Entinen perämetsä eli loputonta arkea, johon malmikellon ääni ei
pyhäisiä lepohetkiä kumahdutellut. Suomenselän suuret mäet, Rotmo,
Taivassalo ja Pyhämäki, Keisala ja Ulvonmäki olivat ainoita korven
korkeuksia, taivaisiin kohoava kangaspetäjien ruskea pilaristo oli
metsän parhaana temppelinä, ja vain mustakauhtanainen, punahiippainen
palokärki täällä luikkaili saaden vastauksen aavalla nevalla
astelevalta harmaalta kurjelta.
Niinkuin korpien mustat virrat vetivät Suomenselän vieriltä kahtaalle,
etelään ja länteen, niin myös korpelaisten taivallus maavesiä seuraten
ohjautui kahtianne, kahden suuren emäkirkon helmoihin. Etelässä suorin
tein viidentoista penikulman takana, Hämeen ja Savon rajoilla, oli
vanha Rautalampi, jonka temppelin hoitoihin oli otettu korpelaiset aina
Salamajärven ja Elämäisen perukoille saakka. Yli kymmenen penikulman
päässä länsimeren rannalla taas oli Pietarsaaren ikivanha kivinen
kirkko — ja sitten kohta toinenkin kivitemppeli Kokkolan mäellä, ja
nämä hallitsivat sieluja Lestiä, pyhää Kirvesmäkeä ja kaukaista
Iiroonjärveä myöten. Harvoin muinainen metsien mies vaelsi etäiselle
kirkkomäelle, jossa hänenkin sielustaan huolehdittiin. Vain suurina
juhlina ja pyhäpäivinä kaukaisin raataja erämaiden peräkulmilta sinne
ennätti ja sitten palattuaan kertoi merkillistä tarinaa jumalan
karitsasta, joka maksaa maailman synnit. Merkillistä se oli kotona
istuskelleen isäturankin kuulla, niin että hänenkin piti ihmetellä,
että yhäkö vielä puhutaan samoista asioista kuin silloinkin, kun hän
kävi kirkossa. Toisinaan vasta omin jaloin taivaltavina matkamiehinä
entiset erämaalaiset saateltiin pyhälle kasteelle. Pölkin emäntä
mennä tohmersi Rautalammen kirkolle koko perhekuntansa kanssa, ja monta
asiaa oli hänelle karttunut. Oli eukolla entinen mies-vainaja
"kuoletettavana" ja uusi ukko vihittävänä sekä vielä entisen miehen
poika jopa uudenkin miehen poika kastettavana. Pojankelterit jo juosta
kipittivät kintereillä, toinen riidellen, ettei hän rupea Paavoksi,
toinen tolkuttaen, että hän tahtoo olla Esa. Isona miehen alkuna
perhosen poikakin vietiin Kokkolaan kastettavaksi. Poika kuuli ensi
kerran kirkonkellojen kumahtelun, kuunteli ja kummasteli:
— Voi voi, isä, kun moikaa!
Kumahtelivat kirkonkellot sitten aikojen kuluttua jo kohta erämaan
vierillä, idässä käsin ensin Viitasaaren suurilla järvimailla
1600-luvun alkupuolella ja sitten saman sataluvun lopulla jo Kivijärven
kaltailla sekä taas lännessä Lappajärven rannoilla 1637 ja Vetelin
jokitörmällä 1639. Vanha synkkä perämetsä kyllä pelkäsi pyhää
ristinkirkkoa. Ainakin kun Kivijärven rannalle, Pirttiniemelle
ruvettiin tekemään temppeliä, metsien kyöpelit yöllä aina purkivat
maahan, minkä kristityt kinnuset päivällä panivat kokoon. Viimein
täytyi heittää koko paikka pahojen haltuun ja ruveta etsimään parempaa.
Istutettiin hirrelle kukko, hirsi työnnettiin järveen ja päätettiin,
mihin puu kulkeutuu ja kukko lentää rannalle, siihen tehdään temppeli.
