Leveä leipäpöytä, kalapöytä kapeampi, oli sanottu jo vanhoille
erämaalaisille, ja ankara elämä oli opettanut heille myös suuren
käskyn: "Täyttäkäät maata ja tehkäät se teillenne alammaiseksi!"
Vanha Suomenselän mies seurasi edesmenneitten isien jälkiä, möyri maata
ja puristi leipää omasta metsäperästään. Maa tuotti jumalanviljaa
täälläkin, koukojen kotiperillä, vaikka kontio lähinaapurina vihelteli
aidan takana, ja metsänemäntä kiulu kainalossa kuljeskeli kankailla
lypsäen kristikansan lehmiä, ja nevojen mustat rimmet keskikesänkin
öinä puhalsivat harmaata huurua.
Kaskeamalla kaikki Suomenselän seutulaiset, niinkuin muutkin erämaiden
asukkaat, ennen ottivat pellonviljansa, ja paloina haikusivat kesäisin
kaikki ahot niin pitkälle kuin metsien valtakuntaa ulottui. Kova
Kotilainen korventeli Kivijärven ympäristöjä, rikas Pölkki porosi
Kyyjärven ahoja, suuri Suohokka savusteli Karstulassa Alajärven
rajamaita, ja Keisalan ukko kärventeli Soinissa Kuninkaanjoen
mäkirantoja, kuulu Kangashäkki kaatoi kaskea kaukana Laukaan äärillä,
ja Esko Tiainen paahtoi Salamajärven perämetsiä Halsuan nevojen takana
haikusivat Karvosen äijän kasket, ja Lestin rantamaita raatoivat
Hiienniemen tura ja iso Tuikka. Kaikki he olivat isoja-rikkaita ja
erämaiden valtamiehiä, Suohokkakin niin mahtava, että emäntä uskalsi
kehahdella talonsa vankkumatonta rikkautta:
"Mikäpä sen vuoren vierittää, ja pajupensaat juurii?"
Savu nousi köyhän Perhon perämetsistäkin, vaikkei siellä entiseenkään
aikaan asunut näin suuria mahtimiehiä. Vanhat maakirjat mainitsevat,
että jo 1585 Kokkolan pitäjän perukoilla asusti ja kaskimaita
savustellen säilytti henkeään seitsemän uudiseläjää. Mutta pikkuisia
lienevät olleet miesparkojen halmeet, koska he maksoivat veronsa vain
voilla, suorittaen sitä yhteensä 14 leiviskää. Vähän myöhemmin —
kamalat nälkävuodet olivat ajaneet yli maan — 1620 sanotaan, että
"Okskåskiby'ssä" asustaa seitsemän kurjaa korpelaista, jotka
äärimmäisessä köyhyydessään voivat saada kokoon vain yhden manttaalin
veron, joskin he vastedes saattaisivat suorittaa veroa puolestatoista.
Mutta jo 1633 "Peråby'n" seitsemän asukasta kykenee korkealle kruunulle
antamaan hiukan viljaakin. Suuria ei suinkaan köyhiltä metsäkyöpeleiltä
herunut, jokunen leiviskä voita ja kalaa, vähän heiniä ja päivätöitä,
hiukan rahapenninkejä sekä muutamia leivisköitä viljaa. Paljonko heiltä
olisi liiennyt, seitsemältä erämaan körriltä, jotka tiettömien
penikulmien takana tietämättöminä möyrivät. Silloin kun valtakunta
Saksanmaalla tappeli paavilaisten kanssa Lutheeruksen opin puolesta,
niin että maailma savusi, nämä metsien körrit tappelivat henkensä
puolesta erämaata vastaan savustaen metsiä ja savustaen asuinpirttiään
sekä peläten ja palvoen metsien kummituisia ja väkeviä haltioita ja
suuria noitia enemmän kuin kirkon ja Lutheeruksen Jumalaa.
Vuosisatoja perämetsien ukot höyrähdyttelivät erämaitaan ja saivat oman
korven leipää kapealle kalapöydälleen. Vanhimmat metsänäijät vieläkin
kaikkialla muistelevat muinaista merkillistä aikaa, jolloin valkoinen
jumalanvilja kasvatettiin mustassa palomäessä, metsän ja maan väkevässä
porossa. Ei siitäkään toki leipä leikiten lähtenyt, vain miehen kovalla
työllä ja uskolla, kesän lämpöisellä ja Jumalan hyvillä ilmoilla.
Toukoviljaansa, ohraa, varten ylimaan mies hakkasi _kasken_ hyvälle
lepikköaholle. Heinäkuussa lepikkö kaadettiin, ja alakuu oli paras
aika, ettei kaski kovin pian ottaisi vesaa. Koko metsistö lyötiin
maahan ja jätettiin semmoisenaan lepäämään seuraavaan kesään. Mutta
talvella vedätettiin aholle kankaalta _seunapölkkyjä_, isoja kuivia
kelohonkia kolme aina kohtaansa. Kymmenkuntakin sellaista _roviota_
voitiin ajaa samaan kaskeen. Seunapölkyt olivat tarpeellisia apulaisia
lepikkökaskessa, sillä mustalehtiset, tuoreenhenkiset lepät eivät omin
neuvoin jaksaneet pitää palomaata tulessa. Keväällä kun lumi oli
sulanut, karsittiin oksat puista irti, niin että koko aho tuli
sileäksi. Ja taas heti kun maat olivat kuivaneet ja lepäävät lepätkin
kuivaneet, pistettiin tuli ryteikköön. Savuten ja käristen leppäinen
maa paloi, mutta parhaiten paloivat tervaiset seunapölkyt. Ne ihan
tulisina hehkuivat työntäen mustaa tervasavua. Pitkävartisilla
rautakoukkuisilla _vangoilla_ vieritettiin palavia seunoja yli käryävän
maan, ja näin _viertämällä_ saatiin koko aho korvennetuksi. Nokisina ja
mustina siinä miehet ja naiset rautakoukkuineen kyökyttivät tulessa ja
savussa. Päivä paahtoi, rovio poltti kuin pätsi, ja kitkerä savu
kirveli silmiä ollen oikein hengenkulun tukehduttaa. Monesti yritti
riehuva valkea rynnätä metsäänkin, mutta kun vanhat tietoukot tekivät
temppunsa, tulen täytyi pysyä alallaan. Kukkopuron äijä veti
ukonkivellä piirin kasken ympäritse, ja Kinnulan tura kiersi kolmesti
paloahon ja sanoi:
"Valkian pitää pysyä sen sisällä,
Jonka minä kiertänyt olen".
Sitten palomaa kyntää törhittiin puisella auralla, kylvettiin siemen
ja karhittiin oksaisista kuusenpuolikkaista vitsastetulla
_selkäkarhilla_, joka satajalkaisena kulki karhoten pitkin poromaata,
ja saunamäkeläisiltä sai nimen _satiaiskarhu_. Mutta jos oli sattunut
niin kehnosti, että oli _käki paskannut_ isännän, niin hänestä ei ollut
minkään kylväjäksi. Miesparka oli silloin aivan menettänyt
kylvöonnensa, ja hänen kouransa heittämä vilja kasvoi kovin huonosti.
Perhon Haasiosalmen ukon täytyi lähteä etsimään kylvömiestä Kinnulasta,
ja Tialan Välipakan tura, vaikka hän joka aamu heti herättyään haukkasi
_käen murenen_, kuuli sittenkin suuruksettomaan suuhun käen ensi
kukkumisen ja joutui käen pilaamaksi. Surkeuttaan itkien ukkoparka meni
pyytämään naapurin isäntää halmeensa kylväjäksi. Tura-pahanen ei
tiennyt, minkä saunamäkeläinen, että pilaus olisi paennut, jos olisi
heti mennyt puraisemaan tuoretta puuta. Puu kyllä olisi siitä kuivanut,
mutta mitäpä siitä.
