"Matinpäivän aikana oli päivä päreenä".
Hyvä olikin, että talvi alkoi hellittää, ja tarvitsi jo vähän
suvetakin,
sillä
"Kun heikinpäivän jälkeen
ensi kerran suveaa,
niin että vesi tipahtaa,
niin siitä on yheksän viikkoa kesään".
Maaliskuussa olisi pitänyt jo näkyä sulanmaan päiviä, sillä vanhat
sanoivat:
"Jos ei maaliskuu maata näytä,
Niin ei huhtikuu humauta".
Kevätpuoli jo laskiaisesta alkaen oli kallista _paastonaikaa_, jolloin
suuri pääsiäinen oli tulossa. Silloin nuoret eivät saaneet tanssia,
eivätkä kovin muutakaan iloa pitää. Varsin synnillistä oli
paastonaikana liikkua koreissa, punaisissa vaatteissa.
Tuli _piinaviikko_ tuoden perässään kevättalven suuren juhlan,
_pääsiäisen_. Hyvin iloista oli pääsiäisen aamuvarhaisena joltakin
mäeltä katsoa, kun nouseva _aurinko tanssi_, hänkin iloiten Vapahtajan
ylösnousemisesta. Kirkkaana loisti kevättalven aurinko, ja hanget
hohtivat valkoisina ennustaen hyvää kevättä. Varsinkin nuoret
riemuitsivat keväthankien juhlasta ja pyhittivät sitä kokkoa
polttamalla. Aattoiltana kun pimeä laskeutusi maille, he roihuttelivat
vanhoja tervatynnyreitä sekä risuja. Vimpeiset polttivat olkia, niin
että kylät loimusivat. Aidanseipäisiin he työnsivät olkikupoja suuriksi
soihduiksi ja toisia olkisoihtuja he kanniskelivat seipäissä.
Kyyjärvelläkin pääsiäiskokot roihusivat joka kulmakunnan mäellä. Siellä
paloi vanhoja veneitä, olkia ja lammasrisuja. Nuoret telmäsivät
ympärillä, ja kun kokko rupesi vaipumaan, kouhittiin kepillä tulta,
viskattiin ylös ja hihkuttiin, jopa rohkeimmat hypätä roikkivat yli
tulenkin.
Mutta tämä suuri keväthankien juhla, jolloin aurinko ilosta hyppi, ja
nuoret polttivat kauas loimottavia kokkoja, oli myöskin suurien noitien
ja _rullien_ liikkumisaika. Kun pääsiäisyö pimeni, niin vanhat
noitaämmät ja väkevät tummut lensivät ilmassa, niin että tohisi.
Noitasarvestaan muorit voitelivat itsensä, istuivat kahdareisin
uuniluudalle ja karjaisivat:
"Ylös ja alas,
Eikä mihkään kiinni!"
Uuniluudalla ratsastaen akat puhaltuivat korsteinista ulos, ja sitten
lentää vouhottivat halki pimeän avaruuden. Kyyjärven muorit istuivat
uuniluutineen puohtimessa ja siinä mennä vihkaisivat, ja Lestin akka
laukotti vasikan selässä. Kristikansan navettoihin piti rullitummujen
päästä varastamaan itselleen toisen lammasonnea. Helposti sen saikin:
keritsi vain pussiinsa villoja lampaiden korvallisilta ja lautaselta.
Mutta kova työ silti tummuilla oli. Yhdeksän emäkirkon ylitse heidän
piti yössä lentää tohistaa, ja sitten viimeisenä pääsiäisyönä vielä
kokoontua vanhaan tuulimyllyyn paholaisen kanssa punnitsemaan ja
jakamaan öisin kerättyä saalistaan.
Kristikansa kyllä koetti varjella navettaansa rullitummujen käynneiltä.
Rentolan Riikka aina laskiaisesta alkaen, _kun paasto tuli sisälle_,
luki illalla navetan ovea sulkiessaan isä-meidän ja piirsi kädellään
oveen ristin, ettei rulli olisi päässyt sisään. Toiset taas
pääsiäisöinä valvoivat ja pitivät tulta takassa sydänyöhön asti.
