Avaroissa perämetsissä piili kaikkein pohjimmaisena ikivanha esi-isien
usko, ja koko erämaata hallitsi vuosisatainen henki. Kirkko kyllä
komotti mäellä ja pyhäkellot moukuivat, ja pappila paistoi
lähirannalla, mutta metsissä karjui nostettu kouko taikka rääkyi
ruumiiton ihkiriekko. Aurinko kyllä tanssi pääsiäisaamuna, ja
kristikansa riensi kilvaten kirkkoon, mutta öisin rullit lentää
tohistivat halki ilmojen, haltiat kolistelivat vanhoissa myllyissä,
ja vainajat lähtivät liikkeelle siunatusta kirkkomaastakin.
Kirkonkelloilla kutsuttiin ristirahvasta pyhään temppeliin, mutta taas,
kun metsä piilotti jonkun elukan peittoonsa, soitettiin samoilla
kelloilla, jotta suuri metsä vapauttaisi vankinsa. Hartaina istuivat
vanhat tummut temppelissä sanaa kuunnellen ja veisaten virttä taivaan
Herralle, mutta Erkin aamuna he laskivat karjansa kesälaitumelle yhtä
hartaina poltellen tulikytöstä navetan kynnyksen vieressä ja lukien
äideiltä oppimiaan vanhankansan väkisanoja.
Tämä metsien takainen korpien ja nevojen maa oli aivan kuin pyhitetty
menneitten aikojen kotimaaksi. Samaa sääkirjaa täällä kyllä elettiin
rintamaiden kanssa, mutta sittenkin kaikki kuluttava aika oli täällä
armollisempi ja vaelsi hitaammin kuin alamaissa. Metsäperien kansa sai
asustella omassa rauhassaan, ja aivan oman mielensä mukaan käydä ulos
ja sisälle, niinkuin edesmenneet hyvät vaarit ja muoritkin olivat
tehneet, vaeltaen sekä painetun pitkän katkismuksen hengessä että
painamattomien, vielä pitempien esi-isien kirjojen hengessä. Sillä
kaukametsien kansalla oli omat aapeluksensa ja omat satalukuiset
kymmenet käskynsä, jotka perittyihin veriin painettuina seisoivat yhtä
lujina ja peloittavina kuin kivisiin tauluihin kirjoitetut
Siinainvuoren sanat. Hyvä oli täällä tummujen hoidella huonekuntaansa
ja tehdä satoja temppujaan, ja oikein oli, että tuhvatkin täyttivät,
minkä vanha laki vaati.
Ja näin metsäperä tekikin. Tulta iskiessään kinnunen kilkutti piikiveä
tuliraudalla huudahtaen:
"Hiiri vettä kantamaan,
kärpänen sammuttamaan:
kissanpojan pää palaa!"
Saunaan mennessään vanha tummu muisti puhaltaa kipeää kohtaa ja sanoa:
"Tiku pihalle, lämmin saunaan,
häkä rötkön perään!"
Valkopäinen ikätura karkoitti käärmeet kartanosta vetäen rautaromua
perässään ja leppävastoilla hosuen ja hokien:
"Kukis kuloo, kukis kuloo!"
Heinämies sattuessaan sohaisemaan ampiaispesää, teki pienet
piikkimiehet tehottomiksi sanoen:
"Tapiainen tarkka poika,
pistä piikkis ketoon,
kannukses kankaaseen!"
Mutta isopäisen _voijesirkan_ heinämies koppasi koivista kiinni, asetti
sen nokan haavalle ja uhkaili:
"Heinäsirkka, heinäsirkka,
jos et anna minulle voijetta,
niin minä kitkasen katkasen kaulas!"
Pieni soinilainen pojankersakin saattoi sanella pahaiselle
sisiliskolle:
"Sisulisko, silmänkisko,
joka oot niin raskas
kuin rauta puran pää.
Minä oon niin kevyt kuin lehti!"
Mikäpä oli tarpeellisempaa kuin panna _pirunpallit pihtiin_, kun
jotakin tavaraa ei etsimälläkään löydetty. Ei tarvinnut muuta kuin
leikata kolme rukiinoljen solmukohtaa, panna ne halkaistuun tikkuun ja
pistää seinänrakoon, niin heti löytyi. Eikä tämä ollut mitään
noitumista enempää kuin sekään, että palokärjen nokalla kaivettiin
hammasta, jota mato jäyti, taikka puhallettiin ja sylkäistiin
kolmineuvoiseen tuppeen kolme kertaa, kun lapsessa oli _kohtaus_.
Rauhassa sai täällä huoneen kynnyksellä, jonka ylitse oli kuolleita
kuljetettu, kirveellä hakata _narua_ pois, samoin taas puukupissa
puohtaa _tulenlentoa_. Rauhassa Huuhkaisen entinen tura rakenteli ojiin
turpasportteja ja ryömi niiden lävitse terveyttään etsien, eikä äijä
suinkaan tuhmin tehnyt astellessaan uuteen asuntoonsa takaperin ja
piirrellen jälkiinsä viisloppiaisia. Samoin kaikilla muillakin oli
heidän taitonsa. Kalamiehet tarvitsivat omat tietonsa, niin myös
metsänkävijät, maanmyyrtäjällä oli hänen oppinsa, ja karjatummut
tiesivät, mikä oli heille tarpeellista.