Siemen oli saatu lepikköahon multiin. Ja kohta ohra nosti viheriän
oraansa kantoisesta mustasta kynnöksestä, kasvoi kauniisti ja tuli
tupelle, näytti pitkät hiuksensa ja teki tähkänsä _kanttipäiseksi_,
kuudelle taholle.
Parhaan _ruiskasken_ erämaalainen hakkasi partaiseen näreikköön, jossa
pehmeä sammal peitti maata. Syksypuoleen elokuulla oli parasta iskeä
närepuu pitkälleen, ettei havuneulanen enää putoaisi pois, vaan jäisi
oksaan hyväksi tulen virikkeeksi. Aika isoja kaskia ukot kaatoivat,
joskus niinkin suuria, että voitiin kylvää kolmatta tynnyriä. Keväällä
ruiskaskikin karsittiin, mutta vasta heinäkuussa poltettiin, ja kuiva
havurytö paloi kuin tappurakuontalo ilman seunapölkkyjä ja viertämisiä.
Polttajat vain saivat varoa, ettei valkea rynnännyt korpeen.
Heti palon jälkeen kaski kynnettiin ja kylvettiin ruis. Harvaan sai
halmerukiin heittää. "Viisi jyvää hevosen askeleeseen", oli vanhojen
ukkojen määrä. Ja kun _halme_ sai rauhassa tehdä parhaansa, ja Jumala
antoi sadetta ja päiväpaistetta, ruis nousi että tohisi, pelmuutti
parhaana kesäaikana tähkiään, niin että koko aho oli suurena
savukenttänä. Jyvä tuli verille ja valmiiksi monesti niin aikaisin,
että jo heinäkuussa voitiin mennä metsäaholle sirppi kourassa. Komeita
_kuhiloita_ kohosi kantoiselle kentälle, ja jyvät olivat suuria ja
raskaita. Itse metsien koukokin saattoi niihin mielistyä. Oli joskus
nähty, kun kontio jo kypsymisaikana kävi halmeessa ruista appamassa.
Niinkuin vanha karvainen äijänköriläs, kontio seisoa kojotti laihon
laidassa kahmaisten tuon tuostakin koko sylinsä täyteen tähkäpäitä ja
sitten niitä ahnaasti tukkien nykeröön turpaansa.
Kuhilailta koottiin elot _aumoihin_ ja vasta talvella, jos halme oli
kaukana sydänmaalla, voitiin korvenviljat ajaa kotiin puitaviksi.
Aumansa osasi isäntä kyllä varata, etteivät hiiret sitä hakanneet.
Saunamäkeläinen otti käsin koskematta hampaisiinsa kiven, kiersi kolme
kertaa aumansijan ympäritse ja pudotti kiven pohjapuiden väliin sanoen:
"Syö, hiiri, tuota,
Älä minun eloani!"
Kun sitten pohjapuille rakennettiin auma, hiiri ei siihen koskenut.
Viljaiset keot kyhjöttivät korven yksinäisellä sänkisellä palomaalla,
ja ympäri ahon oli rakennettu kaskimaan _teloista_ nokinen aita.
Isoisten ahoilla aumat saattoivat pysyä yli talvenkin. Rikkaiden
Karstulan ja Kivijärven halmeäijien metsäaitauksissa nähtiin joskus
vanhoja, aivan mustia ja _aijastuneita_ viljakekoja. Heidän taloissaan
ei nälkä asunut.
Metsiä vanha erämaalainen osasi kaataa ja savustaa, mutta hänen
_peltonsa_ olivat kovin pienet. Vetelin kirkon "historiakirjassa"
mainitaan 1753, että veteliläiset — joihin perhoset ja halsuaiset
luettiin — ovat ruvenneet "vähitellen raivaamaan peltoja ja niittyjä,
joka viljelys nykyään yhä lisääntyy". Varsin vähäiset kyllä olivat
perämetsien raivaukset vielä paljoa myöhemminkin. Perhon papereissa
sanotaan 1810 koko kappelissa olevan raivattua maata vain 130
tynnyrinalaa ja siitä puolet kylvössä. Vain pikkuruisina tilkkuina
pellot olivat metsätalon ympärillä, leipämaan pälvi siellä, toinen
täällä ahonlaidassa, monesti pitkä kivikasa vieressä vartijana.
Edesmenneet ukot olivat niitä polvi polvelta nälissään raataneet
tilkkupahasen toisensa perästä, kanniskelleet kiviä kasoihin, niin että
veri sormista tiukkui. Muinaisten raatajaraukkojen ankaria päiviä
kivikasat ja pitkät kiviset aidat vain enää muistelevat. Monet pellot
pysyivät tekijäinsä ja viljelijäinsä nimissä vielä senkin jälkeen, kun
omistaja oli jo aikoja jättänyt maallisen aherruksensa. Tialankylän
mailla on _Ollinpelto_, jonka tekijästä ei enää kukaan tiedä mitään.
Hookonan ukot kyntävät entisturien peltotilkkuja, sellaisia kuin
_Antinketo, Mikonpelto, Simonpelto, Leskenpelto ja Vasamäen pelto,
Aho-Aapan sarat ja Seksmannin pellot_.
_Ruis ja ohra_ olivat ylimaalaisen vanhat pellonviljat. Rukiin hän
kylvi leipänsä tarpeiksi, ohrasta hän keitti puuroa ja muttia, leipoi
myös rieskaa sekä monesti pani lisäainetta jokapäiväiseen leipäänkin.
Rukiin ja ohran mukaan yliperäläinen järjesti peltojensa kolmivuotiset
viljelysvuorot siementäen _kesantonsa aina_ rukiilla, kylväen rukiin
jälkeen ohran ja ohralta heittäen pellon taas kesantoon. Kaksi _toukoa_
köyhä maa vain jaksoi tuottaa, ja sitten sen taas piti saada levähtää
kesäkausi. Mutta ketoon, heinämaiksi, pienet peltotilkut eivät
joutaneet, eikä ketoon laskettuja peltoja erämaan mies huonoilla
aseillaan enää olisi saanutkaan pehmitetyksi muuten kuin kuokkimalla.
Laihtuneen kesantopellon metsäperäläinen lannoitti niin hyvästi, että
se samalla höystämisellä tuotti vielä ohrankin. Navetta, talli ja
tunkio olivat parhaat pellon parannuspaikat. Navettaan tuotiin
vielä metsänvoimaa, _hakoja_, kuivikkeiksi. Vanhojen turien ja
pojankelterien, akkojen ja tyttökenttojenkin talvikautisena työnä oli
seisoa _hakoränkyn_ ääressä _hakorauvalla_ napsimassa kuormittain
havuja silpuiksi. Vedätettiin tunkioon sonnanjatkoksi muutakin
metsäntörkyä, muurahaispesää, turvetta ja sammalta. Talvella
rakenneltiin kesantopellolle tunkioita kuin suuria kusiaispesiä, ajaen
kolmeen kertaan kolmet kerrokset lantaa, mutaa ja silputtuja hakoja. Ne
kun kesällä pengottiin pitkin kesantoa ja kotitunkiosta tuotiin lisää,
saattoi ruis siitä ottaa voimaa.
