"Päivät panee lisun lasun,
yöksi loukkoon menee".
Ja kun tahdottiin sanoa taikinan sotkemista, niin mainittiin:
"Luinen luti, puinen puti,
suonelliset sotkottimet".
Uuniluudasta oli huomattu:
"Ei tee tietä mennessään,
vaan tekee tien tullessaan".
Takasta oli saatu hyvä arvaus:
"Tummu istuu nurkassa,
punaisia helmiä helma täynnä".
Kirkon lukkaria ja pappia arvautettiin niinkuin sopiikin:
"Maatikki ammoo, Torstikki toivoo,
keskellä linnaa, parasta paikkaa".
Arvaamatta nämä ja monet muut monelta jäivät, jäi sekin, minkä sai
reivinpuista sanoman:
"Neljä reittä renkkelissä,
metelinkeihä keskellä".
Eikä joka tollo hoksannut karvakengän olevan asiassa, kun
napsahdutettiin:
"Yksi hiiri, kaksi häntää,
kenkä se on ja kenkä sen arvaa".
Jos kymmenen arvausta jäi tietämättä, niin silloin taitamaton sai
kuulla:
"Hyi, hyi, Hytelään,
Hytelän koirat haukkumaan:
Kuka sieltä tulee?
Vanha tummu-räppänä,
sammakko hevosena,
kapusta rekenä,
sikalisko siimana,
kärme ohjaksina".
Retuisissa vaaterökäleissä arvausten arvaamaton sai lähteä Hytelään,
jossa hänet pilkaten otettiin vastaan ja kohdeltiin monilla rumilla
haukkumanimillä.
Arvausten taitamattomat sentähden mielellään siirtyivät muihin
asioihin, vaikkapa laskettamaan lorua:
"Pietari tattari höyryn, löyryn,
näin minun akkani ennen lauloi
saunaa lämmittäissään".
Jo siinä taas muuan muisti ottaa asiaksi kielen notkeuden
koetukset. Sokakielinen silloin kyllä heti joutui alakynteen, eikä
sukkelasuiseltakaan helposti lähtenyt oikein, kun piti sanoa, vaikkapa:
"Kiiran leilin prunti,
kirkon peripilari,
Kankhaanrannan pokkakränkky".
Sekaisin meni monen puheneuvot, kun jouduttiin selvittelemään jonkun
ihkoviisaan heittämää vyyhteä:
"Pyy istuu, pyy astuu
keskellä keskimmäistä
kesäpuun oksaa,
kaksi saksannaskalia käessä".
Ja kohta taas takkaloimun kansa papatti täysin suin, niin että koko
tupa rokkapatana ropisi, kun oli asiana ajaa selvästi lävitse:
"Appilan pappilan
apupapin papupata
kiehuu kuohuu
tuoreita kuoreita
merikalan rasvoja".
Hyvä oli harjoitella kielen kerkeyttä, vaikkei siitä ollut apua, kun
ruvettiin puhumaan vierailla kielillä. Silloin jo ummikot olivat aivan
ymmällä, kun _tee-kielen_ taitoinen puhua teetitti:
"Teemi teenä teekart teetaan".
Metsäperäksi tämä oli vain: minä karttaan. Ei ymmärtänyt yksikielinen
_hernekieltäkään_, kun joku sitä puhuen sanoi:
"Maaver iiver miiver syyver",
mikä oli suomeksi sanoen: Maija istuu minun sylissäni. Samoin
_pääskysen kieli_ oli monelle outoa puhetta, vaikka toiset sitäkin
visertelivät.
"Katvet pitvet Matvet sytvet",
oli oikeata pääskysen kieltä, ja se merkitsi: Kaisa pitää Maijaa
sylissä. Mutta kun tyttäret rupesivat keskenään laskettelemaan outoa
_risakieltä_, silloin viisaimmatkin kielimiehet joutuivat ihmeisiin.
Tyttärien suusta lähti aivan rentonaan:
"Rinna-asa riisa-lisa rii-esa rioli-husa rissista-jusa,
Hikka-vasa rissi-jusa riilee-lusa".
Yliperäksi sanottuna tämä oli: Anna-Liisa ei huoli Jussista, vaikka
Jussi luulee. Yhtä vierasta ja vaikeaa oli _konttikielenkin_
konkottaminen. Sitäkin hyvät kielitaiturit keveästi puhuivat. Metsien
suomella sanottiin: Maija lämmitti Matille tiiliuunia. Mutta kontiksi
käännettynä se oli:
"Koija-mantti kommitti-läntti kotille-mantti
kooli-tintti koonia-untti".
