Yksitoikkoista arkista aherrusta oli metsäperäläisen elämä: köyhyyttä
paljon, nälkääkin aina silloin tällöin ja pitkiä talvenselkiä joka
vuosi. Mutta joka vuosi taas _joulukin_ osasi tänne, jopa kaikkein
pimeimpänä sydäntalvena. Tämä oli mieluinen asia. Sillä koko erämaa
odotti joulua kuin parasta pappia ja Jumalan vierasta, nevojen takainen
metsämökkikin sitä varten varusteli parhaansa. Olikin syytä ilahtua.
Syksyn synkät kuut ja yhä lyhenevät pimeät päivät oli eletty, ja pimeän
takaa nousi joulu, joulukirkko ja kirkkaat kynttilät. Köyhänkin mieli
saattoi siitä kirkastua.
Suuren vieraan saapuminen tuntui jo aikoja ennen, tuntui ihan kuin
ilmassa. Oli hiljaista hämärää päivälläkin, ja suuressa erämaassa suuri
luminen rauha. Mutta erämaan eläjät kyllä ahersivat, talven töitä piti
toimitella, ja jokaisella piti joulukseen olla jotakin varattuna.
Jo joulun _eelusviikolla_ seurakunnan lukkari saapui saatavilleen.
Oikein matkahäkeissä veisuumies kulki ajellen kappojaan. Emäntä istua
kenotti häkin perässä, ja ukko itse kykötti keulassa kyytimiehenä.
Kolme kappaa viljaa joka savulta lähti lukkarin häkkiin sekä kynttilä
kultakin parikunnalta joulukirkon kruunua varten. Monesta talosta lähti
vielä vähän perunoita, lampaanlihaa ja makkaraa, jopa hyvä ryyppykin,
niin että ajelu tuntui aika mukavalta. Kulki myös seurakunnan vehtari,
toinen kirkonmies, jouluhyviään keräilemässä. Talo talolta hänenkin
matkansa kiertyi ympäri metsäperää, ja leipä sekä suuri makkara
jokaiselta savulta olivat hänen virkasaataviaan, lihakimpaleen ja
ryypyn hyvä talo antoi omasta halustaan. Näin erämaan kirkonmiehet
saattoivat hyvin ottaa joulun vastaan.
Hyvin ja kunniallisesti tahtoivat erämaan talotkin ottaa joulun
huoneeseensa. Rikkaat raatajat tiesivät kyllä, mitä suuri juhla heiltä
vaatii. Leipää piti olla joka laatua: rukiista tehtyä _hapantaleipää_,
hyvää, maitoon leivottua _nosteleipää_ ynnä ohutta _näkkileipää_, jota
hammasreunaisella _ruusupuulla_ oli koristeltu, sekä paksua
_ohrarieskaa_, ja vielä lopuksi _varileipää_, tukevaa tummaa
ruistumppua, jonka suurukset oli takan lämpöisessä imelletetty ja
sitten leivottu kaikkein parhaaksi joulupöydän makuleiväksi. Työnsi iso
talo uuniinsa vielä isolla _kourulla_ suuria lehmän ja sonninreisiä.
Pyörivillä palikoilla kouru lykättiin kiukaaseen, ja viereen asetettiin
kuppi, johon lihan paistuessa rasva saattoi _rännyä_ myöten valua. Piti
jouluna olla palvattuakin lihaa. Monet korvensivat saunassa paisteja,
niin että saunakin oli korventua. Löylyä lyötiin lihoille, kiuas
paukkui, ja rasva tippui alle asetettuihin kaukaloihin.
Ison talon ovensuussa oli suuri _ryynihuumaro_. Jylkkyi se vain ja
lattiakin jyskähteli, kun tuhvat ja tummut siinä rautakangella taikka
rautapäisellä _ryynipetkeleellä_ survoivat ohria joulupuuron ryyneiksi.
Kostuttivat survomiehet väliin panoksiaan lämpöisellä vedellä, väliin
puohtimessa pöllyyttelivät ja taas petkeleellä jylkyttivät.
