Metsäperä sai kyllä arkiset viikkonsa aamusta iltaan ahertaa
jokapäiväisen leivän haussa, mutta kun Herran säätämät lepopäivät
saapuivat, se monesti jaksoi taas heittäytyä huolettomiin leikkeihin ja
kisoihin. Suuren jouluajan pitkinä pimeinä sekä pyhäpäivien iltapuolina
nuoret ja vanhatkin kokoontuivat kyläisissä kylissä yhteiseen
lepohetken viettoon. Sillä kestääkseen erämaan ankaraa elämää ja
jaksaakseen taas koko viikon ryskätä työssä, piti raatajien iloikseen
ja virkistyksekseen askarrella aina silloin tällöin yksissä. Sitten oli
taas paljoa keveämpi painella salolle.
Talvi-iltojenkin pitkinä puhteina toisinaan satuttiin koko joukolla
saman takkavalkean ääreen. Istuskeltiin ja haasteltiin siinä niin kauan
kuin tuli paloi takassa sekä vielä monta päreen mittaa, kunnes
talonväki rupesi hankkiutumaan levolle. Vanhojen vaarien vanhoja
kaskuja kuunnellessa aika vierähti sukkelasti. Jos Vipu-Samuli,
Puiratin metsämökin tarinakas tura, sattui joukkoon, saatiin pian
kuulla, vaikkapa ukon suuresta hauesta taikka merkillisestä
pyynmetsästyksestä, jolloin Samuli savustamalla sai kuusipensaikosta
pyitä heinähäkillisen. Jylhän Karhu-Matti taas haasteli niin vanhoista
asioista kuin karhun ja ketun yhteisestä halmeenviljelyksestä, joka
päättyi niin, että karhu menetti häntänsä avantoon. Koko tupa kuunteli
ja nauroi, kun ovela kettu kerta toisensa perästä petti hyvännahkaista
karhuvaaria. Kinniän äijä saattoi muistella muinaisesta sepästä, joka
sielunsa hinnalla oli ollut pirulla viisi vuotta oppipoikana ja tullut
sellaiseksi mestariksi, että takoi mitä tahtoi. Mutta kun piru sitten
tuli ovelaa seppää noutamaan, tämä työnsi pyssynsuun pajan seinäreiästä
ulos ja narrasi pahan ryömimään pyssynpiippuun, jotta se on muka
pajatie. Piru ryömi ja ryömi ja moitti, että onpa pitkä ja pimeä tie.
— Pimeä, pimeä, mutta tule vain! seppä sanoi. — Tahotkos, että
valkaisen?
— Valkaise, veli kulta! piru pyysi.
Silloin seppä ampua paukahdutti, ja piru lensi ilmassa parkuen:
— Tuli ja leimaus! Sepäst' ei huolita helvettiinkään.
Tätä kyllä kelpasi illan kuluksi kuunnella, samoin kuin sitäkin, kun
Tialan tura tiesi, että sama piru oli taas tulisissa vaunuissa ajellut
toista äijää noutamaan ja tulla rymistänyt oikein kirkkoon asti. Mutta
jyristen oli paha taaskin saanut lennättää tiehensä, kun pappi oli
päässyt äijän avuksi.
Lestin ukkokin muisti haastella, kuinka ruma metsäpiru oli tullut
kalapirtille Ojalan äijää peloittelemaan, irvistellen. koko oviaukon
täydeltä ja vielä kysyen:
— Ookkos tuollaisia hampaita ennen nähnyt?
Mutta pelkäämätön Ojalan äijä oli vetäissyt kuumalla puurohärkkimellä
vasten suuta ja karjaissut:
— Ookkos sinä tuollaista puuroa ennen saanut?
