Hämärä aitta taikka luhdin piiloinen yläkomero tai tuvan kullan
päätypuoleen rakennettu ylikamari oli entisten erämaan tyttärien
kesäisenä asuinmajana. Päivä sai tirkistellä tyttökomeroon vain
syrjäsilmällä pienestä peräseinän ikkunaruudusta, vaikka olisi
mielellään katsonut koko näölläänkin. Ikkunan edessä oli kyllä vain
pieni vaatimaton pöytä, nurkassa sänky ja lattialla jokunen rahi tai
tuoli, mutta orsilla ja seinillä oli tyttärien paras rikkaus, aivan
katsomisen arvoinen. Orret notkuivat ja seinät loistivat koreata
vaatetavaraa, taivaankaaren raitaisista hameista, helmarantuisista
vyölinöistä ja monikirjaisista noukkaraanuista alkaen valkoisiin
karhuaitapaitoihin asti. Hameita, huiveja, paitoja oli kymmenluvuin,
vielä vanttuita ja sukkiakin sekä kirjavia nauhoja.
Ja täällä omakätisesti aherretun rikkautensa suojissa metsäperän
tyttäret nukkuivat kesäiset yönsä punoittaen terveinä ja raikkaina
Jumalan ja kesäpäivän jäljiltä, samoin kuin aitan orret ja seinät
hohtivat heidän kättensä jäljiltä. Juhannuksen aikoina luhdin haltijat
tehostivat ja ilahduttivat kesämajaansa pistellen sinne tänne tuoksuvia
tuomen taikka pihlajan kukkia, ja lauantai-iltoina sekoittui tuomen ja
pihlajan tuoksuun vielä tyttärien savusaunasta tuoma ihana tuntu.
Värikäs hämyinen aitta oli kuin metsäperän pieni pyhättö. Tuomi tai
pihlaja tuoksahti vastaan, kun ovi avattiin, taivaan hehkuvat värit
välähtelivät, ja kirjavaruutuiset luurihuivit orsilla hengähtivät
keveästi. Saattoipa aittaan aivan helposti omaansa etsivä nuori
metsäperäläinen eksyä ja — unohtua.
Entisten erämaan poikien ikivanha isiltä peritty tapa oli kulkea
pyhäöisin tyttöjen aittoja myöten, koputellen sekä oveen että pieneen
ikkunaruutuun. Hyvin tunsivat aitan hämärissä heräävät herkät tyttäret
tutun äänen. Kuului kohta hiljainen hipsutus, lattiapalkkien hillitty
narahtelu, ja kirahtaen ovi pian avautui raolleen. Kolahtelivat vain
sitten aitanportaat, ja luhdin pystyt rappuset natisivat sekä hämyisen
etukammion pitkät palkit longahtelivat, kun yliperän pojat liikkuivat
kosioretkillään.
Luhtien hiljaisessa hämärässä pantiin alulle monet erämaalaisten
elämänikäiset liitot. Kirjoverhoisten aittojen ja lenseiden kesäöiden
kautta — talvella voitiin öitsiä tuvassakin — kulki kymmenien
metsäperäläisten polku papin eteen vihkisaatille. Aitan rauhassa oli
hyvä haastella ja rakennella yhteistä tulevaisuutta sekä haaveilla
tulevista päivistä. Rahkiainen vain seinässä nakutellen mittasi
nykyisyyttä, ja yörastas metsässä tarinoi toverilleen. Vasta kun päivä
rupesi nousemaan, kukko kiekaisi pitkän aamuluikauksensa.
Tapasivat nuoret kyllä toisiaan milloin missäkin, samankyläläiset
miltei joka päivä työnteossa, tervametsässä, nevaniityillä,
kaupunkimatkoilla, talvisessa puunajossa. Naapurikylien kanssa taas
tultiin yhteen joululeikeissä ja jussinpäivän tansseissa,
irtanaisviikon remuissa sekä miltei jokapyhäisissä kisoissa. Siitä
sitten vanha isien polku veti pojat aittojen ovia koputtelemaan.
Kulki nuorten asia toisinaan toisiakin teitä, ilman aittoja. Kyyjärven
Metsäpellon komean Marjaanan, joka Vetelissä palveli piikana, Jylhän
pitkä poika tapasi kirkkomatkalla maantien vieressä istumassa
karjanpaimenena ja sanoi:
— Jo minä viimeinkin sinut näen, ja saan puhutella.
Ja pitkä Jylhän poika rupesi heti kosiskelemaan komeaa paimentyttöä.
Mutta karjanpaimen sanoi vain:
— Monta on pettäjää... Vasta syksyllä saat tulla. Mutta aittaani en
laske!
Syksyllä Jylhän poika palattuaan Kokkolasta tervanviennistä pysähdytti
hevosensa talon kohdalle ja kutsui piian puheilleen. Yli kärryjen siinä
haasteltiin, ja kosiva jylhänen todisti:
— Olen viisi vuotta ajatellut sitä, että sinut otan jos saan.
