"Pitkä matka kuin perhosilla kaupunkiin", veteliläinen tiesi Perhon
perukasta. Ankara taival täältä harvaan asutulta metsäperältä oli
merenrannan suurkylään, Jängänharjun kirkkomäeltäkin kokonaista
kymmenen penikulmaa. Ja yhtä kaukana kaupunkirannasta olivat muutkin
yliperät.
Niihin aikoihin, kun metsäperäläiset tänne saapuivat ja saivat näillä
sydänmaan navoilla parhaan kotisijansa, ei täältä ollut ihmisten
ilmoille vielä oikeata ihmisen tietä, vaan erämaan eläjät saivat muiden
metsäneläjäin kanssa astella samoja polkuja sekä toisin vuoroin
soudella mutkaisia vesitaipaleita. Joki oli parhaana tienviittana ja
keinona, jota myöten kuljettiin alas merenrantaan. Niinkuin muinaisen
metsäpirttiläisen lastu jokea pitkin etsi tiensä alamaihin, niin lastun
veistäjäkin seurasi virran juoksua. Entisinä aikoina erämaalainen
vyörytteli vain tervatynnyrissäkin veteen, kuljettaen ne uittamalla
määräpaikkaansa, ja kevätvesillä hän lasketteli suuria mastopuita
rannan porvareille. Kirkkomatkatkin alamaiden temppeliin yliperän kansa
teki veneellä ujutellen pitkin pientä, mutkaista ja koskista väyläänsä,
saaden kokea, kuinka
"Tie vyöryy, reki narisee,
Ohjat seisoo ja orit juoksee".
Lestijokea pitkin kulkea kahnasi kansa Lestiä myöten, Ähtävän
jokilatvoilta souti Soinin ja Alajärven metsäperä ja Perhonjokea Perhon
vähäväkinen perukka. Samaa Perhonjokea myöten aikoinaan muinaiset
Karjalan miehet olivat kerran monin venein lasketelleet rantamaita
kohden, ja Vetelin Karjalankoskessa kaikki ajaneet ylösalaisin, ottaen
merkkiä etumiehensä melan heilauksesta ja huutaen:
"Hyvin kävi, kun mela vilahti!"
Kuljettiin myös _polkuja_ myöten pitkin jokivarsia. Niinpä muuan polku
veti Perhonjoen rantoja, läpi metsien ja korpien ja halki nevojen aina
Veteliin asti. Nevat oli oikein porrastettu, niin että portaat ovat
paikoin vielä näkyvissä. Kulkivat polkua muinaiset kirkkomiehet,
kulkivat muutkin asioillaan, ja juoksi sitä kerran Möttösen
Keijo-niminen piikatyttö. Emäntä kun suutuksissaan yritti lyödä
piikaansa leipälapiolla, tyttö lähti laukkomaan pakoon, juosta
haapsottaen huivi kourassa edellä, ja emäntä leipälapioineen hönttyytti
perässä. Mennä touhotettiin perävilkkaa Vetelin polkua pari penikulmaa
aina Kellokoskelle asti. Siellä kiukkuinen Möttösen muori viimeinkin
tavoitti piikansa ja köpyytti häntä leipälapiolla, ja sitä maanpaikkaa
sanotaan vieläkin _Keijonkankaaksi_.
Vuosikymmenet toisensa jälkeen erämaalaisten täytyi taivaltaa polkujaan
taikka soutaa pitkää väyläänsä. Mutta saatiin tänne viimein oikeita
ihmisenteitä, vedettiin tie Vetelin kautta Perhon perillekin. Kokkolan
vankka mies, iso ja kuulu rovasti _Antti Chydenius_, kiipesi hevosen
selkään ja lähti tekemään _tienlinjaa_ Kokkolasta Lintulahteen.