_Kauraa_ vanha yliperä ei viljellyt. Se joutui tänne vasta aikojen
kuluttua. Mutta _nauris_ oli ikivanha tuttava, nähty jo ennenkuin
perunasta tiedettiin mitään. Naurista metsien kansa piti parhaana
herkkunaan aina siksi, kunnes oppi kasvattamaan _peruja_, jotka
vähitellen veivät vanhalta kaskiporon kasvatilta kokonaan suuvuoron.
Peruna sai sijansa kesantomaassa ohran jälkimiehenä. _Pellavat ja
hamputkin_ kasvoivat metsäperäläisen pellossa saaden joka kesä pienen
tilkun kesantomaan laidasta.
Uskalsi metsien mies viimein astella aseineen vetelän nevan laitaan
rääpimään veto-ojaa sekä suuria sarkaojia. Kuokkien hän sitten otti
nevan hereille, ja kun märkä mätäs oli kuivanut, ukko kurahdutti tuleen
koko nevasarat ja kylvi _kytömaahansa_ rukiin. Sitten hän taas kynti
kytönsä, poltti poroksi pinnan ja kylvi rukiin, ja taas kynti, poltti
ja kylvi rukiin, kylvi sitten jo kerran kauran, kun kytö ei enää oikein
jaksanut lykätä ruista. Kytösteli ja kyntää töhri sekä savusteli ukko
yhä nevasarkojansa ja otti kauraa. Mutta lopulta kytömaa tykkänään
kyllästyi myös kauraan ja rupesi omin päinsä kasvattamaan kastelatvaa
sekä muuta heinää. Tuskastui kytö viimein heinäänkin ja rupesi äijälle
lykkäämään koko saran leveydeltä sudensammalta ja kurjenruista. Silloin
ukkokin kyllästyi, kuokki kytönsä nurin, kaivoi ojat auki ja alkoi taas
uuden polttokauden, saaden ruista, kauraa ja heinää sekä lopuksi
sudensammalta, kunnes kytöpahanen ei enää osannut muuta antaakaan kuin
sammalta.
Monilla entisukoilla oli jo suurenlaiset kytömaat ja polttokeinot.
Mutta sitten vasta aikojen kuluttua opittiin Maakunnan miehiltä suuri
ja satoisa savenajo, joka pani syrjään vanhat savustamiset.
Monesti entinen, aina yksituumaisena ahertava metsäkylien kansa ryhtyi
kovan korven ja nevan myllerrykseen oikein joukkovoimalla. Maan isäntä
vain lähetti kutsuja: "Jos tulisitte auttamaan... meillä on
talkookset". Tuli silloin kuokkamiestä, kirveskouraa ja lapionkantajaa,
tuli poikasia ja vaimoisiakin henkiä kuokkineen, lapioineen. Kohta
korpi ryskyi ja räiskyi, kun talkookansa siellä kilvaten heilutti
asetta. Pitkänä rivinä siinä rynnättiin korpea vastaan rinnan sekä mies
että nainen, vanha akka ja nuori tyttökin yhtä rotevana käyttäen
kuokkaansa. Väkivoimalla väännettiin kannot suorastaan maasta ylös, ja
sarkoja syntyi kovaankin ryteikköön. Savu vain nousi työmaalta, kun
tuli kulki edellä kärventäen korpea.
_Talkooksilla_ ylimaan mies usein korjasi viljansakin, lennättäen vain
sanan, ja koko kylä kokoontui leikkuupellolle. Siinä kyllä sirpit
liikkuivat, ja pelto oli kirjavana kansaa, joka yhtä mittaa kumartui ja
nousi, leikkasi viljaa ja teki sitomia. Laihon laita pakeni nopeasti,
ja kuhilaita syntyi pitkät rivit. Leikkuumiehet olivat iloisia ja
pellon isäntä tyytyväinen. Annettiin talossa talkooväelle ruokaa ja
juomaa, annettiin hyvät ryypyt, ja kaiken lopuksi saatiin illalla
tanssia.
Leikatut ohrat metsäperäläinen siteli _nikuleihin_, kuusin _lapein_
samaan kiertositeeseen, ja rakensi seitsemästä nikulista kuhilaan,
mutta rukiit hän sitoi _lyhteisiin_ pannen niitä viisitoista
kuhilaaseen. Kun _summamies_ pääsi leikkuupellolle, hän sai kiskoa
ruiskapasta kymmenen kuhilasta, ja lyhteiden piti olla oikeaa käsialaa:
yhdeksän tuumaa siteen kohdalta lävitse. Joskus ajautui leikkuumies
toisen kiertämään _saareen_ ja silloin piti huudella hänelle
pelastajaa. Hätääntyi joku katkaisemaan kesäviljojen viimeiset korret,
saaden siitä koko elämänsä penkoa _kätkytpahnoja_ taikka joutuen
_isoksi syömäriksi_. Mutta kun sattui _Siikanen_ menemään kurkkuun tai
silmään täytyi sanoa:
"Siikanen sinun nimesi,
pihanrikka, pellonrikka,
kupu kultainen orava,
hyvin teit, kun menit,
paremmin vielä, kun palasit.
Suurvuori vieressäs,
synkkä salo eissäs,
pellon päällinen jumala".
Ja leikkuutyön loputtua piti sirpit viedä emännän kaulaan. Siitä emäntä
hyvillään keitti väelleen puolukoista ja ruisjauhoista taikka
survotuista ohraryyneistä hyvän _sirppipuuron_.
Joutui riihenpuinti, ja korpien raataja sai leipä- ja puuroviljaa,
minkä pelto antoi. _Varttoilla_ hän vanhaan tapaan puida kolkutteli,
_lattian_ aina kerrallaan, ja käsin hän vain _viskaimella_
heitellen puhdisti viljansa _ruumenista ja kaleista_, sitten vielä
_käsipohtimella_ tuuletteli pölyn pois. Jo aikaisin aamulla talonväki
meni _riihelle_, ja niin aikaisin iltapäivällä joutui valmiiksi, että
vielä ennätti käydä _raunioille marjailemaan_. Uutisia riiheen
pannessaan Lestin ukko teki kolmen lepän kolmesta oksasta yhdeksäisen
vastan ja sillä lakaisi riihensä, ettei siihen kateen pilaus pystyisi,
ja viimeisen riihen hän heitti _tomuttamatta_ seuraavaan uutiseen.
Saunamäen ukko jätti viimeisen riihen parsille _nikulin puimatta_,
etteivät viljat menisi siemenkatoon.
Lopuksi pidettiin _parttenkoliaiset_. Isäntä haki arkustaan mustan
pullon, ison _rapamahan_, josta kulahdutti hyvän ryypyn joka miehelle
ja naiselle ja pikku tirahduksen lapsillekin. _Tomuryypyksi_ lestiset
sitä sanoivat, ja sitten hyvillään repivät toisiltaan rumat
riihivaatteet risoiksi. Ja tämä oli vanhasta turasta hyvin mieluista.
Ja jos Jumala oli antanut jonkinlaisen vuoden, oli eloa erämaalaisen
aitassa ainakin niin paljon, että elämisen alkuun päästiin. Parhaina
vuosina mahtitalojen aitan hinkalot ja leukalaarit täyttyivät kullaa
myöten. Mehtä-Poranen täytti viljalla vielä vanhan tuhvan tekemän
tavattoman ammeenkin, johon mahtui seitsemän tynnyriä.
Mutta niin oli kuin saunamäkeläinen sanoi:
"Kaikilla syksyllä kyllä-kyllä,
Mutta keväällä ja uutisen eellä kellä-kellä".