Pyhäillan tuvassa oli kuitenkin kaikkein hauskinta, kun nuorin joukoin
ruvettiin _konstisille_. Silloin koko tupa eli ja rymysi niinkuin vain
elämänhuolia tuntematon nuori väki voi rymytä, piti iloa niin että
useasti monet vanhatkin sotkeutuivat samaan rysyyn ja rytäkkään. Satoja
kertoja leikityt jouluaaton ja jussinpäivän kisat siinä taas uudestaan
ja yhä uudestaan otettiin, ja aina oli yhtä hauskaa. Oli jo oikein
mukavaa, kun pari henkeä talutteli _sokkoa_ keskelle lattiaa sanellen:
"Sokkoa viijään sottaan,
venäläistä Viipuriin".
Ja sokko, huivinaama, kysyi:
"Mikä tässä?"
"Koanpata!" vastattiin.
"Mitä tässä keitetään?"
"Isännälle ja emännälle riisryynipuuroa".
"Mitäs minulle?"
"Kissan kuumaa ruikkua!"
"Mikäs lusikaksi?"
"Haukka-Aapan rupikäppi!
Pää tervatynnyriin!
— Ota kiinni, jos saat!"
Alkoi ankara perävilkka ympäri tupaa, niin että paikat kolisivat,
pöytäkin rytkähteli, ja tuolit lennähtelivät sinne ja tänne. Sokko
haapsotti ympäri tupaa kädet levällään kuin lentoon yritellen, ja
näkevät menivät milloin samassa rysyssä nurkasta toiseen, milloin
sukeltelivat sokean käsien alatse pakoon. Kenen sokko sai kiinni, sen
hän vei penkille ja sanoi:
"Patapää penkkiin, kissanmakkarat kaulaan!"
Ensiksi kiinni joutunut päätyi sitten vuorostaan sokonvirkaan. Kun oli
kylliksi sokkosilla rymytty, saatiin muita kisoja: liinan myynnit,
äijäkäpäiset, päriset, kätkenkiviset ja mitä vain muistettiin.
Mutta kesällä, kirkkaana Herran päivänä oli hyvä telmätä ulkona
tasaisella tanhualla, joen sillalla tai järvenrannan sileällä
nurmikolla, heinäpeltojen vierellä. Siinä heti aivan kuin omassa
luonnossaan oltiin _veheriäisellä keolla_ ja kohta kiertyi korea
nuorten rinki, ja käsikoukusta pyörähdytellen kuljettiin ympäri piiriä
kukin omaansa etsien ja laulaen:
"Kun minä lähin keolle,
veheriäiselle paikalle,
siellä mä kultani havaihtin,
josta suuresti riemuihtin.
Sikaniemen mäellä,
sillä lavialla keolla,
uuen portin takana
kuin oli Turun puolella.
Siellä löysi hän kultansa
ja iloihti sen kanssa".
Monta kertaa niin talvella kisatuvassa kuin kesäisellä kentällä
innostuttiin koettelemaan voimaa ja notkeutta. Vaikka olikin kuusi
päivää raadettu tervahaudalla, niin silti vielä seitsemäntenä riitti
luontoa koviin yhteen ottoihin. Sillä kun ihminen oikein tottui kovaan
työhön ja kiristämään koko viikon, hän kyllä jaksoi samaa vielä
sunnuntainakin. Miehellä piti olla voimaa, niin ettei se loppunut
kesken, ja se miesten mies, joka oli kaikkia muita väkevämpi. Monella
tavalla osattiin miestä mittailla. Karhun tarakka, leiviskän nosto,
niskanuoran veto, miehen nosto, hirren nosto, juurikan heitto ja monet
muut otettiin monikertaan, ja sitten taas kesäisellä tantereella
heitettiin painia, niin että kenttä tömisi ja kantapäät kyntivät maata
kuin puskevien sonnien sorkat. Mutta kun tukkanuotan vedossa vanuttiin
kaksin kourin toistensa pitkiin harjaksiin ja niskavilloihin, niin
siinä vasta luontoa vaadittiin, että jaksoi pitää päänahkansa ja panna
toisen pyytämään. Jylhän Moukarikurkku itse joulukirkkoon mennessään
ajoi naapurin kautta saadakseen kiskoa aamutuimaan hyvän tukkanuotan.
Ovilattialla ukot rymysivät, ja Moukarikurkku päkitti:
— Tunnustakkos, jälttä-jylhänen, tätinipoika, että min' oon parempi
kun sinä!
