Heinäkuusta saakka takamaalainen oli yhtämittaa ahkerana häärinyt
kooten karjalleen talvirehua. Nevoille ja perkkiöihin oli noussut
heinäpieleksiä, ja ladot olivat täyttyneet. Oli vielä _lehtiäkin_
taitettu monet _haasiot_, Yläkuun aikana, jolloin lehti on oikeassa
luonnossaan, oli koko talonväki käynyt metsään, toiset kaatamaan
koivuja, toiset _kassaroilla_ leikkaamaan niistä oksia _kerpuiksi_.
Satoja kerppuja oli sidottu, tuhat aina ahdettu haasioon, ja haasioita
pantu pystyyn kymmenin, kaksintoistakin. Vanhat tummutkin olivat
yksinään mennä kyököttäneet kotiperkkiön matalaan koivikkoon rapsimaan,
minkä olivat jaksaneet, muutaman kerppukymmenisen. Oli vielä syksyllä
muiden kesätöiden loputtua käyty kankailla kaapimassa _jäkälää_,
kymmeniä _pantioita_ kuin tervatynnyrejä oli kasattu kankaalle talvea
odottamaan.
Paljon erämaalainen saikin koota eläimenrehua. Karjanvilja ja
metsänterva pitivät häntä kohdallaan, ja isoväkinen tervanpolttajatalo
tarvitsi paljon karjaa ja karjanviljaa. Monessa vanhassa talossa oli jo
entiseen aikaan kymmenlukuinen karjakunta. Mehtä-Porasen isossa
navetassa teiskasi kahdeksantoista maidonantajaa ja tallissa kolkutti
kolme hevosta, ja paljon oli elikoita Pollarillakin Elämäisen rannalla.
Vaikka Antti-tuhva oli kerjuupoikana tullut Vetelin Räyringistä ja
silmäpuoli-tammalla kuljettanut morsiantaan vihillä, siunautui talo
niin, että navettaan kytkettiin kaksikolmatta _vihtakaulaa_, ja talliin
pantiin kaksi komeata täysisilmäistä hevosta.
Metsäperäläisen kotikasvuista rotua karja oli, valkoista, punaista ja
punakirjavaa, joku musta vain joukossa. Jossakin talossa saattoi olla,
mistä lienee saatu, isoja _koonalaisia_ lehmiä, mutta taas jonkin pikku
eläjän pienellä pihamaalla ynisi laiha sarvipää, joka oli pikkuinen
kuin piipunkoppa.
Vaimoisten ihmisten hoitoihin oli koko navettakunta uskottu, ja
varsinkin talvella oli naisväellä karjan _tillaamisessa_ paljon työtä.
Jo aamuviideltä aivan unisilmissä piti pimeässä ja pakkasessa mennä
navettaan, ja päresoihtu vain oli valoneuvona. Mielihyvästä ynisten
pimeän huoneen asukkaat antoivat aamutervehdyksen _tillarilleen_.
Toiset vielä levein vatsoin maata retkottivat yötiloillaan, toiset
olivat jo jalkeillaan, kallistellen vitsaperäisiä _kytkysiään ja
kaulaimiaan_. Yön sonnat siinä tillari sai ensi töikseen kanniskella
tunkioon, sitten lypsää lehmät ja antaa niille olkia, heiniä ja
vettä. Sitten taas jo ennen päivän tuloa piti karjalle antaa
_hauvetta_: jäkäliä, ruumenia, riivittyjä lehtiä navetan muuripadassa
varistettuina. Jäkälät olivat karjalle hyvin mieluisia ja maitoa
heruttavia, varsinkin jos niihin huljautettiin suolavettä taikka
vietiin niitä yöksi tupaan ja käytiin silloin tällöin ämpäriin
heittämässä vettä. Iltapäivällä jo taas piti muistaa navetan asukkaita
heinillä sekä oljilla, ja illalla viiden, kuuden tienoissa käytiin
iltalypsyllä ja ehtooruokolla, jolloin navetta eläjineen heitettiin yön
haltuun.
_Lypsinkiuluun_ maito vedeltiin, ja isossa _saavissa_ se kannettiin
tupaan. _Puusiivilällä_ kuusenhavutukon lävitse entinen emäntä siivilöi
maidon mataliin _pankkeihin_, joita leveälle _viilihyllylle_ nosteli
toistensa varaan pitkän rakennelman. _Katajaveellä_ hän hautoi
maitoastiansa ja _tuohipesimillä_, joita kesällä oli lehtimetsässä
sidelty, hän niitä hankaili.
Tarkat toimet oli silloin, kun lehmä rupesi poikimaan. Koko
kotieläinkuntansa kantoajat emäntä oli kyllä kuullut vanhoilta. Entiset
tummut olivat jo rakentaneet päässä pidettävän kuukausiluvun:
"Katti kaksi,
koira kolme,
neito neljä,
vinkuva viisi,
määkyvä kuusi,
vihtakaula emäntineen,
ja hevonen niin paljo vailla vuuesta,
kuinka kenkä on auki".
Iloinen asia oli, kun nuori _hieho_ antoi ensimmäisen vasikkansa ja
pääsi lehmän kirjoihin. Kiireesti piti sitä mennä saunan räppänästä
huutamaan:
"Nyt, pirttitummu,
Nyt meiän pikku lehmä on poikinut!"