Vaati pimeän talven juhla valoikseen joka talolta vielä joukon
_kynttilöitä_. Niitä oli jo syksyllä teurastusaikana valettu iso joukko
tavallisia talikynttilöitä sekä muutamia _kolmihaaraisia_ joulupöydän
komeuksia ynnä lopuksi pieniä pihiseviä _kusipoikia_ lasten iloiksi.
Ei saanut aikatalon joulupöydästä suinkaan _olut_ puuttua. Emäntä
mittasi säkillisen ohria, lioitti ne järvessä itusuulle, löylytti
imeliksi saunan _mallaslavalla_ ja valeli _kattaaveellä_ sekä korvensi
saunan niin kuumaksi, että pihka seinistä kihosi, ja korvarenkaat
polttelivat korvanlehtiä, kun emäntä maltaitaan käsitteli. Käsikivillä
maltaat jauhettiin, ja sitten niistä _kynässä_ laskettiin makea
_vierre_, josta taas käytettiin väkevä jouluolut. Tynnyriin se
tiiviisti suljettiin joulua odottamaan. Oluttuopin rinnalla rikas
isäntä kaipasi vielä viinapulloa. Vanhaan hyvään aikaan parhaat ukot
osasivat itse keittää kotiviinansa. Aina lupa-aikoina, keväällä, ja
syksyllä, viinapannu höyrysi, ja kahdesta torvesta tippui kirkasta
viljannestettä. Se oli hyvää jouluna ja talven pakkasissa sekä
muulloinkin. Entinen Saunamäen tura oli muistellut, kuinka itse pappi
oli muinoin saarnaten sanonut:
— Jos suomalainen rahvas sen tietäis, kuinka terveellinen viina on,
niin se sitä keittäis ja jois että skoolit.
Vanha hyvä _Tuomas_ oli jo joulun miehiä ja toi tullessaan
_joulurauhan_, jota kesti aina loppiaiseen asti. Naiset siirsivät
rukkinsa ja karttansa syrjään ja rupesivat jouluajan askareisiin. Mutta
pahankurisille sikiöille Tuomas oli peloittava päivä. Silloin ankara
_Risu-Tuomas_ kurkisteli ikkunapielestä ja saattoi helposti tuiskahtaa
tupaankin pieksämään tottelematonta lasta. Ja olikin entiseen aikaan
joskus lapset Tuomaanpäivänä pieksetty, että sitten joulurauha paremmin
säilyisi.
Aaton aattona naiskansalla oli tavaton työ huoneiden siistimisessä.
Seinät ja katto piti siivota, astiat ja huonekalut pestä ja lattiat
hangata vedellä ja hiekalla. Naiset hulauttelivat ämpärillisittäin
vettä lattialle ja sitten hiekkapesulla hankasivat. Koko talo oli
sekaisin, tavarat sikin sokin, ja vaimot vallan päällä. Nälkäisillä
miehillä ei ollut juuri missään olinsijaa eikä sanansijaa, kun
törkyinen tupa oikein ahersi. Mutta illaksi tupa kirkastui. Seinät ja
katto olivat puhtaina, laaja lattia oikein valkoisuuttaan hohti, ja
takassa loimotti lämmittävä valkea. Vaimoiset henget olivat loihtineet
tupaan jo oikein joulutunnelman. Tuotiin vielä _olkia_ lattialle, ja
siinä kohta kova mylläkkä kävi, kun lapsikansa pääsi temmeltämään.
Heille oli joulu jo tullut, ja siltä melkein tuntui aikuisistakin. Ja
kun ennenvanhaiset ihmiset olivat tuvan mustat seinät ja laipion
peittäneet _päreristikoilla_, oli koko huone hohtanut jaloa juhlaa,
vielä enemmän, kun oli oljista ja kirjavista tilkuista rakennettu
kattoon korea _jouluruunu_.
Mutta _aattona_ oli vielä kovempi touhu. Aamulla jo aikaisin noustiin
ylös. Naiset ryhtyivät töihinsä, ja miehet lähtivät jo neljän, viiden
aikana nevaniityltä heiniä noutamaan, toiset taas rupesivat särkemään
puita pyhien tarpeiksi. Puolipäiviin piti kaiken joutua valmiiksi,
sillä puolelta päivin ei enää kättä pantu työhön. Valmistettiin vain
juhlan tuloa, siistittiin huoneita ja laitettiin ruokia.