Silloin rulli ei päässyt ohitse, vaan hänen täytyi tulla tupaan tulen
valoon. Aholassa oli tulen ääressä istuttu ja odotettu: jo vanha
Viita-Maija tulla paukahtaa tupaan, vaikka ovi on haassa. Möttösen
kyliltä eukko vain asioikseen sanoo tulevansa ja sitten nolona lähtee
tiehensä. Toisessa talossa taas oli niin luja emäntä, ettei rullina
kähmivä Jussin-Maija päässyt hänen navetastaan ulos jättämättä pantiksi
puolisilkkistä huivia, johon oli tehty yhdeksän solmua. Lammaskettaan
huivi oli hätäpäissä heitetty.
Mutta kun mentiin navettaan odottelemaan, saatiin monesti tavata rulli
toimessaan. Pimeässä kähmivä noita kyllä kristityn nähdessään muutti
muotonsa, ruveten vaikka _puutaikoksi_. Ukskosken kylillä renki meni
navettaan, näki puutadikon ja ravisteli sen vartta, niin että naapurin
tummulta oli sitten aivan tukka lähtenyt. Möttösen perukoilla taas
renki kirveellä nappasi tadikolta haaran poikki, ja tapahtui niin, että
toisen talon emäntä oli yöllä katkaissut koipensa. Mutta Similän
Esavainaja Lestillä löi tervakiulun alassuin tadikon varteen, ja kapine
hävisi paikalla, keritsimet vain jäivät kettään. Aamulla Esa lähti
tervaisia jälkiä, ja Remeksen kylille ne kuljettivat, ohjaten vanhan
muorin portaille asti. Elävin silmin Esa tämän näki, mutta sitä hän
ihmetteli, miten ruma ämmä oli osannut itsensä muuttaa puutadikoksi.
Pelkäämättömät ihmiset menivät toisinaan pääsiäisöinä kuuntelemaan, kun
rullit ilmassa lentää vouhottivat. Kolmesti muutetun huoneen harjalla
piti istua verisellä vasikannahalla ja äänetönnä kuunnella, mitä
pimeästä yöstä oli tuleva. Kuuluikin öisestä maailmasta kaikenlaista,
muutakin kuin rullien vohkinaa. Välipakan Kukko-Matti oli kuullut, kun
Salamajärvellä kovasti ajettiin ja uikutettiin. Ja sitten pian Aholasta
paloi tupa, ja talonväki joutui voivotellen ajamaan järven ylitse
ihmisiin. Kukko-Aleksi taas kuuli, kun Pakkennassa paukutettiin
lautoja, ja juhannuksen aikana siellä niitä paukutettiinkin
ruumisarkkua tehtäessä. Paavolan tummu nuorena ollessaan yritti
tovereineen kuunnella, mutta kun alkoi pimeästä avaruudesta kuulua
ökinää ja suhinaa, tuli kuuntelijoille kiire kapaista alas ja juosta
tupaan. Rullien täytyi lentää niin lähitse vasikannahalla istujia, että
tohina aivan kuului. Silloin oli hyvä karjaista:
"Sussu, Saara,
Vappu, Laara,
putoa maahan!"
Ja ilmassa lentävä noita-akka mätkähti heti alas. Haaparannan
Erkki-vainaja oli kerran nähnyt vanhan muorin lentää vouhottavan ja
karjunut sille täyttä kurkkua, mutta ei ollut saanut putoamaan.
Pääsiäisestä alkoi keväinen vaellus kohti yhä lähestyvää kesää, jolloin
nälkäinenkin metsien raataja taas kostui elämään. Huhtikuussa lumi
humahti maasta, ja toukokuu tomahdutti viimeisetkin. Valoisina
_suviöinä_, huhtikuun puolimoissa saattoi vielä kyllä pakkanen
rakennella hankia, ja se oli paha. Sillä silloin piti kylmätä yhdeksän
yötä jokaiselle pakkasyölle, ellei ennen, niin pitkin kesää aina
Pertteliin asti. Paha oli jos pakkanen piti _Markuksen_ yön hallussaan,
sillä silloin se otti ohratkin kesällä.
