Erämaa kasvatti perillisensä ankaraksi työmaaorajaksi — ei ainoastaan
miestä, vaan myöskin naisen. Jos korpi miehestään monesti puristi
kaikki, mikä siitä suinkin lähti, niin yhtä kova isäntä se oli
naisellekin, heikommalle astialle. Nevamaiden tytär oli luotu miehen
ainaiseksi työkumppaniksi. Jok'ainoaan raadantaan, mihin mies pystyi,
naisenkin piti tarttua ja pystyä. Talviset tervanteot ja puidenajot
sekä kaupunkimatkat olivat metsien tyttärien tavallisia asioita.
Kesällä taas nainen nähtiin miehen rinnalla kaikkialla, uudispeltoakin
kuokkimassa, jopa vetelää nevaojaa kaivamassa. Ruokottomia rapaisia
liekoja he vääntelivät ylös yhtä hyvin kuin vahvat miehet, ja taas
tarttuivat lapioon taikka kirveeseen ja riehuivat niin että rapa
roiskui. Kyntäminen, sahran kurjessa asteleminen oli tavallista naisen
ammattia. Kaukaisille nevaniityille mentäessä naisetkin saivat kantaa
raskaita eväsriippejä. Siihen he olivat kyllä tottuneita, varsinkin
sydänmaiden pienet eläjät, jotka saivat kesäisin kantamalla kuljetella
ruokatavaransa kulkuteiden varsilta.
Kaiken raatamisen lisäksi oli naisten huolena vielä karjanhoito.
Kaikkein ensimmäiseksi emäntä kopisti piiat ja muut naiset aamulla ylös
navettaan karjaa katsomaan. Ja kumminkin, kun miehet lähtivät töihin,
piti naisten jo olla matkassa, saaden monesti leipä ja suolakala
helmassaan juosta haapsottaa muiden jälkeen.
Miehillä oli heidän ruokaleponsa ja muut joutohetkensä aina silloin
tällöin, mutta ahkera nainen ei saanut levähtää paljon milloinkaan.
Talvisella hautapirtillä oli hänellä sukankutimensa mukana, ja
kesällä töihin mentäessä naisen kädet aina näppärästi käyttelivät
sukkapuikkoja. Nevaniitylle asteltaessa keräkoukku keikkui ronkalla,
selässä poukkui piimäleili, ja mitä sukkelammin metsäpolkua paineltiin,
sitä sukkelammin myös piirrot liikkuivat. Jalat veivät naista
metsäniittyä kohden, ajatukset kulkivat omilla teillään, mutta sormet
vain vanhasta tottumuksesta askartelivat sukkapuikkojen kanssa.
Silloinkin kun miehet niityn rantakentällä väsyneinä kuorsasivat
ruokalepoja, naiset istuivat ja pistelivät silmiä sukankutimeensa.
Saattoivatpa ahkerimmat tuikata muutamia tikkauksia kutimeen sillä
aikaa, kun miehet seisahtuivat viikatetta tikkuamaan. Eloja riiheen
ahdettaessa oli lyhteiden antelijalla kudin, johon elokuormaa
odottaessaan ennätti aina jonkun silmän pistältää. Mutta Vetelin
naisilla sanottiin olevan hurstipaidan neule matkassa kirkkotielläkin,
ja sitä sydänmaalainen jo piti liiallisena ja sanoi:
"Neuloo kun Vetelin akka paitaa kirkkotiellä!"
Sukan ja vanttuun kutominen, _tikkaaminen_, oli käsitaitoja, joita
yliperän nainen oli jo pienestä pitäen saanut opetella ja kaikkein
enimmin koko elämänsä aikana tehdä. Jo viisivuotiaalle tyttärelleen emo
saattoi pistää _piirrot_ käteen ja panna pienet sormet pistelemään
sukkarihmaa. Ja siitä alkoi elinkautinen sormien ja piirtojen
kanssakäyminen, tuottaen sukkaa ja vantutta. Kaikkein ahkerin
_tikkausaika_ oli kumminkin syksyllä, mikkeliltä, kun ulkotöistä oli
päästy. Silloin koko talon naisväki kulki kutimet käsissä, lankaa kului
kerä toisensa perästä ja orret täyttyivät talven varaksi villaisilla
käsineillä ja jalkineilla, sekä uusilla että uudistetuilla. Sen jälkeen
piirrot joutuivat taas vähäksi aikaa _merenruohoista tai pilleistä_
tehtyihin _piirtotönttöröihin_.