Lumikattoinen sauna pihan takana, hankien keskellä, jo joulua
aavistellen puhalteli viimeisiä haikujaan, riutuvia suitsuja
räppänäaukosta ja raolleen tuetun oven kamanasta. Lyhyen päivän
hämärtyessä sinne jo kansakin joutui, miesväki ensin ja sitten naisten
ja lasten joukko. Aivan hyvästä mielestä kiukaan kivet kihahtelivat ja
paukkuivat, löyly tuntui entistä mieluisemmalta, ja nokisessa
saunassa asui joulun harras henki. Täällä mustassa savuntuntuisessa
saunapirtissä metsäperäläinen oli aikoinaan aloittanut elämänsä, täältä
hän aina kävi jouluaankin noutamassa.
Puhtaissa pyhävaatteissa koko talon väki sitten saunasta päästyään
istui pitkän pöydän ääreen. "Kaikkein silmät vartioitsevat sinua,
Herra, ja sinä annat heille ruan ajallansa...!" isäntä luki
ruokasiunaukseksi, ja pöytäkansa veisasi vielä jouluvirren. Juhlan
arvoinen oli ruokapöytä, jota varten vaimoinen väki oli koko aamupäivän
häärinyt. Leipää oli monenlaista ja voita myös, oli lihaa ja
lihaperunoita, oli makkarapaistiakin laitettu, niin että oikein hyvälle
tuoksui, oli vielä ohraryynipuuroa. Ja ryypättävänä oli piimää
pahkakupeissa sekä olutta kaksikorvaisissa tuopeissa. Olut olikin
oikeata joulun juotavaa. Parhaan vierteen emäntä oli erikseen
valmistanut ja varannut juuri joulun pyhiksi. Niinpä olut oli niin
makeaa kuin siirappia, huulet miltei tarttuivat yhteen, kun sitä oli
juonut, mutta oli se niin väkevääkin, että aivan korviin kihahti.
Hyvässä talossa annettiin vielä ruokaryyppy. Isäntä itse sen kaatoi
pieneen, pahkaiseen _viinanappuun_, ja pulloa taikka monivanteista
lekkeriään hän säilytti kamarin arkussa. Antoipa ison karjatalon emäntä
jouluaaton hyviksi jokaiselle kokonaisen juuston, ja varsinkin nuorelle
kansalle se oli mieluinen, parastakin parempi lahja. Tyttäret panivat
juustonsa talteen antaakseen pojille sitten tahvania, ja pojatkin
piilottivat saaliinsa ylisänkyyn tyynyn alle, käyden silloin tällöin
sitä näpertelemässä, mutta käyden myös salaa nipistelemässä tyttöjen
juustoa.
Joulun suurta tuntua lisäsi ison takan loimottava _ristirasu_,
koivuhaloista ladottu tuli, joka kovasti lämmitti ja valaisi. Oli
siinä pitkän pyhäisen illan kuluessa puhtaalla, pahnaisella lattialla
puhtain valkoisin paitahihasin hauska kisata ja koetella voimiaan.
_Sormikoukun_ veto ja _kissanhännän_ kiskominen siinä heti kiertyi, jo
_väkikartunkin_ veto. Kesti muuan kiikkua pikkusormellaan orren
nuoralänkissä, osasi toinen pitkittäin vartaalla istuen _hevosta
kengittää_, jaksoi moni nostaa _sianliha-leiviskän_, jopa joku kykeni
kohottamaan _karhuntarakan_. Sitten taas nostettiin _toolia_,
heitettiin jo _juurikkaakin_, vedettiin _niskanuoraa ja tukkanuottaa_,
vieläpä _karhua salvettiin_ sekä käytiin _Pietarista tupakkia
ostamassa_. Jokaisella oli joulun tuoma lapsen ja nuoren mieli, jäykät
jäsenet olivat joulusaunassa lientyneet, leveällä lattialla oli mukava
koetella, mihin kukin pystyi.
Avautui illan suussa tuon tuostakin tuvanovi, hiukan vain mutta
nopeasti, pieni käärö lennähti sisään, ja oudoksi tekeytyvän äänen
sanomana kuultiin, kenelle käärö oli tarkoitettu. _Joululahveina_
sieltä tuli nuorelle väelle, naisille ja lapsille milloin sukkaa,
sukkarihmaa, milloin vantutta, vyöliinaa, köyhälle väelle taas
ruokatavaraa.