Kevättalvella jo monen aitanlaarit kolisivat tyhjyyttään. Talvenselkä
oli liian pitkä, ja uutinen kovin kaukana, aitanlaari oli varsin pieni,
ja lapsilla oli suuri vatsa. Leipää, puuroa ja muttia tarvittiin
paljon. Ja ylimaalainen sai lähteä Maakuntaan ajelemaan, ellei rumia
Maakunnan miehiä ruvennut tulemaan raskaine ruiskuormineen. Moni
Suomenselän mies kävi kevättalvella viljanostossa, Perhon Peltokankaan
emäntäkin ajoi Lapualle asti, osti viljaa, käytti heti myllyssä ja tuli
valmista jauhokuormaa ajellen kotiin. Näin metsäperän mies aina
keinotteli joukkonsa kesään ja uutiseen asti, jolloin jo taas
hetkiseksi helpoitti. Vanhat saunamäkeläiset olivat opettaneet, että
toiselle haasteltaessa oli aina
"Maantuloja vähennettävä,
Karjanantia isonnettava".
Tiesi moni sydänmaalainen tämän, eikä suinkaan liikoja isonnellut ei
vähennellyt maantulojaan, eikä ollut syytäkään. Sillä maa tavallisesti
ei antanut tarpeeksikaan.
Hyvin olisi vaikka jokainen metsäperäläinen tarvinnut _tontun_ taikka
_pirityisen_, joka muutamilla isoisilla rikkailla tiedettiin olevan.
Tonttu, vanhan pikkuisen äijänkässykän haamussa taikka nilkkuna pikku
tummuna, puikkelehti nurkissa ja kantoi ruista ynnä muuta viljaa
rikkaammista paikoista kotiinsa, niin että leukalaarit olivat
kukkuroillaan kullaan asti. Halsuan Hotakaisen ja Karvosen tontut ihan
kilvaten lennättivät eloa housuissaankin ja joskus joutuivat keskenään
tappelemaan, niin että housut halkesivat ja rukiita remahti maahan
kokonainen tynnyri. Pirityinen, joka oli kuin sontiainen, taas hyrräsi
isäntänsä lukolliseen arkkuun rahaa, niin ettei se talosta koskaan
loppunut. Piti pirityistä kyllä palvoa, samoin tonttuakin, palvella ja
ruokkia hyvästi voisilmä-puurolla, ettei olisi käynyt niinkuin
Aholassa, jossa tonttu sai aihetta renkitoljanan ilkeyden johdosta
lähteä pois koko talosta manaillen:
"Vehnääkin Venäjältä hain,
Paskapuuro palkakseni keitettiin".
Maa ei antanut entiselle metsäperäläiselle liikoja jumalanviljoja, ja
tonttuja oli vain harvoilla. Eipä ollut varsin ihme, että kaikkein
köyhimmän perukan, Perhon, vanha tuhva päästyään kerran katselemaan
Etelä-Suomen reheviä viljavainioita saattoi surullisin mielin
huokaista:
— Voi, Herra Jumala, mistä min' olen kotoisin!
"JA HALLA NÄLÄN TUSKAN TOI"
Metsäperäläisen perintömaa oli karua, pellonviljelys alkuperäistä, ja
aidan takana puhalteli suuri kylmä neva. Samanlaista Jumalan rakentamaa
köyhää viljelysseutua oli Lesti, Halsua, Perho, Kinnusten maa ja
Kivijärvi sekä Alajärvi ja Soinikin. Perhon laaja erämaa oli köyhäin
kirjoissa kyllä aina ensi lehdellä, ja on siinä ollut kautta aikojen.
Jo 1608 mainitaan, että "Uxkåskij By'n" pellot ovat huonot ja hallan
arat, ja 1621 lueteltaessa hallan tuhotöitä Kokkolan pitäjän mailla,
sanotaan, että Ukskosken Siimon Pietarinpoika ei ole pellostaan saanut
kerrassaan mitään, ei ohraa eikä ruista. Niinpä aina kävikin, että
nälkävuosi ajaessaan Suomenselälle kulki Perhon ja Lestin kautta. Nämä
köyhät nevamaat aina ensiksi joutuivat puutteeseen, ja sitten toinen
toisensa jälkeen koko yliperä. Hyvinäkään Herran vuosina täällä eivät
kaikki päässeet oman pellon suuruksilla talven ylitse ja uutiseen asti,
ja kun taas Jumala koetteli köyhää korpelaistaan huonolla vuodella,
koko metsäperä kohta, muutamia isoisia lukuun ottamatta, asui
puutteessa. Silloin moni erämaan raataja tunsi kamalan vieraan olevan
taas liikkeellä, ja jo hengessä kauhtui, kun
"Nälkä näkyy tulevan,
meille päin menevän
olki petkele olalla,
survokakku kainalossa".
Survokakun ja olkipetkeleen kamala haamu nousi usein metsäperäläisen
harmaalle taivaalle. Suurien nevojen ja rimpien hallaisesta usvasta se
jo viileinä kesäöinä häämöitti. Vielä kaameampana se komotti koleina
heinä- ja elokuun aamuina, kun maa kopisi kylmänä, vesilätäköissä
ritisi jää, ja paksu kuura valkoisena kuolinverhona peitti maanruohot,
ja hallaiset usvat kohosivat taivaalle kylmiksi pilventönkyröiksi. Se
oli kamala aamu, ja tätä koko eilinen päivä jo oli aavistanut.
Pohjoinen oli puhkunut kovin jäätävänä, vetäissyt viimein taivaanverhot
syrjään ja sitten illalla henkeään pidättäen jäänyt odottamaan ja
katsomaan, miten erämaalaisen elon käy. Kävi niinkuin oli tarkoituskin.
Jo aamulla heti nähtiin, että elo oli mennyt. Viljasta tihkui vesi,
perunain varret ja lehdet retkottivat mustina ja ruttuisina, ja
surullinen kalmanhaju liikkui ilmassa. Kirkas aurinko kohosi taivaalle
kuin ennenkin, katseli metsäperän surullista leipämaata ja kohosi yhä
ylemmäksi. Se oli kyllä nähnyt samojen asiain toistuvan kerta kerralta
miltei joka kesä. Karjankello kalahteli tanhualla, kun elukat lähtivät
kylmille nevoilleen, ja niityltä, jonka notkojen varjoihin kuura oli
paennut piileskelemään, kuului yksitoikkoinen viikatteen hiominen. Ja
metsäperäläiset olivat tavallista harvapuheisempia.
Tämä oli erämaan raatajalle hyvin tuttu kokemus. Kyllä metsien mies
tunsi harmaan hallan sekä hänen tapansa ja mielitekonsa, tiesi myös,
mitä sitten seurasi. Halla haamuili edellä, ja perässä kulki
petkelemies, survokakun kantaja. Monesti halla ennätti tänne jo ihan
parhaimman mettumaarin aikana palelluttaen nousevan rukiin tuppeensa.
_Tuppihallaksi_ yliperä oli tämän ristinyt. Mutta kaikkein pahimman
työn teki _Jaakon halla_, joka vanhan Jaakon kanssa ajeli heinäkuussa
tuhoten pehmeän, parhaillaan valmistuvan jyvän. Yritti paha vielä
jälkikorjausta elokuussa _Laurin hallana_, mutta silloin tavallisesti
oli vilja jo niin varoissaan, ettei kylmä siihen kovin pystynyt.
Perunanvarret sen sijaan saivat menonsa.
