Vuoden vieriessä tarvittiin talossa aina silloin tällöin mestarimiehiä
sellaisiin töihin, joihin ei itse pystytty. Tällaisia taitajia oli
metsäperä kasvattanut kyllä omiksi tarpeikseen. Isännät vain asian
tullen kutsuivat taitomiehen taloonsa. Suurin mestareista oli _seppä_,
raudan ja tulisen pajanahjon päämies. Jokaisessa hyvässä talossa oli
paja ja palkeet sekä jonkinlaiset pajakalutkin, ja moni isäntä yritteli
hoitaa pajatulta sekä vasaroida yhtä ja toista. Mutta oikeihin
sepäntöihin tarvittiin oikea seppä, joka oli niin hyvä raudantuttu,
että pystyi päästämään pihdeistään mitä tahansa talon kaipaamaa
rautakalua. Ja tämä oli jo niin suuri mestari, että häntä piti ruokkia
oikein kamarissa niinkuin muitakin virkamiehiä ja paremmilla eväillä
kuin tavallista ihmistä, ryyppykin piti olla ruoalle ruvetessa.
Sellaisia mestariseppiä oli _Haukilahen Antti_ Vetelistä, kuulu
_Hauki-seppä_, seppä jo syntymästään saakka ja sepän poika, mainittavan
_Hauki-Erkin_ perillinen virassa ja sukupolvessa. Keväällä hän
tavallisesti haettiin taloon, ja silloin alkoi pajanalasin helkkyä ja
tuli ahjossa tohista. Joku talon miehistä oli apulaisena lietsomassa ja
moukaria käyttämässä, ja kaikki talon rautakalut katsottiin. Vanhoja
korjattiin ja uusia tehtiin, kirvestä, lapiota, tadikkoa, viikatetta,
puukkoa, vielä kärrytkin lyötiin rautoihin.
Mutta ennenkuin Hauki-seppä saattoi ruveta tulisiin töihinsä, piti
hänelle heti taloon tultua tarjota _halstooppi_ viinaa. Seppä otti koko
pullon hoitoonsa ja laski sen nahkoihinsa samalla istumalla. Korkin
mestari putkautti kohta pois, eikä sitä enää kiinni pannut. Peukaloaan
hän vain piti pullon suulla ja pulloa polvellaan, ottaen sitten ryypyn
toisensa perästä ja sanoen vastapäätä istuvalle isännälle:
— Tussali lullaa, sanoi Hauinpoika!
Ja vasta sitten, kun pullo oli tyhjä, seppämestari mennä keikutteli
virkapaikkaansa ja alkoi laulattaa alasinta.
— Tussali lullaa, sanoi Hauinpoika! seppä vain puhalteli ulos, kun
palkeet alkoivat puhkua ja ahjo tulisena tohista. Haukilahen poika oli
omassa luonnossaan ja omassa työssään.
Hyvä oli Halsuan _Seppä-Heikkikin_, Tofferin ukko. Parhaat kirveet ja
viikatteet hän takeli, kun ohrankylvön aikana kalkutteli talon pajassa.
Viinaa hänkin tarvitsi, eikä muuten saanutkaan syntymään hyvää terää
aseisiin. Varsinkin viikatetta valmistaessa viina oli tarpeellista.
Heikki heilahdutti ryypyn nokiseen naamaansa, tarttui työhön ja sanoi:
— No, se meni pitkin vikahteen terää, tuo ryyppy!
Hyvän ryypyn vaati myös _Keisas-Retu_, Soinin suur-seppä, viikatetta
karaistessaan. Pullo piti olla silloin pajanlaudalla, kun Keisas-Retu
rupesi tarkkaan työhön, puhellen:
—... jotta saa viinaan karaista, sekun piimään... tulee parempi
terä.
Keisas-Retu olikin parhaita rautioita. Oli äijä takonut kotitaloonsa,
Keisalaan, aivan erinomaiset ovenvetimet, ja saranat sellaiset, että ne
olivat kiukeroita ja koukeroita vaikka minnekkä päin. Kontti selässä
seppä kulki takomassa muuallakin, ja tunnettiin hänet kyllä kaikkialla.
