Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1921.
Johdanto.
Jos koettaisi yhteen sanaan mahduttaa sen, mikä oli ominaisinta
_Diderotin_ henkiselle ihmiselle, niin tuskinpa voisi keksiä
sattuvampaa ja tyhjentävämpää sanaa kuin on Voltairen hänestä
käyttämä nimitys: _Le Pantophile_, kaiken rakastaja tahi harrastaja.
Diderot, jos kukaan, olisi saattanut itsestään täydellä oikeudella
sanoa: _nihil humani a me alienum puto_, en pidä mitään inhimillistä
itselleni vieraana. Harvinainen henkinen pirteys ja liikkuvaisuus,
harrastusten monipuolisuus ja laajuus se meistä juuri on hänen
keskeisin ominaisuutensa, sitä me hänessä eniten ihmettelemme
katsellessamme hänen elämäntyötänsä yhtenä kokonaisuutena. Hänet
oli varmaankin kaitselmus ennakolta määrännyt ensyklopedian
päätoimittajaksi, sillä hän oli todellakin ensyklopedinen
henki. Ja tuskin vähemmin ihmetyttää hänen kerrassaan tulviva
tuotteliaisuutensa, se tuokiosepittäjänomainen helppous, jolla
hänen ajatuksensa työskenteli ja hänen kynänsä kiinnitti ajatukset
paperille, hänen tavaton työkykynsä, se tarmo ja sitkeys, jolla hän,
ulkonaisista vastuksista ja vaikeuksista lannistumatta, uskollisesti
suoritti loppuun aloittamansa suurtyön.
Viimeksimainittu avu oli hänellä varmaankin perittyä
rotuominaisuutta. Hän oli näet langreslaista, kunnollisuudestaan
ja työteliäisyydestään tunnettua käsityöläissukua. Hän syntyi
veitsisepän poikana vuonna 1713. Käytyään kotikaupunkinsa
jesuiittakoulun, siirtyi hän Pariisiin opintojansa jatkamaan. Ensin
oli hänen määrä antautua papin uralle, mutta kun jumaluusopilliset
opinnot eivät hänen mieltään kiinnittäneet, piti hänen, lukiokurssin
päätettyään, opiskella lakitiedettä. Mutta ei lakimiehenkään toimi
häntä miellyttänyt, eikä hänellä yleensä ollut halua minkään määrätyn
ammatin valitsemiseen, työskentelynsä rajoittamiseen millekään
erikoisalalle. Hän rakasti opinnoita, eikä muuta pyytänyt kuin saada
laajentaa ja kartuttaa tietojansa. Vapaaseen monipuolisten tietojen
hankkimiseen kirjoista, mutta varsinkin elävästä elämästä käyttikin
hän sitten kymmenkunnan vuotta, hankkien niukan toimeentulonsa
yksityistunneilla, lyhemmän aikaa kotiopettajan toimella, mitä
kirjavimmilla kirjallisilla tilapäistöillä, kustantajille
suorittamillaan käännöksillä ja -- keinotteluillakin. Käännöksistä
on huomattavin englantilaisen Shaftesburyn v. 1699 julkaiseman
moralifilosofisen tutkielman ranskannos. Vähitellen sai kuitenkin
hänen kirjallinen tuotantonsa yhä selvemmän omintakeisuuden leiman.
Filosofia keskitti hänen harrastuksensa yhä enemmän puoleensa. Hän
julkaisi tutkielmat _Pensées philosophiques_ (Filosofisia mietteitä)
ja _Lettre sur les aveugles_ (Kirje sokeista). Näissä lausumiensa,
vaarallisina pidettyjen uskonnollis-siveellisten mielipiteiden vuoksi
suljettiin hänet muutamiksi kuukausiksi Vincennesin linnaan. Sieltä
päästyään hän tyynesti jatkoi siitä mihin oli lopettanut, julkaisten
v. 1751 tutkielman _Lettre sur les sourds-muets_ (Kirje kuuromykistä).
Jo samana vuonna ilmestyi myöskin ensimmäinen nide sitä suurteosta,
ensyklopediaa, tietosanakirjaa, jonka toimittamiseen hän sitten,
vastustajain vainon alaisena ja lopulta avustajainsa yksin
heittämänä, uhrasi työnsä ja voimansa aina vuoteen 1765 saakka.
