutta koska nyt kerran niin ei voi olla, niin katsokaamme
asiaa todella mielenkiintoiselta kannalta; unohtakaamme hetkeksi se
paikallisuuden ja ajan kohta, jossa itse olemme, ja ulottakaamme
katseemme yli tulevien vuosisatojen, yli etäisimpien seutujen ja
vasta syntyvien kansojen. Ajatelkaamme sukumme parasta; jos emme
ole siksi kyllin jalomielisiä, niin antakaamme ainakin luonnolle
anteeksi, että se on ollut viisaampi meitä. Jos kaadatte kylmää vettä
Greuzen[33] niskaan, niin sammutatte ehkä hänen kykynsä samalla
kuin hänen itserakkautensa. Jos teette Voltairen vähemmän araksi
arvostelulle, niin hän ei enää osaakaan syventyä Meropen[34] sieluun,
hän ei enää saa teitä liikutetuksi.
Hän. Mutta jos luonto oli yhtä mahtava kuin viisas, niin miksei se
luonut heitä yhtä hyviksi kuin suuriksi?
Minä. Ettekö toki huomaa, että tuohon tapaan ajatellen käännätte
luonnon yleisen järjestyksen ylösalaisin, -- että jos kaikki
tässä maailmassa olisi erinomaista, niin ei olisi olemassa mitään
erinomaista?
Hän. Niin, oikein; pääasiahan on, että te ja minä olemme olemassa,
ja että olemme juuri te ja minä, käyköön sitten muu kaikki miten
hyvänsä. Paras olojen järjestys on minun mielestäni se, jossa minun
tuli olla mukana; ja välitän viis täydellisimmästäkin maailmasta,
jollen minä siihen kuulu. Mieluummin olen olemassa, ja olen vaikka
nenäkäs viisastelija, kuin en ole olemassa.
Minä. Jokainen ajattelee niinkuin te, ja riitelee kuitenkin
vallitsevaa olojen järjestystä vastaan, huomaamatta, että hän siten
luopuu omasta olemassaolostaan.
Hän. Se on totta.
Minä. Ottakaamme siis olot niinkuin ne ovat; katsokaamme, mitä ne
meille maksavat, ja mitä ne meille tuottavat, ja jättäkäämme silleen
kokonaisuus, jota emme kylliksi tunne, sitä kiittääksemme tahi
laittaaksemme, ja joka ehkä ei ole hyvä eikä paha, jos se kerran on
välttämätön, niinkuin monet kelpo ihmiset luulevat.
Hän. En ymmärrä suuriakaan kaikesta mitä minulle tuossa puhelette.
Se on nähtävästi filosofiaa, ja sanon teille etukäteen, että siihen
en sekaannu. Sen vain tiedän, että tahtoisin kernaasti olla toinen,
senkin uhalla, että olisin nerokas mies, suuri mies; niin, minun
täytyy se tunnustaa, sisimmässäni on jotakin, joka sen minulle
sanoo. En ole koskaan kuullut ketään sellaista kiitettävän, salaa
raivostumatta tuosta kiitoksesta. Olen kateellinen. Kun kuulen
kerrottavan jonkin halventavan piirteen heidän yksityiselämästään,
niin kuuntelen sitä mielihyvin; se lähentää meitä toisiimme, se
tekee minulle helpommaksi keskinkertaisuuteni sietämisen. Sanon
itselleni: Ihan varmaan, sinä et ikinä olisi pystynyt kirjoittamaan
_Mahometia_,[35] mutta et myöskään Maupeoun[36] ylistyspuhetta. Minua
on siis harmittanut ja harmittaa yhäkin, että olen keskinkertainen.
Niin niin, olen keskinkertainen ja siitä harmissani. En ole koskaan
kuullut soitettavan _Loistoisan Intian_[37] alkusoittoa, en koskaan
laulettavan _Tuonelan tummat rotkot, Yö, ikuinen yö_ sanomatta
itselleni surumielin: "Kas sellaista sinä et koskaan pysty luomaan."
Kadehdin siis setääni, ja jos hänen kuoltuaan olisi hänen salkustaan
löytynyt muutamia kauniita klaverikappaleita, niin olisin lainkaan
epäröimättä pysynyt minuna ja ollut hän.[38]
Minä. Jos ei mikään muu mieltänne pahoita, niin tuo nyt tuskin maksaa
sen vaivan.