Kielteli sydänmaalainen lapsia tekemästä paljon väkkäröitä kartanolle,
koska se oli köyhtymisen merkki, kielteli hän sikiöitä kantamasta
tuoreita käpyjä tupaan, koska se ennusti huonoa vuotta. Mutta huono
vuosi osasi tulla tänne ilmankin, ja ihmisrukka pysyi köyhänä, vaikkei
kartanolla olisi ollut ainoatakaan väkkärää. Kirkossa rukoiltiin kyllä
joka pyhä varjelusta vilulta ja kylmyydeltä, hedelmättömistä vuosista,
nälästä ja kalliista ajasta sekä pyydettiin: "Kaunista vuodentulo
hyvyydellä ja anna askelees tiukkua lihavuudesta!" Kaunisti
Kaikkivaltias väliin vuodentulon hyvyydellään, saattoi erämaa ehkä
joskus tiukkua lihavuudestakin, mutta useimmin taivaallinen Isä
koetteli kansaansa kärsimyksillä.
Kaikkein kovimpia katoja sekä kärsimysten päiviä erämaan kansa sai
kokea 1860-luvulla, jolloin seitsemän ankaraa, hedelmätöntä ajastaikaa
ajaen toinen toisensa kintereillä vaelsi kautta koko maan. Silloin
suuri köyhä metsäperä lopultakin yritti uupua hätäänsä, ja pienet
pellot jäädä siemenen puutteessa mahoiksi. Vanhimmat tuhvat ja tummut
tämän, parhaan nuoruutensa surkean ajan, vielä kyllä muistavat.
Jo 1861 tulla rymähti ensimmäinen kova vuosi. Juhannuksen tienoissa,
kun ruis juuri oli päässyt tähälle, pakkanen puraisi, niin että tähkä
paleltui. Muutamat niittivät viljansa karjalle, mutta toiset antoivat
pellon vielä yrittää. Tuottikin maa hiukan eloa, ja metsäperä pääsi
jotenkuten talven toiselle puolelle. Mutta seuraava kesä, 1862, oli jo
kamala. Silloin Suomenselän vierillä ei saatu juuri mitään. Kun Perhon
Koivu-tuhva ahtoi riihensä ja pui, niin pohtimella koko panoksen
saaliin kantoi tupaan, ja pohtimessa oli jumalanluomia rukiita, vaikka
ne olivat kuin palaneita kuusenneuloja. Sattui seurakunnan lukkari
olemaan talossa, ja Koivu-äijä tarjosi hänelle saatavistaan koko vuoden
tulosta, mutta lukkari sanoi, että anna ennemmin vähän jauhoja, ei
noilla mitään tee. Eikä Koivukoski toista kertaa yrittänyt sinä syksynä
rukiitaan riihitä. Tuli niin kallis aika, ettei monessa talossa oman
viljan takia tarvinnut pataa panna tulelle. Mutta mäntyä halla ei
pannut. Petäjästä tehtiin leipää ja petäjästä tehtiin tervaa.
Vedätettiin tervaa Kokkolaan ja saatiin vaihettaa ruistynnyri
tervatynnyrillä. Kun kolmitynnyrisen tervakuorman kanssa jaksoi
kaupunkiin, sai ajella taas kolmitynnyrisen ruiskuorman kanssa kotiin.
Poltettiin myös paljon potaskaa, ja silläkin saatiin kaupungista
elatusta.
Tuli taas suvi, ja erämaalainen kynti ja kylvi pienet peltotilkkunsa,
uskoi kesään ja uskoi taivaalliseen Isään. Mutta suven matkassa vaelsi
jälleen halla ja vei parhaan osan sekä samoin toisenakin kesänä 1864.
Ja sitten taas tuli suvi ja tuli hallakin vieden parhaat, tuli vielä
seuraavanakin vuonna 1866. Nälkäinen mies sai yhä nylkeä mäntyä, syödä
pettua ja polttaa tervaa. Mutta erämaalais-rukka aina edelleenkin uskoi
ja toivoi, kynti ja kylvi, odottaen joka kerta, kun kaunis kevät nousi,
että Herra kaunistaisi vuodentulonkin.
Mutta metsien kansan kovien koettelemusten päivät eivät vieläkään
olleet lopussa. Saapui vuosi 1867. Seitsemättä ajastaikaa kiusattu
korpelainen vartoi taas kevättä ja kesää. Mutta näytti lopulta käyvän
niin kolkosti, ettei enää anneta kesääkään. Jo toukokuussa oli täällä
sentään opittu yrittämään kylvöpellolle, vaikka oli huonokin vuosi
ollut, mutta nyt vielä Erkkinä hevoshanget peittivät maita, ja Urpona
viitat piipottivat pystyssä järvien selällä. Vasta mettumaarin aikoina
aukenivat maat, niin että epäuskoon langennut ihmisparka pääsi miltei
toivottomalta näyttävään touontekoon. Uskottiin touot kylmän maan ja
Jumalan haltuun, ja pelto nousi oraalle, hangen alla talvehtinut
ruiskin rupesi yrittämään, ja kansa eli jo toivossa. Mutta elokuun yönä
nousi pakkanen ja pani koko maan valkoiseen kuuraan. Siinä meni
myöhästynyt elo, ja siinä meni usko ja toivokin Koko metsäperän
ruissato korjattiin yhtenä yönä, samoin melkein kaikki kevätviljat.
Vain mäkikylien korkeista pelloista saatiin hiukan huonoja ohrankahuja,
mutta perunat olivat kuin herneitä. Vanha nauris ei vain pelännyt
pakkasta, sen leveä lehti pysyi vihantana ja poromullassa kasvoi komea
juuri.
Nyt vasta nälänhaamu kaikkein kaameimpana irvisteli, ja alkoi erämaan
kansan talvikautinen synkkä taistelu kurjasta elämästä. Melkein koko
metsäperä kolisi tyhjänä pellonviljasta. Vain isot rikkaat tulivat
hyvin toimeen. Heillä oli entisiä säästöjä, he monin miehin polttaa
rymistivät tervaa ja potaskaa, ostivat kalliita rukiita ja elivät
selvällä jumalanviljalla, jopa jotkut jaksoivat varata joulukseen
kahviakin sekä ohrista survottuja suurimoita. Mehtä-Poranenkin söi
aivan selvää leipää.
Mutta monien muiden metsäperäläisten parhaana leipänä oli _pettäinen_.
Pitkin talvea karhottiin koloraudalla männynkylkeä ja taas keväällä,
kun kuori rupesi irtautumaan, nyljettiin petäjästä kokonaisia vuotia ja
kannettiin kotiin, puhdistettiin, paahdettiin uunissa ja vielä
kuivattiin. Sitten kuoret survottiin _huumarossa_ ja seulottiin hienot
jauhot erilleen karkeista rouheista. Tehtiin leipää myös oljista.