Tunsi hänet metsän lintukin, lorupekka. Ainakin se kerran, kun Retu
kontteineen asteli Alajärveä kohden, huuteli kuusenlatvasta:
"Keisas-Retu, Keisas-Retu
käyvä veksii, käyvä veksii,
paikkatakki päällä
ja paikkalakki päässä,
kahet pihit kontissa,
ja viila... ja viiiila!"
Mutta oikein _seihtemän seurakunnan seppä_ asui Lestillä Kangasvieren
mökissä, sukkelasuinen _Seppä-Santeli_, halliten seitsemää
metsäpitäjää. Painava tuohikontti hartioillaan ukko kierteli Lestit,
Lampit, Reisjärvet, Haapajärvet, Putaat, Viitasaaret ja Kivijärvet
kinnusineen, tullen hakematta taloon, milloin vain tarvittiin. Ja kun
rautio oikein äityi takomaan, niin hän viinakorttelin vedolla otti ja
nakutteli samalla lämmittämällä puoli tusinaa kelvollisia hevosenkengän
nauloja.
Hyvä oli _suutarikin_, vaikkei hän toki ollutkaan niin korkea virkamies
eikä niin suuripalkkainen kuin seppä. Silti kyllä häntäkin isännän piti
käydä tietelemässä:
— Milloinkahan suutari joutaa? Meiän nahat ovat jo valmiit.
Suutari lupasi ja tuli heti, kun aikaa sai. Pikikouraisena hän omin
neuvoin tulla kyökytti kantaen polvihihnassa _arkkua ja lestanippua_
olallaan kuin haarakasta _teininpussia_. Ja kun suutari kalahdutti
kymmenisen lestinippunsa lattialle ja lateli arkkunsa sisällön
sivupenkille, niin oli siinä kampetta kaikenlaista: vasaroita ja
veitsiä, pikipallia ja pikilankaa, naskaleita viisin, kuusin,
harjaksia, ruusupuita-, vanhoja kellonrattaita ja luupuikkoja. Näki
kyllä, että mestari oli tullut taloon.
Kevättalvella Marian tienoissa tämä tavallisesti tapahtui, ja talo
itse oli jo etukäteen huolehtinut kenkänahat kuntoon. Nahat
oli karvattu ja parkittu, kuivattu ja hierottu, joskus vielä
puristeltu _nahkamyllyssä_. Oli jäljellä itse nahkojen päämestarin,
suutarin, saavuttua enää vain viimeinen pehmitys, _pihtisuun_ käyttö.
Suutari itse piteli nahkaa pihtisuun sarvissa, ja talonmiehet
kingottelivat sitä kangilla. Sitten suutari siveli nahan lämpöisellä
terva-talivoiteella, kääräisi kokoon ja käänteli nyyttiään
pölkynpäässä, kun miehet kaksin puumoukarein, _nahkakurikoin_, sitä
vuoro-vuoroon moikottivat. Tervatynnyrin pohjalle laitettiin jostakin
ovesta lava, ja siinä mestari veteli ja leikkeli nahasta kaikenlaisia
kengäntarpeita. Avonaiseen silakkanelikon puoliskoon naulattiin
nahkainen kansi, ja se oli kenkäsepän valtaistuin. "Syli suutarille
sijaa", oli hänen virkapaikkansa alana sivuikkunan edessä, ja siinä kun
mestari köyrynä istui, pisteli ja pujotteli ja ojenteli syltään sekä
väliin seisoi konkkajalkana kehräten pikilankaa, syntyi kaikenlaista
jalkinetta _pieksusta ja saappaasta_ alkaen _upokkaaseen ja
korvalopposeen_ asti. Pimeästä pimeään, illalla vielä kynttilän valossa
kenkäseppä kyökytti, niin että hartiat painuivat yhä köyrymmiksi,
peukalo hiertyi pikiseksi, ja pikilanka puristi kouriin syvät uurteet.
Puusepän töihin moni pystyi itse, mutta kaapit ja muut komeat
huonekalut teetettiin _nikkareilla_, joita oli siellä täällä.