Hän. Vähät siitä. Nuo ovat ohimeneviä hetkiä. (Sitten hän taas
rupesi laulamaan _Loistoisan Intian_ alkusoittoa ja _Tuonelan
tummat rotkot_ aariaa ja jatkoi:) Tuo jokin, joka minussa on ja
minulle puhuu, sanoo minulle: Rameau, sinä tahtoisit kernaasti
olla noiden kahden kappaleen tekijä. Jos olisit säveltänyt nuo
kaksi kappaletta, niin säveltäisit kyllä vielä kaksi sellaista
lisää; ja kun olisit säveltänyt niitä muutamia, niin sävellyksiäsi
soitettaisiin ja laulettaisiin kaikkialla. Kävelisit pystyssä päin,
omatuntosi todistaisi sinulle omia ansioitasi, toiset osoittaisivat
sinua sormellaan; sanottaisiin: Hän se on säveltänyt nuo sievät
gavotit (ja hän lauloi gavotteja. Sitten hän, matkien liikutettua
miestä, joka on ilmi ihastuksissaan ja ihan kyyneleet silmissä,
jatkoi käsiään hykertäen:) Sinulla olisi hyvä talo (käsivarret
levällään hän osoitteli sen suuruutta), hyvä vuode (hän laskeutui
siihen itsetyytyväisenä loikomaan), hyviä viinejä (hän maisteli
niitä maiskutellen kieltään), hyvät vaunut (ja hän nosti jalkaansa,
astuakseen niihin), sieviä naisia (hän jo koetteli niiden rintoja ja
katseli niitä hekumallisesti); satakunta miehenhulttiota tulisi joka
päivä suitsuttamaan sinulle kiitosuhrejaan (ja hän oli näkevinään
heidät ympärillään: hän näki Palissotin[39], Poinsinetin[40],
Frétonit[41], isän ja pojan, La Porten[42]; hän kuunteli heitä,
korskeilihe, osoitti heille hyväksymistään, hymyili heille, vähäksyi,
ylenkatsoi heitä, ajoi heidät pois, kutsui heidät takaisin; sitten
hän jatkoi:) Ja niin sinulle sitten aamuisin sanottaisiin, että olet
suuri mies; saisit lukea _Kolmen vuosisadan historiasta_,[43] että
olet suuri mies; iltaisin olisit vakuutettu olevasi suuri mies,
ja tuo suuri mies Rameau nukkuisi ylistyksen suloiseen solinaan,
joka soisi hänen korvissaan vielä unessakin; hän olisi tyytyväisen
näköinen, hänen rintansa laajenisi, nousisi ja laskisi kepeästi; hän
kuorsaisi niinkuin suuri mies... (Ja tämän sanoessaan vaipui hän
pehmeästi eräälle penkille, sulki silmänsä ja matki tuota onnellisen
unta, jota hän kuvaili mielessään. Nautittuaan hetken pari tuota
suloista lepoa, hän heräsi, oikoi käsivarsiaan, haukotteli, hieroi
silmiään ja etsi vielä ympäriltään typeriä mairittelijoitansa.)
Minä. Luuletteko siis, että onnellinen ihminen nukkuu rauhallista
unta?
Hän. No vielä hän kysyy! Minä, miespoloinen, kun iltaisin olen
palannut ullakolleni ja ryöminyt vuodepahaiseeni, olen käppyrässä
peitteeni alla, rintaani ahdistaa ja hengitys käy vaivaloisesti;
minulta pääsee kuin tuskin kuuluva valitus; rahapohatta sitävastoin
panee koko huoneistonsa tärisemään ja koko katunsa väet hämmästymään.
Mutta tänään minua ei sureta se, että kuorsaan ja nukun kehnosti kuin
kurjimus.
Minä. Se on kuitenkin surullista.
Hän. Se mitä minulle on tapahtunut, on paljon surullisempaa.
Minä. Mitä sitten?
Hän. Te olette aina osoittanut mielenkiintoa minuun, syystä että olen
hyvänahkainen miespahainen, jota te itse asiassa halveksitte, mutta
joka teitä huvittaa.
Minä. Se on totta.
Hän. Ja sanonpa sen teille suoraan. (Ennenkuin hän alkaa, huoahtaa
hän syvään ja vie molemmat kätensä otsalleen; sitten käy hän jälleen
levollisen näköiseksi ja sanoo minulle:) Tiedättehän, että olen
oppimaton, typerys, houkka, nenäkäs, laiskuri, oikein päähuijari
kuten bourgognelaiset sanovat, roisto, suursyömäri.
Minä. Mikä ylistyspuhe!
Hän. Se on totta kaikki tyynni, siinä ei ole sanaakaan tingittävää;
ei mitään vastaväitteitä siitä, jos suvaitsette. Ei kukaan tunne
minua paremmin kuin minä itse, enkä minä sano kaikkea.