Hirsi ajelehti, ajelehti viimein ympäri niemen Heinolahdelle,
ajautui rantaan, ja hirrellä ajelija lentää räpsähdytti maalle,
_Kukkohiekkalle_, ja siitä saatiinkin luja paikka. Kivijärvi pystytti
siihen kirkkonsa, palveli siellä taivaan Herraa, eivätkä metsän pahat
voimat enää vainonneet. Vanha Tialakin Salamajärven rannoiltaan
vaelsi sadat vuodet Kukkohiekan temppeliin, soutaen Salmijärviä
ohitse _Kirkkokiven_ ja yhä pujotellen Hepojokea pitkin vanhaan
venevalkamaansa, mistä lähdettiin astelemaan pitkää polkua läpi metsien
Heinolahteen. Suuria Tapion viljamaita kirkkomiehet saivat halkoa ja
monesti taivaltaa samoja keinoja kuin metsänväkikin. Tialan pojat
rippikoulumatkallaan sattuivat yksille teille itse kontion kanssa, joka
kulki kankaita kapsehtimassa. Kohtaus päättyi niin, että koukoparan
korpivaellus loppui.
Muu Perho Möttöstä, Kuusjärveä ja Korpeista myöten kävi Vetelin
kirkossa. Oli sinne matkaa, kuusin, seitsemin penikulmin perimmäisistä
kylistä. Talven aikana voitiin kyllä tehdä taivalta pitkin savolaisten
ikivanhoja, joka vuosi ajamia kauppateitä, niin että kulkuset vain
helisivät, mutta kesäkirkon Jumala vaati palvojaltaan paljoa enemmän.
Silloin yliperäläinen sai astella jalkaisin pitkän jokivartensa
mutkaisia rantapolkuja taikka pujotella veneellä tuhatpolvista jokea,
joka milloin luikerteli halki nevojen, milloin sukeltautui synkkään
korpeen, milloin taas kohisi kovana koskena. Mutta kaikkein raskainta
oli, kun tapahtui niin, että metsien asukas kesäiseen aikaan kutsuttiin
iankaikkiseen lepoon, ja piti lähteä häntä saattelemaan Vetelin
siunattuun kirkkopeltoon. Vietiin vainajaa veneellä jokea myöten ja
taas kannettiinkin pitkin rantoja. Vappusalon lähellä, Ketunnevan
laidassa on _Kirkkosaari_, jossa muinaiset kirkonkävijät kantamuksineen
ovat levähtäneet, ja Ahvenkosken tienoilla he ovat huoahtaneet
_Istumasaarella_ sekä taas Vetelin puolen _Kirkkosaarella_, Räyringin
lähimailla joki kulki kapean Haapajärven lävitse; Järven rannalla
sydänmaan kirkkomiehet tavallisesti yöpyivät, ja vainajansa he
peittivät hautaan järven reunaan, _Ruumissaareen_, missä vieläkin näkyy
hautasijoja. Mutta joki sattui joskus niin vähävetiseksi, ettei se
voinut kuljettaa vainajan venettä. Entiset Möttöset mennä rähjäsivät
kuolleineen ja pääsivät Kivikankaalle asti. Mutta sinne he uupuivat,
hautasivat ruumiinsa saareen keskelle koskea, tulivat sitten vasta
talvella uudestaan ja veivät vainajan Vetelin multiin. Saarta ruvettiin
sanomaan _Möttösen saareksi_. Sanotaan kesän vainajia haudatun
toisinaan kotiperän vierille ja vasta talvella kuljetetun kirkkomaahan.
Ikivanha kesäkuolleitten sija, _Ruumissaari_, on Möttösen kylän
laidassa, matalan jokirannan metsäinen saarikumpare, ja Salamajärvessä
on Tialan kylällä pieni _Ruumissaarensa_, jota sanotaan tarvitun jo
silloin, kun kuolleita piti saatella aina Rautalammelle asti.
Tuohivirsuissa vain metsien kesäisiä kirkkopolkuja asteltiin, monesti
paljain jaloin, uusia virsuja käsivarrella kanniskellen. Vasta Vetelin
kirkkoa lähestyttäessä, _Ristiharjun_ takana, istahdettiin isolle
_Virsukivelle_ ja pantiin paljaat jalat tuohiseen kenkään.
Samoin kuin Perhon peräläiset pitivät jokeaan kirkkotienä, samoin myös
Alajärven, Soinin ja Lehtimäen metsäperä vaelsi omaa vesiväyläänsä
Pietarsaarta kohden ja sitten myöhemmin Lappajärven emäkirkolle.