Pitipä vielä ottaa saunankiukaasta kolme kiveä, painella niillä hiehon
kynnenvieriä ja viedä kivet takaisin saunankiukaaseen. Sitten hiehosta
tuli hyvä ja rauhallinen lehmä, joka ei lypsettäessä potkinut. Tervaa
ja lukinverkkoa pantiin hiehon ensimmäiseen juotavaan, ja kovin varoen
huivin tai esiliinan kätkössä tuotiin maito navetasta, ettei sitä tuuli
eikä paha ihminen saanut katsoa ja pilata. Ja pienelle vasikalle, joka
hontelona seisoi ketassa, ynisi ja hailein silmin katsoa tollotti ja
imi hoitajan sormea, annettiin emon maitoa kolmella ensi juotolla
vain korvantäysi. Iloinen ja tärkeä asia oli aikuisenkin lehmän
poikiminen. Suurella huolella sitäkin hoidettiin ja voitiin käydä
saunanikkunastakin ilmoittamassa:
"Nyt, pirtinkiuas,
Meiän Mansikki poikii"
Paksusta pihkamaidosta emäntä juoksutti ja puristi pari, kolme, komeaa
_juustoa_, paistoi ne takkaloisteessa, kuivasi orrella ja vei
aitanlaariin jouluvaroiksi.
Kaukaisessa erämaassa olivat aina kaikenlaiset pahat liikkeellä ja
saattoivat hyvin pyrkiä navettaankin. _Painainen_, ilkeä kiusaaja,
useinkin pahojen ihmisten panema, kulki kovin ahkerasti koko metsäperän
navetoissa — ja talleissa — milloin missäkin. Se ajoi lehmällä tai
hevosella, niin että tämä aamulla oli ihan vesimärkänä, ja hiki tippui
joka karvannenästä. Häpeemätön se oli, ja kovin se rasitti viatonta
luontokappaletta, mutta saattoi sen sentään taitokeinoilla ajaa
tiehensä. Koivu-tuhva kiskotti tallin katolle _karhin_ ja se jo auttoi,
jylhäset ripustivat navetan kattoon lehmän kohdalle _sääkirjan_ sekä
holahduttivat elukan selkään kylmää vettä, samoin tekivät haukkaset,
lisäksi vielä töhrivät lehmän selän ihmislannalla. Toiset taas
piirsivät navetan oven yläpuolelle _viisloppiaisen_, toiset panivat
kirjanlehden, jossa oli kolme _Iesuksen nimeä_, muutamat kuljettivat
palasen _kuolleenristiä_ ja muutamien navetan oven yllä oli aina
_viikate. Kukko_ oli myös hyvä navetassa, sillä
"Painainen on nevan takana,
Kun on kukko navetassa".
Mutta saunamäkeläinen vasta oikeat temput tiesi. Hän kiskoi kirveettä
neljä sylenpituista leppää, haarukkalatvaa, nylki puukotta neljä
tuohikäppyrää, löi kaksi leppäpuutansa maahan pystyyn, kolmannen pani
niiden latvahaarukkaan poikittain portinkamanaksi, neljännen maahan
kynnykseksi, ja tuohikäppyrän asetti portin jokaiseen nurkkaan.
Tuluksilla ukko iski tulen tuohiin ja sitten kuljetti vaivatun elukan
kaksi kertaa tuliportin lävitse myötäpäivään, kolmannen vastapäivään,
sylkien ja manaten:
"Tphoh!
Puuhun puuta, maahan maata,
heitä pahan paimenen silmille
tulen palavata paskaa!
Tphoh, tphoh, tphoh!"
Monet muutkin pahat voivat karjaa kohdata. _Lento_ tuli ja _ampui_,
niin että ihan reikä oli nahan alla, ja elukka aivan _lentosonnalla_,
varsinkin jos lento oli _ampunut läpi_. Partapuukolla piti silloin
leikata haava ja laskea verta. Elukka parani siitä, sillä lento oli
vain heikko noidannuoli, joka ei pystynyt tappamaan. Mutta kun oikea
_noijannuoli_, joka niinkuin puupuntari tulisena viiruna lensi
taivaalla, iski, niin paikalla kuoli. Joskus myös _piljo ampui_, niin
että maitosuonet tukkeentuivat, ja lehmä tuli vielä mahoksi. Pahat
ihmiset siinäkin taisivat olla takana, eikä piljo tahtonut parantua
edes leppävastoilla ja suolavedellä kylvettämällä. Paha oli
_tuuleinenkin eli tuulimato_, joka _hakkasi_ lehmän, niin että ronkat
ja utaret olivat mustina ja turvoksissa, ja elukka aivan vapisi ja
tutisi, ei syönyt mitään eikä antanut maitoakaan. Jonkun riettaan
ihmisen lähettämä, tuulien tuoma sekin vaiva oli, ja vain hyvä pohakka
saattoi sen korjata. Vanha Pirttikankaan Matti puhalteli elukan suuhun,
ja se auttoi, Koivu-tummu otti pienen visaisen _noitakuppinsa_, höpötti
ja viskoi siitä vettä lehmän selkään ja lopuksi lennätti veden
pohjoiseen päin manaten:
"Sinne kaikki paha saa mennä!"
Mutta Kukkopuron ukko juotti elukalle vettä, jota oli kolme kertaa
laskettanut saunankiukaan lävitse, ja syötti _maonsuoloja_, joita
tuohiliuhassa oli käärmeellä nokittanut, antoipa vielä _yökönsuoloja_,
joita oli laittanut hautomalla elävää yölepakkoa suolakopsassa.