Ja siinä syksyisellä tiellä, tervaiset kärryt välimiehenä, tehtiin
ikuiset liitot. Komea piikatyttö lupasi köyriltä lähteä Jylhän pojan
emännäksi.
"Nuutti kumppaninsa löytää,
vakka kantensa valihtee",
vanhat sanoivat, ja niin tapahtuikin. Jokainen etsi omaansa, minkä
metsäperä oli aivan häntä varten kasvattanut. Mutta metsäperän
elämänkulku kävi tavallisesti niin, että isot etsivät ja isoille
annettiin isoisia, kun taas pienet saivat tyytyä vähäisiin
vastavertoihinsa. Isoille Möttösille katsottiin aina pitäjän parhaita,
paksuille Pölkeille pantiin isoja Möttösiä ja muita hyviä, rikkaan
Mehtä-Porasen nevapoluille saateltiin Tiaista ja muuta rahanarvoista,
ja niin aina joka perukalla. Sitten taas Liimataisen Maijan mies etsi
ja ansaitsi Maijan, joka hyvin sopeutui sekä savuisen tervapirtin
tuhruiseksi emännäksi että mustilaisena ukkonsa kanssa maata
kiertämään. Ja tällä lailla laaja metsäperä seulottiin sekaisin ja
valikoitiin ristiin ja rastiin rikkaista köyhiin saakka.
Mutta monen täytyi lähteä katselemaan kumppaniansa rajantakaisen
naapurin tyttötarhasta. Tialan Lampuodin entiset pojat. Aapa ja Jussi,
sekaantuivat Kokkolan tervamatkalla naimahommiin Vetelissä. Jussilla
oli siellä jo Maija katsottuna, mutta toisen Maijan, ennen
näkemättömän, hän kumminkin lopuksi sai matkaansa, ja Aapan rekeen
istutettiin pitkä ja kovaääninen Kampelin Eeva, joka tönötti kuin
korsteini reen perässä. Seurakunnasta toiseen vietiin tyttöjä. Möttösen
ja Tialan kylille noudettiin usein noposia ja karstusia, jopa paljon
kinnusiakin. Jollekulle oli katsottu elämänikäinen tupakumppani kaukaa
Maakunnan rajoilta, Lappajärveltä, toiselle taas Saarijärveltä, jopa
joku sai hakea omansa aina Savonmaasta asti. Savosta sanottiin lähtevän
tyttäriä miltei vielä helpommin kuin Nopolasta ja Kinnulasta.
Mitättömätkin miehet saivat Savosta hyvännäköisiä tyttöjä. Kun muuan
koukkupolvi toi Kauka-Savosta oikein komean emännän, koko kylä kohahti:
— Kuinkahan komian sieltä oikea mies saisikaan?
Sellaiset pojanvempulat, joilla ei ollut menestystä omilla
tyttötanhuvilla, tavallisesti näin joutuivat kaukamaita metsästelemään.
Jotkut miehet olivat niin halvassa arvossa, ettei heille edes aitanovi
avautunut. Mutta toiset taas osasivat korjata asiansa etsimällä apua
vanhalta tietäjältä. Äijä kun saatteli epäkelpoisen miehen salaiselle
alakivelle ja siinä alastonna seisotti sekä kylvetteli leppäisillä
vitsoilla, niin paranipa pojan luonto ja nousi häneen miehen terä.
Iisalmen Vannepää antoi verkapakan Kello-Jussille, mustankirjan
hoitajalle, ja kun Kello-tura teki temppunsa, Vannepää sai pian nuoren
ja komean Anna-Maijan emännäkseen. Jylhän entinen seppä taas pani
Vertalan tyttären hullaantumaan Jylhän poikaan, kun tämä toi hänelle
kolme varkain otettua tytön hiuskarvaa. Seppä pelehti niiden kanssa
pajassa ja lopuksi karjaisi pojalle:
— Kyllä naimas!
Samoin kuin rikkaat ja komeat pojat olivat kaikkien katsottuja samoin
myös hyvän talon kauniit tyttäret olivat hyvin haluttuja. Kova kopina
kuului aina pyhäöisin, kun pojat rummuttivat heidän aittansa ikkunaa.
