_Vertumnis, quotquot sunt, natus iniquis_.
(Horat. Serm. Lib. II. Sat. VII, v. 14.)
Olipa ilma kaunis tahi ruma, niin on tapanani lähteä kello viiden
vaiheilla iltapäivällä Palais Royaliin[1] kävelemään. Minut siellä
näkee aina yksin, vaipuneena haaveisiin d'Argenson-penkillä.[2]
Keskustelen itseni kanssa politiikasta, rakkaudesta, aistikkuudesta
tahi filosofiasta; lasken henkeni siivet rentonaan vallattomaan
lentoonsa; annan sen vapaasti seurata ensimmäistä päähäni pälkähtävää
ajatusta, järkevää tahi houkkamaista, samoin kuin puiston Allée
de Foi-käytävällä näkee, miten nuoret elostelijamme astelevat
kevytmielisen näköisen, naureskelevan, vilhusilmäisen, nykerönenäisen
naikkosen kintereillä, heittävät tämän ja koettavat toista,
narrailevat heitä kaikkia, ottamatta heistä ketään. Ajatukseni, ne
ovat minun naikkoseni.
Jos sattuu kovin kylmä tahi sateinen sää, etsin suojaa Café de la
Régencestä.[3] Siellä katselen huvikseni shakinpelaajia. Pariisi on
se maailman paikka, ja Café de la Régence se Pariisin paikka, jossa
tätä peliä parhaiten pelataan. Siellä Reyn[4] pöytien ääressä iskevät
vastakkain syvällinen Légal,[5] terävä Philidor,[6] perusteellinen
Mayot;[7] siellä näkee hämmästyttävimmät nopansiirrot ja kuulee
pahimmat roskapuheet; sillä jos voi olla älykäs mies ja samalla
suuri shakinpelaaja, kuten Légal, niin saattaa myöskin olla suuri
shakinpelaaja ja samalla tyhmyri, kuten Foubert[8] ja Mayot.
Eräänä iltapäivänä olin siellä, katselin ahkerasti, puhuin vähän
ja kuuntelin niin vähän kuin suinkin saatoin, kun minua kääntyi
puhuttelemaan eräs kaikkein eriskummaisimpia ihmisiä tässä maassa,
johon Jumala toki ei ole sellaisten puutetta luonut. Hänessä
on yhtyneenä ylevyyttä ja halpamaisuutta, tervettä järkeä ja
mielettömyyttä; kunniallisuuden ja heittiömäisyyden käsitteet
lienevät perin kummasti sekaisin hänen päässään, sillä hän näyttää
luonnon hänelle lahjoittamia hyviä ominaisuuksia, kopeilematta
niillä, ja siltä saamiaan huonoja, häpeämättä niitä. Muutoin hänellä
on vankka ruumiinrakenne, erinomaisen hehkuva mielikuvitus ja
tavattoman voimakkaat keuhkot. Jos joskus joudutte hänen seuraansa,
eikä hänen omituisuutensa houkuttele teitä jäämään, niin varmaan
tukitte korvanne sormillanne tahi lähdette pakoon. Taivas, mitkä
hirvittävät keuhkot!
Ei mikään ole vähemmin hänen näköistään kuin hän itse. Toisinaan
hän on laiha ja surkastunut kuin hivutustaudin viimeisellä asteella
oleva potilas; hänen poskiensa läpi voisi laskea, montako hammasta
hänellä on; luulisi, ettei hän ole syönyt moneen päivään, tahi että
hän juuri on päässyt trappelaisluostarista.[9] Kuukautta myöhemmin on
hän lihava ja pyylevä kuin olisi aina istunut jonkun raharuhtinaan
ruokapöydässä tahi ollut suljettuna bernhardilaisluostariin.[10]
Tänään likainen paita päällä, housut rikki, ryysyisenä, melkein
kengittä, hän astelee allapäin, hän hiipii pois näkyviltä; tekisi
mieli huutaa hänet luokseen ja antaa hänelle almu. Huomenna
puuteroituna, kengät jalassa, käherrettynä, hienosti puettuna, hän
kävelee pää pystyssä, hän näytteleiksen, ja häntä melkein luulisi
säädylliseksi ihmiseksi.
Hän elelee yksin päivin, surullisena tahi iloisena, aina asianhaarain
mukaan. Aamuisin, noustuaan, on hänen ensi huolenaan, mistä
saisi päivällisaterian; sen syötyään miettii hän, mihin menisi
illalliselle. Yöstä hänellä myöskin on huolensa: joko hän palaa jalan
pienelle ullakolle, jossa hän asuu, ellei emäntä, pitkästyneenä
odottamaan vuokraansa, ole vaatinut avainta häneltä pois; tahi hän
painuu johonkin etukaupungin kapakkaan, jossa odottelee päivää
leipäkannikan ja oluthaarikan ääressä. Kun hänellä, niinkuin joskus
sattuu, ei ole kuutta sou'ta[11] yömajarahaa taskussa, niin hän
turvautuu johonkin tuttavaan ajuriin tahi jonkun aatelisherran
kuskiin, joka antaa hänelle vuoteen oljilla, hevostensa vieressä.