Koetettiin tuuleista parantaa myös _vaskisontiaissuoloilla_ sekä
syöttämällä lehmälle kolme elävää _luetta_, juottamalla vasemman kengän
kantapäästä vettänsä sekä vielä voitelemalla _tuuleisella_, haisevalla
vesielävän rasvalla, jota tuuli ajeli Kokkolassa merenrantaan.
Ei tahtonut olla oikein onnessaan ostettu lehmä uudessa
asuinpaikassaan. Se ikävöi ja ehtyi. Mutta kun poltti vanhan virsun
lehmän turvan edessä navetassa, niin heitti, taikka lehmää tuodessaan
toi entisestä navetasta runsuja mukanaan lehmän uuteen parteen, pani
kolmen tulisijan poroa sen juomaveteen ja syötti esiliinastaan sille
ohria alakiveltä ja huusi korvaan:
"Vanhassa koissa on kaikki kuollut,
Uuvessa elää!"
Hyvä oli että navetta oli yhdeksällä kusiaispesällä kiertäen varattu
pahoja vastaan, hyvä oli vielä säilyttää navetassa _tuulenkoura_, joka
oli metsästä tuotu välttäen tietä, mitä myöten oli kuollutta
kuljetettu. Sellainen tärkeä kalu oli ennen monessa navetassa. Sillä
kun pyyhki ja siveli elukoita, niin ne menestyivät erinomaisesti.
Lehmätkin antoivat paljon maitoa ja voita. Hyvien talojen tuvassa oli
suuria ammeita, joihin kesällä koottiin piimää talven varaksi, ja voita
vietiin sekä kesällä että talvella hulikoittain kaupunkiin,
parhaimmista taloista oikein kuormittain. Mehtä-Porasesta usein
kesälläkin kuljetettiin voitynnyriä kirkonkylän tielle aisoiksi
asetettujen koivujen lehtilatvoilla laahaten. Pollarin Antti-tura vei
niin ahkerasti voita Kokkolan porvareille, että hekin jo sitä
ihmettelivät. Mutta Antti sanoi vain:
— Se on yhön emännän kirnuamaa!
Mutta kaikkein parhaiten saivat voita emännät, joilla oli _para_. Se
oli ennen vanhaan ollut ainakin Lestin Similässä, muutamissa Vimpelin
taloissa ja Halsualla Isonsaaren tummulla, sekä parissa muussa
paikassa, ja oli se ollut Perhonkin rikkaimmilla samoinkuin Kyyjärven
ja Soinin isoisilla. Entisten emäntien käsialoja para oli, vesikirnua
huuhtomalla he sen tekivät taikka synnyttivät kumoon käännetyn veneen
alla alakivellä, leppärisuilla hosuen ja hokien:
"Synny para, synny para,
ei ole ketään kuulemassa
eikä näkemässä".
Tarvittiin siinä kyllä muitakin kovia asioita ja aineita, kallis
paastonaika sekä kalliita ruumiin ja sielun ruokia, rippileipää
ja vasemman käden verta. Yksijalkaisena ja yksisilmäisenä,
linnunkaltaisena luontokappaleena niinkuin harakka, ratas mahalaukkuna,
para sitten pyörien liikkui. Kyläkunnan lehmiä se kävi salaa lypsämässä
ja kantoi maidon emäntänsä pyttyihin taikka toi sen kermana suorastaan
kirnuun, niin ettei emännän tarvinnut omastaan panna kuin tilkkanen ja
ruveta huhtomaan, ja kohta oli kirnu kermaa täynnä. Saattoi para tuoda
voitakin sekä kirnuun että puuronsilmään. Oli para joskus nähty. Lestin
Similässä se oli harmaana lintuna tullut kirnunlaidalle ruikkimaan, ja
emäntä oli sanonut: "Ei saa tehä pahaa, se on talon lintu!" Toisessa
talossa renki oli uunilta kuullut ja kurkkinut, kun emäntä oli
kutsunut: "Pane nyt puuroon voita!" Ja para oli paiskannut tavattoman
silmän keskelle puurovatia. Mutta monesti paraparka hätäyksissään
ruikkasi ainettaan muuallekin. Tunkioiden laidoilla nähtiin usein
valkoista ja keltaista raattaa ja rapuskaa, jota para oli päästellyt,
ja sanottiin sitä _paranpaskaksi_. Kyyjärvellä oli kaikki tunkion
laidat valkoisessa rapuskassa, niin että vanha tura sai päivitellä:
— Kellään eukolla tään järven rannalla on para, kun on kurannut kaikki
tunkion syrjät ja meiän Kaisalle kahesti irvistännä oven raosta.
Mutta jos otti ja kolmella leppävitsalla piiskasi paran valkoista
raattaa taikka kantoi sitä leppälastuilla tuulimyllyn tai kirkonkellon
akseliin taikka pajanahjoon, niin parantekijän piti kiireesti laukata
hätään.