Pitkä talvi oli naisten paras työaika. Silloin kun miehet rähjäsivät
lumisissa metsissä, naiset ahersivat kotoisissa puuhissa, jotka kyllä
eivät suinkaan aina olleet kaikkein helpoimpia. Joutuipa syksyllä heti,
kun tikkausten aika oli mennyt ohitse, ankara _pellavan ja hampun
siivoaminen_, ja tämä kyllä oli kaikkein kovinta, mitä kotoinen
naiskansa sai kokea. Jo kolmelta, neljältä aamulla, joskus kahdeltakin,
naiset kiiruhtivat saunaan _loukuttamaan_. Se oli tavatonta työtä.
Kovia hampunluita ja pellavia sai päiväkaudet raskaalla loukulla hakata
rikki, niin että ihan käsiselät turposivat ja kalvoset kävivät
helliksi. Saunassa oli kuuma, ja hampuista karisevaa pölyä ja
savunnokea oli huonepöksä niin täynnä, että alussa heikot henget aivan
tulivat kipeiksi ja antoivat ylön. Mutta loukunkantta vain piti hakata,
että luut rutisivat, ja isoissa saunoissa oli neljäkin loukkua yhtaikaa
käynnissä. Moniksi päiviksi riitti loukuttamista, sillä viisi-,
kuusisataa hamppu- ja pellavakerppua saattoi olla hyvässä talossa,
parhaissa tuhatkunta. Kun loukuttaminen loppui, alkoi _lihtaaminen_, ja
sitten piti vielä _vitimellä_ pieksää päistäreitä pois, sitten
_häklätä_ ja lopuksi _harjata_ niin puhtaiksi, ettei alla olevaan
vesiastiaan laskeutunut tomuhiukkastakaan. Häkläten ja harjaten saadut
_tappurat_ pantiin talteen, ja pellavat kierrettiin _sormauksiin_,
joita aina kaksikymmentä sidottiin samaan _lettiin_.
Kun saunasta saadut hamput ja pellavat otettiin esille, oli taas työmaa
koko talon naiskansalla. Aamusta iltaan rukit hyrräsivät tuvassa.
Karjaa vain välillä käytiin ruokkimassa, ja taas heti istuttiin rukin
ääreen. Isossa Korpeisessa pörräsi yhtaikaa seitsemän rukkia ison takan
ympärillä, pörräsi myöhäiseen iltaan asti. Pökköä vain paiskattiin
tuleen, niin että koko tupa loimotti ja surisi talvista iltaa, ja
tavaton hiilos punoitti takanperässä, kun väki viimein lähti levolle.
Piikakentta vain sai jäädä hoitelemaan peltejä kiinni ja kampailemaan
tukkaansa pysyäkseen hereillä.
Kova kilpa oli kehrääjillä, jokainen yritti, kuka vain saisi enimmin
valmista, aloittelevat tyttäretkin koettivat vääntää tappurakuontalosta
lankaa, minkä pienet hyppyset kestivät ja vanha rukki veti päälleen.
Mutta tottuneet aikuiset ja tummut kehräsivät täyttä pellavaa ja
hamppua että surisi, ja suu vain tahtoi alituisesta näppien
kastamisesta aivan kuivua. Oikein hyvät kehrääjät ujuttelivat
valituista parhaista pellavista hienoa _rihmaa_, jota tarvittiin
vaatteiden ompelemiseen sekä _suutarinlangaksi_.
Koko syystalven, aina jouluun asti rukit saivat hyrrätä pellavan ja
hampun kimpussa. Sitten jo niistä päästiin, mutta joululta alkoi yhtä
ahkera villojen kehrääminen. Ja taas sydänkuilla oli talossa täysi työ
ja surina, kun villoja laitettiin langoiksi. Toiset naiset karttasivat
ja toiset kehräsivät, ja vuoro vuoroon siinä joutuivat käsiteltäviksi
lampaiden _jouluvalat ja matinvillat, kesävillat ja loimivillat, vielä
karitsain lieminkivillatkin_. Karttaajanaiset istuivat takan vieressä,
villat olivat takalla lämpöisessä, kartat raaputtivat ahkerasti
toisiaan, tehden aina silloin tällöin pikku kieppauksen toisin
puolinkin, ja keveitä _lepeitä_ pyörähteli sukkelasti lattialle
_levekoppaan_. Kehrääjät taas hyrryttivät rukkejaan oikein kilvan.