Tavallista kesäpäivän pyhätyötä oli _kärryjen viskaaminen_ akselista
pään ylitse. Siihen kyllä, jos kärryt olivat isot, ei joka mies
kyennyt. Suutari-Vihtori yritti kerran ja väänsi itsensä pilalle, mutta
monet raavaat ukot heittelivät kärryjä vain kerta toisensa perästä.
Ehjää miestä vaati _väkikivenkin_ nosto, joka myös oli jokapyhäistä
askartelua. Monen talon kartanolla oli komea väkikivi, jota sadat
kourat olivat kuluttaneet ja yhä kuluttivat. Monesti vielä naisetkin
olivat kivennostossa miesten kanssa kilpasilla. Jylhän naiset olivat
oikein raikuja ihmisiä, puhumattakaan Rotmon tyttäristä. Mutta kun
Poras-äijä meni suurta väkikiveä kiskovan miesjoukon luo, otti hän ja
heitti kiven aidan ylitse ja sanoi:
— Ei tuollaista kehtaa mies nostella!
Vanha Poras-äijä olikin sellainen metsäläinen, että kanteli täysinäisiä
tervatynnyreitä kaksittain vain sormikoukullaan tapinreiästä kiinni
pitäen. Mutta Kaustisenkylän Mosalan isäntä oli aikoinaan vielä
mokomampi. Koko seutu tiesi häntä mainita, ja itse Kokkolan väkevä
sotaherra ratsasti häntä katsomaan, tapasi tanhualla ja sanoi:
— Olen kuullut, että on täällä riskiä miehiä... jotta saisi koitella.
— Vai on kuultu! Mosalainen vain sanoi.
Kun iso sotaherra sitten halusi panna hevosensa hetkeksi heinämaahan,
Mosalainen näytti, että tuossa on aidan takana heinäpelto. Herra taas
kysyi, mistä sinne pääsee, kun ei näy veräjää.
— No, kyllä sinne nyt yhen hevosen saa, vaikka mistä, Mosalainen
sanoi, kopaten hevosen syliinsä ja nostaen aidan ylitse pellolle.
— Isäntäpä taitaa olla riski mies, sotaherra jo ihmetteli. Mutta
Mosalan äijä sanoi vain:
— On niitä riskimpiäkin! Kivijärvelläkin Urpilainen... en ole sille
koskaan piisannut.
Kivijärven Urpilainen oli oikeita vanhankansan raavaita miehiä. Hän söi
kuin aikamies ja sitten tehdä rymisti työtä kuin jätti. Möi ukko
Kokkolan porvarille härän ja edusti kaupantekiäisiksi vielä ruokaveron.
Mutta pelästyi porvari, kun syömistä kannettiin pöytään, ja
kivijärveläinen työnsi kaikki kurkkuunsa. Tuotiin lisää monet kerrat ja
sonninmyöjä ahtoi aina kaikki vatsaansa. Viimein kauppamies suuttui:
— Nyt pappa söö herke yly!
— Män'pähän härkä ylös eli alas, mutta syyvä minä tahon kaupan
jälkeen, Urpilainen vain arveli ja pyysi lisää.
Lähti hyvin syönyt Urpilaisen ukko sitten kotiperukoitaan kohden,
vieden ostokset matkassaan. Tynnyrin suolasäkin hän löi
selkälaipioilleen, kuuden kannun padan painoi päähänsä hatuksi ja
keppinään keikutteli leiviskäistä rautakankea. Näin Kivijärven suuri
tura tallusteli yli kymmenpenikulmaisen erämaan syöden vain kerran
puolitaipaleessa, mihin oli eväänsä loput heittänyt menomatkalla. Ja
kolmella syönnillä ukko teki koko Kokkolan retkensä.
Väkevä Urpilainen, Mosalan ukko ja Mehtä-Porasen äijä, Rotmon tyttäret
ja Jylhän naiset — siinä olivat vanhan metsäperän väki-ihmiset. Heitä
vielä yliperä parhainaan mainitsee ja muistelee. Sillä entinen erämaa
vaati voimaa ja kovaa luontoa. Erämaa itse niitä kasvatti, ja
pyhäisissä yhteen otoissaan miehet vielä luontoaan terästivät. Ellei
Urpilaisen ukkoja eikä Roti-Paavon tyttäriä ollutkaan joka kylässä, oli
aina kumminkin kylän parhaita. Ja minkä voimat puuttuivat, sen korvasi
kova luonto ja kiukkuinen yritys.