Soinilainen souteli Kuninkaanjokea Alajärvelle ja sai siellä joukkoonsa
lisäksi alajärveläisiä, ja sitten yksissä mutkiteltiin Lappajärvelle ja
niin edelleen. Mutta sattui Lappajärven isolla ulapalla joskus niin
kova myrsky ja aallonkäynti, että täytyi matkassa olevat vainajat
heittää ja haudata _Ruumissaareen_.
Lestin kaukainen yliperä lasketteli muinoin kapeaa Lestijokeaan vanhaan
Lohtajan merenrantakylään, joka oli Kokkolan kappelina jo 1400-luvulla.
Vainajansa sanotaan Lestin haudanneen kesäiseen aikaan järven rannalle,
_Rantaharjuun_, josta talvella kuljetti ne siunattuun maahan.
Mutta Kinnulan perän kinnuset soutelivat Kivijärven Kukkohiekalle
isolla yhdeksähankaisella kirkkoveneellä ja kiskoivat kilpaa Niemen
kyläläisten kanssa, niin että kokka kohisi, ja keikkuen vain kinnusten
kirkkoveneet halkaisivat ison Lintuselänkin.
Kaipasi kaukainen metsäperä omaa kirkkoa ja omaa kirkonkelloa, joka
kumahtelullaan kirvoittaisi metsänpeitotkin sekä kutsuisi erämaan
kansaa temppeliin, missä oma sielunpaimen julistaisi sanaa korven
huutavana äänenä. Silloin olisi erämaalaisen vaikea kirkkomatka
lyhyempi ja helpompi sekä taivaantiekin paremmin pilkoitettu.
Lestin synkässä korpimaassa kerrotaan jo kaukaisina aikoina olleen
pienen saarnapirtin Lestijärven _Kirkkosaaressa_, ja sanotaan sinne
erämaalaisia haudatunkin. Ainakin saarella on ollut hautakuoppia, ja on
sieltä joskus tarttunut kulkijan jalkaan murha. Pikkuinen metsäkirkko
oli sitten _Änäkkälän_ kankaalla, järven etelärannalla, ja kirkon
vierillä pieni kiviaitauksella ympäröity kalmisto. Vain seitsemän
penkkiä kirkossa oli puolellaan sekä miehille että vaimoisille ja
perässä vielä pikkuinen sakasti. Kirkon vieressä oli patsaiden nenässä
kello, jolla metsäkansaa kutsuttiin temppeliin. _Matti-pappi_, sukujaan
_Alavolanteri_,[15] kirkossa aikoinaan saarnasi ja merkitsi lestisiä
kirjoihinsa sekä sai sitten leponsa muiden lestisten vieressä
kalmistossa kirkon juurella 1822. Uusi isompi kirkko saatiin muutamia
vuosia myöhemmin Lestijärven lounaiskulmaan nevojen ja järven väliselle
kankaalle, ja Änäkkälään jäi vain yksinäinen, harmaan kiviaidan
piirittämä kalmisto, ja siellä Matti-papin harmaa hautakoppero.
Avaralla yliperällä jokainen kulmakunta olisi tahtonut kirkon
mahdollisimman lähelle kotipihaansa, kun erämaihin kerran ruvettiin
temppeliä tekemään. Alajärvellä aiottiin kirkkoa ensin pitkälle
_Pynttärinniemelle_, jossa jo vanhastaan oli vahvasti asuttu, mutta
sitten se kumminkin 1751 rakennettiin lahden toiselle puolelle, järven
länsirannalle.
Mutta Soinin mäkikylien entiset kaskenkorventajat ja tervanpolttajat
rupesivat rytistämään kirkkoa kolmelle kukkulalle. Iso _Pahkamäen äijä_
Laasalan takana ajeli temppelinhirsiä korkealle kotitöyrylleen, ja
toisaalla Karstulan rajoilla pahankurinen ja rikas Pöntinen raahasi
paksuja pölkkyjä omalle maalleen, _Kirkkomäelle_, köyristellen ja
taputellen takasiaan toiselle kirkkomestarille, Pahka-äijälle, ja
ilkkuen:
— Jos sinä tuon muutat toiselle puolelle, niin sitten kirkonkin
muutat!