Kullakin paikkakunnalla kylänmiehet olivat apuna ja opastamassa, ja
näin mentiin Perhon jokivartta ylöspäin tunnustellen paikkoja,
veistellen pilkkoja puihin ja sanoen, että näitä maita tie on
rakennettava. Kun paha neva tuli eteen, jätettiin hevonen rannalle,
satula vain kannettiin ylitse, ja paksu rovasti koetti muuten
keinotella toiselle puolelle, ja siellä oli toinen ratsashevonen
odottamassa. Näin Anterus ajoi aisoitta läpi erämaat Perhon perille,
jopa ohi Möttösen ja Nopolan aina Lintulahteen, missä tavattiin Vaasan
ja Kuopion tie. Sitten tienkatsoja rovasti kääntyi takaisin ja asteli
oikopäätä maaherran eteen sanoen, että hän on käynyt katsomassa, maat
ovat hyvät, ja kylänmiehet halukkaita tekemään tietä, kun vain saadaan
lupa ja johtomiehiä. Maaherra sattuikin olemaan sillä tuulella, ettei
pannut vastaan, ja niin tehdä rymähdytettiin, siinä 1700-luvun lopulla,
tie muutamassa kesässä. Mutta mutkitellen oli rovastin hevonen pilkkoja
veisteltäessä astellut, ja mutkainen sekä kapea tuli metsäperän
tiestäkin. Mutta pituutta siinä oli kyllä. Sen metsäperäläinen varsin
tunsi ja sanoi:
"Pitempi metsän puita,
Matalampi maan ruohoa".
Kokkolan rovastin pilkoittama tie veti kohta erämaalaiset kuin
lähemmäksi rantakaupunkia. He saattoivat täst'edes yhtähyvin kesällä
kuin talvellakin ajaa meren äärelle leivän ja suolan etsintään. Sillä
näistä erämaassa oli aina suurin puute. Mutta tervasta täällä ei ollut
puutetta. Sitä metsäläisellä oli kyllä vedättää Kokkolaan sekä kesät
että talvet.
Silloin kun kesä parhaimmillaan paistoi ja kypsytteli ylämaan pieniä
viljapeltoja, ja aitanlaarit jo kolisivat tyhjinä, metsäperän tura
lähti vasta korventamiaan tervoja vedättämään Kokkolan porvarille.
Sillä nälkä kohta rupesi kaivelemaan sisustaa, ja suurilla nevoilla
vihvilä alkoi odotella viikatemiestä.
Mutta metsän asukkaan kesäleipä oli lujassa.
Tien vierestä sai kyllä helposti tynnyrit matkaansa, mutta jos
tervahauta oli tiettömällä salolla, erämaalaisella oli täysi työ,
ennenkuin tervat olivat kärryillä. Saatiin monesti virstamäärin
kieritellä raskaita terva-astioita pitkin kankaita, jopa useasti vetelä
neva tuli eteen. Silloin täytyi seipäistä ja riuvuista rakentaa nevan
ylitse kaksittaiset pitkospuut. Tällaista sydänmaan tervarataa pitkin
kymmenet tynnyrit perä-perää vaelsivat vyöryttelijöinä milloin mies,
milloin nainen. Haarajoelta pyrittäessä kulkuteille täytyi tervamiesten
tynnyreineen kyökytellä sekä maata että vettä kaksin, kolmin virstoin,
rähjätä yli Haaranevan ja uittamalla keinotella joen poikki. Möttösen
vanha Markku, luiseva ukko, ei ruvennut pieniä puolitynnyreitä
kierittelemään, heitti vain astian hartioilleen ja asteli tielle.
Eivätkä Rotmon tyttäret, isot ja kuulut väkinäiset, kieritelleet koko
tynnyreitäkään. Ainakin väkevimmät, Saara ja Maija, sonnustivat
tervatörilään _lapinviilekkeillä_ selkäänsä ja siinä kanniskelivat.
Kolme terva-astiaa oli tavallinen hevosenkuorma, ja siinä oli kylliksi
kiskomista: hevonen oli vähäväkinen, tie huono, matka pitkä ja eväät
heikonlaiset. Mutta perillä käytiin, tervat myötiin ja jumalanviljat
tuotiin, niin että uutiseen asti pysyttiin hengissä ja jaksettiin
kalvaa ja karhota heinää laajoilta nevoilta. Rotmon Saara toi kaksi
jauhomattoa ja lähti niitä metsäpolkua myöten kuljettamaan
kotimäelleen. Toisen maton Saara sonnusti varsahevosen selkään ja
toisen omaansa, läpsähdytti sitten varsaa ja sanoi:
— Nyt koetetaan, kummalla ennen lavat vaahteaa!
Mutta vasta talven tultua yliperä teki varsinaiset kaupunkimatkansa ja
tervakauppansa. Talvella oli aikaa enemmän, ja silloin päästiin kyllä
pahimmillekin sydänmaille. Tynnyrit saatiin vain väännellä hevosen
rekeen ja
"Teppu juoksi tietä pitkin,
tepull' oli tervatut jalat,
teppu itse tervaisempi".