Silputtiin ohranolkia niinkuin elukoille, kuivattiin ja jauhatettiin
myllyssä tai jauhettiin käsikivillä ja leivottiin _olkileipää eli
silppuleipää_. Muutamat kaapivat nälissään kankailta _jäkäliä_,
muutamat koettivat kuivata ja jauhaa _vesisammalta_, jotkut
turvautuivat _kuusenluppoihin_, ja jotkut etsivät vatsansa täytteeksi
_suolaheiniä_. Möksyn Linkkiläis-vainaja sotki leipäänsä _savea_, ja
halsualainen jauhoi eläinten luita leipoen _lualeipää_, mutta se
oli ilkeätä ja maistui manalaiselle. Hyvännäköinen leipä tuli
rahkasammalesta, mutta nälkä ei siitä paljon parannut, ja olkileipä oli
myös kaunista, mutta kaikkein huonointa. Se pakkautui ja kuivi suoliin,
niin ettei tahtonut lähteä uloskaan muuta kuin veren kanssa, ja kun
olkia jauhettaessa pärevalkean karsi sattui putoamaan jauhokasaan, koko
leipävarat tömähtivät tuleen. Suolaheinästä nälkäinen sai hyvänlaista
syötävää, mutta kaikkein parhainta oli vanhastaan koeteltu pettu,
_parkkileipä_. Sen metsällinen pihkanmaku oli niin terveellistä, ettei
petäjäisestä tullut sairaaksi. Jos metsäperäläinen oli niin varoissaan,
että jaksoi sekoittaa jumalanviljasta leivänjuuren ja sitten vastata
sen metsänviljalla ynnä lopuksi silittää rukiisella, sai hän sellaisen
kakun, että saattoi syödä ja elää. Mutta _jäkäläleipä_ oli elukkain
ruokaa ja yritti ihmisen tappaa. Mutta kaikkea nälkäisen täytyi syödä,
ja vaikka mies ahtoi vatsansa niin täyteen, että mahanahkaa pakotti,
niin sittenkin aina kova nälkä ja syömisenhimo asui vatsassa.
Suurena apuna metsien kansalle oli karjanvilja. Sen turvin monet saivat
silkan pettunsa ja silppuleivän syödyksi ja jaksoivat keinotella
kevääseen. Ei karjalla eikä karjanviljalla ollutkaan katoa. Päinvastoin
karja lypsi entistä paremmin, sillä olkina se sai syödä vihantana
niitettyä pellonviljaa.
Mutta kaikilla ei ollut kylliksi karjanviljaakaan, ja heidän elämänsä
oli kaikkein kurjinta. Vuosikausia huonosti ruokittu korpelainen ei
lopulta enää pysynyt pystyssä pelkän petun ja olkileivän varassa, eikä
muilla metsällisillä syötävillä. Moni köyhä metsien raataja, joka
ikänsä oli koettanut pitää kotipälveänsä ihmisten kirjoissa, uupui ja
joutui kirkonmultiin. Vanhat ja lapset sortuivat ensiksi, mutta monta
meni parhaassa iässäänkin. Rotmon suuri Saara, joka aina oli miestä
parempana miesten joukossa raatanut, sai leponsa uuden kevään
koittaessa. Samoin kävi Saaran vahvan Anna-sisaren. Tuskin oli Saara
päässyt vaivoistaan, kun jo tuli Annan vuoro. Kokoili eukko nälissään
tallinsoimesta heinänkulmuja ja keitti niistä puuron, söi ja lähti
kontti selässä kirkonkylästä etsimään apua. Mutta Jylhän taakse,
Palokankaan laitaan konttiselkäinen Anna uupui. Siellä tien vieressä
hän kevätpäivän paisteessa kontti päänalaisenaan makasi, kun Jylhän
miehet palasivat kirkolta isäänsä hautaamasta. Kulmupuuro viimeisenä
eväänään Rotmon väkevä tytär oli sortunut kuin kurja kerjäläinen
maantien viereen. Nälkä menetti Tialan Lampuodin syytinkivaarit, Aapan
ja Jussin, vaikkahan talon eläketuhvia olivatkin. Jussi oli valmis jo
maaliskuussa, mutta Aapa-raiska kesti kevääseen asti. Toukokuussa, kun
kohta ruvettiin karjaa laskemaan laitumelle, vaari lähti lehmänkello
kaulassa astelemaan kylille. Kukkopurolle saakka karjankelloa kantava
laiha ukko laahusteli ja sieltä viimein sai tavarallaan vaihtaa pienen
jauhotukun. Puuroa Aapa rupesi heti keittämään, ja siitä tuli
vaariparan viimeinen ateria. Nälkään sortui Vipu-Samulin eukko ja kaksi
lasta Saunamäen Puiratin korpimökillä, ja tämä oli niin surkeata, ettei
Samuli, kova metsänkävijä, enää osannut itkeäkään. Lestin Lappiin kuoli
vanha tura jauhopussi päänalaisenaan, Leskelän nälkäinen eukko nääntyi
metsään halkotarakan alle, ja ukko löydettiin kuolleena uunista. Näin
väsähti köyhiä erämaalaisia, toinen siellä, toinen täällä. Mutta
Vallingin Sipon tervapirtissä, Metelhaamin korvessa, yritettiin kaiken
nälkäkurjuuden kidassa vain lisätä erämaan kärsivää joukkoa. Sipo oli
ruokaa etsimässä, ja akka lapsineen elää kitisi tyhjässä pirtissä.
Lapset kantoivat kylästä aidan tauksilta tyhjiksi kaluttuja luita, ja
niitä metsämökissä päiväkausin keitettiin, otettiin padasta, jyrsittiin
ja imeskeltiin, hakattiin kirvespohjalla ja taas pantiin kiehumaan.
Vaihteeksi jyrsittiin ja kaavittiin vanhoja jauhoropeita, niin ettei
niistä lopulta ollut paljon tuohtakaan jäljellä. Kun luut ja
tuohiropeet loppuivat, pirtti sai vielä neljä, viisi päivää mitään
syömättä odotella, ennenkuin Sipo tulla kyökytti jauhopusseineen.
Ovelta ukko jo kysyi:
— Onko täällä enää ketään hengissä?
— Ollaan täällä... ja on tullut vielä yksi lisääkin, eukko pimeästä
saunanperästä kitisi. Ja äidin vieressä pirtin makuulavalla, ryysyjen
seassa kirahteli pieni laiha ihmissielu, turhaan nilkoen emonsa
näivettynyttä rintaa, josta ei herunut tilkkaakaan.
Rukiisen ruskean vesivellin isä keitti nälkäiselle pirttiväelle,
ja se oli siitä kaikkein parhainta herkkua. Antoi Sipo kurjalle
kuopukselleenkin ruskeaa herkkuruokaa. Maitosarven hän täytti vellillä
ja sitoi sen suuhun karkeasta piikkosesta nisän, jota pieni saattoi
imeä. Kaksi sarvea nälkäinen raukka sitä ahmi... mutta enempää hän ei
tarvinnut. Pieni nälkävuoden sikiö, joka ei tuntenut elämästä muuta
kuin kalvavan nälän, pääsi vaivoistaan saatuaan kerran sen tyydyttää.
Köyhässä tyhjässä erämaassa ei ollut ihmisrukilla paljon
ansiomahdollisuuksia. Nuoret miehet saattoivat ruveta ruokapalkoillakin
parempiosaisten rengeiksi. Möttösen ukkoa palveli kolme renkiä kaksi
kuukautta. Mutta kun isännällä ei enää ollut antaa työtä eikä ruokaa,
täytyi rengit panna pois, ja itku miesparoilta pääsi. Nälkäinen Jängän
ukko taas markan maksusta latoi Möttösen suuren tervahaudan.
Pikkuruisen jauhoja mies sai markallaan, niin että saattoi suurustaa
petäjäisensä ja pysyä hengissä ne päivät, mitkä latominen kesti.
