Herran vuosi vaelsi hiljalleen erämaan kautta. Metsien raatajan pitkät
päivät tarttuivat toisiinsa keräytyen viikoiksi, viikoista karttui
kuunkiertoja, ja kuut kiertyivät viimein vuosikausiksi.
Yksittäin kyllä ankarat päivät vierivät, mutta viikoittain entinen
metsäperä mittasi vuotensa.
"Köyristä seihtemän jouluun,
Raahesta kaheksan Ouluun",
oli jo vanhoille sanottu. Oli vanhoilta kuultu myöskin, että Tuomaasta
lukien saapui
"Hentrikki neljännellä,
Paavali viijennellä,
kynttilä kuuvennella".
Ja siitä lähtien vanhat taas vetivät viikkoja vuoden pitkään selkään:
"Kynttilästä kolme Mattiin,
Matista neljä Mariaan,
Mariasta viisi Vappuun,
Vapusta neljä Urpoon,
siitä neljä Jaakkoon,
Jaakosta neljä Pertteliin,
Perttelistä viisi Mikkeliin,
Mikkelistä viisi köyriin,
köyristä seihtemän jouluun".
Tämä oli vanhankansan _sääkirja_, eikä moni sen kummempaa hoitoa
tarvinnut pysyäkseen vuosikierron matkassa. Pyhät, juhlat sekä muut
_santtipäivät_ tämän mukaan kyllä tavattiin taipaleella.
Tarvittiin erämaalaisen pitkällä taipaleella mieluisia hetkiä, ettei
raataja olisi kokonaan uupunut. Ankara elämä ajoi ihmistä aina vuosi
vuodelta työhön, ja työt taas ajoivat toisiaan rynnäten monesti esiin
kaksin, kolminkin yhtaikaa. Metsien kansa sai arkisen viikkonsa ottaa
täydestä heti maanantai-aamusta alkaen ja kiristää yhtä mittaa
myöhäiseen lauantaisaunaan asti.
Hiiva-Nuuttiin loppui joulunpito, ruokaisa joulupöytä katosi jo ennen
sitäkin. Joulu vaati joulun hyvät, mutta arkinen viikko pani kansan
työhön, syöttäen vain arkipäiväisillä raatajan ruoilla. Korviin
kihahtavan jouluoluen sijaan tuotiin pöydälle vain tavallista _kaljaa_,
jota oli _rykätty_ ruisjauhoista kuumaan veteen. Oli särpimenä myös
sinistä _sintua ja piimää, pitkääpiimää_, jota talossa _pohjapiimällä_
siementäen oli polvi polvelta viljelty, välittämättä kivijärveläisten
ja muiden rajantakaisten _kolkkupiimästä_. Joulun monenlaisten leipien
sijasta syötiin kovaa hapanta _reikäleipää_, vaikka jo Kivijärvellä ja
Kimingissä käytettiin pehmeää leipää, Viitasaarella oikein paksua
_savonlimppua. Ohrapuurot ja -vellit_ olivat jokapäiväistä ruokaa sekä
monenlaiset perunat. Vanhat olivat tyytyneet nauriiseen ja saaneet
_naurispuuroa, naurislohkoa ja keitikkäitä_ sekä uunissa tai tuhassa
haudottuja _paistikkaita_. Kesällä saatiin vaihteeksi kalaa ja
suolattiinkin sitä, mutta ei kivijärveläisten tavalla hapatettu.
_Penkkivelli eli varijuuri_, imellytetty ja käytetty ruisjauhovelli,
jota lehmällisen puutteessa ryystettiin leivän särpimenä, ei kaikille
kelvannut, vaikka sitä noposet kyllä söivät. Mutta _mutti_ oli oikeaa
työmiehen herkkua. Ohrajauhoista se tehtiin, niin että koko keiton
jauhot kerralla tomahdutettiin vesipataan ja sitten sekoittamatta
kiehutettiin kypsäksi. _Muttikepillä_ vain pisteltiin reikiä, että
höyry pääsi nousemaan ylös, ja sitten voin ja maidon kanssa sitä
syötiin, niin että jauhot vain tomahtelivat. Karstunen ei syönyt muttia
haukkui vain sitä _tikkupuuroksi_. Karstusten ja kivijärvisten
himoruoka oli piimään sekoitettu _talkkuna_, josta taas Kainuun puoli
ei välittänyt. Tiala, Mehtä-Poranen ja Möksy sitä sentään suvaitsivat.
Ruokaveronsa päälle metsien mies tarvitsi hyvät kessusavut. _Kessut_
olivat kotoista viljaa, itse kylvettyä ja hoidettua. Kartanon takana
oli pieni kessupelto, ja syksyisin oli tuvanlaipio täynnä kuivamaan
ripustettuja tupakkivihkoja. Niistä sitten kirveellä hakattiin piipun
täytettä.
Näillä suuruksilla vanha metsäperä vaelsi elämänsä lävitse ja joulusta
päästyään lähti talvenselkää laukomaan. Perunat ja nauriit, piimä ja
leipä, puuro ja mutti olivat tavallista arkisen suun ravintoa, jonka
voimalla tervametsässä liikuttiin ja maata möyrittiin polvesta polveen.
Vain pyhinä ja santtipäivinä raatajankin suu halusi hiukan parempaa ja
saikin ryynipuuroa, lihaperunoita ja viiliä. Mutta kessunsavu oli aina
samaa.