Nyt voitiin oiustella suoraan yli nevojen, eivätkä joetkaan tehneet
haittaa. Tervat saatiin helposti kotiin, ja sitten ruvettiin ajamaan
kohti Kokkolaa.
Monin miehin kaupunkiretket tavallisesti tehtiin. Muuan talo kun lähti
taipaleelle, niin jo toinen, kolmas ja neljäskin kyläläinen
sonnustautui samaan matkaan, ja vielä aina sieltä täältä tiepuolesta
tulla ratusteli yksinäinen tervakuorma, kääntyen joukon jatkoksi.
Samanlaiset olivat kaikkien kuormat ja asiat: kolme tervatynnyriä
poikittain reessä, ynnä pyöreäkantinen _eväsarkku_ ja hevosen
heinäsäkki. Hiljalleen mennä junnattiin. Tervakuormien jalaksissa
kitisivät vitsaiset savirikot reenkaplaaseen ja _aisanlumppiin_
kahdeksanmerkille kierrettyinä, taikka natisi jonkun turan vetoneuvoina
_vihtakytkyt_, joka oli pujotettu aisanpään reikään sekä sonnustettu
_poran_ avulla reenkaplaaseen. Pakkasilmalla vitsaiset vetimet
valittivat kipeästi ja monesti naksahtivat poikki. Mutta reen
_nokkapaju_ oli varalta täynnä terveitä metsänvaruksia, ja uusi valmis
vitsarengas joutui vuorostaan kaplaassa kitisemään. Kuului joukosta
helinä ja kilinäkin. Ainakin varakkaat isännät olivat saaneet hevosensa
kaulaan kulkusvyön taikka länkienharjaan iloisen umpikulkusen. Vanhat
tutut talot, satakertaan käydyt, olivat syöttö- ja levähdyspaikkoina:
Haapataipale, Torppa ja Tunkkari, Puumala ja Viipäri. Tuttu paikka oli
Kainuukin sekä Pietarsaaren tiellä Köystäjä.
Mutta kun lähestyttiin Kokkolan kaupunkia, niin jo elämä nousi, kun
porvarien _tervapojat_ ennättivät vastaan. _Torkinmäellä ja Viineesin
sillalla, jopa Linnusperälläkin_, ne jo törmäsivät kimppuun, kuusi,
seitsemän hyväsuista epeliä, huutaen ja tapellen kukin isäntänsä
puolesta. Sikaaria ja lakeria pojat tarjosivat kehoittaen tulemaan
omaan taloonsa. "Tule meille... tule _Vanhalle Vorsseenille_!" muuan
hoilotti, toisen kiljuessa: "Tule _Kusto Vorsseenille_!" Kolmas karjui
_Kyntsiiniä_, neljäs elämöi _Ensti Vorsseenin_ nimissä, viides huusi
_Vinnilää_, kuudes _Vallinia_, mutta muuan jo hypätä poukahdutti jonkun
ukon kuormalle, huutaen: "Täs on se mies, joka ajaa _Liteinille_!"
Ennätti siihen heti toinen tervajulli, lennätti kuormalle istujan
tiepuoleen, päkittäen: "_Hermanssonnille_... Hermanssonnille! Se on
paras... siellä saa paljo antimiakin!" Tuli tervapojille jo miltei
täysi tappelu. He haukkuivat toisiaan ja toistensa isäntiä, hyppivät
miesten kuormille ja paiskivat toisiaan lumikinokseen.
Muutamat tervamiehet seurasivat huutavia poikia porvarien kartanoon,
mutta usealla oli jo ilmankin tiedossa oma kauppasaksansa, johon he
oppaittakin osasivat. Hyvin kaupunginporvari otti metsäperän
tervamiehet ja heidän kuormansa vastaan. Hevoset juotettiin ja
heinitettiin, ja miehet vietiin sisään saamaan tupakat jopa ryypytkin,
joskus oikein häränsarvesta tarjotut. Mutta saattoi porvari olla
äkäinenkin, ainakin, jos tuttu tervantuoja yritti ajaa ohitse toisen
ostajan luokse. Vanha Forsen, visu _äijä_, tuli vihaisena Koivukosken
ukon kintereillä Finnilään pauhaamaan, kun Koivu-tuhva oli sinne vienyt
tervansa. Ja niin itsepäinen vanha tervaporvari oli, että rengeillään
vyörytteli Koivukosken tynnyrit omaan kasaansa. Eikä Finniläkään
uskaltanut puhua mitään.
