Tervahauta oli poltettu, kaupungissa käyty ja kesäleipä hankittu.
Viikatteet ja haravat oli laitettu kuntoon, olipa kaupunkimatkalla
muistettu Vetelin _Sulkavanharjun_ hiekkahaudasta, tienohesta käväistä
poimimassa muutamia viikatteen liippakiviä, ja kauppamieheltäkin oli
saatu joku sänti kaupantekiäisiksi. Oli myös muistettu hankkia
_heinäviinat_, olipa käyty kirkossakin _isollaripillä_. Yliperän mies
oli valmis niittymieheksi. Heinäkuu olikin jo hyvässä menossa.
Mutta vanhan metsäperäläisen heinämaat eivät olleet oikein tavallisen
ihmisen heinämaita. Ne olivat enimmäkseen luonnontekoja, suuria
rannattomia jumalanluomia _rämäköitä ja nevoja, jokivarsia ja
metsäjärvien rantoja_. Kaikkivaltias oli tämän erämaan siunannut
ylettömillä soilla, Kaikkivaltias oli tänne ohjannut vähään tyytyväisen
ihmisen ja antanut hänelle kaiken muun vähäisen lisäksi rannattomat
nevansa niittymaiksi. Ne kelpasivat yliperäläiselle, ja lisää
heinämaata hän röykytti korpirannoista ja räseiköistä. Kun hän kerran
oli tänne metsäperille asettunut, niin hän otti täältä elatuksensa ja
otti elatuksen karjalleenkin.
Jo vanhat alkuäijät valtasivat heti, sitä mukaa kuin saapuivat
metsäperille, parhaita erämaita ja niittynevoja. Kuulu Pölkki, joka
ensimmäisenä asettui Kyyjärven takarannalle, rupesi kohta niin
leveäksi, että pani haltuunsa kaikki läheiset erämaat Suomenselän
harjuja myöten. Mutta oli näillä saloilla sittenkin jo ollut ottajansa.
Kotilan tura Kivijärveltä ja toisaalta kaukaisen Lapuan äijä
nimittelivät samoja takamaita omikseen, ruveten kahdelta puolen Pölkkiä
ahdistelemaan. Silloin takamaiden mies kutsui kummankin isännän
metsäpirtilleen pitoihin, syöttäen heille mateenmaksaa ja hirvenhuulta,
karhunkämmentä ja karhunylystä. Ja siitä sovittiin, mihin asti tämä
metsien Pölkki saa mennä metsästämään, kalastamaan ja perkkiöitä
raivaamaan. Sai Pölkki saloa Suomenselkää myöten, Auma-ahosta
Koirapuskaan asti, aina penikulmaa puoltatoista pitkälti. Eikä näitä
erämaita edes isojako sitten paljoakaan saanut pois, kun ne oli kahden
isännän antamat.
Mutta kun sitten Roti-Paavo tuli Rotmonmäelle ja rupesi raatamaan
perkkiöitä sekä nevoja mittelemään, hän vuorostaan joutui riitaan
Pölkin kanssa. Lopulta sovittiin, ettei Paavo mene aseineen vanhan
rajan ylitse Suomenselän takasaloihin, jotka on pölkkisille pyhitetty.
Omissa läheisissä korpimaissaan Roti-ukko kyllä sai levennellä niinkuin
halusi. Ja Paavo raaji perkkiöitä aivan Pölkin rajoille, Karstulan
vesilaskulle.
Samoin kuin Pölkit, Kotilaiset ja Roti-Paavot keskenään kinastelivat ja
sopivat erämaistaan, samoin myös muut yliperäläiset pitivät maistaan ja
nevoistaan ensin kahinaa, sitten _sovintojakoa_ päätellen, että tämä on
sinun nevasi, ja tämä on minun, ja tämä taas on minun suuntani.