Mutta kaukainen erämaa tarvitsi vielä oikeita tietäjiä, jotka olivat
tehoisempia kuin tavalliset korpelaiset. Metsien vanha henki niitä
kyllä nosti ja kasvatti. Harmaat tietoturat olivat täällä omassa
ympäristössään ja pysyivät hyvin luonnossaan, sillä kaikkialla oli
suuri jylhä erämaa, ja koko erämaa uskoi sekä pelkäsi.
Entisinä aikoina oli täällä monta ja monenlaista mahtajaa. Oli siellä
täällä pieniä _maapohakoita ja höpisijöitä_ ja pikku _parantajia_,
sellaisia kuin _Jängän Tiina_, joka suitsien päitsimien lävitse
pujotteli ja ruumiinlaudalla mittautti kohtauksen saaneita, sekä
Kaustisenkylän _Matti-tuhari_, joka teki kointoppeloita, ja Soinin
_Heinä-Matti_, joka viinasta katsoi taudin tapauksia, ynnä Kyyjärven
_Lintu-Matti_, joka piiskasi rukkia leppärisuilla, kun se heitteli
nyörejä päältään. Pikku höpisijöitä oli _Kalliokosken Liisa_, joka
saunankiukaan lävitse valetuilla vesillä paranteli käärmeen pistämisiä,
samoin Soinin _Värilehon_ akka, joka tyttöä korventeli padassa
järvenrannalla, rääpien haukankynsillä ja tutkien:
"Onko sinuun ottanut
kivestä vaiko kannosta,
vaiko vanhasta vatturauniosta,
vaiko siitä puusta,
jossa korppi on korvettu,
ja musta lintu murhattu?"
Lestin _Matti Tuikka_ ajoi pois painaisia tulikivellä, ruudilla ja
palavilla päreillä, _Lankarin Aapa_ nylki käärmeitä, nimitteli niitä
kangashaueiksi ja kuivaili kepissä seinän vieressä. _Sannan-Mikon
Antti_, keppi kädessä köpsöttelevä huutolaisukko, ajoi pois kohtauksia
kirveellä, pölkyllä ja palavalla saunavastalla, ja _Taipaleen äijä_
Lestillä pesi _murhaa_, mikä oli tarttunut kuolleitten luista, vei
pesuveden kirkkomaahan ja sanoi:
"Mistä on suku suupunut,
sinne suku suupukoon,
vanha kalma kaatukoon,
kirkon kirjavan kittaan,
satalauvan lappeeseen,
tervaristin tienohille,
tervahauvan hartioille".
Mutta oli täällä suuria _pohakoitakin ja tietäjiä ynnä
kuohareita_, oli myös _noitia_, jotka saattoivat tehdä pahaa, sekä
_noitahenkisiä_ihmisiä, jotka kuvattelivat toista jos toistakin,
milloin nostaen koukoja, milloin käärmeitä, milloin taas yllyttäen
suuren syyttömän metsän kantamaan vihaa.
Näihin kaikkiin tarvittiin taitoa, kovaa voimaa ja sellaista
luontoa, jota oli vain harvoilla. Eikä oikein väkeväksi noidaksi
kovin helposti päästy. Karstulan _Vorspakan_ tietäjän oli pitänyt
kolmen-kuninkaanverellä vetää piiri ympärilleen lattiaan ja siinä
Kaikkein Korkeimman nimeen pyytää itselleen noitavoimaa. Lujalle oli
entinen _Lakasen lukkari_ pantu, kun hänestä oli aiottu suurta noitaa.
Vimpelin pääpohakka oli miestä koulannut monella lailla ja sitten
viimein vienyt hänet juhannusyönä istumaan isolle kivelle keskelle
Kasarinkoskea, mihin itse pääpirun piti tulla kastamaan hänet
isoksi-noidaksi. Yksinään Lakanen oli hämäränä juhlayönä istua
kyhjöttänyt kuohuvan kosken kivellä ja odottanut. Oli noussut koskesta
kaikennäköistä hirveätä elukkaa ja kummituista, ja Lakasen oli
pelkäämättä pitänyt puhutella jokaista. Mutta oli viimein kuohuista
kohonnut iso käärme, vönkinyt rinnoille ja ruvennut yrittämään
miehen suuhun. Silloin oli Lakasen luonto loppunut, ja hän oli
kauhistuksissaan porhaltanut pakoon. Eikä ollut Lakanen päässyt
suurnoidaksi, mutta Perhon lukkariksi hän oli päässyt, ja sen verran
hän jo oli ennättänyt oppia, että oli pystynyt veren seisottamaan.