Minä. En tahdo pahoittaa mieltänne; myönnän kaikki.
Hän. No niin, elelin eräiden ihmisten[44] parissa, jotka olivat
mieltyneet minuun juuri siksi, että minulla oli kaikki nuo
ominaisuudet harvinaisen suuressa määrässä.
Minä. Sepä omituista! Tähän asti olin luullut, että ihmiset joko
salasivat ne itseltään tahi antoivat ne itselleen anteeksi ja
halveksivat niitä muissa.
Hän. Salatako ne itseltään? Eihän sitä voi. Voitte olla varma,
että kun Palissot on yksin ja tutkistelee itseään, sanoo hän
itselleen paljon pahempia; voitte olla varma, että hän ja joku hänen
tovereistaan kahdenkesken tunnustavat peittelemättä toisilleen
olevansa molemmat oikein aika roistoja. -- Halveksiako niitä muissa?
Mainitsemani ihmiset olivat siksi liian oikeuttarakastavia, ja
luonteeni teki, että menestyin mainiosti heidän parissaan; olin kuin
sokeri siirapissa: minua pidettiin hyvänä, ei hetkeäkään voitu olla
minua paitsi, kaipaamatta minua; olin heidän pikku Rameaunsa, heidän
herttainen Rameaunsa, heidän hupsuttelija, viisastelija, oppimaton,
laiskottelija, herkuttelija, ilveilijä, pöllöpää Rameaunsa.
Jokaisen tuollaisen nimityksen mukana sain hymyilyn, hyväilyn,
pienen taputuksen olkapäälleni, korvapuustin, potkun; ruokapöydässä
heitettiin jokin makupala lautaselleni, aterian jälkeen uskalsin
olla kursastelematon, eikä kukaan ollut siitä milläänkään, sillä
mitäpä minusta? Minulle, minun nähteni, minun seurassani tekee kukin
mitä tahtoo, enkä minä siitä ole tietävinäni. Entäs pikku lahjat,
joita minulle sateli! Minä pässinpää olen kaikki menettänyt! Olen
kaikki menettänyt siksi, että minulla kerran oli tervettä järkeä
päässä, yhden ainoan kerran eläissäni. Ah, kyllä sitä vain ei enää
toistamiseen minulle tapahdu!
Minä. Mikä sitten oikeastaan oli asiana?
Hän. Rameau! Rameau! Sitäkö varten sinut oli otettu suosioon?
Kuinka saatoitkaan olla niin tyhmä, että osoitit hiukankaan aistia,
hiukan älyä, hiukan järkeä? Rameau, ystäväni, siitä sen nyt näet,
miksi Luoja sinut loi, ja miksi suosijasi sinut tahtoivat. Niinpä
otettiinkin sinua niskasta kiinni, sinut vietiin ovelle ja sinulle
sanottiin: "Hylkiö, pötki tiehesi, äläkä näytä naamaasi enää!
Kaikilla niillä tässä muka pitäisi olla ymmärrystä, järkeä. Ulos!
Meillä on noita ominaisuuksia jäämäänkin asti." Sinä menit matkaasi,
purren sormiasi. Kirottua kieltäsi olisi sinun sitä ennen pitänyt
purra. Kun et ollut siksi viisas, niin olet nyt kadulla, sinulla
ei ole penniäkään taskussa, etkä tiedä mihin pääsi pistäisit.
Sait syödäksesi mitä vain mieli teki, ja nyt saat jälleen tyytyä
muiden jätteisiin; sinulla oli herrasasunto, ja nyt saat kiittää
onneasi, jos pääset takaisin ullakollesi; sinulla oli pehmeä vuode,
ja nyt sinua odottavat oljet herra de Soubisen[45] kuskin ja
ystävä Robbén[46] vieressä; nukuit suloista ja rauhallista unta,
nyt sen sijaan saat kuulla toisella korvallasi hevosten hirnuntaa
ja kavioiden kopsetta ja toisella tuhat kertaa inhoittavampaa
kuivien, kankeitten ja raakamaisten värssyjen kaikua, onnettomana,
hölmistyneenä, kaikkien pirujen riivaamana.
Minä. Mutta eikö mitenkään olisi mahdollista sopia pois? Onko
tekemänne tuhmuus niin anteeksiantamaton? Teinä minä menisin
takaisin noiden ihmisten luo; te olette heille tarpeellisempi kuin
luulettekaan.
Hän. Oh! Olen varma siitä, että nyt, kun en enää ole heitä
naurattamassa, heidän on riivatun ikävä olla.