Avautuipa taas kerran ovi, ja kamalannäköinen kummituinen köntysteli
sisään. Parkaisten lapset kapaisivat piiloon, jopa joskus isommatkin
hätkähtivät, kun ruma _joulupukki_ turkit nurin päällä ja puulusikat
korvina uhkaili hirveällä nokallaan, joka kirveenteränä tai rukin
käsivartena pistihe pystyyn nostetusta turkinhihasta. Talosta taloon
joulupukki kulki peloitellen ja puhua möristen, ja nuoret miehet
kulkivat sen saattomiehinä, Peloittava kummitus oli kyllä mielivieras,
olutta ja ryyppyjä sille annettiin ja ruokaakin tarjottiin. Sillä
joulun ilo vaelsi hänen matkassaan.
Illalla kun takasta loppui tuli, viritettiin kynttilöitä palamaan.
Messinkijalkoihin niitä aseteltiin, sekä perunoihin ja nauriisiin
istutettiin pieniä kusipoikia ja pantiin ikkunoille. Vietiinpä
talliinkin hevosten iloksi muuan kynttiläinen. Läpi jouluyön kynttilät
saivat palaa tuikuttaa. Ja kun sydänyön hetki oli vierähtänyt ohitse,
emäntä saatteli jonkun kynttilän navettaankin. Karjalleen hän jakeli
hyviä perkkiöheiniä ja sanoi:
— Joulu nyt on lehmoseni! Nyt on Iesuksen syntymämuisto.
Mutta monet vanhat tuhvat, joista pitkäkin ikä tuntui olleen vain
turhaa ahertamista, ajattelivat ainoastaan edessään olevaa lyhyttä
taivalta sekä sen takaista pitkää iankaikkisuutta. He istuskelivat koko
jouluyön kirjan ääressä, lukien ja veisaten. "Tapahtui täällä tain
päivän päällä yks' ihmelinen ihme", turat pitkään ja vapisevin äänin
laulaa luikuttivat ja sitten taas laskettivat: "Piltin synnytti
Petlehem, Petlehem..."
Piltin oli Petlehem synnyttänyt, ja sitä sanomaa metsäperien kansa
lähti pimeänä jouluaamuna perämetsistään kirkkoon kuulemaan. Sama asia
oli kyllä kuultu jo sadat kerrat, mutta joka joulu se yhä tuntui
uudelta. Moni metsien talo ei jouluyönä paljoa joutanut nukkumaankaan,
kun jo varhain aamulla oli lähdettävä kirkkoa kohden. Roti-Paavon
talossa sytytettiin myöhäisenä iltahetkenä ehjä kynttilä palamaan, ja
kun se oli tuikuttanut loppuun, oli aamuvarhainen ja kirkkoon
lähtemisen aika. Joka perukka ja joka mökkikin painui taipaleelle.
Toiset ajoivat vain liistereellä, toiset matkahäkillä, parhaat oikein
kirkkoreellä, ja kaikkien ajopelit oli ahdettu täyteen kirkkomiehiä.
Pimeä yö asui erämaassa. Vain kalpea kuu taikka ainoastaan kylmät
tähdet valaisivat kirkkokansan tietä. Synkässä metsässä ei niitäkään
näkynyt. Mutkainen metsätie vain pujotteli toisesta korvenpimennosta
toiseen, oiustaen sitten taas kalpeaan valoon aavalle nevanselälle,
jossa öisinä kummituksina kaameat, korkeajalkaiset kuvahaiset
äänettöminä ajoivat samaa matkaa kohti hiljaista kirkkotarhaa. Ja nevan
takarannalta saattoi kuulua nälkäisten susien kolkko ulvonta.
Metsänväki vietti joulua omalla tavallaan. Nälkäänsä kurjat lienevät
huutaneet, sillä tuskinpa heillä oli tallessaan sellaisiakaan
jouluvaroja kuin köyhimmällä mökkiläisellä. Mutta kristikansa ajoi
joulukirkkoon, niin että metsänväkikin sen kuuli. Kulkuset vain
helisivät joka suunnalla, köyhän nevantakaisenkin hevoskaakin korvalla
joku tiuku kilahteli. Rikkaat ajoivat oikein isolla helinällä.