Entisaikaisia _mestarimaalareita_ oli harvassa, mutta aina joku joka
kulmalla, sellaisia kuin Lestillä _Laitalan_ ukko, joka oli niin
taitava, että _teki kuvia ja ränttäsi_, ja maalasi Syrissä
porraskatoksen oven kamanan yläpuolelle karhun ja pyssymiehen. Soinin
Mesiäislehtoon tuotiin mestari Töysästä maalaamaan kaappia ja sänkyä.
Kauniiksi hän ne kirjavoi ja vielä ränttäsi sängyn päähän: "Eriki
Erikin Poika Mesijä Lehto 1866" sekä porraskatoksen otsikkoon: "Eriki
Matin poika 29/4 1829". Tällainen mestari oli jo isotaitoinen mies.
Samanarvoinen kuin suutari oli _raatarikin_, hyvillä eväillä kamarissa
ruokittava niinkuin muutkin hyvät. Syksyllä, kun sarat oli saatu
_tampista_, raatari kävi varustamassa talon talvivaatteilla ja keväällä
taas panemassa kansan kesätamineisiin. Entisten ukkojen pukumestari
käytti aseinaan vain saksia, neulaa ja rässirautaa. Pari viikkoa
neulamies saattoi talossa istua, ja kirposi hänen käsistään sellaisia
vanhojen ukkojen vaatteita, joita viimeiseksi nähtiin pikkuisen
Koivu-tuhvan yllä sekä isolla Mehtä-Porasen äijällä ynnä joillakuilla
muilla ikäturilla. Mustanharmaasta paksusta sarasta raatari pani kokoon
tukevat _lahvihousut_ kaksine etunappeineen, ja lahkeiden ulkosivuun
hän ompeli isoja messinkinappeja vieri viereen koko säären mitalta.
Kuroi ukko sarasta kiinteän _västin_, jonka leveähkö helma ulottui vain
vyötäröön, ja istutti sen rintaan messinkinappeja kaksi komeaa riviä.
Kaulaan asti västi oli napitettu kiinni, niin että alta ainoastaan
vähäisen näkyi _hurstipaidan_ kaulus sekä sen hopeainen solki,
_riiski_. Mutta jos västi oli avoinna ja paidan sepalus rempallaan,
paistoi turan povi punaisena kuin ryövärin rinta. Samasta sarasta
raatari sai ommella päällyskauhtanan, _polosen_, joka ulottui polven
alle ja kiinnitettiin messinkisillä _pullonapeilla_ sekä leuan alta
hakasilla. Sen leveä kaulus painui aina puolihartioihin. Talvella oli
polonen äijien päällä kirkossa ja matkoilla. Mutta kylmillä ilmoilla ja
pitkillä matkoilla oli yllä sarkapäällyksinen lammasnahkainen
_isoturkki_, joka pitkällä _lankavyöllä_ sonnustettiin kiinni. Sai
raatari kursia lyhyen päällyksettömän ja hihattoman _kelsiturkin_,
jonka entisukot vetivät ylleen mennessään tervahaudalle ja
talviajoihin. Lammasnahkainen _karvalakki_ oli ukkojen talvipäähine,
mutta kesällä heidän päässään piipotti tupsupäinen punainen tikattu
lakki tai pikkulippuinen nyörikäs _kairalakki_.
Turkkeihin tarvittavat lampaannahat _paitottiin_ ja muokattiin talossa
itse. Toisinaan, kun nahat oli käytetty paitossa, kutsuttiin joku vanha
vaari niitä muokkaamaan. _Kukko-Jussi_ oli perholaisten paittomestari.
Pieni tuhva tulla nilkutteli ja hääri nahkojen kimpussa aamusta iltaan,
nousten niin varhain, että ennätti jo talonväkeä herätellä.
Laulellen pikku vaari kihnutteli muikeita turkiksia _vinnarilla ja
hankaraudalla_, laski leikkiä ympärillä häärivien lasten kanssa ja taas
loilotteli:
"Olipahan ennen Suomessa,
kylmässä Pohjan puolessa
leipä vahva puuttumatt',
työtä tehtiin suuttumatt'".