Luonto loppui Karstulan _Pohjois-Eerultakin_, kun hänen olisi pitänyt
ruveta noidaksi. Ajoi Eeru Pohjanmaalle suurelta tietäjältä,
Hietapellon Pekalta, lehmäonnea hakemaan, ottaen evääkseen viisi kannua
viinaa. Eeru sai pilatun onnen korjatuksi, ja sitten ukot hyvillään
törsäsivät koko viikon viiden kannun ääressä, ja Pekka jo kysyi:
— Etkö taho oppia loihtemaan?
— Mukavaahan tuo olisi, Eeru sanoi, jos minäkin jotakin osaisin...
minäkin.
Pitkän rupeaman Hietapellon Pekka siinä loitsi, ja Pohjois-tura
kuunteli korvat pystyssä, saaden kuulla niinkin kauheita sanoja, että
oikein sydänalaa karmi. Kun viiden kannun vilja oli loppunut ja Eerun
piti lähteä kotiin, Hieta-Pekka sanoi, että kyllä sinä vielä kaikki
muistat, kun kohta kotiin tultuasi karjaiset terveisiä häneltä. Mutta
pitää varoa kovin kovasti karjaisemasta, ettei vain laipio putoa alas.
Eeru ajoi kotiinsa ja heti tupaan päästyään pamahdutti:
— Terveisiä Hietapellon Pekalta!
Tupa vain jysähti, niin että piitta halkesi päästä päähän, ja multaa
räsähti lattialle. Siinä olivat Hieta-Pekan terveiset. Ja taisi siinä
olla itse jyrisevä noitakin matkassa, koska äijän luvut rupesivat heti
nousemaan Eerun mieleen. Koko yön Pohjois-turan täytyi muistella ja
loitsia sanoja toisensa perästä, ja kun ukko aamulla hankkiusi
tervametsään, luvut yhä kumpusivat esiin. Niinkuin isämeitää lukien
Eeru lasketteli koko matkan kaikenlaisia loitsuja ja manauksia. Ja
tervaksia ajaessaan ukon piti vain päivät päästään muistella kovia
sanoja:
Kustas tulet, kuisman koisma?
Tuolta toisesta talosta
— — — — —
Seiso veri, tyysty veri,
tyystyi ennen Tyrsmänkoski
— — — — —
O, sinä perna perkeleestä,
sinä saatanan salakka
— — — — —
Jos sinä pistät yksin pistoin,
niin minä pistän kaksin pistoin
— — — — —
Ite noita nuolihinsa,
velho veihtirautoihinsa
— — — — —
Aivan vaivaksi Hietapellon Pekan luvut lopulta jo olivat, sillä
Pohjois-tura ei ollut noidaksi kelvollinen, eikä hänellä ollut noidan
pelotonta, karkeaa luontoa. Paljoa mieluummin kuin karmivia lukuja, hän
olisi ajatellut vain tervahommiaan ja pitänyt lukua, montako tynnyriä
tervaa mahtaa haudasta valua. Mutta Eeru-paha ei saanut manauksia pois
päästään. Viimein ukko varusti katkismuksen matkaansa tervahaudalle ja
rupesi sitä lukemaan saadakseen synnillisiksi sanotut loitsut
unohtumaan. "Minä olen Herra, sinun Jumalas, ei sinun pidä pitämän
muita jumalia minun edesäni", tervaksien vetäjä aloitti, ja katkismus
karkoittikin taikaluvut pois. Mutta heti kun Eeru pisti kirjan
taskuunsa, nousi päähän:
Jos sinä pistät yksin pistoin,
niin minä pistän kaksin pistoin
— — — — —
O, sinä perna perkeleestä
— — — — —
Ja taas täytyi kiireesti tarttua jumalansanaan. Moneen kertaan
tervapuiden ajaja ennätti lukea katkismuksen lävitse, jopa oppia aivan
ulkoa koko kirjan, ennenkuin pääsi Hietapellon Pekan tavattomista
terveisistä.
Muinainen _Jylhän Aapa_, Samulinpoika, rautaseppä, pyssyseppä ja
lentomestari, sai velhonopin itse lapinnoidalta. Siitä on jo
toistasataa vuotta, ja Aapa oli aivan nuori vielä, mutta oli jo
kumminkin saanut pappilassa salaa lukea mustaakirjaa ja siitä päässyt
hyvään alkuun. Sattui sitten tulemaan lapintietäjä Jylhälle, ja kun
Aapa kuuli, mikä mies oli, hän sai äijän jäämään taloon yöksi. Aitassa
maaten lapinnoita koko yön lateli Jylhän pojalle tietojaan ja
taitojaan, ja näin Aapa sai oppia täyden noituuden, niin että kykeni
melkein mihin tahansa, lukitussa kirkossakin yöllä avaimitta käymään.