Mutta ei kohonnut kirkkoa Pahkamäelle eikä Pöntisenkään Kirkkomäelle,
vaan se rakennettiin 1793 keskelle seurakuntaa, _Mäkäräisen_ mäelle.
Pahkamäki sai hirsistään kopsia ison tuparakennuksen, ja Pöntisenkin
temppelipuut jäivät joutilaiksi.
Perhon yliperillä kohosi ainoastaan kaksikolmatta savua, muutamat
niistä vain heikkoja, vasta sytytettyjä uudistalojen haikuja, kun
perholaiset saivat äänensä niin kuuluviin, että kesäkuussa 1780 isot
herrat saapuivat metsänkorpeen etsimään sopivaa kirkonpaikkaa. Helposti
se löytyikin. _Jängänharjulta_, joen pohjoisrannalta kuului kova kolke
ja kirvesten pauke. Metsäperän miehet siellä omin lupinsa jo täyttä
päätä poukuttivat rakentaen Herran temppeliä. _Matti Kuorikoski_,
taitava talonisäntä Kaustisista, oli vedellyt viivoja paperille
kirkonmalliksi ja sitten ruvennut ohjailemaan ukkojen temppelintekoa.
Jängänharjun vanhat hongat oli lyöty maahan, laskettu kirkon kivijalka
ja jo seiniäkin salvettu, kun tarkastusmiehet tulivat temppelinsijaa
etsimään. Jängänharjun hekin katsoivat sopivaksi, ja siihen jo
edesmenneet metsänvanhimmat olivat aikoinaan kirkkomäen ja vainajien
leposijan valinneet. Ainakin Ukskosken ukolle, joka Jängänharjulla
tervaa polttaessaan oli nukahtanut, oli sanottu unissa: "Makaat lapses
hauan päällä!" Metsän piiloissa kyllä koko harju oli, ja kylmä neva
uhkui sen äärillä, matalarantainen korpijoki sen vieritse mustana
kierteli, ja vain pari talopahaista, Sahi ja Koivukoski, oli
lähimailla. Mutta koko yliperä oli samanlaista synkkää nevaista korpea.
Ja Jängänharjulle perholaisten pieni ristikirkko nousi, yksitoista
syltä pitkä toisinpäin, vähän lyhyempi toisin ja yksitoista korkeakin,
vahvoista kangaspetäjistä miesvoimin rakennettu. Koko metsäperä ahersi
temppelin töissä, Riihimäen Kaakas-Niekkakin hääri sellaisena
mestarina, että tasakertaan saatuja korkeita seiniä piilusi neljä
hirsikertaa alaskäsin seisoen vain ylimmän hirren selkäpiillä. Tehtiin
kirkon viereen tapulikin, alussa vain patsaslaitos ja saatiin siihen
pieni kello, jonka kyljessä oli kirjoitus: "Älä pelkä sinä piskuinen
Lauma", sekä: "Herra Anders Christian Chydeniuxen Provastina ja
Kirkkoherrana ollesa Kockolan pitäjäsä, ja Herra v. Pastorin Henric
Hedbergin Kappalaisa Ylivetelin Seurakunnasa on tämä kello vuonna 1782
ostettu Perhon Seurakunnan Asuvilda".
Kelpasi erämaan piskuisen lauman kyllä sitten mennä omaan kirkkoonsa,
kun Jängänharjulta heitä oikein kellolla kutsuttiin. Ja kaunis olikin
pyhä maja. Valkoisina hohtivat maalatut seinät, ovet ja ikkunapielet
olivat siniset, penkit punaiset ja saarnatuoli viheriäinen,
kultareunainen, ja torvea soittavia, kauniita enkeleitä oli vielä
saarnatuolin kyljessä. Korkealta, keskeltä kirkon kattoa kumotti kuin
kirkas kultainen aurinko, puisia kynttiläkruunuja riippui katosta, ja
seinillä oli läkkipeltisiä kynttiläkilpiä. Alttari oli kyllä verhottu
Vetelin kirkon lahjoittamalla vanhalla punaveralla, ja pappi oli puettu
Vetelistä saatuun messukaapuun, ehtoollismaljakin oli tinainen, mutta
hyvä oli näinkin. Oli oma pyhäkkö omilla kotiperillä.