Minä. Siksipä palaisin heidän luokseen; en antaisi heille aikaa
tottua tulemaan toimeen ilman minua, antautua johonkin siivoon
ajanvietteeseen; sillä ties mitä saattaa tapahtua.
Hän. Sitä en pelkää; niin ei tule käymään.
Minä. Kuinka suurenmoinen lienettekin, niin joku toinen saattaa
täyttää paikkanne.
Hän. Eipä helposti.
Minä. Sen myönnän. Mutta sittenkin, menisin noin riutuneen näköisenä,
noin harhailevin katsein, noin kaula paljaana, noin hajalla
hapsin, tuossa todella traagillisessa tilassa, jossa nyt olette.
Heittäytyisin tuon jumalolennon[47] jalkain juureen, ja siitä
nousematta sanoisin hänelle hiljaa ja nyyhkyttäen: "Anteeksi, madame,
anteeksi! Olen arvoton, kurjimus. Se oli kovanonnen hetki, sillä
tiedättehän, ettei minulla saata olla tervettä ihmisjärkeä, ja lupaan
teille, ettei minulla enää ole sitä koskaan eläissäni." (Lystikästä
tässä oli katsella, kuinka hän, minun näin hänelle haastellessani,
esitti kohtauksen elenäytelmänä ja oli langennut kasvoilleen; hän
oli painanut kasvonsa maahan, hän oli pitävinään molempien käsiensä
välissä tohvelin kärkeä, hän itki, hän nyyhkytti, hän sanoi:
"Niin, pikku kuningattareni, niin, sen lupaan, minulla ei ole sitä
eläissäni, ei ikipäivinäni..." Sitten hän, äkkiä nousten, jatkoi
vakavaan ja maltilliseen ääneen:)
Hän. Niin, olette oikeassa; huomaan, että se on parasta. Hän on
hyvä; herra Vieillard[48] sanoo, että hän on niin hyvä! Minä kyllä
tiedän, että hän sellainen on; mutta sittenkin, mennä nöyryyttämään
itsensä tuollaisen naaraan edessä, rukoilla armoa moisen pikku
teatteritytön jalkain juuressa, jolle permantoyleisö ei koskaan malta
olla viheltämättä! Minäkö, Rameau, Dijonin apteekkarin[49] Rameaun
poika, kelpo miehen, joka ei koskaan polveaan notkistanut kellekään,
olipa se sitten kuka tahansa! Minäkö, Rameau, jonka näkee kävelevän
Palais-Royalissa suorana ja käsivarsiaan vapaasti liikutellen siitä
saakka kun herra Carmontelle[50] piirusti hänet kyyryisenä ja kädet
nutun liepeiden alla! Minäkö, sävellettyäni klaverikappaleita, joita
ei kukaan soita, mutta jotka ehkä kerran ovat ainoat siirtymään
jälkimaailmalle sen soitettaviksi! Minäkö, sanalla sanoen, minäkö
menisin!... Katsokaas, herra, se on mahdotonta! (Ja laskien oikean
kätensä rinnalleen hän jatkoi:) Minä tunnen täällä itsessäni jotakin,
joka nousee ja sanoo minulle: Rameau, sitä et sinä tee. Täytyyhän
toki ihmisen luontoon erottamattomasti kuulua jonkinmoinen arvokkuus,
jota ei mikään voi tukahduttaa. Se herää noin vain joutavista syistä,
niin, joutavista, sillä toisin päivin minun ei olisi ensinkään vaikea
olla vaikka kuinkakin halpamielinen; noina päivinä minä, roposen
ansaitakseni, vaikka suutelisin pikku Husia pakaroille.
Minä. No mutta, ystäväiseni, hänhän on valkohipiäinen,
somannäköinen, suloinen, pullea, ja sehän on nöyryyden osoitus, johon
vaateliaampikin mies kuin te saattaisi joskus alentua.
Hän. Älkäämme käsittäkö toisiamme väärin. Voihan, näettekös, suudella
peräpuolta varsinaisessa ja voi suudella kuvallisessa merkityksessä.
Kysykää tuolta paksulta Bergieriltä,[51] joka suutelee rouva de
la Marckin[52] peräpuolta sekä varsinaisessa että kuvallisessa
merkityksessä; ja, totisesti, tuossa tapauksessa sekä varsinainen
että kuvallinen on minulle yhtä vastenmielistä.
Minä. Jollei ehdottamani keino teitä miellytä, niin rohkaiskaa sitten
mielenne ja olkaa kerjäläinen.
Hän. On kovaa olla kerjäläinen, kun on niin paljon äveriäitä
tyhmyreitä, joiden kustannuksella voi elää. Ja sitten se itsensä
halveksiminen, se on sietämätöntä.