Jokaisella oli oma _suuntansa_, ja kaikkiin, mitä oli suunnan piirissä,
oli sen isännällä oikeus. Jos toinen meni sinne nevaa niittämään taikka
repimään korpea perkkiöksi, se oli oikein laillinen rikos. Vanhat
puhutut ja sovitut erämaan paikat, etupäässä järvet ja lammet, olivat
rajoina ja rajamerkkeinä, niin että hyvin tiedettiin, mikä kangas ja
neva kullekin kuului. Niinpä vanhojen Hookonan ukkojen suuri suunta
kulki pohjoiseen päin Kinnulaa kohden, ja raja ajoi pitkin sydänmaita
järvestä järveen mennen _Myllykankaasta Pikku-Valkeiseen ja
Pohjois-Valkeiseen_ sekä sitten hiukan _Pajulampea_ kosketellen
_Tiaisten Tielampeen ja Särkkisenjärveen_, niin että _Särkkisenneva_
jäi Hookonalle. Täältä raja veti _Vapusalmeen ja Heikinjärveen_,
kääntyen siitä _Hookonan Tielampeen_ ja taas edelleen Kuusjärven taakse
_Teerilampeen_, mistä alkaen kinnusten vanha talvinen valtatie oli
rajana aina _Soijinnevaan_ asti. Tiaisten Tielammella Hookonan suunta
kosketteli tialaisten alusmaita, kinnusten tien takana taas olivat
Kuusjärven alueet, pohjoispuolella Kinnulan erämaat, ja liukkosten sekä
jylhästen valtapiiriä oli lännessä Komanteeseen asti. Heikinjärvelle,
joka oli kauimpana pohjoisessa, tuli Hookonalta penikulma. Tähän
penikulmaiseen kierrokseen mahtui monta niitettävää nevaa antaen heiniä
yhteensä joskus parisataa kuormaa.
Vanhojen Möttösten suunta oli taas Perhonjoen seutuvilla. Nämä
Perhonkylän alkuäijät olivat hyvin ennättäneet lähiseuduiltaan vallata
parhaat niittymaat. Tuhvat olivat raivanneet heinäkentikseen Perhonjoen
rantoja aina Kokkonevalle asti, koko joukon alapuolelle Jängänharjun
kirkkopaikkaa. Tuli sitten myöhemmin uusia asukkaita, jotka
keinottelivat omikseen läheisiään jokirantoja. Koivukoski ja pappila
saivat niittyjä Koivukosken seutuvilta kirkonkylille, ja entinen
Möttös-Matti kaupitteli erään rantaniityn Sahin ukolle tavallisesta
pieksukengän pohjaparista. Toinen Möttösten vanha hyvä heinäranta oli
Haarajoella. Siellä kahden puolen matalaa metsäpuroa levisivät
tavattomat nevat ja heinäiset rantalakeat, joita oikein mielikseen
viikatteella viuhtoi.
Ja näin vallattiin ja omittiin Suomenselän vierillä nevaniittyjä,
jokivarsia ja järvirantoja.
Omasta luonnostaan metsäperän nevat, jokirannat, lampien laitamat ja
ukkojen raivaamat perkkiöt tuottivat heinää, minkä tuottivat ilman
kyntöä ja kylvöä. _Vihvilää, kortetta, saraheinää ja valkotukkaista
luhtapäätä_ sekä muuta jumalanluomaa nousi itsestään nevoille,
jokirannoilla ja rapaperäisillä soilla taas kasvoi _taarnaa ja
mehtäheinää_. Järvet ja matalat joet lykkäsivät korkeaa _kaihlaa
ja pilleetä_ sekä kortetta, niin että kahisi, ja perkkiömaat
työnsivät saraa ja _kastelatvaa_ ynnä tupsupäistä _ohraheinää_.
Kasvoi perkkiöissä, jokirannoilla ja nevoillakin mätästukkuina
karheatukkaista _harjasheinää_. Mutta vanhoihin perkkiöihin ilmestyi
lopulta _karasammalta ja kurenruista_, suurilla nevanselillä piipotti
pieni _kiimaheinä_ ja korvenlaidoissa kahisi iso tumma _kuolleenkoura_.
Mutta kaikkein suurimmilla nevanselillä, missä taivas kohosi aivan
tavoittamattomiin, ei kasvanut heinääkään. Siellä oli vain suuria
rimpiä, ilkeitä nevansilmiä, joiden äärillä pitkäkaulaiset kurjet
luikkailivat ja valkeat joutsenet liikkuivat. Siellä toisinaan myöskin
hirvet oikein parvittain makailivat. Mustista pohjattomista
rimmennieluista kuumina heinäkuun päivinä kohosi kuplahdellen väkevä
höyry. Vain kiimaheinä siellä mättäänkyljessä kinalatvaisena punersi,
ja muikea karpalo jo keväisin lumen alta rupesi punaiselta paistamaan.