Mutta oli joitakin tyttöjä, jotka pyhä pyhältä turhaan saivat odotella
edes pikku napsahdusta toivottomaan yöhön tuijottavaan ikkunaansa. Eipä
ollut kesäruohoa tallattu heidän seinävieriltään, eikä heille suotu
ilonsekaista pelkoa, että öinen kopina herättäisi äkäisen isäukon
taikka juoksuttaisi juoruakan papin luokse siunailemaan maailman
pahuutta. Mutta kun syrjään sysätty ikätytär seivästi kevätlammikosta
tervaskannon terävään tikkuun kutusammakkoparin ja vei saaliinsa kirkon
porrasten alle siksi, kunnes sammakoista oli vain luut jäljellä, kävi
sitten kääntämässä sammakkojen pääpuolet ulospäin ja antoi olla siellä
vielä kolme pyhää sekä sitten kuljetti raadot kolmen tien haaraan, niin
jo alkoi miestä virrata joka suunnalta, ja kohta kopina kuulua
hylätynkin aitan vieriltä. Hyvä oli myös etsiä apua Saunamäen
tietäjältä. Tämä lämmitti kylyn ukkosen särkemillä puilla, kylvetteli
hyljeksittyä tyttöä yhdeksän puun oksista sidotulla, hyvin urpuisella
vastalla ja loitsi:
"Niin monta miestä tarjolla,
kuinka monta urpua vastassa,
joista on vara valita,
mikä parhaiten passaa".
Kaukaisen metsämaan kansa, jo pienestä pitäen tottunut mitä ankarimpiin
töihin, nousi jo varhain aikaihmisten kirjoihin. Isän takeissa liikkuva
puolikasvuinen pojantolkki kävi työmaalla aikamiehestä, vaikkei
leuhottavaa vaatetta täyttänytkään. Mutta puuro ja mutti oli hyvää
jumalanviljaa, ja poika oli pian takin täyteinen, jopa kohta omissa
takeissaan ja aikamiehenä uskalsi astella kokeneitten mukana öisiä
aitan ikkunoita koputtelemaan. Heti rippikoulusta päästyään
yliperäläiset olivatkin aikaihmisiä ja alkoivat etsiä omaansa. Monet
löysivät valittunsa varsin pian, ja sitten aivan nuorina tekivät
liitot ja astelivat pappilaan. Ukskosken Anna-Liisa oli vain
viisitoista-vuotias ja seisoi penkillä ikkunasta kärpäsiä pyydystellen,
kun ison Korpeisen Jussi tuli, kosi ja kihlasi hänet morsiamekseen.
Moni tytär meni miehelle 16-vuotiaana, niinkuin Ison-Möttösen Maria ja
Hookonan tytär, ja vielä useampi 18-19:n ikäisenä. Tämä olikin
aivan tavallinen naimaikä. Mutta kun metsäperän tyttö pääsi yli
kahdenkymmenen, oli hän jo vanhapiika, eikä kolmikymmenisestä huolinut
enää kukaan. Kahdeksissatoista oli mieskin jo niin mies, että saattoi
yhden akan elättää ja lapsenkin. Nähtiin kyllä näin nuoria pareja,
vaikka saattoi joskus sattua niin surkeasti, että pienen esikoisen
ratketessa itkemään, pääsi itku äidiltäkin, jopa lopulta 18-vuotias
isäukko ja perheen päämies alkoi epätoivoissaan voivotella.
Parikymmen-vuotias oli jo parhaassa isämiehen iässä, mutta
kolmattakymmentä lähentelevä oli saamaton vanhapoika, jolle ei
tavallinen tyttö kehdannut aittansa ovea avata.
"Kun talonpoika ostaa kihlasilkin,
niin nurkat maata laahaa".
Metsäpellon Marjaana näin lauloi kolmille kosijoilleen, kun he
tyrkyttivät hänelle kihlojaan, lisäten vielä: "Mistä niin ison silkin
minulle saatte?"
Parhaat pojat ajoivatkin _kihlamarkkinoille_ Kokkolaan ostaen sieltä
tytölleen silkkihuivin, sormuksen, kaksikin, komeat korvaheltut ja
vielä kenkunatkin, niin että jokainen näki, ettei tytär ollutkaan
köyhän morsian, kun oli koreaa sormissa ja korvissa. Mutta vähäväkiset
saivat tyytyä paljon halvempiin tavaroihin. Metsäpellon komea
Marjaana, vaikka hylkäsikin kolmet kosijat, sai päähänsä vain mustan
satiinihuivin ja nimettömäänsä hopeasormuksen ynnä kaksitoista markkaa
rahaa. Eikä Antti Möttönenkään, kun kihlasi Haapalan torpan näppärän
tyttären, jaksanut hänelle rahastaa enempää kuin kolmen markan huivin,
50 pennin hopeasormuksen ja 10 pennin kuparisormuksen. Korpeisen Liisa
taas ajoi joulun edellä Kinniän Antin kanssa Kokkolaan, kumpainenkin
kolmitynnyrisellä tervakuormalla, ja samalla matkalla Antti tervarahoja
tuhlaten kihlasi Liisan antaen hänelle mustan lastinkihuivin ja
punaisen kukkareunaisen musliinihuivin, 80 pennin korvarenkaat sekä
markan hintaisen hopeasormuksen. Mutta kaikkein pienimmät naivat
melkein kihloitta ja ottivat eukon sormuksitta. Mäki-Matti, kun meni
Liisansa kanssa vihille, lainasi Jylhän pojalta hopeasormuksen, jonka
tämä oli Marjaanaansa varten ostanut. Samalla sormuksella sitten
vihittiin myös ullavalainen Maununmäen Matti ja Jylhän tytär.