Ahkerasti entinen yliperä kävikin Herran temppelissä. Jo viikolla
sovittiin, kuka jää kotiin ja ketä menee kirkkoon, ja sitten
lähdettiin, oli ilma millainen hyvänsä. Tiettömiltä korpikulmiltakin
tultiin toisinaan koko joukolla, varsinkin juhlina ja rippipyhinä ja
kaikkein enimmin parhaan kesän pyhänä juhannuksen jälkeen, jolloin
heinänteon aloittajaisiksi kirkossa pidettiin _isorippi_. Silloin
metsän koko seurakunta oli matkalla temppeliin. Tialaisetkin astella
kepsuttelivat perä-perää pitkin metsäpolkua ja nevojen kapulaportaita
Korpijärvelle, jossa Huutoniemen kainalossa, _Kesätien valkamassa_, oli
kaksi kirkkovenettä, toinen parikymmentä henkeä kannattava, toinen
kymmenen. Vanha Kinniän Tiais-Matti istui toisen perämelassa ja
toisessa kenotti Lampuodin Aapa-äijä. Nuoret istuivat keskiveneessä
soutaen kolmella, neljällä airoparilla, mutta pahankurisella Kentän
tummulla oli oma istuinkaarensa keulassa, _Kentän sija_, johon ei
kukaan uskaltanut asettua. Asteltiin sitten Jängänkangasta
Jängänjärvelle, soudettiin korpeisten niittyveneillä ylitse ja taas
tarsittiin kuin karhut pahaa roskamaata Komanteenjärvelle, jonka ylitse
vanhat soutivat veneellä, mutta nuoret juoksivat vain ryteikkörantoja
myöten ympäritse. Komanteenkangasta oli taas hyvä astella ja samoin
Hautakangasta aina kirkolle asti. Mutta Paavonpurolla pistettiin
tervatut pieksut jalkoihin, ja naiset panivat vielä lakit ja nyytingit
päähänsä, sitten eväät työnnettiin sillan alle piiloon paluumatkaksi ja
lähdettiin astelemaan kirkkomäelle.
Kumahteli kello harvakseen, kun metsäperä asteli Jängänharjulle, ja
tapulin seinältä tervehti mustapukuinen Puu-Matti, jäykkä
paljaskalloinen kirkonäijä, joka rintaansa pidellen kerjäili
armopaloja. Kirkossa kapsahti kumpikin ihmissuku omalle
penkkipuolelleen, miten vain sijaa oli. Nättys-Liisa, körttieukko,
kyllä istui aina omassa paikassaan pohjoisristillä, lukkarin muori meni
joka kerta aivan saarnatuolin alle nyökkäämään, ja papin emännän penkki
oli ihan käytävän vieressä, mutta suntion akka kyykähti mihin
milloinkin sattui. Isoisen papinrouvan penkkiin eivät toki muut
uskaltaneet tunkeutua, mutta kun karstuset ja noposet tulivat Perhon
kirkkoon, he kyllä tohtivat mennä touhottaa siihenkin.
Mieluista ja virkistävää oli istua metsäperän pienessä temppelissä
suuren kesäpyhän harras hetki, kuunnellen sanaa ja käyden armopöydän
vieraana. Komeasti soi täällä virsi, kun korpien kansa sitä
lukkarin johdattamana järeästi veisasi. Vehtari-ukko, unilukkari,
kulkea kepsutteli arvokkaana läpi kirkon, väliin kanniskellen
multauskapineita, väliin käyden asettelemassa virren numeroita, ja
sitten taas jo käydä hipsuttaen ja kurotellen penkki penkiltä
pitkävartista haaviaan. Pieni kulkunen haavin pohjassa kilisteli
vehtarille huomiota, ja sieltä täältä aina joku lantti putosi hänen
kukkaroonsa. Mutta vasta sitten temppeli oikein Herran temppeliltä
tuntui, kun pappi joutui alttarille messuamaan sekä taas saarnatuoliin
julistamaan armonsanaa metsäperän kansalle.
Moni sielunpaimen erämaan kaukaisessa temppelissä saarnasi, ja moni
kaitsi korpien köyhää kansaa, usein itsekin eläen suuressa köyhyydessä.