Erämaan nevaniityt, vain kurjen lannoittamat, eivät omasta
luonnostaankaan jaksaneet lykätä uutta satoa, jos niiltä joka kesä
riistettiin heidän heinätuottonsa. Piti aina silloin, tällöin antaa
nevan olla kesä _kulollaan_ eli jättää niittämättä, toiset nevat
kaksikin kesää. Kun neva näin itse sai korjata satonsa, se taas
tyytyväisenä tuotti uutta heinämiehellekin. Muuten se kyllästyneenä
olisi pian heittänyt koko heinänannon.
Kaukaisimmille nevoilleen erämaalainen tavallisesti asteli ensiksi. Jo
maanantaiaamuinen metsäniitylle meno oli täysi työ. Oli toimitettava
penikulman, parin korpivaellus kantaen raskasta viikonriippiä.
Perättäin hurstipukuinen metsäkansa äänetönnä paineli kapeaa mutkaista
polkua kymmeninkin hengin, miehet viikatteineen edellä, naiset
haravoineen jäljessä. Jokaisella oli vielä eväitä kannettavana, kenellä
suuri leipäkontti, kenellä painava piimäleili, kelläkulla jauhokontti,
jollakulla vielä piimäleilin harjalla musta pata ja häntäpäässä
hilppovalla pikku tyttärellä suolakopsa kainalossa. Etumaiset
väkimiehet kantoivat hartioillaan seitsemänkin kannun piimäastiaa,
piikatytöt neljäkannuista. Nevojen niittäjä tarvitsi ruokaa paljon.
Leipä piti varata päiväksi miestä kohden ja puurojauhoja kourallinen
joka keittoon niin monta kuin miestä oli sekä piimää kannu mieheen
viikoksi. Voita oli matkassa varojen mukaan, ainakin naula päiväksi,
samoin lihan puolta parin lampaan nivuset viikoksi isolle väelle.
Matka oli kova, eväsriippi vaivutti hartiat ja hieroi olkapäät verille.
Kova oli korventyökin edessä. Miehet rupesivat niittämään ja vaimoiset
henget haravoimaan heiniä karheelle. Pari naista _haravamiehinä
eli haravareetoina_ ennätti aina yhden niittäjän heinät pitää
järjestyksessä. Vetisillä nevoilla sai alituisesti kahlata nilkkojen ja
polvenkin mitalta hyllyvässä letossa, jopa toisinaan vielä saattoi
humahtaa mustaan rapaan mahaansa myöten. Ja taas, kun järvien ja
metsälampien mutaisilta rytirannoilta karhottiin kaihlaa, kortetta ja
taarnaa, täytyi tarpoa vedessä vyötäisiin saakka. Yhtähyvin kuin
pitkäkoipiset miehet edellä astellen kaatoivat heinää, matalajalkaiset
naiset saivat havitella perässä senkuin voivat. Erämaa ei antanut
tyttärelleen armoa, vaan työnsi hänet miehen rinnalle kovimpiinkin
paikkoihin.
Veteliltä nevoilta täytyi heinien korjaaminen toimittaa _nevasuksilla_
hiihtäen. Se oli kaikkein vaivalloisinta työtä. Piti kantaa
reputtaa heiniä sylissään tai hartioillaan ja samalla laahustella
korttelinlevyisillä suksilotiskoilla, joita märkä neva ihan kuin imien
puristi pintaansa, niin että joka askel oli kiskaista jalan aivan
juurineen irti. Pitkiin _pieleksiin eli saaroihin_ taikka pyöreisiin
_suoviin_ heinät koottiin nevalle ja nevasaarille. _Aluspuut ja
niskaset_ vain pantiin pohjalle, keskelle _napa tai sankapuut_ pystyyn
ja harjalle tuulen varalta koivunvitsat, _tuulikkaat_, oksista
toisiinsa sonnustettuina. Juurelle vielä painettiin _tukipuut_
viistoon, ja lopuksi miehet heittivät vettä ympäri heinäkeon, ettei
hiiri menisi sitä silppuamaan. Kinnulan ukko kierrätti vasemmalla
jalallaan kiveä ympäri pieleksen, heitti sen sitten pieleksen pohjalle
ja sanoi:
"Pure tuota kiveä!"
Korpi oli heinämiehen kotina. Kauniilla ilmoilla ja muutamapäiväisillä
niittyretkillä asusteltiin ja maattiin lyhyt yö vain _nuotion_ ääressä.