Laitettiin hätääntyneille erämaalaisille sentään hiukan ansiotyötäkin,
nälkäisten työtä jauhopalkoilla. Niinpä Halsualla tehtiin koko joukolla
Kanasen tietä, ja Lestin ja Perhon rajoilla kapuloitiin Valvatin
nevapolkua. Yrttikosken ja Hirvikosken välistä Perhonjokea oikaistiin
ja kaivettiin iso kanava niemen poikki, Kanavasaaren ohitse. Jokityötä
tehdä rähjättiin pitkin talvea kolmisen kuukautta, ja leivätön kansa
naisista ja lapsista alkaen sai siinä ahertaa, miehet saaden
puolitoista naulaa päivässä, naiset naulan, lapset puoli. Keväällä, kun
jauhoja vielä riitti, tasoiteltiin Jängänharjun hautausmaata, ja kun
siinä oli aikansa kyökytelty, niin kaiken lopuksi keitettiin
työkansalle oikein ison talon puuro. Tuotiin tavaton muuripata, ja koko
jauhomatto tomahdutettiin siihen. Puuroa tuli, niin että kaikki saivat
kerrankin kyllikseen. Taloista lainattiin viilihulikoita, taikinaruuhia
ja muita päkkinöitä puurokupeiksi, ja lusikkalastasia miehet
vuoleksivat seipäistä ja aidanvitsaksista. Siltään vain kastikkeetta
keittoa ahmittiin, vaikkei se ennättänyt edes oikein kypsyäkään.
Mutta monet ihmiset, jotka olivat niin _jalkavia_, että kykenivät
liikkumaan, heittivät koko nälkäisen korven ja lähtivät etsimään
parempiosaisia paikkoja, toiset ajautuen hyväksi mainittuun Maakuntaan,
toiset taas kulkien viljavaksi sanottuun Savonmaahan ja Karjalaan.
Nuoret astelivat työtä ja palvelusta etsimään, vanhat ja lapset taas
kysymään _kylänpalasta_. Rautalammelle, Kangasniemelle, Leppävirralle,
Kuopioon ja Viipuriin asti monen etsintämatka ulottui. Kukkopuron
tytär-pari sekä Kivelän Heikki ja Kaisa, kaikki alle 20-vuotiaita,
lähtivät Savoa kohden, lantteja matkassa niin paljon, että jaksoivat
yhteisesti ostaa jauhonaulan päivässä neljään henkeen, kun naula maksoi
40 penniä. Läpi Karstulan, Saarijärven Laukaan ja niin aina asteltiin
ja syötiin puurona tai vellinä jauhonaula päivässä. Tyttäret pääsivät
Kangasniemelle piioiksi, mutta Heikki paineli Lahteen asti ruveten
tekemään Pietarin rautatietä. Kangasniemelle pakenivat ja pääsivät
palvelukseen Jylhän tyttäretkin ja sinne jäivät. Mutta useimmat ihmiset
lähtivät suorastaan kerjuulle, armopalojen kysyntään. Eikä toki
tarvinnut yksin lähteä. Pitkin talvea kulki jalkamiestä ja taas oikein
hevoskuormittain ajeli kerjäävää joukkoa Kivijärveltä, Kinnulasta,
Lestiltä ja mistä asti lienee tullutkaan. Ryysyisinä, laihoina ja
väsyneinä laahustivat jalkamiehet, laihoilla kaakeilla ajaa kahnustivat
hevosmiehet, reki täynnä nälkäistä joukkoa. Tyhjiksi kalutuilta
metsäperiltä he tulivat, ja tyhjäksi kalutun metsäperän lävitse he
matkasivat edelleen kohti etelää, missä toivoivat käsittävänsä leipää.
Samaan kylänpalasten kysyjien loppumattomaan jonoon moni
yliperäläinenkin liittyi, köyhät perhoset ensi miehinä, toiset
jalkaväkeen, toiset hevoskaakkien ryysykuormastoon. Näivettynyt akka ja
nälkäisiä sikiöitä, joiden vatsat pullottivat petun, silppuleivän ja
vesisammalen alituisesta ahtamisesta, oli laihan ukkorukan kurjaa
omaisuutta, ja _kiitoksia_ oli hänellä kaupantavarana. Risaturkeissaan
ja karvattomissa karvakengissään laahusteleva kuorman päämies sai kerta
toisensa perästä kovia sanoja ja vihaisia kieltoja, sai hän aina
uudestaan isoiselle isännälle pienenä ja puolettomana selittää:
— Käyn ehtimässä leipää ja kattoa pääni päälle ja hyvää Herran
palvelusta.
Raskas oli armopaloja ajelevan ukon retki ja ryysyinen kuorma. Saattoi
kuorma kyllä matkalla keventyä, mutta samalla tulla entistä
raskaammaksi kuljetella. Aapa Kivelän akka kaksine lapsineen nääntyi
Vaasan tietä ajettaessa Lapualle, ja Aapa itse sortui Rautalammelle.
Maija-tyttö ja Erkki-poika tuotiin kruunun kyytiläisinä kotikirkolleen.
Siellä pieni Erkki, kun sai hyvän vellin, seurasi äitiään ja
sisaruksiaan, mutta Maija-tyttö jäi elämään.
Kaikkein nälkäisimpiä ja kurjimpia auttamaan laitettiin kevättalvella
valtion toimesta köyhiin peräpitäjiin hoitoloita. Soinissa oli
_vellihoito_ ainakin Pellonpäässä, ja Vilumäki ruokki kruunun jauhoilla
nälkäisiä päivitellen: "Vaikeat kohat... vaikeat kohat!"
Alajärveläisiä ruokittiin Kurejoen vellihoidossa, ja Halsuan kurjia
elätettiin ja kuoletettiin Meriläisen _hoitoriihessä_. Perhonkin
metsäperille saatiin kolme, neljä nälkäisten asuntolaa, _hoijakkaa_,
kirkolle, lukkarin taloon iso ja syrjäkyliin pienempiä. Väsyneitä
vanhoja sekä avuttomia lapsia oli tarkoitus vain hoijakkoihin ottaa,
mutta kun nälkäinen ihminen viimeisin voimin sinne laahusti, täytyi
hänet korjata, vaikka hän iältään olisi ollutkin vielä kykenevien
kirjoissa. Jauhomattoja saatiin kruunulta, mutta niin niukasti niitä
riitti, ettei kaikiste voitu edes leipää laittaa. Täytyi keittää vain
vetelää vesivelliä ja sillä koettaa pitää horjuvaa joukkoa hengissä.
_Nälkätaloksi_ hoijakkaa myös sanottiin, ja nälkää siellä nähtiinkin,
vaikka oltiinkin olevinaan korkean kruunun ruokavieraita.
Ei metsäperän väsyneellä raatajalla mielestään vielä olisi ollut
kuoleman aika, eikä hän olisi halunnut luopua köyhästä vaelluksestaan,
jossa aina sentään saattoi toivolla lohduttaa itseään, mutta kuolema
kumminkin tuli ja lupaa kysymättä korjasi. Keväällä saapui ankarana
isäntänä nälkäkuume, _lämmintauti_, tehden nälän kanssa yhteisin voimin
selvää väsyneestä kärsivästä metsäperän kansasta. Kun tauti kerran
tarttui hoitolan uupuneeseen parveen, sen oli helppo vaeltaa mies
mieheltä läpi koko joukon. Ei ollut hoitajaa, eikä ollut taitajaa,
jokainen sai vain parhaansa mukaan tulla toimeen omin neuvoin. Ei juuri
ennätetty huolehtia loppua tekevänkään viimeisistä hetkistä, eikä kurja
sielu aina saanut edes papin lohdutusta. Kaikkein enimmin kärsittiin ja
kuoltiin Perhon kirkonkylän isossa hoijakassa, johon suurin osa pitäjän
kurjia kerääntyi. Joka päivä siellä joku teki loppua, toisinaan meni
monta samana päivänä, uupuen milloin mihinkin, leposijalleen,
lattialle, nurkkaan, portaille. Joku puhalsi henkensä ulos saunassa,
joku kaatui kartanolle ja siihen oikesi, muuan paneutui seinän viereen
päiväpaisteeseen levähtämään, ja siinä Jumalan kirkkaassa
kevätauringossa sai, raukka, kutsun pois kurjasta maailmasta. Ja
huoneissa, missä sairaat ja nälkäiset ja jalkeillaan olijat suuressa
ahtaudessa asustivat, oli tukahduttava löyhkä. Koko hoijakka oli kuin
kuolemanalho, minkä kautta erämaan kansan kärsimysten tie kulki
kirkkomaan ikuiseen lepoon. Hiljaiset, kärsivät, ainaisessa puutteessa
eläneet ihmisparat lopulta aivan turtuivat ja tottuivat kuoleman
kulkuun ja hengenlähtöön, niin että se oli — niinkuin olikin — aivan
jokapäiväinen asia. "Nyt oli sen vuoro... ja nyt oli sen vuoro...
kohta lienee minun vuoroni", oli tavallista ajatusten kulkua.