Lestin tummu, para-muori, oli niin merkillinen, että heitti
päällispyttynsä karjatanhualle, ihmisten valtatielle kaiken kansan
potkittavaksi ja kiroiltavaksi. Mitä enemmän pyttyä potkittiin ja
kiroiltiin, sitä enemmän tummun kirnusta lähti voita. Ja helposti tuli
päällinen voille. Ei tarvinnut kirnua kertaakaan heittää lammaskettaan
lampaiden hypittäväksi, niinkuin Latvalan miniän piti tehdä, kun toinen
pahasilmäinen miniä oli _kahtonut_ kirnuun.
Karja antoi kansalle voita, maitoa ja viiliä, kun metsaperäläisellä oli
sille puolestaan kylliksi antamista. Heiniä ja lehtiä sentään
tavallisina keväinä riitti, vaikka tuli joskus niistäkin puute, niin
että toiset ukot saivat syytä sanoa puutetta kärsivälle:
— Et ole pannut suuta vikatteesees kesällä, koska heinät loppui...
vai onko mynkit syöneet, niin ettet saanut niittää?
Pahin puute tuli kumminkin oljista, joita perämetsien pienistä
pelloista ei juuri liikoja lähtenyt. Joka kevättalvi saatiin ajella
kannustaa olkikuormia, joskus oikein jonoittain, Vimpelistä,
Lappajärveltä ja aina Maakunnasta asti. Monta _mittaa_ olkia vaelsi
metsäperien teitä pitkin, ja mitan kolmisyliseen köyteen mahtui
kaksikymmentä Maakunnan tavallista olkikupoa.
Hyvä oli heinättömälle ja olkikuormia ajavalle erämaalaiselle, että
kevät aikoinaan ennätti tänne Suomenselän vierillekin, ja maa alkoi
kasvattaa kaikkinaisia ruohoja, niin että karja voitiin kuivilta ja
laihoilta navettaeväiltä laskea oikeille Jumalan siunaamille
ruokamaille.
Mutta avaroissa erämaissa kaikenlaiset vaarat uhkasivat syyttömiä
luontokappaleita. Siellä elukat, korpia kierrellessään, nevoja ja
räseiköitä rämpiessään, olivat paljoa enemmän alttiina sekä ihmisten
että metsän pahoille kuin navetassa asustaessaan. Monella lailla
varaten karja oli laskettava metsän helmoihin. Vanhojen tummujen koetut
keinot olivat tässä parhaat.
Jo päivä oli katsottava. _Erkki_ oli edesmenneiltä peritty merkkipäivä,
jolloin emännät ensi kerran laskivat karjansa pimeästä navetasta
keväiseen valkeuteen. Maanantai vain ei kelvannut, sillä jos silloin
olisi laskenut, olisi ollut samaa kuin panna karjansa metsään
viikkokuntiin.
Oikea emäntä oli jo laskiaisena muistanut keväistä karjanlaskupäiväänsä
ja leiponut polvellaan lehmänkarvoilla seostetun _karvakakun_, jota
sitten Erkin aamuna antoi palasen joka lehmälle. Kankaanpään tummu pani
ruosteiseen lehmänkelloon suoloja ja nykki vielä jokaisen lehmän
korvanjuuresta ja hännäntyvestä siihen karvoja sekä keitti kaikki
navettapadassa. Keittoveden tummu juotti karjalle ja pani kellon
parhaan lehmän kaulaan. Sitten ei karja vihannut kellokastaan, vaan
uskollisesti seurasi häntä kaikkialle. Saunamäkeläinen heitti vielä
kellosta vettä joka lehmän selkään sekä kaivoi lehmien korvasta vaikkua
syöttäen sitä kellokkaalle, ja Möttösen emäntä ripsautti rinnastaan
tilkkasen kellonkantajalle ja taas kellokkaasta herutti maitoa
toisille lehmille. Patovistin eukko pyyhki ja pesi lehmien silmiä
ruumiinsaippualla, ja Koivu-tummu pyyhkäisi tervaa elukkainsa
sieraimiin, mutta Jylhän muori sonnusti kellolehmän kytkyen kaulaansa
ja kömpi uuniin, ja tämä oli varsin hyvä keino. Karja tuli illalla
komeasti kotiin.
Navetan kynnyksen alle oikea karjan emäntä kätki kovia rautakaluja,
etteivät elukkain jalat tulisi metsässä kipeiksi. Mehtä-Porasen muori
piilotti kolomaraudan ja hakoraudan, Tialan tummu keitinkoukun,
Vappusalon Maija ja Haukan Liisa työnsivät rautakangen, Möttösen muori
lisäksi viikatteenkin, ja Möttös-vaari vielä viskasi samaan joukkoon
tuppirustingin. Viikatteen pani saunamäkeläinenkin, mutta Vetelin tummu
kätki koko asevarastonsa: kirveen, kuokan, viikatteen ja sirpin. Ja
sitten tummu kiskoi kedosta pöydänkokoisen turvelevyn, jolla peitti
kätkönsä. Turvemättäällä päällystivät muutkin teräkalunsa, mutta
Kankaanpään muori kantoi rautakankensa peitoksi multaa ristiin
kynnetyltä pellolta.
Sitten vasta ruvettiin karjaa laskemaan. Ainakin saunamäkeläinen ja
Möttösen muori, Halsuan eukko ja Jylhän tummu asettivat tervatynnyrit
kahden puolen navetanovea ja kiipesivät hajalla haaroin tynnyreille
seisomaan, selin metsään käsin, ja tästä haaraportista laskettiin karja
kesän vapauteen. Sonnin saunamäkeläinen ensiksi työnsi takaperin ulos
ja sen jälkeen vasta kellokkaan, mutta Möttönen lykkäsi kellokkaankin
häntäpää edellä.