Heidän hevosensa helyinä kilisi koko tusina nahkavanteeseen
kiinnitettyjä _kaulakulkusia_, pikkuisia tiukuja, niin että vain miehen
peukalo mahtui sisään. Vanhojen turien hevosen kaulassa taas oli
viisisoittoinen vyyhti. Siinä keskellä pää-äänen antajana iso _plootun
kulkunen_ mouhusi, sivuilla soivat vähän pienemmät _riksin kulkuset_,
ja ylinnä korvan juuressa pimpattivat pienet _puolenriksin kulkuset_.
Muutamilla taas helisi länkien sarvissa komea _umpikulkunen_, pyöreä
reiäkäs messinkipallo, taikka oli ilonpitäjinä useita pieniä
umpikulkusia sonnustettuina ympäri länkien harjustinhihnan. Vetelin
Lammasojan sepältä oli useimmat kulkuset kaupunkimatkoilla ostettu.
Muutamat kovat äijät, metsänmöyryt, ajoivat niin isoisesti, että leveä
kappale _karhunnahkaa_ löyhki länkien sarvissa ulottuen aina ruomiin
asti. Risumäestä lasketeltiin neljällä hevosella Kivijärven kirkolle,
ja jokaisen längissä oli karhunnahkainen puuhka.
Joka suunnalta tuli kirkolle ajajaa, hevoset ohjattiin talojen
pihamaille ja työnnyttiin tupaan takkaloimun ääreen lämmittelemään,
ennenkuin käytiin kirkkoon.
Joulua tervehtien kynttilät kaksittain tuikkivat joka talon ikkunasta,
mutta vielä kirkkaammin pieni kirkko kimalteli. Jäähuuruisten
ikkunainkin lävitse valo hohti, ja kun astuttiin sisään, niin kirkkaus
oikein silmiä häikäisi. Kylmä kyllä kirkko oli. Kristikansan hengitys
puhaltui harmaana huuruna ulos, vanhojen ukkojen paljaana paistava
päälaki oli aivan paleltua, jouluvirretkin näyttivät lähtevän lukkarin
suusta pelkkänä huuruna, ja kun pappi puhui kirkontäyteiselle
korpikansalle Petlehemin pienestä piltistä, koko Herran temppeli kopisi
palelevien jalkojen takomana, niin ettei saarna kaikiste tavoittanut
sanankuulijain korvaa.
Mutta pyhässä temppelissä oli oltu, veisattu ja kuultu sanomaa
syntisten Vapahtajasta, ja hyvällä mielellä lähdettiin ajamaan
kotiperukoita kohden. Kovat kilpa-ajot tavallisesti syntyivät, kun
samanperäläiset sattuivat samaan menoon. Jokainen tahtoi olla joukon
etupäässä. Lumi vain ryöppysi, ja kulkuset kilvan pauhasivat, ja
jalkamiehet saivat hypätä hankeen, kun hevosmiehet toisinaan laukottaen
yrittivät toistensa ohitse. Risumäkeläinen lasketti Peurajärven jäätä,
että karhunnahka löyhki, ja Löytö-Iisakki hosui ja kyökytti
matkahäkeissään pitkin Iiroonjärveä, niin että Sussu ja perälauta
putosivat. Vasta Iiroon pihalla Iisakki huomasi ja haikaisi:
— Hevosia tulee tulemistaan ja kulusia kuuluu kuulumistaan, mutta ei
kuulu Sussua eikä per'lautaa! Ja suuri päivä oli vasta valkenemassa.
Kotona odotti kirkkokansaa lämmin takkaloimu sekä kelvollinen
ruokapöytä, makkarapaistit ja muut hyvät.
Mutta hätkähti moni kirkkomies kotipirttiin astuessaan, kun
sivupenkillä ikkunain välissä taikka oven puolessa istua könötti oudon
näköinen äijänköntys. Tuohesta oli sen naama, silminä messinkinapit,
taikka oli naamana heinillä täytetty retupää, johon noella oli
töherretty silmät, nenä ja suu. Oikein miehen vaatteissa äijä istui, ja
kengät oli jaloissa, mutta vain heiniä ja olkia oli tuhvan sisäkerta.