Paittonahkojen kihnuttaja vaari ei ollut toki raatarin eikä
suutarinkaan arvoinen virkamies, tavallinen työvaari vain, joka pisteli
ruokaveronsa talonväen kanssa samasta kupista. Samanlainen pieni
virkamies oli _Viriä-Matti_, Kaustisen ukko, joka talvisin kulki taloja
myöten kelaten _jouhiköyttä_. Hevosten ja lehmien häntäjouhet kerättiin
tarkoin talteen. Pari kertaa vuodessa ne leikattiin lyhyemmiksi, ja kun
eläin lopetettiin, nykittiin jouhet pois. Oli talossa koko kasa
häntäkarvoja, kun kirkkokuntia kiertelevä Viriä-Matti monine
_värttänöineen_ tulla kepsutteli tanhuaa pitkin taloon työtä kysymään.
Hienoa _suihtiohjasta_ sekä tavallista _rekiköyttä_ Matti niistä
värttänöi, ja jauhomattojen niinistä ukko kelasi _niiniköyttä_.
Pojankeltereille siinä pahin työ alkoi, sillä heidän piti olla
apulaisina pitämässä narua, kun äijä värttänöillään kehräsi.
Köydäntekoon tottumattomat kersat eivät aina osanneet hoitaa virkaansa
mestarin mielen mukaan, ja silloin Viriä-Matti pyörähteli, niin että
nahkainen housujen takapaikka läikkyi. Monesti ukko karjaisi
apulaiselleen:
— Piä kiinteämmällä!
Mutta _vihtaköyven_ mestareita oli melkein joka talossa, ja joka talo
entisaikaan ajeli vitsaköysissä. Kello-Kalle oli niin ankara
vitsaköyden mies, että vielä vedättäessään Perhon uuden kirkon hirsiä
käytti vain vitsaköysiä vakuutellen, ettei hän niin kauan elä, että
rupeaisi köyttä ostamaan, kun sitä kerran saa metsästä ilmaiseksi.[13]
Halsuan ukko teki metsällistä köyttä vielä paljoa myöhemminkin.
Pienistä sievistä koivuvitsoista ukot väänsivät ja kiersivät
kolmisäistä köyttä neljin, viisin sylin. Vahvaa se oli ja notkeaakin,
jos sen ensin kuivasi ja sitten liotti suolavedessä. Eikä se pakkasella
jäätynyt niinkuin hamppuköysi.
Talven kuluessa saapui sydänmaan taloon silloin tällöin kaupanmiehiä,
jotka kiertelivät ympäri maata myyskennellen minkä mitäkin. Oli hyvä,
että yhtä ja toista tarpeellista tavaraa tuli aivan kotipihalle ja
kotipirttiin, sillä kaupunki oli kaukana, eikä asunta-kauppamiestä
ollut koko kuuluvilla. _Koivu-Eppo_, joka eleli pikku mökissä
Jylhänjärvellä, kävi kerran talvessa aina Pietarista asti noutamassa
tavaraa, tupakkia, karttuunaa, huiveja, kivikuppeja, neuloja,
renikoita, ja sitten niitä myyskennellen ajeli kotiperiä kohden tuoden
tavaraa kotikylilleenkin.
Mutta _Matti Övermarkki_ oli oikein suuri Pietarin kävijä. Ukko ajoi
itse edellä kuin iso herra, ja perässä tulla natisteli seitsemän,
kahdeksan rahtikuormaa, joissa oli kaikenlaista Pietarin tavaraa aina
renikkoihin asti, venäjänlehtiäkin suurina vastoina.
Ajelipa kauppamiehenä myös kivijärveläinen _Kattaa-Antti_, tuon
tuostakin tulla kahnustaen pihaan. Antin kuormasta nousi kivivatia,
lasiastiaa, savikukkoa, neulaa, naskalia ja muuta tarpeellista.