Lapinnoidat, jotka olivat kaikkein suurimpia pääpohakoita, kulkivat
entisaikaan ahkerasti etelässä. Niinkuin musta puupuntari ne päivällä
tuuliaispäässä lentää porhalsivat halki maiden, halki ilmojen ja taas
öisin vikelsivät puntaripäisinä _noijannuolina_, niin että tulinen
viiru vain perässä piipotti. Jos niille huusi: "Vetteen peräs! Vetteen
peräs!" niin putosivatpa alas, että mätkähti. Saattoivat väkevät
lapinnoidat lentää tohistaa myös lintuparvena. Pohjoissydänmaalle,
Ruuhilammen tervahaudalle tohahti kerran auringonlaskulla tavaton
metsoparvi täyttäen kaikki lähimännyt hautapirtin ympärillä. Miehet
katsoivat kummissaan, mutta Puiratin Samuli otti pyssyn, tähtäsi ja
sanoi:
— Issointapa piän!
Mutta metsot eivät välittäneet vähääkään, lentelivät vain puusta puuhun
ja katsoa tollottivat, vaikka Puiratin ukko paukutteli ääressä.
Silloin Samuli pyörähdytti pyssynkuulaa kolme kertaa peräpuolessaan
ja taas pamahdutti. Isoin keikahti, ja maahan rötkähti pieni
tuohikonttiselkäinen lapinäijä, joka kättään pidellen huutaa kipitti
pyssymiehelle:
— Kuka sinua on opettanut suuruksella ampumaan? Ei minuun ole vielä
kertaakaan luoti pystynyt.
Ja Lapin pieni äijänkähmyrä sai tuohikontteineen lähteä jalkaisin
kepsuttelemaan Suomenselän suuria nevoja.
Merkillisestä _mustastakirjasta_ monet tietäjät ja pohakat ottivat
mahtinsa. Se oli kyllä kaikilla papeilla, mutta he eivät suinkaan
saaneet näyttää sitä seurakuntalaisilleen. Mutta muutamat suuret
pohakat olivat osanneet hankkia kirjan itselleen. Oli se ollut
_Hautakankaan Antilla_, joka asui Rotmossa, ja Antin isä, Vimpelin
ukko, oli saanut sen, kumma kyllä, itse Lappajärven rovastilta, joka
oli lähettänyt hänet kirja kainalossa asettamaan Poikkijoen navettaan
pesiytynyttä paholaista. Väkevä oli kirja ollut. Kun ukko aarteineen
oli ilmestynyt navettaan, oli sieltä heti musta koira lähtenyt
luikkimaan ja tulla luimistellut ukon edellä aina Sääskenkylään ja
kadonnut siellä vanhaan tuulimyllyyn. Kallista mahtikirjaa oli
Hauta-Antti sitten säilytellyt ja käyttänyt. Mutta vanhana äijänä oli
hän sen luvannut saunamäkeläiselle korvaukseksi viidestä ruiskapasta,
puhellen:
— En pysty maksamaan, mutta on minulla mustakirja. Sinä kun olet
sellainen noitahenkinen, saat sen kun kuolen... Se on sängynoljissa
päänpohjissa tai riihen alla liuttukivien välissä... ota sieltä
sitten! En minä enää kauan elä.
Kirja kyllä jäi saamatta. Antin kuoltua akka poltti sen noitapusseineen
sänkyolkien kanssa.
Sanotaan salaisen kirjan olleen myös Jylhän Aapalla, ja saman kirjan
taas sukuperintönä joutuneen Kykyrin Aapalle Kälviällä. _Haukankin_
vanhat pohakat olivat tutkineet peloittavaa taikakirjaa, jossa toinen
rivi oli ollut punainen ja toinen musta, ja manauksia sekä kovia
konsteja siinä oli opetettu. Jo aikoja sitten kuolleella _Kellokosken
Jussilla_ oli niinikään ollut kamala noitakirja, josta ukko oli oppinut
kovia velhokonsteja. Sillanpään Heikki-vainaja oli sen aikoinaan
Kello-Jussille tuonut kontissaan Pietarista, eikä mies ollut koskaan
pelännyt niin kovasti kuin silloin, kun piti kuljettaa muassaan
sellaista pirullista kirjaa. Kolkko kappale se oli ollutkin.
Kivikankaan Jussi-vaari oli kerran salaa saanut sitä katsella, ja
vaarin tukka oli oikein noussut pystyyn, kun kirja oli väliin kironnut
ihan kauneimman kautta ja sitten taas siunannut kaikkein kalleimmasti,
niin että aivan sydänalaa viilsi. Koivu-tuhvakin, Kellokosken vävy, oli
sitä joskus lueskellut ja oppinut siitä ainakin lujat verensanat:
"Seiso veri, tyysty veri,
seisoi joki Joortanissa,
jossa Ristus ristittiin,
Kaikkivaltias kastettiin".