Suurilla tervanpolttajilla riitti tynnyrien vedättämistä melkein koko
talveksi. Omat hevoset ja miehet niitä ajoivat, minkä ennättivät, ja
monet ajattivat paljon vieraillakin. Vetomiehiä oli kyllä. Tuli köyhiä
hevoskaakin omistajia aina ruotsalaisista rantapitäjistä asti
kyselemään _palkkatervoja_ ajettavakseen. Puolitoista, pari
markkaa piti maksaa tynnyriltä, että se lähti liikkeelle ja teki
kymmenpenikulmaisen matkan joutuakseen kaupungin porvarin kasaan,
isännän hyväksi. Mutta vasta kevättalvella, kun kaikki tervat oli
ajettu, isäntä itse lähti _luvuntekoon_, ja hän olikin silloin iso
mies, melkein kuin herra. Isoissa, vyötetyissä turkeissa hän ajoi, ja
monet kulkuset ja umpikellot helisivät hänen matkassaan. Mutta
kaupungin porvari oli kyllä vielä suurempi herra. _Roomanniksi_ piti
isoimmankin tervaisännän häntä puhutella, eikä uskaltanut ukko edes
sanoa, mitä hän tavarastaan tahtoisi peläten, että siitä tulisi pilat.
Tervaukon piti vain nöyränä tunnustaa:
— Minä tiijän, että roomanni antaa kyllä oikian hinnan.
Oikean hinnan roomanni antoi. Parhaansa kun tervanpolttaja sai, niin
sai parikymmentä markkaa tynnyristä, mutta painoi roomanni hänen
tavaransa joskus niinkin alas, että työnsi tynnyristä vain seitsemän
markkaa. Ei siis kovin tavattomia rahatukkoja siirtynyt kauppiaan
kaapista isonkaan tervamiehen kukkaroon, sitä vähemmän, kun isäntä oli
jo pitkin talvea ottanut tavaraa _räkningin päälle_, muutamat alkaen
velaksi ottamisen jo heti, kun hauta oli poltettu. Hyvä kyllä, että oli
saatu etukäteen, vaikka lopputilissä täytyi jäädä vähemmälle. Olihan
näin päästy rennosti yli talven. Ei joka tervakouralla eikä jokaiselle
haudankorventajalle uskottu _porvarinvelkaa_. Piti olla jo isorikas ja
suuri tervantekijä, joka voi kysyä ja saada kaupungista tavaraa,
"räkningin päälle", niin että sitten saattoi ajaa komeasti luvuntekoon
ja astua itse roomannia puhuttelemaan. Sekin jo oli jotakin. Ja isoista
oli myöskin, kun sai silloin porvarilta hyvät rommiryypyt sekä hyvät
tupakat. Annatti roomanni luvun lopuksi komeat _antimet_ matkaeväiksi
ja kotiintuliaisiksi. Parhaat porvarit työnsivät pari _säntiä_, pari
syltä _Kokkolan pötkyä_, valkoisen _savipiipun_ sekä _tupakkaa_,
jopa suolaisen _sillin_ joka tervatynnyriltä, vieläpä korean
pikkulippuisen _nöörlakin_. Emännälle porvari lähetti _huivin_, joskus
_vaatevärkin_ sekä lapsille _makiaisiksi_ tuutin _rusinoita_, toisen
_viikunoita_ ynnä muutamia _lakriskankia_. Mutta kaikkein parasta oli,
kun roomanni pisti poveen pitkän kylmän taipaleen varoiksi kokonaisen
_rommipotun_. Osasi kaupunginkävijä kyllä omillakin varoillaan
pistäytyä ryypyn otossa sekä hankkia lämmittävää matkaevästä. Jos
sattui joukossa olemaan jokin _härkämies_, joka ensi kertaansa oli
matkan teossa, sai ryypyt ilmaiseksi. Sillä kaupunkiin päästyä
härkämiehen piti ostaa ja juottaa matkatovereilleen kannu viinaa,
_härkäkannu_, ellei tahtonut kiivetä jalat edellä puuhun. Jo
tulomatkalla, kaupunkia lähestyttäessä, oli härkämies narrattu tai
väkisin raahattu isolle _Härkäkivelle_ katsomaan kaupunkia ja antamaan
lupauksen viinoista.