Mutta kun komeat pojat komeine morsiamineen palasivat Kokkolasta,
useinkin monin parein, jopa juuri helluntaiaattona, koko kylä riensi
_morsianjoukkoja_ vastaan. Ja komeat pojat olivat mielestään miehiä,
vaikkei ikävuosia olisi ollut paria kymmentäkään. Vieressä istui ruskea
nevamaiden tytär, jonka korvissa killuivat pojan rahastamat raskaat
heltut, ja sormessa läikkyi korea rengas, ja päässä kahisi rahaa
maksava huivi. Ajoi poika niin että jyrisi ja puolakärryt poukkuivat,
mutta vastaan rientänyt kansa oli vetänyt tien poikki köysiä ja pitkiä
riukuja, niin että täytyi pysähtyä, varsinkin kun vielä tartuttiin
hevosen päähän ja otettiin sulhaselta suitset pois. Kummannäköistä
väkeä vastaanottajat olivat. Toisten turkit ja vaatteet olivat nurin,
toisilla oli virsut jaloissa ja tuohikontti ylösalaisin selässä,
muutamilla oli tuohinaama, muutamien naama noettu, ja muutamat
ylpeilivät olkivöissä. Jotkut kantoivat kuokkaa, jotkut kirnua,
kapustaa ja hierintä. Vanhat ikäturat köpöttelivät luutakynä keppinään,
akat olivat vetäneet verhoikseen vanhoja verkkoja, niin että kivet vain
helmoissa kalisivat, ja tytöt taas haapsottivat hajalla hapsin,
ympärillään valkeita lakanaresuja, jollakulla lapsenkehto kainalossa.
Huudettiin ja kiljuttiin kovasti, varsinkin räyrinkiläiset pitivät
kovaa meteliä. Sulhasen kotiin kummituiset veivät kihloilta tulijat,
kantoivat morsiamen tupaan, nostivat häntä ja huusivat, nostivat
huutaen sulhastakin. Mutta nuoren ylkämiehen piti tämä kaikki palkita
viinalla, ja viinaa piti olla paljon. Rupesipa vain juotava kesken
puuttumaan, kummituisten hyvä mieli helposti häilähti ilkimieleksi, ja
silloin ruvettiin puhumaan nuoresta parista piloja. Toisinaan tapahtui
pappilassa käynti samalla kertaa, kun kihlojen ostosta palattiin. Sitä
ennen kumminkin sulhasen piti käydä kysymässä morsiamen vanhemmilta
lupaa. Tavallisesti _puhemies_ yksinään pistäysi luvat kysymässä, ja
tyttö kutsuttiin sanomaan mielensä, ja sitten puhemies sulhasen ja
morsiamen kanssa ajaa karahdutti pappilaan _kuulutuskirjan ottoon_.
Siellä nuoret joutuivat kovalle kirjan koetukselle, ja morsian sai
antaa papille villasukat, mutta sitten heidän asiansa oli hyvässä
alussa ja papin tallessa.
Mieluista oli vanhan temppelin kuulla, kun sielunpaimen julisti
metsäkuntansa nuoria avioliittoon aikovia, toisinaan useita pareja
samalla kertaa. Kohahti pieni temppeli, ja jokainen korvat herkkinä
kuunteli tuttuja nimiä, vaikka tavallisesti asia jo etukäteen
tiedettiin. Nuoret oli kohotettu _kirkonkattoon_ koko metsäperän
katsottaviksi. Siitäpä illalla pidettiin hyvät ilot, _naittaiset eli
iskiäiset_ sulhasen kotona. Siellä tanssittiin ja annettiin rahaa,
pelimannit kihnuttivat viulujaan, ja sulhasen puolesta tarjottiin
vieraille viinaa, sitä enemmän, mitä ahkerammin he tanssivat rahaa.
Morsian jäi sulhasen kotiin _kelpausviikolle eli morsiankestiin_. Sai
silloin pojan valittu näyttää parhaansa, tehden talon töitä, tosin vain
ompelutyötä ja muuta pientä näperrystä, mutta siitäkin jo viisas emäntä
näki, minkälainen miniä oli tulossa. Mieluinen vieras morsian oli, ja
hyvin häntä kohdeltiin. Mehtä-Porasen tomera muori kyllä sanoi
pojalleen, joka toi Tiaisen tyttären taloon ja pyysi äidin häntä
hyvästi ruokkimaan:
— Aina meiän pöyällä niin paljon ruokaa on kuin tiainen nokkii.
Tuli toinen kuulutuspyhä, ja ylkämies vei morsiamensa kirkkoon
kuulemaan ja katsomaan. Olisi ollut liika koreaa hommaa, jopa
naurettavaa, jos nuoret olisivat kirkkomäellä kävelleet vierekkäin, ja
koko kumma olisi nähty, jos he olisivat menneet samaan penkkiin
istumaan. Kumpikin omalla puolellaan kirkonkäytävää nuoret totisina
tönöttivät, silloin tällöin vain salaa katsahtaen toiselle puolelle.