Keväinen _Vappu_ oli sellainen merkkipäivä, että silloin karjaemäntien
piti kiertää ympäri metsiä niin kauas kuin karja kulki kesälaitumilla
ja iskeä kirveellä sinne tänne koloja sekä panna koloihin merellistä.
Siitä tuli niin kovat paikat, etteivät karhut eivätkä sudet tulleet
kesällä niille maille ahdistelemaan elukoita. Karja laskettiin
metsäisille ruokamailleen jo _Erkin_ päivänä, vaikka silloin monesti
vielä
"Erkki einettä anoi,
Urpokin vielä uikutti".
Nämä viikot olivat kallista touonaikaa. Silloin juuri, kahden puolen
Erkkiä, kun lehti oli _hiirenkorvalla_, ja oli yläkuu, metsäperä peitti
ohransa peltoon ja toivoi Jumalalta kasvunantoa.
Olikin jo ihana alkukesän aika. _Suvilinnut_ lauloivat joka paikassa,
jokainen omalla äänellään. Niitä oli toinen toisensa perästä tulla
tohistanut pitkin kevättä, kaikkein varhaisimpana varis, joka vanhaa
liittoaan seuraten, oli lähtiessään sanonut:
"Jos ei minua Maria-kuussa näy,
Niin sano miestä menneeksi".
Jo hankien aikana _leironenkin_ tuli ja lauloi kevättä, että ilma
helisi, vaikka kesä oli vielä kaukana. Vanhat sanoivat, että kesään on
"Leirosesta lemmon matka,
västäräkistä on vähän,
pääskysestä ei ole enää päivääkään".
Suviöitten perästä alkoi jo kuulua _kuren_ luikkaaminen, ja
yliperäläinen sanoi pojalleen:
"Kun kuulet kuren äänen,
Älä mene järven jäälle."
_Hanhet_ tulivat ja menivät päin pohjoista, samoin _jouhtenet_, jotka
pysähtyivät isoille vesille. Tuli muitakin vesilintuja sekä sitten jo
_vanhana Vappuna_
"Käki lauloi vaikka hongan uutosta".
Tuli vielä pieni _pajulintu_, tuli _tiltaltti_ sekä aivan kesän suussa
_pääskynen ja pirkkainen eli pirkkalainen_, ruveten rakentamaan
pesäänsä, edellinen huoneeseen, jälkimmäinen räystään alle.
— Nyt jo pirkkainen on täällä, ja pääskynen! metsäperä hyvillään
todisti, ja pääskynen halkopyrstö lentää kiepsahdutti sukkelan
äkkiväärän tervehtien vanhaa tuttuaan:
"Se vie... se vie!"
Sitten pieni pääskylintu pyörähti seipäännokkaan lasketellen siitä
vielä viimekesäistä tarinaansa:
"Vit-vit-vit,
kyllä Ristus tietää!
Tippuroista, tappuroista
mulle paita tehtiin,
minä panin pappilan
aijan seipääseen,
siitä varastettiin.
Kyllä Maija tietää!"
Kuului ahoilta ja puronvarsilta myös _pajupillin_ piipottaminen. Siellä
poikakersat ja tyttökentat liikuskelivat laitellen pajunkuorisia
soittoja. Kuului väliin nakutus, kun kuorta irroitettiin ja sitten heti
oikein moniääninen piipotus. Tehtiin kevätahoilla vielä pihlajaisia,
koreita _kierrekeppejä_, joita lepänkuorella värjättiin.
Lehti kasvoi kauniisti ja tuomi teki pian valkoisen, tuoksuvan kukan.
Koivunoksista metsien asukas taitteli kohta uuden pehmeän vastan
lauantai-illan saunaansa, ja saunasta palattuaan hän heitti vastansa
kolme kertaa ilmaan. Jos se joka kerta putosi maahan tyvi kirkolle
käsin, ennusti tämä kylpijälle kuolemaa, ennenkuin taas joutui uusi
kesä.
Meni alkukesän iso juhla, _helluntai_, saatellen perässään suvista
kesäkuuta, jolloin toukomies peitti perunat ja pellavankin peltoon
_Kustaan_ päivänä. Mutta nauriinsa hän _sylki_ viimeiseksi vasta
juhannuksen aikana.