Piti Saunamäen ukon sanoa, minkä hän oli kumman kuullut, kun ajoi
ohitse Limakon kallion Koivukosken luona. Kamala näkymätön _ihkiriekko,
ilkirietta_ lähti kalliosta matkaan pimeänä yönä seuraten aina Jylhän
taakse, Sallauven metsikköön, koko ajan pitäen hirveää menoa, milloin
rääkyen kuin rietas, milloin itkien kuin pikkulapsi, milloin taas
maristen kuin kissanpoika ja aina väliin matkia jamaten kaikkea mitä
kuuli, niin että ihan kamalalta tuntui. Limakon kallion rumaan luolaan
kun mustalaisakka oli heittänyt surmatun sikiönsä, niin siitä kurja
kummituinen oli saanut alkunsa ja lähtenyt rauhatonna sieluna
vaeltamaan, ja täytyi sen olla liikkeellä niin kauan, kunnes koitti
hetki, joksi surmatun sikiön luonnollinen kuolema oli määrätty.
Oli tässä päretulen liehuvassa valossa sanottava sekin, kun Ves'ojan
Jussi oli ollut jossakin talossa yötä ja kuullut outoa kähmimistä
toisesta huoneesta ja kurkistanut sinne: siellä ruumislautaa kiskotaan
kahden puolen. Toisesta päästä vetää itse vainaja ähkien, ja toisesta
nykivät kähisten kamalat homeiset, irvistävät kummituiset. Kiskotaan ja
nahistaan koko yö, pyöriskellään suurena kalmantuoksuisena keränä
pitkin lattiaa nurkasta nurkkaan, aina sängynalustaa myöten, kunnes
auringonterän pilkahtaessa toiset häviävät, ja ruumis rojahtaa laudalle
selälleen, niin että kova ryskähdys kuuluu...
Hämärä tupa oikein hätkähtää: Eihän vain kuulunutkin kähinää jostakin?
Mikä siellä porstuassa... niinkuin olisi rojahtanut.
Oli metsien turilla juttuja loppumattomiin, vaikka koko yö olisi
istuttu ja koko pärekasa poltettu. Sillä hiljainen erämaa, vaikka sen
vaellus näytti aivan arkiselta ja mitään tapahtumattomalta, sittenkin
eli täyttä elämää, ja täällä tapahtui paljon asioita ja niin
merkillisiä asioita, ettei missään muualla. Vanhat kummituiset ja
haltiat, tontut, pirityiset, parat ja rullit asuivat täällä
metsäperillä omilla kotipihoillaan, maanvaari savusteli aarteitaan, ja
ihkiriekko räkätti metsänpimennossa ja matki kristittyä. Vanhat tuhvat
ja tummut, metsäperien monikymmenvuotiset vaeltajat olivat itse paljon
nähneet ja kuulleet ja heidän tarinansa olivat aina tosia. Siksi ukot
saattoivatkin sanoa:
— Toet pittää puhua tosina ja valleet valeina!
Eikä kukaan niitä yrittänytkään väittää valheiksi, sillä melkein
jokainen oli jotakin nähnyt ja kokenut.
Olivat vanhat ukot kyllä kuulleet muutakin kuin kamalia kummituisia ja
metsänpeikkoja. Soinin äijä tiesi haastella tiltaltin ja yörastaan
laulutaidon merkillisistä perustuksista. Olivat linnut panneet vetoa,
kumpi aamulla osaa paremmin laulaa ja lähteneet kaupunkiin oppiin.
Yörastas oli mennyt ilotalon harjalle ja kuunnellut, kun talossa
soitettiin kaikella lailla, mutta tiltaltti oli istahtanut olutkaupan
katolle ja saanut kuunnella koko yön oluttynnyrin tippumista. Siitäpä
sitten tiltaltti rukka ei ollut oppinut enempää kuin ainaisen "tilt
talt, tilt talt'insa", mutta yörastas osasi tämän jälkeen laulaa vaikka
millä äänellä, niin että koko korpi helisi.
Toisinaan tapahtui niin, että iltapuhteen istujat joutuivat
_arvauksille_, ja silloin taas koko tupa pienimpiä myöten oli matkassa.
Viisaat ja nokkelat siinä lennättivät kysymyksen toisen toistaan
merkillisemmän ja panivat taitamattoman _Hytelään_ että napsahti. Sillä
kukapa tavallinen metsäperäläinen hoksasi, että tarkoitettiin siivilää,
kun sanottiin:
"Yhellä suulla syö,
sa'alla kurkulla nielee".