Pahainen pappila joen matalalla vastarannalla oli saarnamiehen
yksinäisenä asuntona, ja pappilan takana huokaili suuri korpi mustine
nevoineen. Täällä, vasta rakennetun temppelin ensimmäisenä paimenena
toimi _Jaakko Chydenius_, ja pääpaimenena oli itse Kokkolan rovasti,
kuulu _Antti Chydenius_, joka aina ahkerasti huolehti laajan
seurakuntansa sekä hengellisestä että maallisesta hyvinvoinnista.
Täällä sitten _Jaakko Perander_ yhtä vaille kolmekymmentä vuotta
vaikutti ja sairasteli, niin että sai pitkät ajat pitää apulaista,
toista toisensa jälkeen. Köyhän metsäperän palkkalaisena suuriperheinen
pappi-parka täällä elää kitisi. _Isot saatavat_ — kaikkiaan
parikymmentä tynnyriä viljaa sekä puolitoista naulaa voita joka
lehmältä — pappi sai kesällä kotiinsa, mutta joulun edellä Jaakon
täytyi kierrellä ympäri kyliä _pikku saatavillaan_, keräten, mitä vain
kukin antoi: villoja, hamppuja, perunoita, leipää, juustoa ja
lehmänlapoja. Kolme, neljä nälkäistä perillistä kyhjötti Jaakko-papin
reessä, kun hän saataviensa kerjäläisenä ajella kahnusti talosta
taloon, viilihulikan äärestä viilihulikan ääreen. Ei ollut sairaasta
Peranderista saarnamieheksi, vapistustauti hänet heti tapasi, kun astui
kirkonpönttöön. Mutta monet hänen apulaisistaan olivat ankaria
sananmiehiä. _Vaaleri_ jo hyvin jyristi, ja vielä väkevämmin
_Varpperi_. Tämä kova körttipappi, "Varpperi pyhä", Heikki
Schwartzberg, julistikin metsäperän kirkossa ankaraa synnintuntoa,
parannuksen tekoa ja maailman turhuudesta luopumista, niin että moni
mustien korpien asukas sai heränneen tunnon ja joutui armon
kerjäläiseksi. Kahdet korpeiset pukeutuivat körttivaatteisiin, samoin
Hookonan seksmanni emäntineen sekä Mehtä-Porasen Matti Kaisoineen,
vielä Nättys-Liisakin ynnä moni muu.
Kuuli Jängänharjun temppeli sitten muitakin hyviä sananjulistajia.
Peranderin jälkeen _Emanuel Snellman_, isoääninen mies, saarnasi ja
messusi, niin että pieni kirkko kajahteli, ja _Silkki_ — Johan Silcke
— oli niin ankara pauhaamaan, että karstusetkin ja kaustiset
ihmettelivät hänen hyviä hengenlahjojaan ja kadehtivat perholaisia —
vaikka pappi muuten oli vain tavallinen syntinen ihmisparka.
Sai täälläkin korkeilla perukoilla sielunpaimen ahkerasti huolehtia,
että erämaan köyhä kansa alituisen raatamisensa ohessa ennättäisi edes
hetkiseksi kiinnittyä hengellisiin asioihin ja ajattelisi kuolematonta
sieluansa. Jo Antti Chydenius ankarasti valvoi kaukaisimpiakin
kappeleita ja toisinaan itsekin kävi metsäperillä saarnaamassa samalla
pitäen kovia lukukinkereitä. Etukäteen hän jo lähetti laumalleen
kehoittavia paimenkirjeitä ja ilmoitti tulostaan. Niinpä Chydenius
aikoessaan Perhon perille maaliskuussa, jo joulukuussa lähetti sinne
"lukkaripostissa" sanoman ja kehoituksen:
"Lukukinkerit ovat päätyt ja asetetut ei vain lasten ja nuoren kansan
tähden mutta myös niden vanhain ja ijällisten johdatukseksi Elävän
Jumalan pelkoon ja tundemiseen, jonga tähden siis kaikki vanhemmat
yksivakaisesti käsketään ja varoitetaan että he kaikella ahkeruudella
harjoittelevat itsiän Kirjanlugusa sekä ulkoa että erinomattain
sisäldä ja että he suremmalla vireydellä huolta pitävät lastensa ja
nuoren kansan lugusta. Takaperäisyys maallisisa askareisa ja
toimituksesa myötäns saa onnettomuden täällä ajasa, mutta huolettomus
kristillisydesä turmele sielun ja ruumihin kaikesa ijankaikkisudesa.