Arkussa Kello-tura oli kirjaansa tarkoin tallettanut. Mutta kerran se
oli unohtunut pöydälle. Vasta niityllä ukko oli muistanut asian, ja
kiireesti hän oli lähtenyt juosta köpöttämään kotia kohden. Tupa oli
ollut jo väkeä täynnä, niin että äijällä oli ollut täysi työ ennenkuin
oli saanut kirjan taas arkkuun lukon taakse.[14]
Äkäisiä, kovia äijiä ja tylyjä tummuja monet näistä metsäperän
noitakoulun käyneistä olivat. Entinen _Polvilammen muori_ oli niin
luonnokas, että suututtuaan Hauta-ahon ukkoon avopäin konttasi
katajikossa ja noitui, niin että karhu kaatoi koko Hauta-ahon karjan,
sonninkin sotki nevaan, ettei muuta kuin sarvet vain näkyivät. Vanha
_Roti-Paavo_ äkämystyi möttösläisiin, jotka syöttivät karjallaan hänen
pienen perkkiönsä, hyppi ja karjui:
— Panen luusta ja lihasta aijan, niin ettei sinne enää mennäkään.
Ja kun karja taas yritti Paavon heinämaahan, tuli karhu ja löi
ryteikköön kuusi lehmää. Kivijärven _Huttu-seppä_, pelättävä mies, jota
sanottiin _Huttu-kärmeeksi_, pistäisi nostetulle käärmeelle, joka
järvellä tuli uiden venettä kohden, tulitaulan suuhun ja sanoi:
— Koskas meinaat päälle tulla, niin tuos' on! Ja mene sinne, mist'
olet tullutkin!
Vähän ajan kuluttua alkoikin järven takaisesta talosta nousta musta
savu. Sanoi sama Huttu-seppä Istolan äijälle, joka kerskaili, että
hänellä onkin sellainen ruuna, ettei nostettukaan karhu selkään pääse:
— Älä kouhi minua! Kouhi muita miehiä!
Mutta kun Istolan äijä vain kouhi ja kerskui, Huttu-kärme jyrähdytti
kantapäänsä varpaalta lattiaan ja karjaisi:
— Pääsee se ainakin puunlengolta!
Aamulla kun mentiin hevosen hakuun, löydettiin Istolan ruuna karhun
repimänä. Kontio oli hypännyt ruunan selkään lengon puun rungolta, mikä
oli aivan lähellä kaatopaikkaa.
Kova voima oli _Puiratin Samulinkin_ sanoilla. Tyrehtyi pahakin
verenvuoto, kun äijä vain sanoman saatuaan tukka pystyssä ärjäisi:
"Eipä se enää vuuakkaa!" Mutta kun Pohjoisen ukko juovuspäissään
pilkaten löi Puirattia suuta vasten, niin että veri turskahti, äijä
sieppasi vasemmasta jalastaan kengän, puhalsi siihen yhdeksän kertaa ja
karjaisi:
— Yheksän kertaa tulkoon kostetuksi!
Kun Pohjois-ukko juovuksissa meni kotiinsa, tuli siellä kova kärhäkkä
ja tappelu, jossa ukon selkään ja takasiin viillettiin yhdeksän suurta
verihaavaa.
Äkäinen pohakka oli myös _Vasa-seppä_, Vasamäen vanha Taavetti, joka
suuttuessaan saattoi panna vaikka minkälaiset pahat. Noitui äijä
veljensä lehmän seisomaan kalliolla koko vuorokauden, niin ettei sitä
nähty, ennen kuin Jylhän tietomies päästi sen irti ja pani painajaisen
itseensä Taavettiin. Koville otti Vasa-sepän, mutta kun hän meni ja
kiroten iski pihaan rautakangen sekä pani lakkinsa sen päähän, niin sai
kyllä nukkumarauhan. Pahoin kävi Keskitalon rengin, joka varasti linnun
Taavetin satimesta: sai kirkonväen eikä päässyt siitä erilleen ilman
Taavetin apua. Mutta kun Vasa-seppä viritti loukkunsa Keskitalon
myllytammen viereen, ja saukko tarttui siihen, Keskitalon Soppo
kirvesti kolme koivuista kankea, väänsi loukun auki ja muljahdutti
elukan koskeen, otti sen sieltä, vei kotiinsa ja nylki. Vasa-Taavetti
kirosi ja kirosi, niin että koivuiset kanget myllyn luona alkoivat
hyppiä ja hyppelivät ylös ja alas kolme vuorokautta. Koko kylä kävi
sitä ihmettelemässä. Mutta Soppoon, joka oli noituen tehnyt tekosensa,
Taavetin manaus ei pystynyt.
Tialan _Lampuodissa_ oli ennen ollut kamala noita. Ukon kuoltuakin
vielä vanhassa tallissa aina pimeän tullen ritisi ja ratisi. Kun talli
sitten purettiin, löytyi sen lattian alta kokonainen pärekorillinen
tuohiin käärittyjä ruumiinluita: sormia, kalvoskappaleita, käsivarsia.
Luukontti vietiin kiireesti pellolle ja heitettiin suureen nuotioon.