Mutta asiaa kuulemassa piti olla, että vasta naimisissa oltaessa hyvin
heräisi, kun lapsi yöllä rupeaa itkemään.
Kolmantena pyhänä nuoret _puotettiin kirkon katosta_ alas, että
rojahti, ja asia oli jo melkein umpisolmussa.
Mutta kuulutetulle morsiamelle alkoi ankara aika: tavaton _antimien_
valmistus. Antimiin tarvittiin paljon tavaraa, niin ettei sitä
hyvässäkään talossa tahtonut riittää omasta takaa. Mutta kun tyttö
lähti _morsiankerjuulle_ kiertelemään talo talolta, ja koko metsäperä
otettiin avuksi, karttui kyllä yhtä ja toista. _Koreat kerjäläiset_,
morsian ja _kaasi eli sauva_, kulkivat jalkaisin ympäri kyliä, ja
koreita he olivatkin, varsinkin morsian. Punainen huivi oli päässä ja
tukka kahdella isolla letillä, niin että punaiset nauhapäät
riepsahtelivat rinnoilla, koreassa vyöliinassa oli punaiset ripsut,
ja käsivarrella heilahteli kaunis huivi. Kaasi kantoi säkkiä,
punaristi-rantuista tyynynliinaa, johon saadut tavarat sullottiin.
Edellä hän kepsutteli taloon ja heti ajoi asiansa:
— Tämä on morsian, ja minä kerjään tälle morsian-antia.
Ja joka talosta lähti jotakin: villoja, pellavia ja hamppuja sekä
kaikenlaista vaatetavaraa, rikkaat emännät saattoivat mitata hyvälle
sukulaistytölle kymmenin kyynärin sarkaa. Ja pussi tuli lopulta niin
täyteen, että kulkurit tuskin jaksoivat sitä kantaa. Jotkut koreat
kerjäläiset astelivat aina naapuripitäjänkin maille. Alajärven morsian
tuli sauvoineen joskus perhosilta veroa kantamaan, ja oli niin komea ja
leveä, että kyllä kehtasi liikkua. Sahin ylisängyssä kun morsian nukkui
ja hameenhelmat riippuivat laidalla, niin Perhon akat laskivat, että
hänellä oli ainakin kuusi hametta.
Kova kiire metsäperän morsiamella oli antimien teossa. Yhtäpäätä hän
sai tikata ja ommella, kehrätä ja kutoa, ja monen silti piti vielä
käydä ulkotöissäkin. Niinpä toisinaan häät saattoivat lykkäytyä
kuukausimäärin.
Kulki viimein _häihin käskymies_, joku sulhasen sukulainen, kierteli
pitkin pitäjää käyden joka talossa, missä vain sukua ja tuttua asui,
sanomassa:
"Terveisiä niiltä ja niiltä, että tulla heijän häihinsä silloin ja
silloin".
Sulhasen kotiin, missä häät tavallisesti pidettiin, kutsutut saapuivat
parhaissa vaatteissaan. Ylkämies komeili morsiamen kutomissa, ja
morsian taas oli kuin erämaahan tuotu ilmestys. Jumala kyllä oli luonut
metsäperän tyttären, kenen kauniimmaksi, kenen vähemmän kauniiksi, ja
nevamaiden poika oli hänet kihlonut, mutta Nopolan Koskipään Liisa
taikka joku muu taitava vaimo oli metsäperän varsinainen morsiamen
tekijä. Viidellä markalla, kymmenellä, eukko rakensi tavallisesta
nevanniittäjästä ja kytöajan kaivajastakin niin mieluisen nähtävän,
että sitä ihaili koko häähuone, pienet tyttökentat ja pojankersat
kuvittelivat jo enkeleitä. Sulhasen ansiosta ei tarvinnut morsiamella
olla muuta kuin mustat kenkunat ja musta hame, eikä aina sitäkään.
Eukolla oli tarvitsevalle hamekin, ja hartioille hän löyhäytti
valkoisen _luurin_. Päähän hän sonnusti komean _ruunun_, joka välkkyi
kullalta ja hopealta ja paistoi punaiselta, siniseltä ja viheriäiseltä
sekä kilisi ja kalisi ja ritisi, kun monet hetulat siinä liikahtelivat.
Korkea ruunu kohotti morsiamen muita ylemmäksi, ja valkea luuri
heilahteli kuin lentoon lehahtaakseen. Olikin kaunista, kun koreana
kesäpäivänä morsianjoukko ajoi pappilasta tai kirkosta vihiltä, ja
häätalosta pelimannien ja viinaryyppyjen kanssa mentiin vastaan ja
sitten tultiin taloon, niin että jyrisi, helisi ja välkkyi, ja
kartanolla vielä pyssyt paukkuivat.