Hyvä kesä jo oli, lehti puussa ja ruoho maassa, kukkakin kolmantena,
kun joutui _juhannus_, vanhankansan _mettumaari eli messumaari_,
kukilla kaunistettu _lehtimajan_ juhla. Perämetsien asukas oli
hyvillään, ja ihanan keskikesän juhlaksi hän nuorista koivuista
rakensi pihalle portaiden eteen vihannan lehtimajan, jossa saattoi
päiväpaisteessa istuskella ja tuntea kesän tuoretta tuoksua. Tuotiin
tuvanseinille vielä tuomenkukkia taikka pihlajanoksia. Joka talon ja
pikkuruisen mökinkin porraspää oli korkean mettumaarin tunnussa, ja
kyyjärveläinen sitaisi _juhannusoksansa_ kerpuksi, jonka kesän
terveisinä syötti jouluna lampaille.
Lyhyt kesäinen yö ei jaksanut erämaata panna pimeään varjoonsa, hämärän
verhon se vain vetäisi yli torkkuvan maan. Silloin, yön hämärimpänä
hetkenä leimahti nuorten sytyttämä _kokko_ jollakin mäenharjalla,
leimahti toinen toiselta mäeltä, kolmas ja neljäskin tuikahti
tuonnempana. Nuoret siellä pitivät sydänkesän iloa, vanhatkin
olivat joskus mukana. Mutta kun kokko oli palanut, nuoret tyttäret
hiipivät hiljaa pitkin ruispeltojen ojia sitelemään _onnenlankoja_
kolmikorsisiin rukiinolkiin. Korret he leikkasivat poikki ensimmäisen
solmun yläpuolelta ja sitoivat tuohon punaisen, tähän valkoisen ja
tähän mustan langan. Punaisella merkitty korsi kasvoi häiksi, valkoinen
ennusti sairautta ja musta kuolemaa. Muutamat tyttäret astelivat
metsälähteelle ja tirkistelivät kolme kertaa käytetyn vihkisormuksen
lävitse veteen nähdäkseen tulevan ylkänsä. Uskalsipa joku rohkea tytär
kavuta kuohuvan kosken kivelle ja siinä öisessä kohinassa yksinään
istuen odotella mielitiettynsä ilmestymistä.
Mutta vanhat muorit taas kulkea touhottivat pitkin niittyjä, laahaten
perässään suurta hurstia, mihin yökastetta keräytyi. Hurstista tummut
väänsivät veden talteensa ja antoivat sitä naapurien lehmille. Eikä
siinä talossa enää saatu voita, vaikka mitenkä olisi huhdottu. Kirnuus
kuohui vain, mutta voille se ei tullut.
Mettumaarin hämyisinä öinä itse _maanvaari_ poltteli kokkojaan.
Siellä täällä, milloin missäkin nähtiin vaisun valon liekehtivän ja
häilähtelevän. Maanvaari siellä hiljaisessa yksinäisyydessä salaisesti
puhdisteli aarteitaan ja poltteli niistä roskaa ja hometta pois. Eihän
niitä taitamaton ihminen käsittänyt, vaikka niitä oli pitkin maita
kaikkialla. Paloniemen pellosta aarre oli kerran kynnettäessä tullut
näkyviin, mutta jälleen kadonnut, kun ei tiedetty sen uhria.
Kirkossa metsäperä kävi mettumaarina suurin joukoin, kävi myös muina
kesäpyhinä, kuka jalkaisin, kuka hevosella ajaen. Ukot itse
rakentelivat korkealaitaisia _puolakärryjä_, joiden istuin oli
notkuvien vartaiden varassa, ja lavakin puolestaan notkahteli, kun se
oli kiinnitetty aisoihin koivun kyljestä kiskotuilla joustavilla
kannatinpuilla. Niillä kyllä kelpasi huonoakin metsäperän tietä myöten
ajaa körötellä. Mutta jotkut ajaa poukottivat kirkkomäelle lyhyellä
lavalla, ajaja istuen edessä jalat hevosen hännässä, toinen taas
ruhnikkana kyköttäen ajomiehen takana kinttukoukut perälaudalla.