Kova oli Kokkolan matka, monta vuorokautta sai rähjätä talvisella
tiellä. Pakkasessa kävi kulku paremmin, mutta lumipyryssä oli surkea
liikkua. Penikulmaiset metsätaipaleet olivat silloin entistään
kolkommat, ja asutuilla mailla jumalanilma oli pannut tanhuat tukkoon,
niin ettei huonolla hevosella tahtonut läpi päästä. Monta kertaa
tervakuorma keikahti nurin, ja ajomies sai purkaa vitsoilla köytetyn
panoksensa ja taas yksin tynnyrein väännellä kokoon. Rotmon Saara ei
kyllä koskaan purkanut köysitystään, kierähti reki kuinka pahoin
tahansa. Saara tohmersi vain viereen, tarttui kaksin kourin kiinni kuin
mies, hoputti hevosta vetämään ja samassa pungersi kolmitynnyrisen
kuorman kohdalleen.
Monet muutkin naiset kuin Rotmon isot tyttäret saivat jo pienestä
pitäen tottua tervakuormaan ja kaupunkimatkaan. Jo toisellekymmenelle
ennätettyään tyttö saattoi joutua tervatynnyreille istumaan sekä
pyryssä ja pakkasessa palelemaan. Säynälammen Maija-Liisa pantiin
11-vuotiaana kolmitynnyrisen kuorman emäntänä samaan matkaan muiden
tervamiesten kanssa. Eivätkä toisetkaan olleet paljon kummempia:
Vanhantuvan 13-vuotias Heikki, piikatyttö ja renkipoika. Mutta tervat
vietiin perille, rahat saatiin ja kotiin tultiin. Kävi kyllä joskus
niin onnettomasti, että taitamattoman tyttären rahat matkalla
hävisivät, vaikka tyttö oli aarteensa pistänyt vanttuuseen ja vielä
villahuivin kiertänyt ympärille. Voi sattua niinkin kurjasti, että
väsynyt pikku tyttönen pyörähti tukalalta istuinsijaltaan tiepuoleen,
ja kuorma kärräsi ylitse, rutistaen jalan. Mutta vuosi vuodelta piiat
ja tyttäret saivat olla miesten matkassa tervakuormien ajajina. Samoin
myös vähäväkiset emännät monesti joutuivat tervoineen tekemään
kaupunkimatkoja. Ruis-Antin Maija Möttöskylästä lähti miesten kanssa
syksymyöhällä, kolealla kärrykelillä, viemään kolmitynnyristä kuormaa
Pietarsaareen. Kun päästiin Merijärven kylään, ajettiin taas
syöttötaloon, ja miehet rupesivat riisumaan hevosiaan valjaista. Mutta
Ruis-Antin Maija vain kyhni kuormallaan, vaikka yö oli. Riihi-ukon piti
jo huomauttaa:
— Mikset sinä riisu hevostas?
— Minull' on täällä kaksi kurjenmarjaa, akka sanoi.
Ja totisesti Herra oli tehnyt ihmetöitä. Ruis-Antin Maijan helmassa
vikisi kaksi pientä ihmisenalkua niinkuin kissanpoikaa. Lapsivaimo
saateltiin huoneeseen ja jätettiin talon hoitoihin. Miehet veivät
hänenkin tervansa kaupunkiin, ja kun he toisena päivänä palasivat
takaisin, Ruis-ukon emäntä lähti kaksoisineen samaan matkaan viemään
Antilleen erinomaisia kaupungintuliaisia.
Vaivansa oli pitkällä matkalla, vaivaasa varsinkin vaimoisilla
ihmisillä. Mutta miehiset miehet ja Rotmon tyttäret kyllä rähjäsivät
vaikka minkälaisessa ilmassa. Miehillä oli useinkin povessa lämmittävä
eväspullo, ja sen turvin kotimatka meni varsin hupaisesti ja
huomaamatta, kirkolta kirkolle, kunnes oltiin kotipitäjän pikku
temppelin laitamilla.