Minä. Onko teillä sitten koskaan sitä tunnetta?
Hän. Vielä häntä kysytte! Kuinka monesti olenkaan sanonut itselleni:
Kuinka, Rameau, Pariisissa on kymmenen tuhatta hyvää ruokapöytää,
kussakin viisitoista tahi parikymmentä paikkaa, ja noista paikoista
ei ole yksikään sinua varten. On kukkaroita täynnä kultaa, jotka
tyhjentävät sisällystänsä oikealle ja vasemmalle, eikä niistä tipahda
lanttiakaan sinulle! Tuhannet kehnot pikku älyniekat, tuhannet
sulottomat pikku nartut, tuhannet nerottomat juonittelijat käyvät
hienosti puettuina, ja sinäkö et saisi itseäsi pidetyksi vaatteissa!
Olisitko siihen määrään tylsä? Etkö sinä osaisi imarrella siksi
hyvin kuin toinenkin? Etkö osaisi valehdella, vannoa, tehdä väärää
valaa, luvata, pitää tahi syödä sanaasi siksi hyvin kuin toinenkin?
Eikö osaisi olla yhtä matelevainen kuin joku toinenkin? Etkö osaisi
edistää rouvan lemmenjuonta ja viedä perille herran rakkaudenkirjettä
niinkuin kuka tahansa toinen? Etkö osaisi rohkaista tuota nuorta
miestä puhumaan neidille, ja saada neitiä houkutelluksi häntä
kuuntelemaan niin hyvin kuin toinenkin? Etkö osaisi tehdä jollekin
porvaristytöllemme ymmärrettäväksi, että hän ei ole sievästi puettu,
että kauniit korvarenkaat, vähän rusoväriä poskilla, pitsit tahi
puolalaiskuosinen puku sopisi hänelle hurmaavan hyvin; että nuo pikku
jalat eivät ole luodut käymään katua; että eräs hieno herra, nuori
ja rikas, jolla on kultanauhukset puvussaan, uhkeat vaunut ja kuusi
suurta lakeijaa, on hänet ohimennen nähnyt, ihailee häntä, eikä siitä
päivin saa syödyksi ei juoduksi eikä unta silmiinsä, ja että hän
siihen menehtyy?
-- Mutta entäs pappani?
-- Noh, noh, pappanne! Hän suuttuu siitä aluksi hiukan.
-- Entäs mamma, joka minua niin varoittaa pysymään kunniallisena
tyttönä; joka sanoo minulle, ettei tässä maailmassa ole mitään
kunnian voittanutta.
-- Vanhoja loruja, jotka eivät merkitse mitään.
-- Entäs rippi-isäni?
-- Häntä ette enää tapaa; tahi jos ette voi luopua päähänpistostanne
mennä kertomaan hänelle huvikkeittenne historiaa, niin maksaa se
teille muutaman naulan sokeria ja kahvia.
-- Hän on ankara mies, joka jo kerran kielsi minulta synninpäästön
tuon: _Tule kammiooni_ laulun[53] vuoksi.
-- Niin, kun ei teillä ollut mitään hänelle antamista; mutta kun
näyttäydytte hänelle pitseihin puettuna...
-- Saanko siis pitsejä?
-- Ihan varmaan, ja kaikenlaatuisia... Kauniit hohtokivikoristeiset
renkaat korvissa...
-- Saanko siis kauniit hohtokivikoristeiset korvarenkaat?
-- Saatte kyllä.
-- Samanlaisetko kuin tuolla markiisittarella on, joka joskus tulee
ostamaan hansikkaita myymälästämme?
-- Niin juuri ... kauniissa vaunuissa, harmaantäplikkäät hevoset
edessä, kaksi komeata lakeijaa, pikku neekeri, ja ratsaspalvelija
edellä, rusoväriä ja mustamia poskilla, palvelija laahusta kantamassa.
-- Tanssiaisiinko?
-- Tanssiaisiin, oopperaan, teatteriin ... (hänen sydämensä jo
hykähti ilosta...)
-- Sinä hypistelet jotakin paperia sormiesi lomissa. Mikä se on?
-- Eipä mikään.
-- Näyttääpähän olevan.
-- Se on kirjelippu.
-- Ja mitä varten?
-- Teitä varten, jos olisitte hiukan utelias.
-- Uteliasko? Olenpa hyvinkin; näytähän (hän lukee). Tavatako minut?
Se ei käy päinsä.
-- Messuun mennessä.