Mutta tavallisesti kopsahdutettiin korpeen kankaan laitaan tai
nevasaarelle _niittukota_, tuohikattoinen matala kömmänä, jonka
sivupuolet, _säyt_, pystyteltiin lehdeksistä ja havuista taikka
rakennettiin halotuista puista. Heiniä kannettiin kotamaalle makuusijan
pehmikkeiksi ja hyvä _rakovalkea_ laitettiin eteen loimottamaan. Kaksi
kovaa honkapölkkyä päällekkäin _kantapallukkain_ varassa, vielä
_vivulla ja nuotionaulalla_ tuettuina siinä paloi. Piti olla niinkuin
vanhoille oli opetettu:
"Nuotionaula ja vipu
Ja kaksi kantapallukkaa".
Tarkeni siinä kyllä kodassa loikoa, kun tuli hiljalleen kalvoi ja
nuoleskeli tervaista honkapölkkyä lämmittäen somasti kotakansan
jalkoja. Säky vain oli kylmä makuupaikka, kun siinä heti havuseinän
takana oli kolkko korpi. Kohentamatta honkatuli kyllä paahtoi koko yön
ja hoiteli itse itsensä. Pihisten ja sihisten se piteli ja siveli
tervaista puuta, silloin tällöin vain kuin mielihyvästä piukahtaen ja
vinkaisten. Joskus sentään honkainen rakotuli saattoi ryhtyä
omavaltaisuuksiin. Jylhän akalta se kerran hävitti koko kotahoidon,
niin ettei eukolla ollut muuta neuvoa kuin juosta kylälle valittamaan:
"Paloi kolmikoskuksinen kota, hyrynlyry,
kaksi kantapallukkata,
nuotionaula ja vipu
ja kotkansulkainen viuhka".
Parempi ja suojaisempi kuin ammosuisessa, matalassa kodassa, oli
viettää lepohetkensä _heinäpirtissä eli niittupirtissä_, joka
tavallisesti laitettiin suurien nevaniittyjen laitamalle. Samanlaisia
maapermantoisia, mustakiukaisia metsäläisen koteja kuin tervapirtit
olivat heinäpirtit, ja monesti hautapirtti saattoi olla heinäväenkin
asuntona.
Kotanuotiolla taikka pirtin pihamaalla keitettiin ruokaverot. Pata
pantiin vivunnokkaan tulelle ja siinä kiehautettiin puuro tai mutti,
joskus _tuohiropeessakin_ käristettiin kalakeitto. Kovat työnpuskijat
miehet vaativat ohraisen tai rukiisen puuron kaksikin kertaa päivässä:
_eineeksi_ aamulla ja taas _iltaseksi_ ennenkuin maata mentiin. Mutta
kahdesti viikossa, tiistaina ja torstaina, piti eineeksi saada
_leipäressu_, oikein lihalla höystetty. _Puolipäiväiseksi_ haukattiin
vain kalaa, piimää ja leipää. Piimä ei toki sellaisenaan riittänyt
suurelle joukolle. Mutta kun pantiin vettä sekaan ja tuohiropeesta
ryypittiin _vesiharikkaa_, niin särvintä oli koko viikoksi. Sitä kukin
omasta ropeestaan ryypiskeli ja pisteli puuroa vuoronsa mukaan, kun
koko joukko istui suuruksella höyryävän keittokattilan ympärillä,
metsänkävijät kyllä varoen, etteivät koukkineet padansangan ylitse,
sillä silloin pyytölinnut olisivat katkoneet ansojansa. Siinä puuro
kyllä maistui, ja hyvää oli harikkakin, eikä soinilaisen mielestä
puuro ja piimä ollut missään niin makeaa kuin Kuninkaanjoen
metsäniityllä. Lopuksi tehtiin _hoppatassia_. Jokainen kaatoi hapanneen
piimänarikkansa lämpöiseen puuropataan. Sekoitettiin se muikeaksi
piimävelliksi, syötiin ja oltiin hyvillään sekä toruttiin tyytymätöntä:
— Jos et syö, niin ole ilman, mutta hoppatassia nyt syyään!
Vahvan rukiisen puuronsa päälle miesväki, kessusavut vetäistyään,
ruiskautti ruskean syljen, ryökäisi voimallisesti ja pani
pirtinlavalle nukkumaan. Mutta vaimoiset ihmiset, erämaan väsymättömät
työmuurahaiset, vain istua kyköttivät mikä missäkin ahkerasti _tikuten_
sukanneulettaan. Hyvät miehet, puurovatsat, saattoivat makuulavaltaan
heille vain hymähtää:
— Haravareeta tökäkköön vain tökkäystään, mutta talonväki nukkuu.