Näppärimmät naiset päästivät päivässä kymmeniä _pasmoja_. Möttösen
tummun rukki kieppui, niin että hurina kävi, kieppui illalla vielä
senkin jälkeen, kun muut jo olivat menneet nukkumaan. Tummun
päivämääränä olikin 30 pasmaa saranloimia. Jylhän Liisa hyrräsi 35
pasmaa, ja ennätti vielä hoitaa lehmät, mutta muori liikkuikin aina
juoksujalkaa yli pihan mennessään.
Monesti emännät, kun villat tuottivat kovan kiireen, kutsuivat naapurin
naisia _karttuu- ja kehruutalkooksiin_ yhteisin voimin auttamaan. Hyvät
kyläläiset kyllä mielihyvin tulla hynttyyttivät, kuka kartat
kainalossa, kuka rukki olkapäällä, ja kohta tupa, naiskansalla ja
rukeilla ahdettu, surisi ja porisi. Rukit hyrräsivät ympäri lattiaa, ja
karttaavat naiset täyttivät takan ympärystän. Ei hyväsuisillakaan
akoilla ollut aikaa tarttua takan _juorurenkaisiin_ puhelunpitoa
varten, mutta silti kyllä otettiin, minkä vain työltä ennätettiin,
koko seutukunnan asiat suureen puhemyllyyn. Hupaisesti vieri tunti
toisensa perästä, kun tuvantäyteinen vaimoinen väki sai siinä aivan
omin päinsä aherrella. Ja emäntä aina silloin tällöin muisti
apulaisvieraitaan kahvilla, jopa iltapuolella lihaperunoilla. Hyvillä
mielin rukkiselkäinen, karttoja kantava naiskansa lähti illalla
astelemaan kotiinsa, kokoontuakseen taas jonakin toisena päivänä
toiseen taloon.
Villain kehräämistä kesti helmikuun loppupuolelle, ja sitten saatiin
rukit siirtää syrjään. Alkoi kova pellava- ja hamppulankojen
_keittäminen_. Isoon pataan lyötiin tuhkaa ja lankavyyhtejä, keitettiin
päiväkausi. Sitten _viihet_ pestiin ja huuhdottiin sekä aseteltiin
vartaisiin ladon tai aitan seinälle päivän puolelle kuivamaan ja
valkenemaan. Viikkokausia viihet saivat kevättalven ilmassa paistattaa
päivää saaden vuoroonsa sadetta ja tuulta sekä taas pakkastakin.
Oli työ emännillä myös lankojen _painamisessa_. Pitovaatteisiin
tarvittavia villa- ja pellavalankoja piti painaa milloin minkin
värisiksi ja omilla kotoisilla keinoilla naiset siitä suoriutuivat.
Purojen pohjasta nostettiin mustaa rapakkoa, keitettiin sitä
lepänkuorien ja kuusenkäpyjen kanssa ja saatiin kestävää _mustaa_
väriä. Käytettiin myös sianmarjanvarpuja. Tällä samalla metsäpaineella
entiset ukot myös _rookasivat_ verkkoja. _Harmaata_ painettiin lepän,
pihlajan ja koivunkuorilla, _ruskeaa_ tehtiin kiventieroilla taikka
väkevillä nevakanervilla ja _keltaista_ koivunlehdillä sekä kovalla
lipeällä. _Sinistä_ väriä haudottiin sinipaineesta lammaskettaan
kuopatussa virtsapöntössä. _Veheriäistä_ eivät eukot osanneet painaa,
eivät liioin _punaista_, vaan täytyi nämä värjäykset toimittaa
Kokkolassa.
Marianpäivältä alkoi _kankaiden kutominen_, jota riitti koko
kevättalveksi, kunnes kaiken kansan piti joutua kesän tuomiin
ulkotöihin. Saivat nyt _kelat_ kerta toisensa perästä piikakenttojen ja
muiden käsissä kieppuen vetää lankaa selkäänsä, ja sitten taas
kiehittää kankaan loimiksi _reivinpuille_. Keskilattialla
reivinpuut aina vähän päästä neljin nurkkapatsain heittivät
edestakaista piiritanssia, kun kankaantekijä lasketti loimilankaa
_kaipuusta_ kilipuuhun varoen, että rihmat juoksivat järjestyksessä
eivätkä ristiin työntyen laittaneet _housuja_. Jo reivatessa kutoja
määräsi kankaan pituuden _mittarihmalla_, samoin kuin väriyhtymät sekä
muut asiat.