Touko nousi pelloille, ja kesä kasvatti heinää, erämaalainen katseli
peltojansa ja katseli aina jumalanilmojakin. Sillä jumalanilmojen
hallussa oli pellonvilja ja metsäperän leipä. Kauniina kesänä päivä
oikein paistaa lekotti, pienet perhoset lentää lipittelivät pitkin
kukkarantoja, poutahaukka kiljui nevaniityillä, ja silloin tällöin
yhtäkkiä mennä riehkaisi _tuuliaispää_ kiertäen ja navaroiden ympäri
vainioita ja kuljettaen matkassaan lapinnoitaa. Sitten taas toisin
vuoroin kurki nevoilla huuteli sadetta ja palokärki tillitteli
kankailla, ja kun sateenkaaren _vesitolppa_ tönötti taivaalla, sanoi se
sadetta huomiseksi. Oikein kovilla vesisateilla putosi _pilveä_ maahan,
ja se oli kuin sammakonkutua, silmätautiin hyvää lääkettä. Mutta käki
kukkui talon lähellä kylmää kesää, ja kun kylmä ynnä lämmin törmäsivät
vastakkain, niin tuli leimahteli, ja paukkui sekä taivas että koko
maailma hirmuisesta Herran voimasta.
Entiset turat tarkastelivat taivaan ilmoja sääkirjasta. Viisaat
_tähtipojat_, jotka aina olivat _kahtomisen päällä_, miten tähdet
kiertävät, merkitsivät asiat sääkirjaan, ja siitä taas vanhat ukot
niitä selvittelivät. Humalajoen äijä oli hyvä sääkirjan taitaja,
ja Kukkopuron tuhva tutki myös sitä ahkerasti ja ennusti ilmoja,
samoin vanha lestinenkin. Paljon olikin pienessä sääkirjassa
selvittämistä, koska se oli merkkejä melkein täynnä. _Kanttitähti eli
kapanmitta_ ennusti aina kylmää, mille päivälle se oli pantu,
_kaheksanmerkki_ tahtoi antaa roskasäitä, ja kun _neljänmerkki_
hallitsi, oli kylmät ja raskaat ilmat, _merikuriuskin_ pani usein
kylmän sään, varsinkin silloin kun se oli _auringonlinjan_
etupuolella, eikä aurinko vielä ollut sitä voittanut. Mutta jos se oli
jälkipuolella, merkitsi se lämmintä.[10] _Korppi_[11] oli toisin
vuoroin hyvä, toisin paha, ja kun _härkä_ oli lähellä aurinkoa, tahtoi
olla huonot härkäilmat. _Kaksoiset, rapu ja vesimies_ lähestyivät
aurinkoa lämpöisiksi säiksi, mutta _joussimiehestä_ ei saattanut oikein
hyvää sanoa. _Mars_ oli tuulitähti ainakin silloin, kun se hallitsi
kuuta. Mutta oikea _tuulitähti_ työntyi toisinaan kaksittain samalle
päivälle ottaen vielä mukaansa koko parven _huoripoikiansa_,[12] ja
silloin koko rymäkkä nousi, kun ne kaikki olivat samassa mujussa.
_Lehtiäinen_ taas antoi kylmää, jos sen iso rengas oli ylöskäsin, mutta
jos se oli toisinpäin, toi se lämmintä talvellakin, ellei muuta niin
ainakin ryöhkäytti suuren suojan.
Sääkirja sanoi vuoden juoksun, ilmoittipa ilman juoksunkin, ja vanha
seinäkello helähdytteli tunteja. Mutta niinkuin monet elivät vain oman
sääkirjansa varassa, ilmatiedoissakin, niin myös monet ottivat
päivänjuoksun vanhaan tapaan vain auringosta. Rotmon metsätalo oli
pannut merkille, että oli aamuseitsemän, kun aurinko katsoi
takkaikkunasta, ja kun se paistoi ovilasista, oli aamiaisen aika.