Jängän Matti-vainaa ei kyllä metsäniityllä paljon joutanut
levähtelemään. Kun toiset vahvan puuron painoksi tahtoivat heittäytyä
pitkälleen, Matti lähti astelemaan nevalle murahtaen:
— Se levähti, kuka levähti, mutta minun ei tartte levähtää.
Myöhäiseen iltaan asti nevalla riehkaistiin. Aurinko oli jo laskenut ja
kylmänkostea hallava sumu noussut notkelmiin ja rimpien ylle, ennenkuin
jouduttiin pirtinlavalle pitkälleen. Mutta elämäniloiset nuoret, joita
ei kokopäiväinen rämeissä rämpiminenkään kyennyt lannistamaan,
tahtoivat vielä yökaudetkin telmätä, niin että vanhoilta yritti
nukkumarauha sotkeentua. Varessaaren pirtillä, jossa kahden Korpeisen
väki asusteli, nuoret mekastelivat aina aamupuoleen. Ja Korpeisen
poika, Roomanniksi nimitelty, rupesi taas heti aamulla aikaisin jo
puolinukuksissa hoilottamaan:
— Hohooi minun punaisia röijyjäni!
Mutta jos sattui metsän pirtissä paha haltia asustamaan, niin
nuortenkaan ei silloin tehnyt mieli kovin elämöidä. Luolanevan vanhassa
saunassa aina joka yö paiskattiin räppänälauta alas, vaikka se olisi
illalla kuinka tarkoin hyvänsä asetettu paikoilleen. Aina joka yö ja
joka kesä pidettiin siellä samaa menoa: luukku alas lattialle! Kammotti
tämä heinämiehiä, niin että Sakrin Matti, saunan isäntä, viimein pisti
pirtin tuleen ja teki uuden Nöyhysalmelle, ja siinä kyllä haltia antoi
rauhan. Luolaneva olikin kolkko paikka. Pitkin neva-aukeaa oli satoja
kalliolohkareita ja isoja irtokiviä, toiset suuria kuin lato, toiset
ainakin lehmänkokoisia.
Sateisina päivinä oli korvessa ikävä olla. Täytyi vain kodassa tai
pirtissä makaillen kuluttaa aikaa. Kolmikannan nevalla korpeisille
kerran satoi kaksi viikkoa miltei samaa menoa, ja koko neva muuttui
lainehtivaksi heinäjärveksi. Mutta aurinkoisina päivinä oli erämaassa
hauskaa, vaikka saikin raataa aivan henkimenoikseen. Päivä paistaa
lekotti korkealta taivaalta, ilma ihan värisi ja hehkui, ja sininen
päivänsauhu leijaili rannattomilla aavoilla. Kärpäset surisivat ja
paarmat pörräsivät sakeana ympärillä, sorsat narisivat suolammikoissa,
korvessa luikkaili palokärki, ja tikka nakutteli kankaalla kuivaa
keloa. Sieltä täältä kuului heinämiehen viikatteen hiominen, ja samaa
tahtia pieni tiltalttikin piti nevanlaidassa. Mutta kaukaa salojen
takaa, kun oikein tarkkaili, kajahteli kirkonkello. Pieneltä
kotikirkolta se kuului, hiljaa vain ja harvaan kahta vuoroa
kumahdellen. Korven niittomiehelle se ilmoitti, että elämän
niittomieskin oli tehnyt työtään, ja taaskin muuan erämaan raataja
päässyt siunattuun lepoon.
Koko viikko samaa menoa häärittiin korpiniityllä ja pystyteltiin
pieleksiä toinen toisensa perästä. Mutta lauantaina jo hyvissä ajoin
lähdettiin astelemaan kotia kohden. Tyhjät kontit ja kopisevat
piimäleilit nyt vain liikoja painamatta keikahtelivat hartioilla, kun
raatajakansa auringon vielä korkealla komottaessa perävilkkaa asteli
tanhuaa pitkin kotipihoilleen. Täällä sauna jo kohta päästäkseen
kartanon takana puhalteli harmaita haikujaan. Kotimiehenä lasten kanssa
häärinyt tummu oli jo hyvissä ajoin laittanut löylypirtin savuamaan,
olipa tummu koko päivän kiehutellut eilisiltana lypsämäänsä maitoa
_makukeitoksi_ heinäväelle. Kuuman purevan löylyn heinämies tarvitsi ja
saikin. Tavallista kovemmin siinä
"Iso alla ähki
Ja pieni päällä pöhki",
kun viikon korvessa kiusattu sielu taas pääsi parhaimpaan maalliseen
paratiisiinsa, mustan savusaunan autuaaseen löylyyn. Ja kun sitten
vielä iltaseksi sai tyhjentää ison pahkakupillisen aivan ruskeaksi
korvennettua makukeittoa, ei korvenraataja osannut parempaa
uneksiakaan.