_Joulu-ukoksi_ paksua vaaria sanottiin sekä myöskin _joulupukiksi_.
Kotoinen väki oli sen jouluyönä valmistanut, mutta vasta joulun
aamuvarhaisena se ilmestyi penkkisijalleen. Oli äijällä siinä
ruokavaratkin edessään, vaikkei hän näyttänyt niistä perustavan. Eikä
ukko ollut kuulevinaankaan, vaikka itse isäntä tarjosi hänelle ryyppyä
sanoen:
— Ryyppää pois sinäkin!
Hiljaisesti kului joulupäivä. Metsäperän kansa asusteli vain kodeissaan
valvotun yön ja kylmän kirkkomatkan perästä. Olisi ollut kovin
synnillistä lähteä kyläilemään joulupäivänä. Uskovaiset ukot ja tummut
viljelivät sanaa, mutta nuori kansa lepäili penkillä taikka loikoi
sängyssä. Ja tuvassa asui suuri joulurauha. Lapset vain tahtoivat
levottomina telmätä, sillä suurena pyhänä ei heitäkään laskettu kylään.
Mutta kun _Tahvanan_ päivä nousi, niin nousi myös eri meno.
_Tahvananajossa_ piti olla jokaisen, jolla vain oli nelijalkainen
hevoskaakki. Vanhat tuhvatkin ajoivat kaksin, kolmin, että _tie_
ryöppysi, kompuroivat tupaan seiväs kourassa ja sanoa tolittivat:
— Tahvania... elikkä tantari poikki, ja piisi alas!
Saattoivat äijät jo seipäällään uhkaillakin, mutta kun isäntä tuli ja
monivanteisesta lekkeristään pulputti puunapullisen mieheen, niin hyvä
tuli. Tuhvat vain turisivat talossa jonkin aikaa ja taas lähtivät
ajelemaan. Oli tahvananajossa ison talon isäntiä, mutta saattoi olla
taipaleella sellaistakin väkeä, josta voitiin sanoa:
"Siinä on kaksi hyvää:
Puuronen ja Rellikka!"
Tulivat pojatkin, nuoret miehet, ajaa kahnustaen, tulivat tyttötaloon,
ja heti kuultiin:
— Tahvania... eli takka toiseen nurkkaan! Jos ei ole tahvania, niin
tantari poikki!
Silloin tyttärille ja piioille hätä käsiin. Piti antaa pojille
sovinnoiksi sukkarihmaa, jopa syöttää heille juustosäästöjäkin. Jotkut
tyttäret antoivat vielä viinaryypyn. Monet olivat aivan tahvania varten
kutoneet sukkarihmaa kymmenin kyynärin. Mutta kun Lehmä-Jussi meni
Vetelin ukon tupaan uhkailemaan uunin kaatamista, veteliläinen nakkasi
Jussin tanhualle ja sanoi:
— Se pitää olla piree ja paree, joka mun takkani kaataa!
Olikin oikein laillista, että Vetelissä tällä tavalla tahvanin tahtojia
paiskittiin, sillä jo 1823 oli siellä sakon uhalla kielletty antamasta
tahvanan ajajille viinaa.
Oli jo hyvä remu tahvananpäivänä. Joulu-ukkokin siinä hötäkässä
tavallisesti menetti virkansa, pahnat katosivat lattialta, ja lapset
pääsivät puolelta päivin kyliä kukkomaan. Mutta oikea nuoren kansan
jouluilo pääsi valloilleen vasta _Jussin_ päivänä, joka oli jo niinkuin
arkipäivä, vaikka kaikkein vanhanaikaisimmat ukot ja talot pitivät sen
työttömänä pyhäpäivänä, samoin kuin seuraavan arjen, _viattomain lasten
päivän_. Jussinpäivänä aikuiset Jussit saivat tarjota toisille miehille
viinaryyppyjä, taikka muuten metsäperäläiset paiskasivat heidät
tunkiolle. Mutta nuoret kokoontuivat taloihin, missä vain heille tilaa
suotiin. Ja olikin joka perukalla mukavia isäntiä ja iso tupa, joka
kyllä otti vastaan remuavan jussinpäivän joukon. Vanhaan aikaan
vietettiin pyhäisiä joutohetkiä tavallisesti ollen _konstisilla_, ja
silloin oli kaikilla hauskaa. Väliin _hyppyytettiin risaa tai myötiin
liinaa_, väliin _kitkettiin sormusta_ hokien:
"Kitken, kätken, sormusta kätken!