Isoissa taloissa helskyivät yhtaikaa kahdetkin kangaspuut, ja ahkerat
naiset kyökyttivät tasaista tahtiaan heitellen sukkulaista vuoroin
oikealla, vuoroin vasemmalla kädellään. _Polkuset_ keikahtelivat
ylös ja alas, _niijet_ hyppivät samaa tahtia, _lulut_ pyörähtelivät
sinne ja tänne, sukkulainen_ suikahteli edestakaisin, ja _luvat
kaiteineen_ paukahduttivat aina lopuksi painavan sanansa. Pyöreältä
_tukilta_ laskettiin loimilankoja ja valmis kangas kierrettiin
_kähräpuun_ ympärille. Kotilampaan villoista saatu harmaa täysi
_sarka_, jolla keväiset kutomiset aloitettiin, oli entisen erämaan
miehen talvinen vaate, ja sillä puettiin sekä vanha tura että nouseva
pojankelteri. Niin vahvaa piti saran olla, että se kesti kaksi talvea
kuluttaa, ja ainakin joka toinen vuosi emäntien piti purkaa
kangaspuistaan sitä niin pitkä panos, kymmeniä kyynäriä, että talon
miesväki saatiin uusiin harmaisiin. Sitten piti sarka vielä, isännän
puumerkillä kirjattuna, käyttää _tamppimyllyssä tampattavana_. Sieltä
se palasi paljon kutistuneena, mutta vahvana ja kauniin harmaana, jos
vain emännät olivat osanneet sekoitella villat tasaisesti. Nähtiin
kyllä ja naurettiin, kun taitamattomien naisten miesväki asteli pyhällä
kirkkomäelläkin, vaikka takinselkämys oli kirjava ja rantuinen.
Kun sarka oli saatu pois puista, pantiin tilalle _kesäkangas_, josta
laitettiin miesväelle suvinen pyhäpuku. Joka vuosi kesäkangas
kudottiin, ja entiset emännät, ison lammaskatraan hoitajat, jaksoivat
senkin kutoa täydestä villasta. Harmaata niinkuin talvensarka oli
tavallisesti kesäkangaskin väriltään, mutta laitettiin myös mustaa sekä
tummansinistä. Kotona vain kesävaate tampattiin, kierrettiin tiukasti
pyöreälle _kaulille_ ja samalla pirskoitettiin kankaaseen lämmintä
vettä. Sitten isolla pöydällä kangaspölkkyä työnneltiin edestakaisin
_kaulilauvalla_, niin että pöytä jytisi. Kangas sai olla pölkyllä
siksi, kunnes raatari tuli taloon, ja se oli silloin kuin _rässättyä_.
Kelpasi mestarin siitä ommella miehelle vaikka lahvihousuja sekä
västejä, ja kelpasi ylimaalaisen silloin komeilla kesäisellä
kirkkomäellään.
Mutta vielä komeampina naiset liikkuivat kirkkomatkoillaan, ja aivan
omatekoisessa koreudessaan. Kevättalven töinä piti myös heidän saada
kangasta kesäpukineikseen. Harmaata _nykköshametta_, viheriäisine,
punaisine ja mustine helmaraitoineen, naiset pitivät alusvaatteenaan
taikka hamppulangoista kudottua hametta, joka keltaiseksi painettuna
paistoi ja leimahteli kuin tuli kirkkomatkalla päällysverhon alta.
Mutta päällyshameet olivat vielä komeampia, kesällä pellavasta
kudottuja, talvella puolivillaisia. _Suorarantuisia_ hameet olivat,
harmaapohjaista tai punaruskeaa vaatetta ja siinä pitkittäin ylhäältä
alas punaisia, viheriäisiä, keltaisia ja mustia _pölkkyjä_. Mutta
oikein koreamieliset tarvitsivat vielä koreampaa. Korpeisen tyttäret
ottivat värimallin suoraan taivaalta, laittaen hamekankaansa
_vesikaaren rantuiseksi_. Seitsemällä sukkulaisella tyttäret suikkivat
loimiensuuta käyttäen sellaisia värejä, ettei taitamaton tietänyt
niiden nimeäkään. Sen vain hoksasi, että siinä oli punaista ja vähän
punertavaa, oli myös viheriäistä ja keltaista sekä sinistä ja
mustansinistä ynnä jotakin vaaleaa. Korpeisen tummulla oli nuorena
ollessaan tällainen korea pyhähame, joka kirkkomatkoilla välkkyi kuin
taivaankaari, ja samanlainen oli myös Korpeisen komealla Liisalla,
Kello-tummun tyttäretkin ylpistyivät ja yrittivät lainata taivaan
ylpeitä värejä, mutta eivät siinä oikein hyvin onnistuneet. Ainakin
Kello-muori, jonka mielestä vanhojen kolmessa, neljässä väripölkyssä
oli kylliksi koreutta, tyytymätönnä motkotti naapurin muorille:
—... kun meijän tyttäret kutoi seihtemällä sukkulaisella... eikä
tullut paskaa parempaa!