Ja karjanlaskupäivän aamiaiseksi emäntä keitti väelleen ohraisen
_karjapuuron_, johon pani hyvästi voita silmäksi. Mutta jos syötäessä
puuro lusikasta luiskahti silmään, putosi pian lehmäkin nevaan.
Hyvillään karja oli päästyään ummehtuneesta, pahanhajuisesta pimeydestä
kirkkaaseen kevätkesän ilmaan, jossa tuoreen ruohon tuoksu heti
ihanasti kosketteli turpaa. Nuoret hiehot ja mullikat ihan hulluina
laukkoivat sinne ja tänne, hyppivät ja heittelivät takakoipiaan. Vanhat
lehmätkin hypähtelivät ja juosta keikuttivat, mutta nuoret
ymmärtämättömät vasikat vain katsoivat kummissaan isompien ilonpitoa.
He pököttelivät vain jalat haarallaan, eivätkä ymmärtäneet mitään kesän
vapaudesta eivätkä navetan pimeydestä. Ja talon lapset, vaikka eivät
saaneetkaan olla katsomassa navetan ovella toimitettuja menoja, olivat
nyt mukana, ollen yhtä iloisia ja vallattomia kuin navetasta lasketut
hiehot ja mullikat.
Mutta karjan piti kohta päästä katselemaan kesäisiä ruokamaitaan.
Paimen lähti lehmien matkaan pihlajan tai pajun oksa keppinä kädessä.
Hän seurasi elukoita koko päivän, toi illalla saman kepin mukanaan ja
heitti sen navetan kullalle taikka pani talteen navetan hyllylle. Hyvä
oli tallettaa paimenen ensi päivän karjasauva, muuten olisi lehmä
saattanut kesällä kadota metsään. Hyvä oli myös, että paimenen niskaan,
kun hän illalla palasi metsästä, rojahdutettiin ämpärillinen vettä.
Sitten lehmät lypsivät hyvästi koko kesän. Ja illalla emäntä siivilöi
nisälämpöistä maitoa suorastaan pataan, juoksutti sen piimällä ja
kiehahdutti koko talonväelle hyvän makukeiton.
Entiseen aikaan olikin tarpeellista, että paimen aina oli karjan
matkassa, metsässä kun liikkui koukoja, petoja sekä monenlaisia metsän
kummituisia. Soinin Raitaperän Saara sai paimenessa ollessaan kirveellä
paukutella petäjänkylkeä ja karjua niin, että ääni meni, kun karhu tuli
karjaa ahdistelemaan. Rotmossa karhu kerran kaatoi lehmän aivan
kartanon taakse ennenkuin ehdittiin hätään, ja kun lehmänlihat sitten
pantiin saunaan tallelle, kontio tuli yöllä uudestaan ja korjasi lihat
omaan talteensa. Niinpä Roti-Paavo monta kertaa meni itse karjaansa
paimentamaan. Eikä silloin toki kouko uskaltanut hätyytellä. Mutta
kerran, kun Paavo, ollen huonossa voinnissa, ainoastaan sarkakaprokki
selässä laahusteli karjansa kintereillä, itse metsänisäntä tuskastui ja
huusi hänelle:
— Paavo, pane housut jalkaas! Sinä sotket kaikki metät, niin etten
minä pääse kulkemaankaan.
Viisas karhu ei kyllä omasta luonnostaan tehnyt pahaa kellenkään, ei
eläimille eikä ihmisille. Oli joskus nähty, kun karvainen metsänukko
käydä kässytteli kankaalla makaavan ja märehtivän karjan luokse,
kyykähti mättäälle kellokkaan viereen, kalisteli kelloa ja kallisti
vasenta korvaansa kuulemaan, kalisteli taas ja kuunteli oikeaa
korvaansa kallistaen. Sitten metsänäijä lähti jälleen tassuttelemaan.
Mitäpä syytä erämaan asukkailla olisi ollutkaan vihata toisiaan. Samoja
jumalanluomia, köyhiä metsäperäläisiä he kaikki olivat, ja kaikille,
niin hyvin ihmisille kuin metsänelukoille, Jumala oli varannut heidän
ravintonsa. Mutta kun pahanelkinen ja kateellinen ihminen, järjellä
valaistu, rupesi kouhottamaan ja yllyttämään vihaan järjetöntä
luontokappaletta, silloin kyllä metsänelukka, koukokin, saattoi tehdä
paljon pahaa, ei omasta halustaan, vaan ihmisen _nostamana_. Jylhän
entinen Elias, noitamies, kun riitaantui veljensä emännän kanssa, nosti
metsäläisen, niin että se tappoi lehmän, repi toisen, vieläpä kaatoi
kaksi hevosta. Eikä paljoa huonompi ollut Jylhän Mattikaan. Kun Matin
eukko, Vertalan tytär, kehahteli kotoa tuomaansa talon lehmiä
paremmaksi, Matti ärähti:
— Kehuppas vielä, Vertalainen, huomenillalla elukkaas!