Mutta ei tämäkään jättiläistyö saanut anastetuksi hänen aikaansa
ja harrastuksiansa niin tyystin, ettei niitä olisi häneltä
riittänyt vielä muuhunkin. Hän toimi kirjallisuuden selostajana
ja arvostelijana ystävänsä parooni Grimmin _Correspondance
littéraire_-nimisessä kirjallisessa aikakauslehdessä, hän levitti
sen mukana kaksi omaa romaaniansa: _Jacques le Fataliste_ (Jacques
sallimanuskoja) ja _La Religieuse_ (Nunna), hän kirjoitti siihen
erinomaisen pirteitä ja mielenkiintoisia arvosteluja Pariisin
suurten taidenäyttelyjen taideteoksista; häneltä ilmestyi kaksi
näytelmää: _Le Fils naturel_ (Lehtolapsi) ja _Le Père de famille_
(Perheenisä), sekä sarja filosofisia vuorokeskusteluja, tärkeimpinä
_Le Rêve de d'Alembert_ (D'Alembertin uni), _Entretien d'un père
avec ses enfants_ (Isän keskustelu lastensa kanssa), _Le Neveu de
Rameau_ (Rameaun veljenpoika) ja _Le Paradoxe sur le comédien_
(Paradoksi näyttelijästä) -- viimeksimainittu tosin vasta 1770-luvun
lopulla, ensyklopediatyön jo aikoja päätyttyä, -- lukuunottamatta
monen monituisia pienempiä tilapäiskirjoitelmia. Mainitsematta ei
tässä hänen päätuotteittensa suppeassa luettelossa lopuksi myöskään
ole jätettävä hänen lukuisia kirjeitään ystävättärelleen neiti
Vollandille, jotka eivät ole arvokkaita ainoastaan tyylillisesti
etevimpänä Diderotin kirjallisena teoksena, vaan myöskin verrattomana
lähteenä, josta voimme ammentaa tietoja hänestä itsestään, hänen
elämästään ja seurapiiristään, saada ehjän ja havaannollisen kuvan
hänen persoonallisuudestaan.
Sananen Diderotin merkityksestä ajattelijana ja kirjailijana
saakoon tässä katsahduksessamme vielä sijansa -- lähemmäksi
tutustumiseksi viittaamme prof. _Yrjö Hirnin_ Diderot-elämäkertaan.
Olemme jo huomauttaneet hänen suurta henkistä liikkuvaisuuttaan,
hänen harrastustensa laajuutta ja monipuolisuutta. Tämä oli
hänellä kieltämättä tavallaan suuri avu ja ansio; olihan se m.m.
välttämätön edellytys hänen menestykselliselle toiminnalleen
ensyklopedian toimittajana. Mutta oli sillä toisaalta myöskin
varjo- ja haittapuolensa, epäedulliset vaikutuksensa. Siinä oli näet
hänen rajoituksensakin. Se esti häntä keskittämästä runsaita älyllisiä
lahjojaan millekään määrätylle erikoisalalle ja syventymästä siihen.
Ylimalkaan hänellä ei ollut malttia siihen vakavaan ajatustyöhön
ja mietiskelyyn, jota ehjän ja kypsän mestariteoksen luominen
ehdottomasti lahjakkaimmaltakin edellyttää. Siitä johtuu, että hänen
tuotantonsa enimmältä osaltaan tekee epätäydellisen, epävalmiin,
katkelmallisen vaikutuksen, ja ettei hän aina jaksa kirjailijana
kohota kaikkein etevinten tasolle. Mutta tästä huolimatta on
tinkimättä tunnustettava, että hänen vaikutuksensa omaan aikaansa ja
myöhempiin aikoihin on ollut sangen suuri ja yhä kasvanut, mikäli
hänen teoksiansa on perusteellisemmin tutkittu ja opittu tuntemaan.
Tämä seikka taas saa selityksensä siitä, että hän monella alalla
ensimmäisenä puki omassa ajassaan liikkuvat aatteet sanoihin
ja älynsä terävyydellä, neronsa kaukonäköisyydellä oivalsi ja
aavisti useita sellaisia aatteita, joita vasta myöhempi aika
on täydellisemmin kehitellyt. Niinpä hän esim. näytelmiinsä
liittämissään esteettisissä tutkielmissa on aavistellut
näyttämötaiteen tulevaisuudentehtäviä, ja "paras osa oman aikamme
näytelmäkirjallisuutta kuuluu juuri sen todellisuustajuisen, vakavan
porvarillisen näytelmän alaan, jonka olemusta Diderot koetti
tutkielmissaan luonnehtia" (Hirn, s. 66). Ja d'Alembertin kuviteltuun
uneen on hän "mahduttanut kaiken, mitä hänen oma ajatuksensa on
osannut aavistaa niistä uusista suurista perusopeista, joita ovat
paljoa myöhemmin tieteellisesti muodostelleet Goethe, Lamarck ja
Darwin" (Hirn, s. 72). "Hän oli romantikko ennen romantikkoja ja
todellisuudenkuvailija ennen varsinaisia realisteja, hän edusti
omaa aikaansa ja hän ennusti tulevia aikoja, hän oli sanalla sanoen
rikaslahjaisin, laajakatseisin ja liikkuvin suuren vuosisatansa
suurista kirjailijoista" (Hirn, s. 85).