Keskipäivällä aurinko pilkisti peränurkkaan ja kohta tunnin kuluttua se
kävi poikki lattiaan, mutta illalla juuri seitsemän ajoissa kurkisti
perälasista sattuen keskelle vuorilautaa. Monessa talossa oli
ikkunalautaan piirretty _puolenpäivän naarmu_, johon ikkunapielen varjo
sattui juuri 12 aikana. Metsäniityillä elettiin aivan auringon varassa.
Siellä päivällislepoa otettaessa nukuttiin _jalkahaarukka mieheen_
eli niin kauan, että aurinko siirtyi kentällä loikovan miehen
säärivarresta toiseen. Heinäniityillä kyllä ja tervahaudoilla sekä
monien metsämökkien pihoillakin nähtiin _päiväkello_, kannon päässä
lauta napatikkuineen, ja se oikein viisarilla ja numeroilla näytti ajan
kulumisen.
Isot isännät eivät kyllä tällaisia metsäkelloja tarvinneet. Kotona
komea kaappikello tönötti ylpeänä peräseinällä, hakata naksutti
alituisesti kuin _rahkiainen_ ja sitten taas löi että helisi, ja
metsäniityillä pullotti ja nakutti heidän taskussaan _lakkarikello_.
Sellainen merkillinen ajannäyttäjä, kaksikuorinen _enkliskakello_
naksutti jo Pollarin äijän taskussa, ja niinpä äijä saattoikin itse
Kokkolan kadulla vetelinkielellä loilotella:
"Ei trenkin palkalla paljo saara,
ei sillä saara plakkarikellua
eikä paitaliinaa".
Hyvä kello naksui monen muunkin mahtiukon povessa, Pölkki-Matillakin
oli suuri hopeakuorinen mollisko. Kulki myös Kinniän Matti-tura kello
taskussa, kulki ja putosi kerran Salamajärveen mennen aivan
umpisukkeloon. Mutta kun tura, joka kotioloissaan manasi vain
_sammakon_ nimen kautta, sai päänsä ylös jäistä, hän hätäisenä
parkaisi:
— Perkele! Auttamaan, auttamaan... menee kelloon vesi!
Heinäkuu ajoi kansan raatamaan nevaniityille ja perkkiöihin. Elokuussa
tuli viljankorjuu ja rukiinkylvö. Vanha metsäperäläinen oli parhaissa
kylvöpuuhissaan _Samulin_päivän aikana samalla, kun toiset häärivät
leikkuupellolla. Viljan pitikin valmistua viimeistään Pertteliksi, sen
jälkeen elo ei enää kypsynyt. Vanhat tiesivät:
"Jos ei Perttelinä valmis,
niin peri pellolta pois!"
Tiesivät he vielä:
"Päivän Perttelin perästä
vie sirppi vihantimpaan paikkaan.
Silloin ei kaste katoa katvasta,
eikä halla haon alta".
Syksy alkoi jo Pertteliltä huokua. Suvilinnut lähtivät taas pitkälle
matkalleen. Jo heinäkuussa käki heitti kukkumisvirkansa, muuttui
haukaksi ja söi elättäjänsä. Elokuun alkupuolella kurjet alkoivat
luikkia huutaen keräytyä joukkoihin.
"Laurilta laumaan,
Pertteliltä peräti pois",
oli niiden vanha meno. Pertteliltä ne jo lähtivät vieden vielä
selässään pääskysiä ja västäräkkejä. _Linnunlentoon, halki ilmaan_ ne
laukoivat, kohti _Turunnientä_, ja ikävin mielin erämaalainen katseli
heidän menoaan. Lakin ukko otti päästään, kumarsi ja huusi:
"Länttä kohen... länttä kohen!"
Laulavat kesälinnut katosivat, ruma _yökkö_, joka oli syntynyt, kun
piru yritti tehdä pääskystä, vain elokuun hämärinä öinä lentää
lekotteli. Vanha variskin mennä kahnusti muiden suvilintujen perässä,
muka lämpöisiin maihin hänkin, mutta musta korppi jäi koko talveksi
sydänmaille lonkkumaan. Närhi tuli kartanon ympärille kärisemään
harakan kanssa, mutta tervapääskyset menivät suurissa nikuleissa
talveksi järvenpohjaan noustakseen taas keväällä lentelemään.