Karhu tulikin heti aamulla ja tappoi emännän lehmän aivan aidan taakse
ja söi siltä utaret. Risu-Penna, kolmas kova mies, revitti karhulla
Koivu-Erkin lehmän, ja Kivijärven Huttu-seppä pani kontion niin
vimmoihinsa, että se nutisti Vanhaltapihalta yhdeksän elukkaa, olisipa
ottanut loputkin, kaksi lypsävää, ellei seppä olisi sanonut:
— Lasten osa jääköön... ei aivan maijottomaksi piä panna.
Sama äkäinen Huttu-seppä nosti karhun joskus omienkin elukkainsa
kimppuun. Kun karja ei aikanaan ruvennut tulemaan kotiin, seppä jo
manasi:
— Eipä niitä karhukaan aja kottiin!
Kohta kontio toi elukoita aika elämällä kotiin päin ja äkäpäissään
tappoi muutaman.
Mutta kun Uuentuvan vanha tummu pani metsäläisen Nopolan muorin
lehmikarjaan, niin jo hän kohtasi parempansa. Sanoi Nopolan muori
iltapäivällä Ellu-pojalle:
— Meneppäs kahtomaan, kun ei lehmiä ala jo kuulua!
Ellu-poika kävi ja sanoi, että kuuluu kova kellonpampatus, mutta pois
päin talosta. Muori meni kuuntelemaan ja päivitteli:
— No, mikkään lehmillä on? Eihän vain kontio niitä ajele... No, mitä
sinä niitä, ajat mehtään päin? Aja kottiin päin!
Meni muori tupaan, köpsötteli vähän aikaa, pani taas pojan kuulemaan,
jotta kuuluuko lehmänkelloa. Poika toi tiedon:
— Kuuluu... ja aika kaikua tulevatkin!
— Ootetaanpas, jotta nähhään, minkälainen otus niitä ajjaa.
Tanhuan suussa muori ja Ellu odottelevat vähän aikaa. Kohta lehmät
tulla pamputtavat kovaa vauhtia pitkin tanhuaa, ja karhu tulla
lessuttaa perässä. Poika säikähtää, kapaisee aidalle ja huutaa:
— Mikä tuo on?
— Älä oo milläskään! muori vain sanoo ja menee kohti kontiota,
topsahduttaa sitä kämmenpäällä otsaan ja äkäilee:
— Mitä sinä minun lehmiäni kuolaat? Mää ja tee tehtäväs siellä, joka
sinut on pannut!
Karhuparka seisoo häpeissään matalana ja pää alhaalla. Sitten se hiljaa
kääntyy ympäri ja nolona lähtee jurppaamaan metsään. Lehmät se oli
kaikki kuolannut ja ajanut vaahteen, mutta hammas ei ollut lehmien
lumottuun nahkaan pystynyt. Katseli muori karjaansa ja paneskeli:
— Kukaan oli, kun ei antanut mehtäläisen olla rauhassa... Huomenna se
nähhään.
Nähtiinkin. Sama karhu äkäpäissään meni Uuentuvan karjaan, ja pystyikin
silloin sen hammas, niin että kohta neljä elukkaa makasi metsässä
syrjällään. Kun Uuentuvan tummu tuli Nopolan muoria torumaan
surkeudestaan, muori sanoi:
— Mahoit antaa mehtäläisen olla rauhassa! Eilisen päivän ajeli meiän
lehmiä, ja sanoin vain: "Mänköön koira kottiinsa!"
Osasivat muutkin kuin Nopolan muori häpäistä karhun ja peloittaa sen
pois. Möttösen Riitta-Liisakin siihen kyllä pystyi, ja Kinnulan
Riitta-Kaisa vain helmojaan kohottaen ärjäisi kontiolle:
"Mää sinä sinne, minä mään tänne!"
Eikä kouolla ollut muuta neuvoa kuin lönkytellä tiehensä. Mutta jos ei
ollut mahtia häpäisemällä ajaa karhua pois, oli hyvä osata varjella
karjansa nostetun kontion hampailta. Monet vanhat tiesivät siihen hyvän
keinon. _Karhuntappi eli pikipaska_, jonka kontio noustuaan
talvikorjuustaan ensi töikseen työnsi hangelle, oli arvotavara, jota
ennen monet äijät etsiskelivät. Kun karhuntapilla pyyhki lehmiä aina
silloin tällöin sekä pani sitä palasen kellonkantimeen, niin kouko
antoi eläinten olla rauhassa. Mutta jos taas pani karhunsontaa lehmän
suuhun, silloin kyllä kouko kimmastui ja etsi elukan. Risu-Penna
puolestaan otti Koivukosken tunkiolta lehmänlantaa ja vei karhun
tielle, ja sillä lailla sai metsäläisen villiin.
Pahojen ihmisten, noitien ja muiden yllyttämänä itse vanha _mehtä_ voi
liikahtaa ja tehdä karjalle pahoja. Saattoi ihminen myös omalla
taitamattomuudellaan suututtaa metsän, taikka metsä mahtoi jostakin
muusta syystä ottaa itseensä ja ruveta vihaamaan laitumella kulkevaa
karjaa. Saunamäen kankailla oli joskus nähty metsänemännän kulkevan
kiulu kainalossa ja lypsävän kylän lehmiä, kuka sitten lienee hänet
houkutellut. Usein villiintyi metsä, niin että otti ihmisten elukoita
_vangiksi_ taikka otti eläimen niin _omakseen_, ettei sitä
etsimälläkään löydetty, vaikka koko kylän kansa oli monta päivää
liikkeellä. Silloin heti arvattiin, että eläin on _metänpeitossa_.