Ulkonaisista vaiheista, merkillisistä tapahtumista Diderotin elämä
ei ollut rikas. Se kului alituisessa henkisessä uurastelussa sekä
seurustelussa hengenheimolaisten ja ystävien kanssa Pariisissa ja
parilla sen läheisyydessä olevalla, ystävien omistamalla maatilalla.
Vain kerran eläessään poistui hän kauemmas ja pitemmäksi aikaa tästä
seurapiiristään ja rakkaasta Pariisistaan. Vuonna 1773 hän näet
lähti matkalle Pietariin, mieskohtaisella käynnillä osoittaakseen
kiitollisuuttaan Venäjän keisarinnalle Katarina II:lle, jolle
hänen oli onnistunut saada erittäin edullisilla ehdoilla myydyksi
kirjastonsa, ja joka muutoinkin monella tavalla oli osoittanut
hänelle suosiotaan ja luottamustaan. Palattuaan seuraavana vuonna
tältä matkaltaan hän jatkoi vielä kymmenen vuotta entistä uutteran
kynäilijän elämää entisessä ympäristössään, josta vähitellen ystäviä
ja aatetovereita ainaiseksi poistui ennen häntä. Vuonna 1784 päättyi
sitten äkkiä hänen runsas ja hedelmällinen päivätyönsä.
Kaikkein merkillisimpiä Diderotin hengen tuotteista on epäilemättä
se filosofinen vuoropuhelu, johon tutustumisen tämä kirja tahtoo
tehdä suomenkieliselle lukijalle mahdolliseksi. Sitä on sanottu
lajissaan mestarillisimmaksi, mitä on kirjoitettu sitten Platonin
aikojen (J. Morley, -- Hirn, s. 69), "kaikkein katkerimpiin
kuuluvaksi satiiriksi, mitä on milloinkaan kirjoitettu" (Hirn,
s. 76), maailmankirjallisuuden ihmeellisimpiin luettavaksi
vuorokeskusteluksi, joka "on niin täynnä sattuvia huomioita
kosketelluista asioista, niin täynnä loistavan älykkäitä
päähänpälkähtämiä ja niin täynnä hullunkurisen haaveellista
hirtehishuumoria, että on kuin juhlaa lukea sitä uudelleen, kuinka
monet kerrat sen ennen liekin lukenut" (Hirn, s. 75). On siis täysi
syy koettaa tässä lyhyesti selvittää tuon kehutun mestariluoman
merkitystä ja aatesisällystä, koettaa huomauttaa, mitä Diderot tällä
teoksellaan oikeastaan on tahtonut sanoa ja tarkoittanut.
Vuorokeskustelun päähenkilö on Diderotin puhetoveri, suuren
säveltäjän ja musiikkiteoretikon Jean-Philippe Rameaun veljenpoika.
Hän on todella elänyt, historiallinen henkilö. Hänestä ja hänen
elämästään ovat uudemmat tutkimukset hankkineet meille seuraavat
tiedot:
_Jean-François Rameau_ syntyi Dijonissa 1716. Isä, Dijonin urkuri,
tahtoi pojasta musiikkimiestä, ja tämä sai jo varhain soitella viulua
kaupungin pihoilla ja talojen porraskäytävissä sekä kaupunkilaisten
tanssitilaisuuksissa. Lapsena oli hän hyvin sievän näköinen, mutta
nuoruusvuosina isorokko runteli kasvot aivan peloittavan rumiksi.