Vain sunnuntaipäivän heinämies sai levätä, ja levätessä piti vielä
käydä kirkossakin. Mutta jo taas maanantaiaamuna aikaisin
nevanniittäjät eväineen olivat tavallisella taipaleellaan metsiä
kohden. Samoin jälleen seuraavana maanantaina ja vielä sittenkin.
Viikko viikolta jatkui heinänteko. Siirryttiin vain nevalta toiselle
taikka käytiin karhoamaan lähiperkkiöitä ja kotoisia heinärantoja.
Perkkiöt ja matalat kotirannat olivat heinäkuun hehkussa kaikkein
kauneimmillaan. Kaikenlaiset Jumalan kylvämät ja kasvattamat kukat ja
yrtit siellä helottivat ja tuoksuivat toinen toistaan väkevämmin.
Siellä täällä matalampiensa joukossa kojotti ylpeänä komea kruunupäinen
_putki_. Pienet heinäpojat leikkasivat ja vuoleksivat siitä somia
_soropillejä_ huilutellen ja piipottaen sitten, niin että koko niitty
oli äänessä. Pikkuinen ruskeapää heinäsirkka laulaa siritteli
ruohostossa heinämiehen kesävirttä, ja isot viheriäiset hepokatit,
mollipäät, poukahtelivat mättäältä toiselle, niin että surisi.
Metsäperäläisten heinänteko kesti toisinaan aina mikkeliin asti.
Tehtiin muita töitä välillä, leikattiin viljaa, kylvettiin ruista ja
taas asteltiin nevaniitylle. Hyvät perkkiöt ja rehevät rannat kyllä
maksoivat tekijänsä vaivat, mutta nevojen niittäjä sai koota
karjanrehunsa laajalta alalta. Täytyi karhota koko iso aukea, ennenkuin
sai hyvän pieleksen kokoon. Elämäisen rantalaiset ainakin sekä lestiset
tekivät heinää vielä myöhään syksyllä, kohta joulun lähetessä. Kun
pakkanen oli pannut matalan järven jäähän, eikä vielä ollut satanut
lunta, heinämiehet menivät viikatteineen kirkkaalle järvelle ja niittää
huitelivat _jääheinää_. Kaikki heinärannat, joita ei kesällä voitu
niittää, saatiin nyt korjatuiksi. Sileää jäätä myöten oli hyvä kaataa
ja haravoida heinät kokoon. Eikä tarvinnut kuivunutta kortta lisää
kuivatella, vain sellaisinaan voitiin heinät työntää kasaan ja vedättää
latoon, ja lehmät söivät niitä mielellään.
Pielekset ja suovat olivat metsäperäläisen heinäsäilöjä. Mutta
perkkiöille ja parhaille nevoille hän sentään laittoi latoja, pieniä,
matalia, tuohikattoisia hirsikömmänöitä, isoille niityille useampiakin.
Mehtä-Porasen monilla heinämailla oli yhteensä 57 latoköppänää. Mutta
saura ja suova oli tavallinen nevanniittäjän tuote. Kun heinäkansa
poistui korpiniityltä, heinäkeko jäi sinne yksinään pitämään vartiota
ja odottamaan talven tuloa. Lumen se sai hartioilleen suojakseen, ja
valkeana metsäköyrynä se otti vastaan heinämiehen, kun tämä jonakin
varhaisena aamuhetkenä auringon vasta itärantaa ruskottaessa ajaa
kahisti nevalle, polki tietä ja kierrätti hevosensa lumiköyryn viereen
ja rupesi riisumaan sen valkeata vaippaa...
Ja valkoisen talven alta paljastui viheriäinen kesä sekä tuoksahti
mieluinen ja raikas heinäkuu.