Keskitalon Liisa-tummu, Mikkeli-Antti, Kalmu-Sakri, taikka joku muu
vanha velho oli silloin varmasti ollut pohakoimassa. Ja merkillinen
metsä saattoi kätkeä elukan niin visusti, että sen joskus piti kiertää
vain pikkuista pyörylää jyrsien nurmen mustalle kuralle. Taikka voi
lehmä näyttää vain oudolta kiveltä. Alajärven Kurenjoella kuusi miestä
lehmää etsien istahti isolle kivelle ihmetellen, mistä se siihen oli
tullut, kun ei sitä ennen oltu nähty. Muuan ukko komahdutti kiveä
kirvespohjalla. Sama kivi sitten myöhemmin katosi, ja sen sijalta
löytyi lehmänraato, jonka reidessä oli kirveellä isketty reikä.
Metsä ei helposti antanut takaisin, mitä oli ottanut. Piti olla jo hyvä
tietäjä ja koko velho, joka osasi pakottaa metsän antamaan pois omansa.
Saunamäkeläinen temmersi hiilikoukulla kadonneen lehmän parren
ylösalaisin ja vedätti siihen selkäkarhin piit ylöskäsin, vei vielä
lehmän vitsakytkyet tuvan takkaan palamaan. Kemppaisen tummu pani
konttiinsa rautapalasia ja keitinkoukun ja astuskeli tanhualla, Jylhän
tietäjät kirvestivät tallin tai aitan seinästä oksanreikälastuja ja
kiikaroivat niiden lävitse metsään päin. Rasin Ulla hankki sormuksen,
jolla oli kolme parikuntaa vihitty ja tirkisteli sen lävitse sekä vei
sormuksen sitten navetan parteen keitinkoukun haaraan, pannen vielä
padan alassuin niiden peitoksi. Patovistin muori taas valoi vettä läpi
saunankiukaan, viskeli sitä metsään käsin, käänsi sitten vasemman
sukkansa nurin ja lähti etsimään lehmäänsä. Haukan tuhva pani
uuniluudan ja kohennuskepin ristiin lehmän parteen ja keitti lehmän
kytkysiä kuiviltaan navettapadassa. Mutta Kukkopuron Kaisa osasi
kumminkin parhaat temput. Navetassa hän käänsi vaatteensa nurin ja
pisti vitsakytkyset kaulaansa, meni tupaan ja katsoi korsteinista ulos,
otti uuniluudan, kiersi tuvan kolme kertaa ja pani uuniluudan pystyyn
uunin eteen. Sitten Kaisa vitsakytkysineen ja vaatteet nurin päällä
rupesi puskeutumaan uuniin, vaikka Vappu-Juho, pohakkamies, sanoi: "Älä
koita, et sinä mahu!" Mutta Kaisa mahtui ja kävi uunissa kaksi kertaa
pää edellä ja kolmannen jalat edellä. Siitä muori vielä hönttyytti
uuniluudan navettaan ja palasi sieltä vaatteet oikein käännettyinä. Ja
lehmä tuli kotiin, vaikka Vappu-Juho sanoi: "Älä niin kiirettä pane, se
kuolee!" Vain kahdesta nisästä oli maito loppunut, kun lehmä oli kaksi
yötä ollut metsänväen hallussa.
Mutta kaikkein parasta oli, kun päästiin _kirkonkelloa_ soittamaan.
Sillä niin kauas kuin kirkonkellon kumahteleminen kuului, oli sen valta
niin kova, että metsän täytyi antaa kätkönsä ilmi. Tyynellä ilmalla
kellon ääni kuuluikin kauas. Oli vielä hyvä luvata jo etukäteen, jos
lehmä löytyy, tehdä sen maidosta iso juusto köyhille ja puutteellisille
ihmisille.
Mutta kun karja sai rauhassa kulkea päiväkunnissaan suurissa erämaissa,
se illalla tyytyväisenä, maitoleilit pullollaan ammuen astella
keikutteli tanhuaa pitkin karjapihalle. Siellä emäntä apulaisineen oli
kohta vastassa. Vanha tummu oli pellon pyörtänöiltä käynyt riipimässä
lehtiä ja hyvänmakuisia ruohoja, _riipeitä ja ottosia_, koko
korillisen. Niitä karja sai tuliaisiksi, sai vielä juotavaakin. Hyvillä
mielin ynähdellen lehmät potkimatta seisoivat ja laskivat maitoa
lypsäjän kiuluun, niin että sohisi ja vaahtosi vain.
Melkein rannattomat olivat metsäperäläisten karjanlaitumet,
mäntykankaita, korpia ja lehtimetsiä, rämäköitä ja nevoja
loppumattomiin. Ja ne tuottivat elatusta karjalle. Mutta vanhat
halmeahot ja palokankaat kasvoivat kaikkein parhaiten. Ne lykkäsivät
rehevää ruohoa, joka oli mieluista syödä ja herutti paljon väkevää
maitoa. Siitäpä metsäperäläinen monta kertaa pisti suuret erämaansa
tuleen, että saisi yhä parempia karjamaita. Suuria aarniometsiä ukot
vain turahduttelivat palamaan, niin että koko sydänmaat roihusivat, ja
savua oli koko metsäperä niin täynnä, ettei aurinkoa näkynyt kuin
joskus vain, ruskeana ammeenpohjana silloinkin. Tämä kyllä kannatti.