S.K. Esivallan säännöt ja teidän omatundonne vaatii teildä ahkeruutta
teidän kristillisydesänne. Jumala lupa myös niille runsaan siunauksen,
jotka hänen Sanastaan hartaan ja halullisen vaarin ottavat. Olkat siis
viriät ja ahkerat oppimasa ja tekemäsä sitä kuin hyvä ja Jumalalle
otollinen on, nin Herra Zebaoth on teidän kanssanne ja täyttää teidät
onnella ja autudella sekä ajasa että ijankaikkisudesa. Gamla Carleby 23
Joulu Kuusa 1781".
Ison Anteruksen eteen, kun hän saapui metsäperän kristillisyyttä
tutkimaan, piti astua koko korpimaan, sekä nuoren että vanhan, ja piti
myös auttavasti osata kirjansa. Muuten rovasti otti kansan koville.
Perhon kinkereilläkin maaliskuun 23 p:nä 1782 Kellokoskella sakotettiin
kahdeksaa yliperäläistä, jotka eivät olleet tilaisuuteen saapuneet, ja
kinkerimiehistä Haukka-Aapa sekä Kinnus-Matti tuomittiin _jalkapuuhun_,
elleivät ensi kerraksi paranna lukutaitoaan.
Avoreikäinen jalkapuu piti niinkuin muutkin peloittavat kirkonmiehet
ankaraa huolta, että metsäperäläiset ahkeroivat kristillisen lukutaidon
tiellä. Kellotapulin alakerrassa se aina valmiina ammotti, ja moni
tarttui sen kitaan kuin karhu rautoihin, — _mustatooli_ sen vieressä
taas puolestaan oli varkaiden ja muiden pahantekijäin kauhuna. Ellei
kotona saatu kirjantaitoa päähän, eikä lukkarin luona paukkaaminen
auttanut, eikä rippikoulustakaan ollut apua, vaikka jotkut sitä käydä
väännättivät niin kauan, että kontin kuva painui selkään, niin silloin
jo jalkapuu rupesi irvistelemään. Aina silloin tällöin se iski jonkun
metsäperäläisen nilkkaan kiinni. Punapää-Matti ja Haukan Jussi siinä
muuanna talvisunnuntaina kurjina ja viluisina istua kyköttivät, kun
muut viisaina kirjamiehinä ylpeästi astelivat Herran temppeliin.
Vielä niinkin myöhään kuin 1847 istutettiin kirkkomäen reikäpuussa
22-vuotiasta Möttös-Jussia "itselleen ojennukseksi ja muille
pahantapaisille varoitukseksi, koska ei ollut koskaan käynyt
kinkereillä", sekä sitten taas Kuusjärven Erkkiä huonon lukutaitonsa ja
kinkereiltä poissa olonsa tähden. Mitä lienee outo istunto vaikuttanut
Möttös-Jussiin, mutta ainakin Kuus-Erkin jalkapuussa istuminen oli niin
tehoisa, että Erkki myöhemmin kelpasi istumaan käräjätuvassa oikein
lautamiehen penkillä.
Metsäperä, joka yletaikojaan täällä kaukana nevojensa keskellä möyri ja
möykkäsi tervanteossa sekä kamppaili koukojen ja metsän kummituisten
kanssa, tarvitsi kyllä Herran temppelin, tarvitsi sielunpaimenen ja
tarvitsi myös jalkapuunkin. Temppeli komotti Jängänharjulla aina,
jalkapuu pysyi kellotapulin suojissa, mutta saarnamiestä tuli ja taas
pian saman tien meni. Köyhinä he tulivat, ja vielä köyhempinä he
lähtivät. Neljänäkymmentä sananjulistajaa ennätti erämaan pappilassa
asua vuosisadan vierähtäessä, ja kaksi niistä Jängänharju sai peittää
multiinsa. Perander rukka joutui sinne ensin ja sitten suurena
nälkävuonna nuori Wegelius. Sakastin ikkunan alla saamamiehet saivat
viimeisen majansa, ja Peranderin leposija merkittiin vain tervatulla
puuristillä.