Kova pätkähdys vain kuului, kun kirkonväki siinä joutui tulen käsiin,
ja vanha noita sai kostonsa. Tialan noita oli ollut niin kauhea mies,
että oli omat lapsensakin menettänyt temppuihinsa sitä myöten, kun sai
niitä maailmaan. Mutta näinpä äijäparka sitten oli kuolemantuskissaan
nähnyt ympärillään kaikki perillisensä ja kauhtuen siunaillut:
— Herra Iesus, minun lapsiani, kun niitä on paljon!
Osasivat vanhat noidat ja pohakat tehdä toki muutakin kuin pahaa ja
ilkeyttä toisilleen ja muille ihmisille. Hautakankaan Antti paranteli
lankeevatautisiakin. Ruisahon Jussi tuli terveeksi kohta, kun ukko
laski verta hänen nilkastaan, höpisi siihen ja juotti sen jälleen
Jussille. Veren äijä seisautti sanoillaan, ja kun Juoksuahon pojan
jalka oli säikähdyksestä ajettunut aina polvea myöten, ukko teki hyvät
hauteet, pannen veteen yhdeksää kusiaispesää, kolmen puun kolme
kolmihaaraista oksaa sekä kolme ruumiinlaudasta vuoltua lastua.
Rupitautia äijä pesi koskenvaahdolla, ja rupeamisiin hän laittoi peseet
metsälähteen vedestä vuollen siihen kuparirahaa ja kiehauttaen sen
pajanahjossa kuumennetulla paloaatran kärkiraudalla. Moniin muihin
Hauta-Antti pystyi, ja sanotaan, että hän osasi lumota käärmeitäkin.
Männynlatvasta tehdyllä parikorttelisella putkella hän puhalteli,
pillitteli, ja käärmeet loikertelivat piiloistaan esiin ja rupesivat
tanssimaan.
Möttösen _Mylly-Matti_ ei kyllä ruvennut käärmeille pilliä
soittelemaan. Nähdessään vanhan madon Matti manasi:
"Sinä synnin synnyttäjä,
matele maan rakkoon!"
Mutta otti Matti taas käärmeen kiinnikin, vaikka se luokkaa heittäen
mennä koukkasi, puristi niskasta, nylki ja pani talin talteensa.
Käärmeentaliviinalla ukko voiteli ajettumia. Koinvoidetta Matti teki
yhdeksästä aineesta, ja kohtaukseen hän valutti veden yhdeksän oven
vetimen lävitse, eikä koko maailmassa osattu tehdä parempaa
kohtausvettä. Veri seisahtui heti kuin seinä, kun äijä vain ärjäisi.
Mutta sattui kerran tulemaan taloon, juuri kun ukko oli veren sulkenut,
joku akka-paha alkaen siunailla: "Onko täällä Jumala käynyt? Onko
täällä Jumala käynyt?" Sitä ei olisi saanut sanoa, sillä veri alkoi
taas paikalla puhaltua. Äijä suuttui ja sulki haavan uudestaan.
Mylly-Matti olikin oikea korpinoita jo ulkonäöltäänkin: suuri
kumarahartiainen ukko, jolla oli mustat kulmapehkot ja nenä kuin
oolannin pukinsarvi. Kädet haarallaan äijä aina seisoi, ja löylyä hän
otti saunassa niin että kiuas paukkui, ja toiset kylpymiehet kopisten
hyppivät lavalta lattialle.
Pohakkamiehiä olivat Lestin _Karhunpiilon_ karhumiehet. Ruumiin
pääkalloilla ja metsänvoimalla he ajoivat pois kipuja, särkytautejakin.
Kova noita oli Lestin _Tiais-kuohari_, joka otti varkaan kiinni siten,
että pani hevosen sääriluuhun kirkkomaan multaa ja heitti sen virtaan.
Siitä _kirkonpainainen ja veenpainainen_ nousivat vastakkain ja kävivät
varkaan kimppuun, ottaen niin lujille, että varastettu tavara täytyi
viedä pois. Kinnulan _Isä-Pokko_ oli niin tyly noita, että saattoi ajaa
pois _ves'perkeleen_. Kuumassa saunassa Pokko makautti sairasta kylän
ruumislaudalla sekä kylvetti häntä taikavesillään, pyyhki siipioravan
nahalla ja karhunhampaalla, joka oli ollut kolmen kuolleen suussa.
Soinin noita, _Höykkälän ukko_, paranteli kaatuvatautisia sammakon
jalasta ja kukon pääkammasta otetulla verellä käyttäen apuna vielä
pajanahjosta ja metsästä otettuja aineita, aina yhdeksää lajia.