Latina ja kreikka eivät häntä oppilaana kaupungin jesuiittakoulussa
maittaneet. Äitinsä kuoltua hän lähti parinkymmenen vanhana
maailmalle, ruveten ensin sotamieheksi ja käyden sitten vähän aikaa
pappisseminaaria. Kujeittensa vuoksi hän näkyy tulleen sieltä
erotetuksi, ja pian hän sitten vaelluksillaan joutui Pariisiin, missä
hänen täytyi toimeentulokseen turvautua kuulun setänsä apuun. Tämä
koetti antaa hänelle hyvän taiteilijakasvatuksen, mutta veljenpojassa
ei ollut miestä käyttämään sitä hyväkseen. Taiteilijalahjoja
häneltä tosin ei puuttunut, eikä järjen terävyyttäkään, mutta hän
oli laiska, nautinnonhimoinen ja siveellisesti ryhditön. Aluksi
hän kyllä näyttää ansainneen leipänsä musiikin opettajana, mutta
turvautui pian mukavampaan keinoon hankkia se loisena ja ilveilijänä
ylhäisten rikasten taloissa. Vallattoman elämänsä vuoksi jouduttuaan
rettelöihin poliisin kanssa hän näyttää pitemmäksi aikaa poistuneen
Pariisista ja matkustelleen eri tahoilla Ranskassa ja ulkomaillakin.
Pariisiin palattuaan hän julkaisi kokoelman pieniä
klaverisävellyksiä. Kustantajaksi hänen onnistui saada rikas
finanssimies Bertin d'Antilly, jonka tuttavuuteen yhteiset
teatteriharrastukset olivat hänet vieneet. Rakastajattarensa, Comédie
Françaisen pikku näyttelijättären, neiti Husin etuja ajaakseen Bertin
pani toimeen useita teatteriskandaaleja palkattujen kättentaputtajien
avulla y.m.s. siisteillä keinoilla, ja uskollisina kätyreinä näissä
hommissa oli hänellä tuo aina nälkäinen Rameau ynnä muita hänen
tapaisiaan olentoja, joilla siitä hyvästä oli vakinainen sijansa
epäilyttävän taiteenystävän ruokapöydässä.
Nelivuotisen avioliiton jälkeen Rameau menetti vaimonsa ja ainoan
lapsensa samana vuonna. Viheliäisissä taloudellisissa oloissa elää
kituutti hän eteenpäin. Puute pakoitti hänet vihdoin runoilijaksikin.
Hän sepitti _La Raméide_-nimisen runomittaisen elämäkertansa. Se on
silkkaa kerjuurunoutta, jolla rappiolle joutunut, mutta kaikesta
huolimatta tragikoomillisen itsetietoinen soittoniekka-parka pyytää
sulkeutua julkisen ja yksityisen hyväntekeväisyyden suosiolliseen
huomioon. Tätä tekelettään hän sitten myyskenteli Pariisin
kahviloissa, ansaiten siten roposen silloin toisen tällöin. Hän kuoli
luultavasti v. 1770 eräässä hyväntekeväisyyslaitoksessa.
Tähän omituiseen pariisilais-originaaliin oli Diderot tutustunut,
ja hänet on hän vuorokeskustelussaan tahtonut ikuistuttaa, hänestä,
hänen persoonallisuudestaan ja elämänkatsomuksestaan on hän
teoksessaan piirtänyt jälkimaailmalle mestarillisen kuvan, jossa sekä
kuvattavan inhoittavat puolet että ne tunnustusta ja myötätuntoa
ansaitsevat piirteet, joita hänen luonteessaan kaikesta huolimatta
on, saavat ihmeteltävän selvän valaistuksen.
Ilmeistä kuitenkin on jokaiselle lukijalle, ettei Diderotin dialogi
ole vain pelkkä yksilöllinen luonteenkuvaus. Kuten kaikilla hänen
teoksillaan on tälläkin määrätty tendenssinsä, ulkokohtainen
tarkoitusperänsä. Sellaiseenhan viittaa jo tekijän sille antama
satiiri-nimityskin, jota se sävy, mikä Rameaun luonteen kuvauksessa
on, ei tekisi oikeutetuksi. Huomataksemme kehen ja mihin tämä
satiiri on tähdätty, luokaamme silmäys niihin olosuhteisiin, joiden
vallitessa teos on syntynyt.
Diderot kirjoitti sen loppupuolella vuotta 1761. Tämä oli hänen
elämässään vaikea ja tukala ajankohta, kenties raskaampi kestää
kuin mikään muu. Ensyklopedian lukuisain ja katkerain vihamiesten
oli väsymättömillä vehkeillään onnistunut saada aikaan, että sitä
vastaan nostettiin syytös ateismista ja nuorison turmelemisesta.