Nousikin aina pyhä arkisen viikon takaa ja silloin tällöin muitakin
merkkipäiviä. Hiiva-Nuuttia ajoi heti _Heikin_ päivä, joka kyllä oli
vain tavallinen työ- ja ruokapäivä, mutta muuten merkillinen, sillä
silloin "talvenselkä taitettiin". Silloin joutui
"Eläinten elo kahtia,
Ihmisten kolmia",
ja silloin myöskin karhu käänsi ronkkaansa. Talvenselän vanha metsäperä
taittoikin niin että tuntui. Lapsisikiöt, poikakersat ja ketä vain
kynsille kykeni, laukkoivat iltapimeissä ympäri kylää, kalistellen kuka
lehmänkelloa, kuka hevosen- ja lampaankelloa, ken taas kulkusia
kilistellen tai rämistäen läkkiastiaa, niin että koko kylä kilisi,
kalisi ja rämisi. Lapset laukkasivat talojen ympäritse ja väliin
paukahduttivat seinään huutaen:
"Nyt talvenselkä katkesi"
Seinät tärähtivät, ja iltasella istuva talonväki säikähti, niin että
lusikat kirposivat kädestä. Mutta kersat vain kiersivät taloa, että
kopisi, mennä mouhusivat toiseenkin taloon ja koko kylään. Siitä kylä
kuuli ja kuulivat kylän lehmätkin, että talvenselkä oli taitettu.
Oli kyllä talvenselkä taitettu, mutta talvi silti kaikkein ankarimpana
hallitsi. _Paavalina_ piti pakkasen pahimmin kiristää, mutta jos
silloin oli sumua, niin ettei kana päässyt pyrstön koskematta alatse
kulkemaan, tuli halla heinäkuussa. Kovana koetti helmikuukin olla,
vaikka sen täytyi tunnustaa:
"Jos olisin tammikuun sijassa,
jäävyttäisin emännän käet taikinapurtiloon
ja varsan tamman mahaan".
Oli kylmä myös _kynttilänä_, joka helmikuun alussa vierähti esiin
vaimoväkeä kovistelemaan. Sillä
"Kynttilä kysyy,
Mit' on tullut talven työksi".
Orret piti olla täynnä talven kuluessa kehrättyjä lankoja, hamppua,
pellavaa ja villaa. Huono oli talo, missä kynttilä kohtasi kovin
vajavat orret. Mutta työnraatajaa kynttilä muisti kantaen
päivällispöytään eläinten kyntösistä herneiden ja ryynien kanssa
keitetyn rasvaisen rokan. Se oli hyvää, ja aina muistettiinkin:
"Kynttilänä kyntösiä".
Mutta vielä parempi santtipäivä oli _laskiainen_, joka tuli heti
perässä kynttilän kyytimiehenä. Silloin korvenraataja taas eli ja
lämpeni, kun sai vatsansa täyteen rasvaista _laskiaisrokkaa_, joka oli
keitetty sianjaloista ja lihasta sekä verimakkarasta. Oli näet
niinkuin laissa määrätty, että sianjalat piti syödä, ja vielä, että
_rasvarieskoja_ piti olla, ja Kivijärven kinnusten kirjoittamaton laki
vaati _kala-_ja _sianlihakukkoa_. Jo puolipäiväiseksi rasvaiset ruoat
saatiin, ja niin pyhä laskiainen oli, ettei ahkera naiskansa saanut
enää puolilta päivin hyrryyttää rukkiaan, eivätkä miehetkään suurin
töitä tehdä, ei ainakaan hakata tuoretta puuta. Siitä lampaat olisivat
tulleet pyöräpäisiksi ja lehmät kesällä nilkuiksi. Lapset ja nuoret
kiirehtivät iltapuoleen mäkeä laskemaan. Jota kauemmas ja kaatumatta
kelkka luisti, sitä pitempiä ja parempia pellavia ensi kesä kasvatti,
varsinkin jos laskumies muisti huutaa:
"Pitkiä hamppuja, pellavia,
Rannin muorille tappuroita!"
Vanhat tummut pitivät laskiaista niin kalliina päivänä, että leipoivat
rasvarieskojen lopuista kolme kämmenen levyistä kakkua lehmille
karjanlaskupäiväksi ja ripustivat ne uunipellin vetimeen kuivamaan
aina kevääseen asti. Timolan muori teki karjaansa varten oikein
_karvarieskan_, taputtaen sen paljaalla polvellaan ja sekoittaen siihen
lehmästä nyhdettyjä karvoja. Aikaisin emännät lämmittivät saunan, jo
päivänäöllä sieltä piti joutua pois ja päivänäöllä piti ennättää
levollekin. Sitten lehmät tulivat kesällä metsästä hyvin kotiin. Mutta
Puikon muori Tialassa laukkasi alastonna vasta kainalossa, ammuen
metsästä käsin navettaan. Ja tummun lehmät muistivat kyllä tulla
kesällä kotiin ammuen kuin tummukin.
Tärkeänä pyhänä tyttäritkin pitivät laskiaista. Kun he illalla
salaisesti kampasivat ja laittoivat päänsä yhdeksän kertaa ja söivät
häntä edellä yhdeksän suolaista silakkaa, niin tuleva mielipoika kävi
yöllä unissa tarjoamassa juotavaa sängyn viereen asetetusta
vesituopista.
Yhdeksän kertaa lakaistiin laskiaisaamuna tuvanlattia ja rikat
tomahdutettiin toisen talon porraspäähän taikka kolmen tien haaraan, ja
silloin talon kirput ja luteet lähtivät samassa matkassa. Eivätkä
kesällä itikat kiusanneet ihmistä, jos hän malttoi olla puhumatta
laskiaissaunassa.
Kynttilänä vielä pakkanen porotti, mutta _Mattina _jo räystäät
tippuivat. Kaikki tiesivät:
"Matti narraa lapsia
Pitkällä parrallaan seinustalle".