-- Mamma on aina mukanani. Mutta jos hän tulisi tänne jotenkin
varhain aamulla; minä nousen ensimmäisenä ja olen konttorissa
ennenkuin muut ovat nousseet...
Hän tulee, hän miellyttää; eräänä kauniina päivänä, hämärissä,
tyttönen katoaa, ja minulle maksetaan kaksituhatta taaleriani...
Mitä hulluja! Sinulla on tuo taito, ja sinä olet leivän puutteessa!
Etkö häpeä? raukka!... Muistin koko joukon lurjuksia, jotka eivät
sinnepäinkään pystyneet rinnalleni ja kuitenkin olivat upporikkaita.
Minä olin karkeassa kamelottinutussa ja he samettipuvussa; he
nojailivat kultanuppiseen tahi linnunnokka-kahvaiseen keppiin ja
heillä oli Aristoteles tahi Platon[54] sormessa. Ja mitä he kuitenkin
ennen olivat miehiään? Viheliäisiä musikantteja; nyt he ovat kuin
aatelisherroja. Silloin tunsin itsessäni rohkeutta, hengen nousua,
älyn terävyyttä ja kykyä kaikkeen; mutta ilmeisesti nuo onnelliset
mielentilat eivät olleet pysyväisiä, sillä tähän saakka en ole
kyennyt päättämään mitään mainittavaa uraa. Oli miten oli, nuo
seikat ovat usein aiheena yksinpuheluissani, joita voitte kehitellä
ja selitellä miten mielenne tekee, kunhan vain teette niistä sen
johtopäätöksen, että tiedän, mitä on itsensä halveksiminen eli tuo
omantunnon vaiva, joka johtuu luonnon meille jakamien lahjojen
hyödyttömiksi jättämisestä: se on kaikista julmin. Olisi melkein yhtä
hyvä, että olisi jäänyt kerrassaan syntymättä.
(Kuuntelin häntä, ja hänen esittäessään parittajan ja tämän
viettelemän nuoren tytön kohtausta, riehui rinnassani kaksi
vastakkaista tunnevirtausta, enkä tiennyt, antaisinko vallan
naurunhalulle vai suuttumuksen puuskalle. Minun oli tukala olla;
monet kerrat esti naurunpurskahdus suuttumukseni purkautumasta
esiin, monet kerrat päätti sydämeni pohjalta kohoava suuttumus
naurunpurskahduksen. Moinen älyn terävyys ja moinen halpamielisyys,
niin oikeat ja vuoroin taas niin kierot ajatukset, niin
perinpohjainen tunteiden turmelus, niin täydellinen riettaus ja niin
tavaton suorapuheisuus saivat minut ymmälle. Hän huomasi minussa
vallitsevan ristiriidan ja kysyi minulta:) Mikä teitä vaivaa?
Minä. Ei mikään.
Hän. Mielenne näyttää olevan kuohuksissa.
Minä. Niin onkin.
Hän. No mutta minkä neuvon minulle annatte?
Minä. Että puhutte jostakin muusta. Voi, mihin viheliäiseen tilaan
olette alentunut, onneton!
Hän. Myönnän sen. Mutta älkäähän kuitenkaan liiaksi surko tilaani;
kun puhuin teille avomielisesti, niin ei ollut tarkoitukseni
pahoittaa mieltänne. Noiden ihmisten parissa ollessani olen tehnyt
vähän säästöjä. Muistakaahan, ettei minulla ollut mitään tarpeita, ei
kerrassaan mitään, ja että minulle annettiin niin paljon taskurahoja.
(Hän alkoi taas lyödä otsaansa toisella nyrkillään, purra huultansa
ja harhailevin katsein mulkoilla kattoon, jatkaen:) Se oli minulle
suorastaan liiketoimi; olen pannut yhtä ja toista säästöön; mikäli
aikaa kului, sikäli sain enemmän kerätyksi.
Minä. Menetetyksi, kai tahdotte sanoa.