Ja kun nälkäinen kerran kuoli, niin siinä oli hänen menonsa. Toiset
nälkäiset saivat vain heti ruveta korjaamaan kuollutta pois.
Harjupatanan Elias tehdä röykytti arkkuja niin nopeasti kuin suinkin
ennätti, saaden pari markkaa kappaleesta. Metsästä ukko vain kaatoi
tuoretta mäntyä, halkoi ja vähän veistää pälhi lautoja sekä kopsi
kokoon maalaamattomia laatikkoröttelöitä. Laittoi Elias samasta
maksusta vainajan arkkuunkin ja kävi jo joskus loppua tekevästä
ihmisrukasta ottamassa mittaa. Rotmon Anna-vainajan miestä, Juoksuahon
Jussia, joka viimeisiään huokuili, Elias rupesi mittailemaan.
Jussi-raukka kyllä vaiteli vastaan, ettei pitäisi elävästä ottaa
mittaa, mutta arkkumestari sanoi:
— Piä suus... kyllä sinä pian sitä tarvihtet!
Jussi kuolikin, ennenkuin arkku oli valmiskaan.
Vaateketineissään ja pesemättä vainajat vain paiskattiin laatikkoon,
joka ei suinkaan aina ollut oikean mitan mukainen. Monesti joutui
leposija toiselle, vaikka oli toiselle tehty. Halsuan poika-vainaja
täytyi panna niin lyhyeen laatikkoon, että piti päälauta lyödä pois.
Jalat vain nilkkoja myöten piipottivat ulkona, kun poikaa vietiin
viimeiseen lepoonsa. Soinin Pellonpään vellihoidosta nostettiin
kuolleet aittaan, ja se oli lopulta niin täynnä, että vainajien sääret
vain ovesta näkyivät. Kun sitten ruvettiin ruumiita korjaamaan hautaan,
niin Ahopellon Matti niitä peseskeli, roiski vettä päälle ja huuhteli
havuluudalla.
Perhon lukkarin hoitolasta oli kyllä lyhyt matka kirkkomaalle, eikä
sitä varten tarvinnut hevosta hankkia. Nälkäiset, horjuvat turat vain
kelkalla vetää rähjäsivät pois päässeitä kärsimyskumppaneitaan
Jängänharjulle toisen toisensa perästä. Vitsaköysistä ukot monin miehin
kiskoivat ja toiset työnsivät perästä, kun mäkeä mentiin ylös. Oikeaa
järjestystä noudattaen äijät aina yrittivät yhtaikaa nykäistä ja
huudella niinkuin joukkotyö vaati:
— Hii — hop... hii — hop!
Surkeata tämä totisesti oli, ja kovin kamalaksi perämetsien elämä
oli sortunut. Kauhtuen Jylhän Karhu-Matti katseli tällaisia
maahanpaniaisia, katseli kun Paavon Matti toisten äijien kanssa raahasi
paljaita ukkoja ja akkoja kirkkomäelle. Ja Karhu-Matti päivitteli:
— Kammahettiin ennen, kun kuolemansanomia kuultiin. Hiihoppia nyt vain
huuetaan, kun ruumiita hautaan veetään.
Lähti lämmintauti kiertämään kyliäkin tehden pitkin matkaa tuhojansa.
Monessa talossa tauti kaatoi koko väen vuoteeseen ja joskus vei samasta
kodista kolmekin henkeä samaan hautaan. Köyhiä nälkäisiä ihmisiä sortui
joka perukalla, ja varakkaammat saivat niiden ruumiita kuljettaa talo
talolta kirkolle hautausmaahan. Nälkätalven perästä oli tullut suuri
_kuolovuosi_. Joka sunnuntai oli kirkkomaan multiin pyrkimässä useita
vainajia, kymmenkuntakin samalla kertaa. Kerran kevätpyhänä peitettiin
Perhon Jängänharjun lepoon neljänäkymmentä väsynyttä erämaan vaeltajaa,
ja Alajärvellä sanotaan samana pyhänä haudatun 50 ruumista. Kevätkuut
olivat kaikkein pahimmat. Sydäntalvella tammikuussa kuoli vain
muutamia, helmi- ja maaliskuussa jo enemmän, mutta huhti- ja
toukokuussa jo meni kymmenittäin, meni vielä kesäkuussakin, joku
heinäkuussa, mutta elokuussa suurkuolo alkoi loppua. Vähäväkisestä
Perhosta otettiin suurena kuolovuotena yli 130 sielua, eli enemmän kuin
kymmenes osa koko raatajakansasta. Melkein yhtä kovalla mitalla
otettiin väkeä muistakin yliperän pitäjistä, Halsuakin menetti
tuhannesta eläjästään toistasataa. Heikkoina horjuvina haamuina eloon
jääneet ihmiset liikkuivat askareissaan, ja kun taudin kourista
nousseet pitkän ajan kuluttua saapuivat kirkkomäelle, tuttavat eivät
olleet toisiaan tunteakaan. Nälkä ja kuume olivat pitäneet ihmistä
kovilla, tukankin karistaneet päästä. Herra oli totisesti etsinyt ja
koetellut erämaan köyhää kansaa.
Mutta suuri metsäperä ei sortunut nälkään eikä tautiinkaan.
Jo kevättalvella, kun parhaillaan horjuttiin nälän käsissä, ja
tauti kaatoi kansaa, elävät ihmiset ajattelivat ensi kesäistä
pellonsiemennystä. Nälässä horjuvallakin miehellä oli korvenraatajan
lannistumaton mieli. Kun omalla metsäperällä ei ollut pellonsiementä
aluksikaan, noudettiin siemenohria Kokkolasta, jopa aina Kaskisista
asti, ja pellot aiottiin panna taas koettamaan.
Ja korpien kansalle, joka oli synkeän talven taistellut kaamean kalman
kanssa sekä myötäänsä katsellut kuolemaa silmiin, annettiin taas kevät
ja ihana kesä. Kalliit touot saatiin ajallaan maahan, metsäperä eli
jälleen toivossa. Herra antoi taas päivänsä paistaa ynnä pilvensä
kastaa maata, ja touko nousi tohisten. Kesä kasvatti eloa niin
väkevästi, että vaikka minkälaiseen rotkoon olisi siemenen heittänyt,
niin korsi olisi noussut ja tehnyt terää. Tuli kerrankin, tuli
metsäperällekin viljainen vuosi. Pellonraataja korjasi kymmenkertaisen
hedelmän, paikoin kaksikymmenisenkin, ja seitsemässä viikossa ohra
joutui vakasta vakkaan.
Herra oli kaunistanut vuodentulon hyvyydellään, ja antoi Hän askeleensa
tiukkua lihavuudesta. Metsäperän köyhä kansa saattoi taas elää uskossa
ja toivossa.