Poro työnsi kohta paksua heinää, ja tuhka levisi tuulen matkassa kauas
nevoillekin, niin että nekin kasvoivat kuin kylväjän kourasta. Lehmät
söivät, tulivat täysinä kotiin ja lypsivät että pohisi.
Mutta sitten, kun metsät merkittiin kruunun omiksi, ei enää ollutkaan
hyvä turahdutella kankaita tuleen. Siitä saattoi helposti joutua
lakitupaan tuomarin pöydän ääreen selvittelemään metsäretkiään. Mutta
sittenkin aina silloin tällöin joku kangas kurahti palamaan, mistä
sitten lienee kulo syttynyt, vaikkapa jonkin huolimattoman paimenen tai
kalamiehen nuotiosta. Sinne heti koko kylän väki komennettiin
sammuttamaan. Mutta eiväthän tottumattomat metsäturat oikein osanneet
ajaa kuloa tukehduksiin. Koivu-tuhvakin oli niin tökerö, että sai
tuohivirsuihinsa tulen ja sitten hätäpäissään lähti huutaen laukkomaan
pitkin kuivaa kanervikkoa. Siitä kulo kulki tuhvan tulisissa askelissa
yhä kauemmaksi.
Sattui taas niinkin, että kaukana Ullavalla metsä pelmahti palamaan
kuumana heinäkuun päivänä. Saivat halsuaiset sen kuulla ja saarnasivat
sitä koko pyhäpäivän, Tahnu-Aleksi parhaana miehenä, pauhaten:
— Lähtekää, hyvät miehet, varomaan, ettei meirän saurat ja kylät
pala... kun Ullavalta kuuluu tulevan kova vahingonvalkia.
Halsualaiset toki lähtivät miehissä ja tekivät suuren vastavalkean,
ettei vain Ullavan suuri kulo pääsisi kärventämään heidän kyliään ja
kalliita saurojaan. Miehet pistelivät tulta, minkä ennättivät, ja
naiset ajelivat elukoita metsästä kotiin. Ja kokonainen sydänmaa
korventui Perhon rajoille asti.
Kuulivat Perhon ukotkin Ullavan ja Halsuan kamalasta metsäpalosta, ja
siitä jo kavahtivat kantapäilleen. Saarnasivat hekin pyhäpäivän,
Raatari-Kustu ja Kivikankaan tura pitäen parasta puhevaltaa:
— Koko Perhon seurakunnan pitää mennä valkiaa sammuttamaan
Ahvenlampille... kun Halsualta ja Ullavalta kuuluu tulevan kova
vahingonvalkia.
Suuri perhosten joukko riensi Ahvenlammelle valkeanhätään. Eihän
siellä näkynyt savuakaan, mutta kohta näkyi, kun miehet alkoivat
kuokkia nevaa ja kylvää tulta, ettei vain Halsuan kulo pääsisi kyliä ja
heinäpieleksiä tuhoamaan. Hosui siellä vanha Risu-Penna sytytellen
kanervikkoa, ja avojalkainen Töyrsuon Anterus siellä ahkerana kyökytti,
niinkuin moni muukin, mutta Hookonan Matti paineli pian takaisin kotiin
paneskellen:
— Hullu kun ma lähinkään... Kellokoskelaisille ja kivikankaalaisille
ilman vain sain tehä karjanlaitumia.
Saivat kylät karjanlaitumia. Takamaat korventuivat Kanalan kyliä ja
Halsuan rajoja myöten. Eikä korkea kruunu mahtanut mitään, kun viisaat
ja varovaiset ukot olivat vain polttaneet vastavalkeaa varjellakseen
omaansa Halsuan ja Ullavan suurelta kulolta.
Joka kesä joku kangasmännikkö riehahti ilmiliekkeihin. Simoahonharju
paloi, niin että humisi, ja monet luulivat, että siellä vanha
Juha-tuhva oli tuhraillut. Kuusjärven ukko joutui tuomarin eteen
selvittelemään suuren takametsänsä paloa. Äijä kyllä sanoi
sammuttaneensa nuotion aivan tarkoin, viskellen kekäleet toisen sinne,
toisen tänne ja vielä porotkin potkien perään. Heima-ukko-vainaja
päästi sydänmaat palamaan ja sai siitä kylän emänniltä voita, leiviskän
talosta, niin että siinä joutilaalle miehelle oli talveksi evästä.
Saattoikin Heima sanoa, kun synkkä savu rupesi kankaalta nousemaan:
— Kyllä voita tulee! Kohta lähtee toinenkin leiviskä.
Entinen Saunakosken tuhva tuikkasi kruununmetsään tulen, juoksi kotiin
ja pani maata. Kysyi tuhva sitten vähän ajan päästä tummulta:
— Näkkyykö mittää?
— Ei näy! tummu todisti.
— No, mikäs sammakko on, kun ei rupea näkymään, äijä äkäisenä manaili.
Mutta jo aamulla rojotti takamaiden harjalla musta ja paksu savupatsas,
paisuen hetki hetkeltä yhä leveämmäksi. Saunakosken ukko katseli sitä
hyvillään ja puheli:
— Jopahan näkkyy! Mitä oikeutta ruunulla on enemmän kuin
toisellakaan... Kun sellaiset lait ja paperit pannaan, ettei saisi
karjansa laitumia parantaa... Mutta minä parannan!