Arvaa, kellä sormus lienee, lienee?"
Juosta kouhotettiin taas _sokkosilla_, oltiin _parisilla, äijäkäpäsillä
ja nauriisilla_, sekä sitten taas _hapanperäisillä_ ollen vaihdettiin
sijaa, niin että paikat kolisivat, ja vielä pyörittiin _veheriäisellä
keollakin_. Sitten taas jo vedettiin sormikoukkua, väkikarttua ja
oteltiin monta muuta kovaa kisaa, tytötkin hyvin puolensa pitävinä
samassa rymyssä. Saattoivat pojat heittää monenlaista painiakin, niin
että lattia tömisi.
Myöhemmin tuli jo tanssienkin vuoro, suurien _jussinpäivätanssien_,
joita isolla rymyllä vietettiin. Monet _polkat, valssit ja
polskat_ vaativat taitajansa, ja isot tanssit aloitettiin oikein
_hääalokemarssilla_. Vanhat taitavat pelimannit, sellaiset kuin
Kuus-Jaakko ja Kooki-Aapa, soittivat, mutta jos ei soittomiestä ollut,
vihellettiin vain ja laulettiin, vaikkapa:
"Muori se kerihti kissanparran
taikapussiksensa,
koitteli nuoria, komeita poikia
vävy-jussiksensa".
Taikka taas kuultiin:
"Ei kukaa ole niin koria,
kun Kurssin Anna-Liisa.
Ja kun sinne poikia menee,
niin Seppälään se viisaa".
Viattomain lasten päivänä ei mitään suuria töitä toimiteltu, kyläiltiin
vain toisissa taloissa, ajeltiin sukulaisissa ja tuttavissa. Sitten
vasta tuli ankarampia arkipäiviä, mutta perässä ajeli kohta _uusivuosi
eli uusijoulu_. Hyvä juhla oli sekin, vaikkei sitä enää niin suuresti
vietetty kuin joulua. Kynttilöissä kyllä oltiin kirkossa suurin
joukoin, ja hyvää koetettiin syödä, vaikka paras jouluolut oli kyllä jo
loppunut.
Uudenvuoden yönä oli hyvä _valaa tinaa_ ja siitä ennustella tulevia
asioita. Jokaiselle porahdutettiin oma tinansa, kaikkein ensinnä
_maanvaarille_. Tytöt taas — ja pojatkin — salaisin puolin yöllä
etsivät _peilikongista_ tulevaa hyväänsä. Mutta talon vanha tummu
tasoitteli illalla takan poron, ja aamulla taas kiirehti katsomaan,
minkä elukan jälki siihen oli yöllä ilmestynyt. Jos jälki oli
takanperään päin, niin se eläinlaji väheni sinä vuonna, mutta
lisääntyi, jos jälki oli lattialle käsin.
Vierähti uusivuosi, ja tuli jo _loppiainen_, juhla sekin ja
merkkipäivä. Silloin poltettiin kirkossa kynttiläin loputkin, ja
metsätaloissa elettiin joulun lopputunnuissa. Jouluolut, vedelläkin
jatkettuna, oli jo kohta kaikki ja sakat vain tynnyrissä sekä mäskit
kynän pohjassa. Saapuikin _Hiiva-Nuutti_ päättäen suuren joulujuhlan,
joka erämaan ahkeralle _raatajalle_ oli antanut virkistäviä hetkiä.
Hiukan alakuloinen tuntu oli Nuutti-ukon matkassa. Pitkä talvenselkä ja
luminen korpi tervasmetsineen komotti edessä. Melkein pahoilla mielin
muisteltiin mennyttä joulua ja sanottiin:
"Hyvä Tuomas joulun tuo,
Paha Nuutti pois sen ve".