Isot rikkaat tavallisesti kutsuivat papin, ja vihkiminen toimitettiin
kotona. Talon iso tupa oli rakennettu ihanaksi hääsaliksi, niin että
oikein silmiä häikäisi. Kirjavia raanuja ja ripsulakanoita sekä peilejä
oli seinät täynnä, kattokin oli peitetty lakanoilla ja raanuilla, ja
keskellä kattoa oli komea _morsiustaivas_, ripsulakana nurkista
ripustettuna sekä sen alla monivärisiä, toinen toistansa pienempiä
huiveja, kaikkien kulmat riippumassa. Hohtavan valkoisella
honkalattialla oli leveä raanu ja siinä _vihkimätooli_. Siihen nuori
pari polvistui papin eteen, ja _vihkiliinan pitäjät_, kaksi, kolme
paria poikia ja tyttöjä, kannattivat isoa silkkihuivia tai suurta
valkoista lakanaa heidän yläpuolellaan. Paras hääkansa seisoi
ympärillä, miehet toisella, naiset toisella puolella tupaa. Vihkimisen
jälkeen naineet miehet tarttuivat sulhaseen ja kantoivat häntä
käsillään, heittelivät ylös ja huutaen nostivat hänet _äijämieheksi_.
Samoin myös naidut naiset elämöiden nostivat morsiamen joukkoonsa
kuuluvaksi _akaksi_.
Alkoipa siitä häätanssien vuoro. Puhemies, häiden ylimmäinen vieras,
kuulutti:
"Tässä alkaa piot! Morsianta saa lahjoa, ja joka morsianta lahjoo,
sille miehissä viinaa annetaan... Mutta joka tappelun alottaa, sitä
miehissä rangaistaan".
Mutta aluksi piti saada hyvät ryypyt. Sulhanen oli varannut
_hääviinoja_ isoihin pitoihin sata kannua, toistakin sataa, ja
mahtihäissä kulki kaksi miestä kannujen kanssa tarjoten ryyppyjä.
Oikein mahtavissa häissä oli jo tiellä vastassa kaksi ryypynantajaa,
porstuassa toiset kaksi ja tuvassa kolmas pari. Tinakannusta kaadettiin
ryyppyjä hopeapikariin taikka puukuppiin, ja siitä sai sekä mies että
nainen, niin että veret lähtivät liikkeelle.
Ja _purppuri_ pantiin lattialle. Se oli komea tanssi, ja komeasti se
tanssittiinkin. Täydessä purppurissa liikkui laajalla lattialla
neljäkolmatta paria, mutta pienissä pidoissa piti kaksitoista paria jo
hyvän menon. Siinä suuret sukulaiset liikkuivat ylimmäisinä, ja muut
astelivat alempana arvonsa mukaan. Vuoroin käveltiin parittain ympäri
lattiaa, vuoroin taas sievästi pyörittiin valssia, ja pelimannit
soittivat komeasti.
Pelimannit panivatkin parastaan. _Pönkä-Matti_, Halsuan mies, vaikka
olikin niin pikkuruinen äijäntössä, että mahtui viuluineen pärekoriin
istumaan, oli oikein mahtisoittaja. "Pelaa, Pönkä!" hänelle huudettiin,
ja pieni Pönkä soitti kuin paholainen ja vielä kerskaili: "Pönkä pelaa,
ja Pönkä taitaa!" Hyvä viulumies oli Vetelin _Leppä-Jussi_, ja Perhon
pelimanneja olivat _Kuus-Jaakko ja Kooki-Aapa_. Kuus-Jaakko oli aina
parhaana soittajana ja monesti Kooki-Aapa toisena. Kun he kaksin
vetelivät viuluistaan nuottia, niin riemastui koko häähuone, ja iloinen
tanssi liikkui kohta lattian laajuisena. Laulettiinkin joukkoon,
tanssijat lauloivat täysin kurkuin, ja Jaakko viulua vinguttaen yhtyi
samaan lauluun:
"Kuusi-Jaakko komia poika,
Koivu-Jussin renki..."
Parikin tuntia kestäneen purppurin jälkeen alkoi suuri _rahapolska_.
Silloin koko hääkansa parittain toinen toisensa perästä meni sulhasen
ja morsiamen kanssa tanssimaan neljän hengen polskaa, pani pöydälle
asetettuun _morsianvatiin_ lahjansa ja sai viinanjakajilta ryypyn.
Entiseen aikaan parhaat panivat lautaselle kahdentoista markan
setelinkin, toiset kolmen markan paperin, muutamat helähdyttivät vain
markan. Monet naiset pokkasivat sukkaparin, toiset huivin, vyölinän,
muutamat lampaan, ilmoittaen lahjansa määkymällä, jopa joku
polskatessaan ammui, ja siitä arvattiin että lehmä oli luvassa. Isännät
saattoivat tanssia tervatynnyreitä.