Hän. En, en, kerätyksi. Rikastuuhan sitä joka hetki: yksi elonpäivä
vähemmän tahi taaleri lisää, se on aivan sama. Pääasia on, että
esteettömästi saa käydyksi tarpeellaan, _o stercus pretiosum!_
Kas siinä elämän suuri tulos kaikissa säädyissä. Viimeisellä
hetkellä kaikki ovat yhtä rikkaita: sekä Samuel Bernard,[55]
joka riistäen, raastaen ja vararikoin kerää ja jättää jälkeensä
kaksikymmentäseitsemän miljoonaa kullassa, että Rameau, joka
ei jätä jälkeensä mitään, ja jolle armeliaat ihmiset hankkivat
sen käärinliinankin, johon hänet peitetään. Kuollut ei kuule
kirkonkellojen soittoa; turhaan sata pappia hänen tähtensä huutaa
kurkkunsa käheäksi, turhaan hänen edellään ja jäljessään kulkee pitkä
jono palavia soihtuja; hänen sielunsa ei astele juhlamenojen ohjaajan
rinnalla. Maadunko marmorin alla vai maan povessa, niin maadun
yhtäkaikki. Onko minulla arkkuni ympärillä punaiset orpolapset ja
siniset orpolapset,[56] vai eikö ole ketään, mitäpä siitä? Ja sitten,
näettehän tämän ranteen. Se oli niin lemmon kankea; nämä kymmenen
sormea, ne olivat kuin yhtä monta puiseen kämmeneen lyötyä palikkaa;
ja nämä jänteet, ne olivat kuin vanhat nahkanuorat, kuivemmat,
kankeammat, taipumattomammat kuin sorvarin pyöränsä ympärillä
käyttämät; mutta minäpä olen niitä niin vaivannut, niin murjonut ja
vatvonut. Etkö aio liikkua? Mutta minäpä, jumaliste, sanon, että
sinun täytyy liikkua, ja siitä et pääse mihinkään...
(Ja tämän sanoessaan oli hän oikealla kädellään tarttunut vasemman
sormiin ja ranteeseen ja taivutteli niitä ylös- ja alaspäin; sormien
päät koskettivat käsivartta, niiden nivelet rusahtelivat; pelkäsin,
että niiden luut eivät enää koskaan asettuisi sijoilleen.)
Minä. Varokaa, -- sanoin hänelle, -- teette vielä itsestänne
raajarikon.
Hän. Älkää pelätkö! Ne ovat siihen harjaantuneet. Jo kymmenen vuotta
olen niille näyttänyt vielä paljon pahempaakin kyytiä. Vastoin
tahtoaankin on niiden riiviöiden vain täytynyt siihen tottua ja oppia
asettumaan koskettimille ja lentelemään soittimen kielillä. Niinpä se
nyt käy kuin käykin.
(Samalla hän asettuu viulunsoittajan asentoon; hän hyräilee
ääneen erästä Locatelli'n[57] allegroa; hänen oikea käsivartensa
jäljittelee jousen liikkeitä; vasen käsi sormineen näyttää
liikuskelevan edes takaisin pitkin soittimen kaulaa. Jos hän tulee
vetäisseeksi epäpuhtaan sävelen, niin hän pysähtyy, hän pingoittaa
tahi höllittää kieltä, hän näpäyttää sitä kynnellään, koettaakseen,
onko se vireessä; hän jatkaa kappaletta siitä, mihin sen keskeytti.
Hän polkee tahtia jalallaan, pää, jalat, kädet, käsivarret, koko
hänen ruumiinsa teutaroi samoin kuin olette joskus _concert
sprituelissä_[58] nähneet Ferrari'n[59] tahi Chiabranin[60] tahi
jonkun muun soittotaiturin kouristuksentapaisissa liikkeissä,
näyttäen olevan samassa kidutuksen tilassa ja tehden minuun melkein
saman tuskallisen vaikutuksen; sillä eikö ole tuskallista nähdä
ikäänkuin kiduttajan kourissa se henkilö, joka koettaa kuvata meille
jotakin nautintoa? Laskekaa verho tuon miehen ja minun väliin, jottei
minun tarvitse häntä nähdä, jos hänen välttämättä pitää edessäni
näytellä piinapenkkiin vedettyä rikoksentekijää. Jos kesken noiden
levottomien liikkeiden ja noiden huudahdusten sattui jokin hidastuma,
jokin tuollainen sulosointuinen kohta, jossa jousi liukuu verkalleen
useilla kielillä yhtaikaa, niin levisi hänen kasvoilleen hurmiomainen
ilme, hänen äänensä vienoni, hän kuunteli itseään ihastuneena; ihan
varmaan soinnut kaikuivat hänen korvissaan ja minunkin korvissani.
Sitten hän pisti soittimensa vasempaan kainaloonsa samalla kädellä,
missä hän sitä piti, laski alas oikean kätensä jousineen ja sanoi
minulle:) Noh! Mitäs tästä arvelette?
Minä. Mainiota!
Hän. Näyttäähän se sujuvan; se soi jokseenkin niin kuin muillakin...
(Ja samassa hän kyyristyi kuten soittoniekka asettuessaan klaverin
ääreen.)
Minä. Pyydän, säästäkää itseänne ja minua.