Seuraavana aamuna hänellä vielä on osa patjaansa hiuksissaan.
Lämpimänä vuodenaikana hän harppailee koko yön edestakaisin le
Coursia[12] tahi les Champs-EIyséesta.[13] Päivän tullen hän jälleen
ilmestyy kaupunkiin, valmiiksi puettuna eiliseltään täksi päivää, ja
tämänpäiväiseltään monestikin koko loppuviikoksi.
Minä puolestani en osaa panna arvoa tuollaisille originaaleille;
toiset ottavat heidät läheisiksi tuttavikseen, jopa ystävikseenkin.
Heitä tavatessani saatan jäädä heidän seuraansa kerran vuodessa,
koska heidän luonteensa on räikeästi erilainen kuin muiden ja
he tuottavat vaihtelua tympäisevään samanmallisuuteen, jonka
kasvatuksemme, seuraelämämme sovinnaissäännöt, perinnäiset
säädyllisyysvaatimuksemme ovat keskuuteemme luoneet. Jos heistä joku
ilmestyy johonkin seuraan, niin hän on kuin hiukkanen hapatusta,
joka panee kaikki käymistilaan ja palauttaa jokaiselle osan
hänen luontaista yksilöisyyttään. Hän ravistelee hereille, panee
liikkeelle, pakottaa kiittämään tahi laittamaan; hän ajaa esiin
totuuden, tekee kunnon ihmiset tunnettaviksi, paljastaa konnat;
silloinpa järkimies kuuntelee, ja pääsee selville siitä, mitä kukin
on miehiään.
Tämän olin tuntenut jo kauan. Hän seurusteli eräässä talossa, johon
hänen taitonsa oli avannut hänelle pääsyn. Siinä oli yksi ainoa
tytär. Hän vannoi isälle ja äidille naivansa heidän tyttärensä. Nämä
kohauttelivat olkapäitään, nauroivat hänelle vasten naamaa, sanoivat
hänelle, että hän oli hullu; ja kuitenkin näin hetken, jolloin se oli
tehty. Hän tahtoi minulta lainaksi muutamia kultakolikoita; annoin
ne hänelle lahjaksi. Hän oli, ties miten, hankkinut itselleen pääsyn
eräisiin kunniallisiin perheisiin, joissa hänellä oli paikkansa
varattuna ruokapöydässä, mutta sillä ehdolla, ettei hän puhuisi
saamatta siihen lupaa. Hän oli vaiti ja söi kiukuissaan; ja olipa
mainiota nähdä hänet tuossa pakkotilassa. Jos hänen teki mieli rikkoa
sopimus ja hän avasi suunsa, niin kaikki pöytäkumppanit heti ensi
sanan kuullessaan huudahtivat: _Rameau!_ Silloin raivo säihkyi hänen
silmistään, ja hän rupesi taas syömään kahta kiukkuisemmin.
Olitte uteliaat tietämään miehen nimen, ja nyt sen tiedätte:
hän on tuon kuuluisan säveltäjän[14] veljenpoika.[15] Setähän
on pelastanut meidät kirkkolaulusta, jota olimme veisailleet jo
enemmän kuin sata vuotta; hän on kirjoittanut musiikin teoriasta
paljon tolkuttomia haavelmia ja hämäriä totuuksia, joista ei hän
eikä kukaan muu koskaan ymmärtänyt mitään, ja häneltä meillä on
moniaita oopperoita, joissa on sulosointua, laulunpätkiä, hajanaisia
ajatuksia, melua, lentokohtauksia, riemusaattoja, raketteja,
juhlakomeutta, kuiskauksia, voittoja, niin että ihan hengästyy,
-- ja tanssinsäveliä, jotka tulevat olemaan kuolemattomia; hänen
haudattuaan firenzeläisen,[16] vievät hänet hautaan italialaiset
musiikkitaiturit,[17] jota seikkaa hän aavisti, ja se teki hänet
synkäksi, suruiseksi, äkäiseksi; sillä ei kukaan, ei edes kaunotar,
joka herätessään huomaa näppylän nenänsä päässä, ole niin pahalla
tuulella kuin taiteilija, jota uhkaa vaara menettää maineensa vielä
eläessään, kuten Marivaux[18] ja Crébillon nuorempi[19] todistavat.
Hän puhuttelee minua: "Kas, kas! Tekö täällä, herra filosofi! Ja mitä
teette täällä näiden tyhjäntoimittajien joukossa? Hukkaatteko tekin
aikaanne puupalasten työntelemiseen?" (Siten nimitetään halveksivasti
shakin tahi damipelin pelaamista.)
Minä. En; mutta kun minulla ei ole parempaa tehtävää, niin katselen
huvikseni hetkisen niitä, jotka työntelevät niitä hyvin.
Hän. Siinä tapauksessa teillä harvoin on hauskaa: muut paitsi Légal
ja Philidor eivät siinä kykene mihinkään.