Rahapolskan jälkeen tuli _joutotanssien_ vuoro. Silloin ilman
rahanmenoa pyörittiin lattialla. Ikä-äijätkin kuohahtivat, ja heidän
mielivalssinsa oli:
"Arvon mekin ansaitsemme
Suomenmaassa suuressa..."
Se oli kaunis valssi, ja sitä vanhat ukot vanhan parinsa valiten
komeasti hiihattelivat, eivätkä nuoret saaneet silloin mennä lattiaa
sekoittamaan. Ja sanat piti vanhoille laulaa täydeltä terältään, niin
että huonotkin korvat kuulivat.
Hyvissä häissä oli talon ruoka jos työkin, toistasataakin henkeä kävi
mahtipidoissa ruokapöydän ääressä. Tarjottiin tavallisia metsäperän
pyhäruokia lihaperunoista nosteleipään asti. Ruokaryypyt kallistettiin
tinakannusta, olutta juotiin kaksikorvaisista puutuopeista ja ruokaa
pisteltiin puulusikoilla puukupeista. Ruokavirttä veisattiin, että
pöytä tärisi, ja pöydällä oli kuppi, johon vieraat saivat panna
lahjarahansa.
Pari, kolme päivää isot rymyt kestivät. Kun perjantaina aloitettiin,
niin lauantaina tavallisesti päästiin loppuun, väliyö vain koko joukoin
nukahdettiin lattialle levitetyillä oljilla. Toisen päivän iltana
nuoren morsiamen helisevä koreus, korkea ja komea ruunu, riisuttiin ja
alennettiin matalaksi, mustaksi _akan lakiksi_, joka kovana kuppina
valkoisten nyytinkien kanssa sonnustettiin kovin nuorelle
pääkukkuralle.
Asettuipa sulhasen koko kotiväki odottavaan riviin ympäri lattiaa, ja
pitkä rivi siinä pienen morsianrukan mielestä oli. Sillä kaikille piti
hänellä nyt olla jotakin antamista, ja koko hääkansan kasvojen edessä
piti antimien jako toimittaa. Kun Ison-Möttösen Maija-Liisa viisi
vuosikymmentä takaperin anninkasa käsivarrellaan asteli Vähän-Möttösen
isolla lattialla, sai hän jakaa lahjoja kahdeksalletoista ottajalle.
Siinä meni 70 kyynärää omakutoista liinaakin aivan paidoiksi ommeltuna.
Sai talon muori komean pitkänpaidan ynnä sukat, ja tyttäret kauniita
kivijalkoja ynnä sukat, sai vaari paidan ja sukat, samoin pojatkin ja
pikku tytöt, sitten vielä toinen jos toinenkin huivia, vyölinää ja
muuta. Mutta piian palkoilla aherrellut Vetelin Maija jaksoi Korpeiseen
mennessään antaa vain paidan muorille ja toisen vaarille.
Siihen hyvät pidot loppuivat. Metsämaiden kansa oli saanut taas pari
päivää elää suuressa hääilossa. Soitettiin vain _lähtöpolska_, ja
hääkansa painui kotimatkalle, parhaat lahjantuojat kantaen vielä
povessaan ylkämiehen antamaa eväspulloa. Paljon oli kulunut ruokaa
parin päivän suursyöminkeihin, ja viinaa oli virrannut kuin Kaanaan
häissä. Mutta nuoret olivat saaneet koko joukon kaikenlaista tavaraa,
ja mahtihäissä oli polskattu rahaa kokoon viisi-, kuusisataa markkaa.
Sunnuntaina kyllä vielä vähän pitää kahistettiin _pikkuhäitä_, mutta
sitten isot ilot lopulta päättyivät, ja metsäperän nuorelle tyttärelle
alkoi uusi elämä, johon häntä pari, kolme päivää tanssien oli laitettu.
Nuoren miehensä kotitaloon _miniäksi_ nuori vaimo vietiin. Tyhjänä ei
metsäperänkään tytär suinkaan saapunut uuteen kotiinsa. Ainakin
vaatteen puolta hänellä oli, niin että toimeen tuli. Pieni
piikatyttökin oli raskaina työvuosinaan ennättänyt ahertaa kokoon, niin
että hänellä mennessään Korpeisen muorin miniäksi oli 27 hametta,
toistakymmentä paitaa, silkkihuivi, isohuivi ja monta pikku huivia,
verkaröijy ja lyhyt verkatakki sekä Jooseppi-ryssältä ostettu palttoo,
vielä kaksi tyynyä, raanu, ranssilakana ja väskettiraanulla
päällystetyt vällyt, ynnä lopuksi hyvä rukki. Mutta kun Metsäpellon
komea Marjaana Kyyjärveltä ajoi kuormineen Jylhän pitkän pojan köyhään
kotiin, hän melkein täytti koko talon tavarallaan. Pieneen navettaan,
jossa inui vanha lehmänkanttura ja kerran poikinut hieho sekä
ruokkolehmä kolmantena, Marjaana talutti neljännen, ja aitan orret hän
ahtoi vaatteita täyteen. Oli miniällä vielä muutakin kuormissaan ja
matkassaan, kahdet työkärryt ja hyvät siiat ynnä kirkkoreki, oli
karstusten kangaspuut, reivinpuut ja rukki sekä isän tekemä korea
kuontalolanka, oli vielä kaappi, pöytä ja kaksi arkkutuolia. Kun
kuormia ruvettiin purkamaan, nousi niistä vielä suuri tavarain
paljous: kiulu, ämpäri, kaksitoista leppäistä viilihulikkaa, kaksi
tammilautasta, neljä puulusikkaa ja hopeapikari, saavi, tuoppi ja
tuohikontti ynnä nahkalaukku leveine peuransarvisine leukoineen, nousi
vielä sirppi ja kassari, neljä viikatetta, kolme kirvestä ja piilu,
rautakourainen tadikko, perunakuokka ja kytökuokka, kolme navaria ja
kolme höylää sekä lopuksi hyvät sudenraudat.