Hän. En, en; kun kerran olen saanut teidät käsiini, täytyy teidän
kuunnella minua. En huoli kiitoksesta, joka minulle annetaan,
tietämättä miksi. Sitten kehutte minua varmemmalla vakaumuksella, ja
niin saan ehkä oppilaan lisää.
Minä. Minulla on niin vähän tuttavia. Te väsytätte itsenne aivan
hukkaan.
Hän. Minä en väsy koskaan.
(Kun näin, että yritykseni sääliä miestä -- viulusonaatin esitettyään
hän näet oli aivan läpimärkänä hiestä -- olisivat turhat, päätin
antaa hänen tehdä tahtonsa. Siinä hän nyt istui klaverin ääressä,
polvet koukussa, pää pystyssä, katsellen kattoon, niinkuin hän siellä
olisi nähnyt nuottipartituurin, laulaen, soitellen alkuhaavelmiaan,
esittäen jotakin Alberti'n[61] tahi Galuppi'n[62] kappaletta, en
tiedä kummanko. Hänen äänensä liikkui tuulen nopeudella, ja sormet
lentelivät koskettimilla, milloin heittäen diskantin ja rummuttaen
bassoa, milloin heittäen säestysosan ja palaten taas diskanttiin.
Intohimot ajelivat toisiaan hänen kasvoillaan; niillä saattoi
eroittaa hellyyttä, suuttumusta, nautintoa, tuskaa; saattoi tuntea
piano- ja fortekohdat, ja minua taitavampi kuulija olisi aivan
varmaan tuntenut kappaleen sen rytmistä, luonteesta, hänen kasvojensa
eleistä ja muutamista laulun hahmosävelistä, joita häneltä silloin
tällöin pääsi kuuluviin. Mutta omituisinta oli, että hän toisinaan
haparoi, aloitti uudestaan, niinkuin olisi erehtynyt, ja harmitteli,
ettei tuo samainen kappale enää ollut täysin hänen sormiensa
hallittavissa.) No niin, -- sanoi hän, ojentautuen jälleen suoraksi
ja pyyhkien hikipisaroita, jotka valuivat pitkin hänen poskiaan,
-- näettehän, että meilläkin osataan sijoittaa enennetty kvartti,
ylinouseva kvintti, ja että kvinttisarjain tasoitus ei ole meille
mitään outoa. Nuo enharmooniset sävelkulut, joista setä rakas on
pitänyt niin suurta huutoa, eivät ole ylivoimaisia vaikeuksia; niistä
kyllä suoriudumme.
Minä. Olette nähnyt paljon vaivaa näyttääksenne minulle, että olette
sangen taitava; olisinhan toki varsin hyvin voinut uskoa teidän
pelkkää sanaannekin.
Hän. Sangen taitava! En toki! Ammattini tosin taidan kutakuinkin, ja
siinäpä sitä onkin enemmän kuin tarpeeksi; sillä onko tässä maassa
pakko osata sitä mitä opettaa?
Minä. Ei enempää kuin sitäkään, mitä oppii.
Hän. Oikein, hitto vie! Aivan oikein! Kuulkaas, herra filosofi, käsi
omalletunnollenne, sanokaa suoraan: oli aika, jolloin ette ollut
äveriäs[63] niinkuin nykyään.
Minä. Enpä vielä kovinkaan.
Hän. Mutta ettepä menisi enää Luxembourgiin[64] kesällä...
Muistattehan?...
Minä. Olkaahan vaiti! Kyllä muistan.
Hän. Harmaa nukkaverkainen lievetakki yllä.
Minä. Niin, niin.
Hän. Nukkavieru toiselta sivulta, hihansuut rikki ja jalassa mustat
villasukat, takaa valkealla langalla parsitut.
Minä. Ka niin, niin; aivan niinkuin suvaitsette.
Hän. Mitä teitte silloin Allée des Soupirs[65] käytävällä?
Minä. Aika surkean vaikutuksen.
Hän. Sieltä lähdettyänne tallustelitte jalan katukivillä?
Minä. Niinpä niin.
Hän. Annoitte matematiikan tunteja?
Minä. Osaamatta sitä sanaakaan. Sitähän kai tahdoitte tietää, eikö
niin?
Hän. Niin juuri.
Minä. Opin itse opettaessani muita, ja pääsin eräiden oppilasten
kanssa hyviin tuloksiin.
Hän. Mahdollista; mutta musiikin ei ole laita sama kuin algebran tahi
geometrian. Nyt, kun olette suuri herra...
Minä. Enpä niinkään suuri.
Hän. Kun teillä on rahoja taskussa...
Minä. Varsin vähän.