Pitkälti piti kutoa hamekangasta, sillä _viisi pieintä_ tarvittiin
hameen leveydeksi, jopa isot ja ylpeät panivat kuusikin. Mutta
karstuset olivat niin hengestä ylpeitä, että sonnustivat vielä hameensa
sisäkertaan pyöreäksi pöngittävät _rinuliinit_ ja tulivat ylpeyksissään
Perhon pieneen kirkkoon, joku istuen melkein Ahvenkosken akan syliin.
Mutta kun akka pujotteli kätensä hameen alle ja pimpautti rinuliinin
poikki, karstusen täytyi kiireesti tohistaa ulos. Ihonmukaiset mustat
_liivit_ sekä kiinteät, harmaat tai mustat _röijyt_ myös itse kudottiin
ja laitettiin, samoin kuin _helmarantuiset vyölinät_, mustat talviset
turkinpäälliset sekä moniraitaiset kesällä käytettävät _luurihuivit_ ja
muut huivit.
Joutui jo hamppu- ja pellavakankaiden vuoro. Pantiin kangaspuihin
kaksivartinen karkea _piikkonen_, joka kudottiin tappuralangoilla.
Piikkosta talo tarvitsi paljon. Siitä tehtiin _sänkypiikkosia_,
patjankuoria, säkkejä sekä myös _hantuukeja_, vaikka entiset ihmiset,
jotka vain kerran pari viikossa pesaisivat näköpuolensa, käyttivät
silmipyyhkeinään vanhoja paitaresuja. Laittoivat naiset piikkosesta
vielä _paijanalusia eli kivijalkoja_, karkeita _karhuaitoja_.
Vielä enemmän kuin piikkosta, tarvittiin _hurstia_, jonka vuoro joutui
piikkosen perästä. Se oli nelivartista vaatetta, tappurakuteista ja
paljoa hienompaa kuin piikkonen. _Sänkyhursteja_ ja patjankuoria siitä
laitettiin sekä pyyheliinoja, mutta kaikkein enimmin sitä tarvittiin
_paitoihin_. Hursti oli entisen metsäkansan tavallinen paitavaate.
Karkeampi hamppuhursti oli aina arkisella iholla, ja vain varakas
saattoi panna pyhäksi päälleen hienomman pellavahurstisen paidan, mutta
hänkin heitti sen syrjään ja vetäisi päälleen maanantaiaamuna
hamppupaidan. Tehtiin hurstista myös alushousuja. Kesällä koko
metsäperä liikkui kokonaan valkoisissa hursteissa. Niityllä miesjoukko
heilui valkoisena kuin pulmusparvi, monet menivät puhtaissa
pellavahursteissaan kirkkaana kesäpyhänä Herran temppeliinkin, ja
silloin kyllä kirkkomäki oli kaunis katsella. Naisten parvi liikkui
taivaankaaren monikirjaisena katraana, ja miehet kepsuttelivat joukossa
valkeina hallavina päämiehinä. Välkähtelivät taivaalta lainatut värit
ja lyyhähtelivät alaskäsin sekä ukkojen valkeat vavahtivat, kun kirkon
pääpaimen mustapukuisena asteli mäelle ja painui kirjavan laumansa
edellä temppeliin.
Piti kevään korvissa vielä kutoa _nukeri_, sänkyolkien karkea peitto,
jonka loimiksi käytettiin hamppulankoja sekä kuteiksi valkoisia
riepusuikaleita. Kevään viimeisinä kutomatöinä olivat _hevosenloimet
ja rekivaatteet_, jotka hamppuloimiin kudottiin tappura- ja
karvalangoilla. Siihen päättyi naiskansan talvinen tupatyö. Miehet jo
kiirehtivätkin:
"Kangaspuut kasaan, ja naiset mehtään!"