Noita oli _Kalmo-Sakrikin_, ruma mies, joka asusteli metsässä
Karstulan ja Perhon rajamailla. Iso kontti selässä äijä usein
kuljeskeli metsäperäläisiä parantelemassa, ja kaikki tiesivät, että
"Kalmo-Sakrilla oli yheksän keinoa, kiepoo kymmenes". Kontissa oli
kyllä keinoja enemmänkin, pulloja nelisenkymmentä ja niissä
kaikenlaisia aineita vihteröljystä ja hokmannista alkaen. Koskenvesistä
ja maanruohoista Sakri vielä valmisteli lisää, ja kun oikein kova
paikka tuli, hän käytti välikappaleinaan ruumiinjäseniä ja
kuolleenluita. Niistä noita sai kovat aineet, vaikka mihin asiaan.
Möttösten lehmiä varten, jotka Säynälampea kiertäen aina saapuivat
Sakrin mökin tauksille, ei toki näin väkeviä välikappaleita tarvittu.
Äijä karkoitti lehmät siten, että heitti lakkinsa kentälle ylösalaisin,
hyppi sen ylitse edestakaisin ja kiroili:
— Sinull' ei piä oleman karvan kantajaa!
Siitä Möttösen lehmät tulivat niin hulluiksi, että vielä
navetassakin reuhasivat ja olivat hirttää itsensä. Täytyi etsiä apua
_Mikkeli-Antilta_, joka asettikin elukat. Anttikaan ei ollut vain
pelkkä jokapäiväisen leivän nakertaja. Hän oli Maakunnan karkeita
äijiä, Kauhavan Lummukasta lähtenyt metsäkontio, joka Maijoineen ja
kastamattomine kakaroineen eleli kuin pakana Säynälammen tauksilla
Kontinlevon tervapirtissä ja taas toisin vuoroin kierteli maata kuin
mustilainen kuohiten kaikenlaisia elukoita, jopa mennen lukittuun
kirkkoonkin, niin että ovet räsähtivät.
Mutta Kivijärven vanha _Murri_ oli niin väkevä noita, että ajoi Herran
temppeliin hevosella. Äijä mennä köpötteli jalkaisin joulukirkkoon ja
pääsi matkalla toisen ukon ajomieheksi, kun tämä valitteli, että käsiä
paleltaa.
— Vaikka alasti istuisin, ei minua palella! Murri sanoi hypäten
ohjaksiin. Ja ukko riisuutui ilkoisen alastomaksi, kääri vaatteensa
myttyyn reensepiin, istui ja ajeli niin että kaikki kansa kauhistui.
— Kyllä vaatteet lämmittää, oli ne päällä tai reessä, Murri vain
puheli ja kysyi sitten kirkkoa lähestyttäessä:
— Päästänkö mä vielä kirkon läpi?
— Päästä vaikka kirkon alate eli ylite, hevosen omistaja murahti.
Murri laski täyttä hyppyä kirkonovea kohden. Kun hevosen jalat
sattuivat kirkonportaisiin, niin ovet remahtivat auki, ja koni laukkasi
kirkkoon niin että kopina vain kuului ja lensi samaa kapsetta läpi
temppelin toiselle ovelle. Ja ovet taas remahtivat auki, mutta heti kun
reenjalasten kantapäät kapsahtivat kynnykseltä alas, ne pamahtivat
paikoilleen.
Avojaloin saattoi vanha noita astella vasta hiottua viikatteen terää,
eikä häntä tulikaan voinut vahingoittaa. Oravan talossa iltaa
istuttaessa nuoret pilkkailivat Murria. Äijä suuttui, löi puuta ison
takan täyteen, riisui sitten vaatteensa, työnsi lautapalasen tuleen ja
kömpi sille istumaan huutaen palavasta pätsistä:
— Lisäkkää ja öysäkkää tulta!
Kauhistunut talonisäntä tempaisi Murrin tulesta ja poltti pahoin
kätensä, mutta Murrilta ei kärventynyt karvaakaan.
Kykeni _Kyyrän Jussikin_, joka asui Saarijärven kulmilla, kulkemaan
kirkon lukituista ovista, ja uskalsi ukko mustana yönä mennä
kirkonmaalle kuolleita puhuttelemaan. Pimeässä kähmien Kyyrä kaivoi
arkun esiin, väänsi kannen auki ja kahmaisi homeisen vainajan syliinsä
pannen sen kalloon leppäisen vitsapannan, jota oli ensin sovitellut
omaan päähänsä. Sitten noita kolmella leppäisellä vaajalla alkoi
kiilata leppäistä vitsapantaa tiukemmalle ja tiukemmalle, niin että
irvistelevän, tyhjillä silmäkuopillaan tollottavan vainajan viimein
täytyi ruveta haastelemaan niitä asioita, joita Kyyrä tahtoi häneltä
kysellä. Kaamealla äänellä kuollut puhua honotti, ja home vain
pölähteli leuoilta, mutta se ei noitaa peloittanut.