Oli kasvanut ja oli syöty kesän marjoja, mustikoista ja puolukoista
alkaen koiranjuolukkoihin asti sekä kaikkein enimmin nevamarjoja,
suurien soitten keltaisia hedelmiä. Ja sitten oli koottu
maanhedelmätkin, pellonviljat ja perunat talteen, nauriit kytöpelloista
nyhdetty ja listitty maakuoppiin. Kiirettä usein oli täytynyt pitää,
sillä joutui kohta _mikkeli_, joka oli niin suuri merkkipäivä, että
vaati viljat laariin, perunat ja nauriit kuoppaan sekä kaikki kesätyöt
tehdyiksi.
Mikkelin jälkeen toimitettiin veriset _lahtaukset_, jolloin hyvässä
talossa lyötiin lihoiksi kymmeniä eläimiä, lehmää, härkää, mullikkaa ja
lampaita koko joukko. Elukkain nahat levitettiin orsille kuivamaan,
lihat pantiin suolaan, ja ison talon aitta tuli täyteen lihatynnyreitä.
Verestä tehtiin makkaroita vartaallisittain, talit keitettiin ja
kastettiin kynttilöiksi, ja roskataleista sekä rasvaisista, kalutuista
luista keitettiin väkevässä lipeässä _soopaa_ monet astialliset. Näin
oli talo kesän kasvuista koonnut aittaansa elämisen keinoa pitkän
talven varaksi, kynttilöitäkin kymmenkunnin ja soopaa, niin että se
riitti pesuihin aina seuraavaan kesään asti.
Syksy vain synkistyi, viimeisetkin suven linnut, hanhet ja joutsenet
menivät, ja saapui
"Halla hanhen varpaissa,
Talvi jouhtenen takana".
Saapui myös syksyn suuri santtipäivä, _köyri_, jolloin piti olla
ruokaista ruokaa kuin laskiaisena. Lampaanpäistä keitettiin rasvainen
rokka, ja joskus pantiin sianpääkin joukkoon. Vanha Taivas-Matti muisti
aina varoittaa:
— Muista se, akka, että säästät sianpään köyriksi!
Köyrinaika oli palvelusväen suuri santtiaika. Jo viikkoa ennen
köyripyhää palvelijat pääsivät taloistaan vapaiksi, _juko katkesi_
heiltä lauantaina, ja pikku nyytteineen, jossa olivat vaatevähäset,
emännän antama leipä ja juusto sekä hiukan voita ja lihaa,
vuosikautiset toisen käskettävät lähtivät omina käskijöinään vaeltamaan
pieneen kotiinsa. Vapaa _irtanaisviikko_ oli heidän oma viikkonsa, ja
silloin palveluskansa ja koko nuori väki eli suuressa humussa.
Kuljettiin kyliä laulellen, ja tanssittiin ahkerasti milloin missäkin
talossa.
Köyriaattona, _reppulauantaina_, palvelijat taas nyytteineen palasivat
toimeensa, toiset entiseen paikkaansa, toiset uuteen taloon. Ja näin
jälleen alkoi vuoden mittainen aherrus toisen työssä, toisen leivissä
ja toisen lämpöisissä.
Synkkää syksyä riitti vielä köyriltäkin. Vanhoista ajoista oli tuttu:
"Kesää köyriin, syksyä jouluun".
Ennätti kyllä pakkanenkin perämetsien maille ja tuli lunta entisukkojen
sanomaan aikaan:
"Simo sillat tekee,
Antti aisat antaa".
Siitä jo nevojentakainenkin pääsi ajelemaan ihmisten ilmoille ja
tervantekijä metsähaudoilleen. Tuli taas koko talvinen lumessa, pyryssä
ja pakkasessa ahertaminen, joka kesti toisinaan toukokuuhun asti,
niinkuin oli monesti nähty:
"Antti aisat antaa,
Urpo naulalle kantaa".
Siinä syystalven lumia ajeltaessa ja hämärinä päivinä ja pimeinä öinä
tuherrettaessa joutui jälleen jalo joulu. Siitä rikas ja köyhäkin
ilostui, pani parhaansa ja taas lähti taivaltamaan samaa loppumatonta
metsäperäläisen kiertokulkua.