Tämän johdosta teoksen julkaisuoikeus v. 1759 peruutettiin ja
jo valmistuneiden nidosten myynti kiellettiin. Jos kohta tätä
tuomiota ei pantu ankarasti täytäntöön, oli se kuitenkin teoksen
toimittajalle tuntuva kolahdus, varsinkin kun hän jo ennen oli
menettänyt arvokkaimman avustajansa d'Alembertin. Hän sai nyt yksin
jätettynä katsoa, miten parhaiten taisi viedä perille alkuunpanemansa
jättiläisyrityksen.
Ensyklopedian ja yleensä uudempien filosofisten harrastusten
vihamiesten joukossa oli eräs, joka ilkeästi oli ahdistellut
Diderotia ei ainoastaan ensyklopedistinä, vaan myöskin kirjailijana,
nimenomaan näytelmäin sepittäjänä, ja jolle tällä senvuoksi
erikoisesti oli yhtä toista hampaan kolossa. Se oli _Charles
Palissot de Montenoy_ (1730-1814), nancylainen, melko lahjakas
kirjailija, mutta itserakas ja häijysisuinen mies. Vuonna 1757 oli
hän julkaissut _Petites lettres sur de grands philosophes_ (Pieniä
kirjeitä suurista filosofeista) ja niissä pidellyt pahoin varsinkin
Diderotia sekä filosofina että (hänen vasta ilmestyneen _Le Fils
naturel_ näytelmänsä johdosta) dramaatikkona. Mutta karkeimmilleen
ja häijyimmilleen äityi Palissotin filosofeista laskema pila v. 1760
esitetyssä huvinäytelmässä _Les Philosophes_, jossa heidät kuvataan
häikäilemättömiksi veijareiksi ja roistoiksi, taskuvarkaiksi y.m.;
heidän levittämänsä kielletyn kirjallisuuden joukossa esiintyvät
nimenomaan Diderotin teokset, ja Palissot tunnustaa eräässä
kirjeessään Voltairelle tähdänneensä kappaleellaan etupäässä
Diderotia. -- Alkupuolella vuotta 1761 oli sitten valmistunut
Diderotin näytelmä _Le Père de famille_, ja näyttämöltä esitettynä
epäonnistunut, kärsinyt haaksirikon, mikä seikka tietenkin oli omansa
katkeroittamaan Diderotin mieltä ja verestämään hänen muistiinsa
Palissotin häijyt hyökkäykset.
Näissä oloissa tapaa hän nyt eräänä päivänä Rameaun, jonka Bertin
juuri on ajanut ulos talostaan, ja joka siitä harmissaan purkaa
Diderotille katkeraa sappeaan ja ylenkatsettaan Bertiniä ja hänen
siistiä seurapiiriään kohtaan, antaen Diderotin luoda silmäyksen
tuohon halpamaisten imartelijain, katalien juonittelijain,
haaksirikon kärsineitten taiteilijain ja keskinkertaisten
tusinakirjailijain joukkoon, jossa vihataan ja parjataan kaikkea
tosilahjakkuutta, etevyyttä ja ansiokkuutta, taiteellista niinkuin
tieteellistäkin, ja jossa keitetään kokoon komedioja sellaisia
kuin _Les Philosophes_. Syvällä ihmistuntemuksella luo hän siitä
kuvan, joka on täynnä mitä purevinta ivaa ja karkeaa huumoria, ja
jonka Diderotin järjestelevä ja paranteleva taiteilijakäsi helposti
muodostaa väkeväksi ja tehokkaaksi satiiriksi. Tuossa moraalisesti
rappeutuneitten olentojen joukossa, joka Bertinin talossa pitää
päämajaansa, esiintyy Palissot yhtenä keskeisenä henkilönä,
pääroistona, joka häikäilemättä on kaiken hävyn menettänyt. Huomaamme
siis, että Diderotin teos pääosaltaan on ensyklopedian vihamiehiin
tähdätty pureva satiiri ja lähinnä voimakas vastine Palissotin
vastamainitulle komedialle.