Outoa ja vierasta oli nuoresta miniästä uuden kodin elämä. Vaikka hän
koko ikänsä oli asunut metsäperillä sekä tiesi ja taisi koko erämaan
tavat ja työt, elettiin sittenkin täällä eri elämää kuin miniän
entisessä kodissa. Itkumielin moni nuori tytär saapui miniän paikkaansa
ja ikävä hänellä oli, vaikka olikin heti taloon tultuaan tarttunut
takan tantariin uutta kotiliettään tervehtien ja tutuksi tahtoen.
Vieras henkilö hän monta kertaa tunsi olevansa. Vanha metsäperä tämän
kyllä tiesi ja totesi:
"Vävyn rukkaset on aina ovinaulassa,
ja miniän rukki oviloukossa."
Kovaan raatamiseen erämaan tytär oli tottunut lapsesta asti, ja samaa
ankaraa elämää jatkui miehelässäkin. Metsäpellon Marjaana kun 60 vuotta
sitten neljäntenä adventtisunnuntaina vihittiin ja vietiin Jylhälle,
vietiin heti maanantaiaamuna lumisiin perämetsiin Viitalammen kankaalle
latomaan tervahautaa. Ja tervahaudalta toiselle nuori eukko sai koko
talven ajelehtia. Samaan kovaan työhön joutui heti häähuoneestaan moni
muukin tytär, toiset taas saivat lähteä miehensä mukana puidenajoon
taikka kesällä kaivamaan nevaojaa.
Eipä saanut miniä kotioloissaankaan juuri olla jouten. Tavallisesti oli
hänen tehtävänään puiden ja veden vetäminen tupaan, tuvan siivoaminen
ja astiain pesu. Talvella nuori tulokas sai avannolta raahata raskasta
vesikeikkaa, ja joka päivä piti hänen hiekalla hiertäen ja hangaten
pestä puhtaiksi kymmenet viilihulikat, tuopit, kupit ja lusikat ja
asetella ne kuivamaan. Kirnuaminen oli miniän töitä sekä taikinan
sotkeminen ja leipominen, ja kun muori huolehti leivän paistamisesta,
sai miniä juoksuttaa leivät hänen lapiolleen uunin eteen. Pyykin
pesussa miniä sai ensimmäisenä ahertaa. Oli kovimpia talven töitä
kerran ja parikin kertaa kuukaudessa seisoa jäisin helmoin, talvisen
avannon ääressä ja mäiskyttää lipeällä ja soovalla haudottuja likaisia
vaatteita. Ja navetan hoidokit olivat kaikki kuin miniää varten,
ensimmäisenä hän sai niistäkin huolehtia. Näin aina työ ajoi työtä, ja
miniän piti pystyä ja ennättää joka työhön. Lampuodin Aapan tuoman
Kampelin Eevan piti kyetä korjaamaan uunin arinaakin. Ryömi pitkä Eeva
isoon uuniin, istui siellä selkä köyryssä ja mäiski savea, saaden
sitten kyllä muorilta palkakseen viiliä ja rieskavoileipää.
Kaikesta muori huolehti. Kun miniä sai lapsia, muori piti niistäkin
huolen, sarvettaen ja hoivaten sikiöitä silloin, kun miniä kävi
tervametsässä tai muissa ulkotöissä. Vuosikausia miniänvirka saattoi
kestää, kymmenen, parikymmentäkin vuotta, ennenkuin muori väistyi, ja
miniä sai nousta emännän paikalle, joutuen hänkin taas vuorostaan
muorina kasvattamaan ja juoksuttamaan miniäänsä sekä sarvettamaan uutta
sikiöpolvea, kun uusi miniä rehki nevoilla ja tervametsässä.
Ja "muori" saattoi olla vasta neljissäkymmenissä. Erämaassa piti herätä
varhain ahertamaan ja ottaa päivä kiinni aamusta alkaen — ja aikaisin
siellä piti joutua naimisiinkin.