Kattaa-Antti kierteli tavaroineen aina Savoa myöten. Saipa Anterus
Savosta kerran matkaansa hyvän talon perillisen. Savontytär lähti heti
kaikkine kamppeineen, vielä kirkkoreki sonnustettiin Kattaa-Antin reen
perään, ja tytär asettui perintöineen kirkkorekeen kenottamaan. Mutta
taipaleella kivivatien ja savikukkojen kauppamiestä rupesi harmittamaan
viimeinen kaupantekonsa ja koko kirkkorekihoito, niin että hän
muutamassa metsän myötämäessä silpaisi nuorat poikki ja hosuen
suitsiperillä hevostaan lähti laukottamaan tiehensä kuulematta, vaikka
savontytär kirkui perään:
— Tpruu, tpruu! Antti, älä jätä! Letkuti katkes'!
Mutta Kattaa-Antti ajaa kahnutti kauppakuormineen yhtä mittaa
Suomenselän länsivierteille asti.
Mutta kun nättyinen _Reipsaaren Jussi_, Nättyseksi nimitelty, kahisti
kuormineen kartanolle, sai ostaa melkein vaikka mitä, arvottomilla
lumppurääsyilläkin sai vaihettaa täyttä tavaraa. Kun Jussi meni
rekeänsä penkomaan, löytyi sen heinistä kivivateja ja savikukkoja,
renikkakorikin sekä iso pikiöljytynnyri ynnä arkullinen kaikenlaisia
hyviä tavaroita ja aineita, joita Nättynen kuin kinkereillä katkismusta
lukien lasketteli pitkän juotkun. Siinä oli neuloja, nappeja,
naskaleita, hakasia, äimiä, kampoja, peilejä, sukkapuikkoja,
kuvapaperia, santelia, alunaa, anelia, kuparröökiä, sinistä alunaa,
runsyyrää, rikseeliä, aniksia, lakeria, jäärnestä, tuuleista, alveeta,
matoryyniä, hokmanninroppia, inkivääriä, pirunpaskaa ja kokkolanpötkyä.
Oli siinä lääkettä jos muutakin, niin että Nättynen oli aivan
tarpeellinen mies, kun hän tuli metsäperän taloon.
Tarpeellinen mies oli _pikiöljyäijäkin_, vaikka hän saapui vain
kelkassaan vetää kinnaten pikiöljytynnyriä ja tuoksuen alituisesti
samalta kuin hänen tynnyrinsäkin. Akkaväen kanssa pikiöljyn vetäjä
tavallisesti teki kauppaansa. Emäntien pitkäkaulainen pikiöljypullo,
joka oli kuin leivänmyky, killui nuorassa seinällä katajakoukussa, ja
siihen äijä sai tirahduttaa vähän lisää, jos se oli kovin vaillentunut.
Talven pakkasessa ei pikiöljytilkan laskeminen ollut oikein hupaista
askartelua. Käsiä siinä paleli, ja kallista ainetta saattoi mennä
toinen verta hankeen, niin että ukkoparan täytyi ahkerasti viljellä
rumia sanoja. Tiesi sen koko metsäperä, että siinä hääri mies, joka oli
"Äkäinen kuin pikiöljyäijä".
Pyörähti tupaan nyytteineen joskus russakanmyrkkyä kauppaileva
_Myrkky-tummu_, tulla kuupotti toisinaan _Vehkalahen tummu_, jolta
saatiin ostaa taikka villoilla vaihettaa _yskänlakeria ja nyyskyä_.
Monin nauloin tummu kaupitteli yskänlakeriaan metsäperän köhivälle
kansalle, ja _vennäänlehistä_ hän jauhoi hyvää nyyskyä, joka oli
monen vanhan muorin ainoa elämän ilo sekä paras nautinto köyhässä
vaelluksessa. Ilkeät ihmiset kyllä väittivät, että kauppatummu hieroa
tuhersi nyyskynsä sekaan lampaanpapuja aina kahmalollisen naulaa kohti.
Eikä tämä vanhoille nyyskymuoreille ollut suinkaan mieluinen uutinen.
Puhdasta viljaa hekin kaipasivat.