Mutta persoonallisia vihamiehiä tähtäävä satiiri laajenee siinä
vielä yleisemmäksi. Kuta pitemmälle vuoropuhelu kehittyy, kuta
häikäilemättömämmin Rameau paljastaa elämänkatsomuksensa, sitä
selvemmäksi käy Diderotille, että Rameaun ja koko Bertinin joukkion
edustama viheliäinen ja kyynillisen itsekäs materialistinen
onnimoraali ei ole vain tuon ahtaamman piirin toiminnan ohjeena,
vaan vallitsee koko silloisessa yhteiskunnassa. Kaikki ihmiset
ajattelevat sisimmässään samoin kuin Rameau, vaikkeivät yhtä suoraan
ja peittelemättä lausu ajatuksiaan julki. Kaikki toimivat samoin kuin
hän, sillä olosuhteet eivät muuta salli. Koko yhteiskuntaan ja sen
moraaliin siis lopulta tähtää Diderotin satiiri. Kirjallinen satiiri
laajenee Yhteiskunnalliseksi satiiriksi.
Täytyy myöntää, että Diderot nerokkaalla tavalla on osannut käyttää
Rameaun luonteen kuvausta satiirisen tarkoituksensa hyväksi ja
sulattaa nämä molemmat ainekset ehjäksi, yhtenäiseksi taideteokseksi.
Mutta hänen vuoropuhelussaan on nyt vielä kolmaskin aines, joka on
edellämainittujen kanssa välillisemmässä, löyhemmässä yhteydessä:
musiikillis-esteettinen. Diderotin puhetoveri on soittoniekka,
ja Diderot saa siitä keskustelun kuluessa etsimättömän aiheen
kosketellakseen myöskin hänen taidettaan, musiikkia. Tämä oli
päivänpolttava puheenaine, sillä vielä ei ollut tauonnut se eri
musiikkisuuntien: vanhemman, Lulli'n ja Rameaun (sedän) edustaman
ranskalaisen, ja uuden italialaisen suunnan kannattajain välinen
kiivas taistelu, jota Pariisissa oli jo vuosikausia käyty. Ja
kun Rameau, jossa myöskin on olevinaan vähän filosofin vikaa,
ryhtyy noita eri suuntia arvostelemaan ja toisiinsa vertaamaan,
niin sukeutuu keskustelusta sen loppupuolella kokonainen pieni
musiikkitaiteen estetiikka. Joskaan tämä, kuten jo viittasimme, ei
ota oikein sulautuakseen teoksen varsinaiseen satiiriseen ainekseen,
on se semmoisenaan niin kuvaava ja niin elävästi ja lennokkaasti
esitetty, että sen jokainen varmaankin mielihyvin lukenee.
Jos _Le Neveu de Rameau_ on sisällykseltään merkillinen teos, niin
sen tekstin ulkonaiset historialliset vaiheet eivät ole vähemmän
omituiset. Ei liene helppo löytää toista uudemman ajan huomattavaa
kirjallista tuotetta, johon samassa määrässä soveltuisi tuo vanha
lause: _habent sua fata libelli_ (kirjoilla on omat kohtalonsa).
Sen käsikirjoitus jäi Diderotin koko elinajaksi painattamatta.
Mihin se hänen kuoltuaan joutui, sitä ei tiedetä; varmaa vain on,
että silloin oli olemassa ainakin kolme jäljennöstä siitä. Näistä
joutui yksi Diderotin kirjaston mukana Pietariin, ja eräs tämän
jäljennöksen jäljennös kulkeutui omituisia kiertoteitä Weimariin
ja joutui Goethen käsiin, joka sen mukaan käänsi Diderotin teoksen
saksaksi 1805. Goethen saksannoksen käänsi sitten kaksi ranskalaista
(de Saur ja de Saint-Geniès) takaisin ranskaksi (1821), ja tätä
mitä huolimattomimmin ja mielivaltaisimmin suoritettua ranskannosta
pidettiin sitten kotimaassa Diderotin alkuperäisenä tekstinä,
kunnes kustantaja Brièren onnistui todistaa asian oikea laita. Hän
julkaisi teoksen (1823) erään löytämänsä käsikirjoituksen mukaan,
joka oli huonohko jäljennös Diderotin alkuperäisestä. Brièren
teksti jäi sitten kaikkien seuraavien painosten pohjaksi, kunnes
Assézat sattumalta (1875) löysi paremman jäljennöksen ja sen mukaan
julkaisi tekstin. Kolmannen, kaikista arvokkaimman ja parhaan
käsikirjoituksen löysi ja painatti Monval (1891). Vasta siitä lähtien
on käytettävänämme luotettava ja oikea Diderotin vuoropuhelun teksti.
Erinäisissä nyt julkaistun suomennoksen oikeinkirjoitusseikoissa
on noudatettu tälle klassillisten teosten käännöskokoelmalle
yhdenmukaiseksi vahvistettua kantaa.
_E. H._