Vanha _Kukko-Jussi_, Kukkopuron metsätalon äijä oli niin äkäinen, että
kun hän äyskäisi käärmeelle, joka onnettomuudekseen sattui matelemaan
tervahaudalle, niin matopahasen piti suoraa päätä vönkiä haudan
tuliseen kitaan. Nostetun kirkonväen ukko pani takaisin niin kovalla
voimalla, että sen lähettäjä joutui menoteilleen, ja painaisen täytyi
mustana kissana laukata pakoon, kun äijä ahdisteli sitä kolmen
tervakannon lastulla ja kolmen kaivon vedellä. Koihin Kukko-tura
tarvitsi yhdeksät aineet: sipulia, ruisjauhoja, raudanruostetta, hopeaa
ja kuparirahaa, lukinverkkoa, piipunihveä, kermaa ja tervaa.
Väkiaineistaan tura keitti mustan mämmin ja tehosti sen vielä kovalla
luvulla:
"Kustas tulet, kuisman koisma?
Tuolta tulen toisesta talosta pellon takaa,
luun syön, lihan märätän,
veren matoina tiputan.
Yheksän yötä unetonta,
kannu märkää välissä".
Veren ukko sulki sanoillaan, tulenvihoja paranteli lampaan mahapaidalla
ja lampaan luiden ytimellä ynnä siankärsällä, ja yhdeksänlaisia
kohtauksia hän korjaili yhdeksillä eri keinoilla.
Mutta Pöyry-Jussi, mainittava _Kuohari-Pöyry_ Halsualta, oli suuri ja
salaperäinen noita, joka ei taitojaan ilmoittanut ainoallekaan
kuolevaiselle, kehahteli vain:
— Pöyry ei ole mikään noita eikä näkijä, mutta kun Pöyry pesee, niin
aina paranee.
Pieni mies Pöyry oli, mutta paksu ja pahankurinen, silmäpuolella hän
vain katsoa tiiroitti, mutta näki silläkin tarpeekseen, ja nenäpielestä
oli tappelussa puukolla silpaistu kappale pois. Suuri säkki selässä
paksu kuohari kulkea rähjäsi seitsemät seurakunnat, Vimpelit, Perhot ja
Vetelit, Halsuat, Lestit, Kivijärvet ja Karstulat, ja kaikkialla koirat
koko joukoin kiukkuisina ärhentelivät hänen kintereillään. Mutta
terävin veitsin Pöyry piti kaikki koirat ja koiraat kurissa ja kulki
pitkää virkatietään. Ukon säkki oli täynnä välikappaleita, yökönverta,
käärmeennahkoja ynnä käärmeenrasvaa, kähisipä vielä elävä käärmekin
tuohirasiassa. Käärmeellä Pöyry nokitti madonsuoloja, joilla paranteli
tuuleista, ja kun hän yökönverellä pyyhki silmät, rupesi näkemään
näkymättömiä. Äijän säkkiä ei ollut hyvä kosketella, eikä hän sitä
koskaan, ei yöksikään heittänyt luotaan. Pelkäsivät monet äkäistä
ukkoa, ja syytä oli pelätäkin. Suuttui Pöyry sisareensakin, kun tämä ei
antanut hänelle yösijaa, niin että äyskähti: "Härkä pönttöön!" Eikä
ennättänyt kulua kuin kolme päivää, kun härkä nyrjähdytti lapansa niin
pahasti, että täytyi tappaa. Metsänväkikin pelkäsi rumaa kuoharia. Kun
Laajasten hevonen oli joutunut hukkaan, ei Pöyryn tarvinnut tehdä muuta
kuin kävellä kolme kertaa vanhan tervahaudan ympäritse, niin jo tuli
vaimoinen henki vastaan, että vaatteet kahisivat.
— Onko näkynyt Laajasten hevosta? Pöyry heti ärjäisi, ja vaimoisen
hengen täytyi sanoa, että se on ollut heidän hallussaan metsässä, mutta
tuolla se jo on kotiin menossa.
Kuohari-Pöyryn päävirka oli kumminkin eläinten salvaminen, ja sitä
varten hän aina oli maata kiertämässä. Ja niin kova mahti äijässä oli,
että hän villit oriitkin sekä suuret sonnit leikkasi suorastaan vain
ilman köyttämättä puhumattakaan vähäisistä pässeistä. Vapisten elukat
kyllä seisoivat ja väri niiden tuli, mutta eivät ne ääntäkään
päästäneet. Oriille äijä sanoi:
"Oma kirppus puri,
saraheinä vihlaisi!"
Ja tulisella rautakangella Pöyry korventeli suonia, sylkäisi vain,
vetäisi tulipunaisen raudan kouransa lävitse, niin että valkea suihki,
ja sitten äyskähti sivullisille:
— Pois nurkan takaa! Ei tässä nurkkapilkkisillä olla!
Kollikissan Pöyry puristi vain polviensa väliin ja lumosi sen, niin
ettei se edes sähissyt. Mutta koiran äijä pani säkkiin ja piti vielä
olla sillä pitäjäkin. Sillä koiraa Pöyry pelkäsi, niin että hän
asiantoimitettuaan kiireesti laukkasi pakoon huutaen apumiehelleen:
— Älä pirkuletta päästä irti, ennenkuin olen päässyt tupaan!