Monen kirkon ja hautausmaan ohitse Kokkolan tie kuljetti. Pimeänä
pakkasyönä kun jouduttiin niiden vieritse ajaa ratistamaan, niin
vaeltajaa melkein kammotti. Valjussa kuutamossa vainajien haamut
näkyivät häilähtelevän hautausmaalla patsaiden ja puiden vaiheilla,
kirkon jäisistä ikkunoista tuikahteli kaamea tulenvälke, lumilakkinen
vaivaisukko tapulinseinällä irvisteli tylsästi, ja koko kirkkomäki
vastasi kovin oudosti matkamiesten vaellukseen. Edesmenneet
vainajaraukat siellä valittelivat raskasta oloansa ja huutaa kähisivät
maailman raskasta tietä vaeltaville veljilleen.
"Pyhä, pyhä Herran temppeli!" matkamies tervehti kirkkomäkeä ja
vainajien lepokammioita ja ajeli hiljalleen ohitse.
Mutta kun tervamiehet ottivat pullostaan liikoja ryyppyjä, tulivat he
niin ylpeiksi, etteivät enää muistaneetkaan toivottaa rauhaa Herran
temppelille ja vainajien leposijoille, vaan laskettelivat vain
välinpitämättöminä ohitse. Saattoivat joskus olla vielä hullumpiakin.
Karstulan mies viskeli Vetelin kirkon vierillä Kokkolan pötkyä tielle
huudellen:
"Te Vetelin vellimahat
ja Kainuun kalipäät,
tulkaa kaupungintupakille,
ettei tartte kuormaa piättää!"
Rajalan Kalle oli niin pöllönylpeä, että astella pökkelehti Alavetelin
kirkkomaalle hyppimään ja huutelemaan:
"Kaikki hengettömät kuolleet
ja te härviilarit,
nouskaa paikalla ylös!
Viilareita te kumminkin kaikki ootte!"
Ihkoviisas oli Halsuan ukkokin olevinaan, kun Kokkolan kalmiston
kohdalla huikkaili:
"Honkeli, homenoukka,
Nouse kelloja vaihettamaan!"
Mutta kiire tuli halsuaiselle ja niin kova hoppu ajaa pakoon, että
silatkin yrittivät sotkeentua, kun kirkkomaalta nousi miestä
monennäköistä ja rupesi tulemaan kohti paneskellen: "Hm... hm...
hm... hm!"
Toisin vuoroin yliperäläiset taas hakkasivat suurmetsistään tukkeja
sekä laivapuita ja vedättivät niitä rantakaupunkeihin, Kokkolaan,
Pietarsaareen, Uuteenkaarlepyyhyn. Silloin oli talvisin Suomenselän
perämetsissä ääntä ja elämää. Muutamat korvensivat tervaa, muutamat
polttivat potaskaa, toiset kaatoivat tukkeja, toiset rojahduttelivat
maahan mahdottomia mastopuita, ja jotkut sahasivat lankkuja taikka
veistelivät laivapelkkoja. Rantamaiden ruotsalaisiakin ajoi tänne
hevoskuormittain laivapuiden tekoon. Mitat ja kaikenmalliset kaavat oli
miesten matkassa, ja talvikauden he hakkasivat, sahasivat ja veistää
kalkuttelivat metsissä ja porpottivat outoa kieltään. Heidän teoksiaan
taas koko seutukunta merenrantoja myöten sai olla vedättämässä. Mutta
osasivat perämetsien asukkaat itsekin puun kaataa ja laittaa matkaan.
Kivijärviset useasti mennä rymistivät läpi Perhon vedättäen tavatonta
mastopuuta, 14-15:kin syltä pitkää metsänjättiläistä, joka yksinään
maata rojotti kolmen reen varassa. Kahdeksan, kymmenenkin hevosta,
joskus koko tusina, oli kuormaa kiskomassa, ja höyry siinä nousi sekä
miehistä että hevosista. Kitisivät vain kinnusten vitsat ja vitsaköydet
sekä vitsoilla kokoon kiskotut reet, kun erämaiden pitkää turaa vietiin
pois kotitanhuoiltaan. Monet perhosetkin kaatoivat tukkipuita ja
sahasivat lankkuja vedättäen kaupunkiin. Rotmon tyttäret häärivät
niinkuin miehetkin myötäänsä lumisissa metsissä. Paksut sarkahousut
sekä lehmän takakoivista kuraistut karvakengät oli tyttärien jaloissa
ja käsissä koirannahkaiset kintaat. Kivijärven rajamailta rotmolaiset
tukkejaan hakkasivat, Saara ja Maija aina työskennellen yksissä.
Heikki-veli ei tahtonut kelvata tyttärien työtoveriksi, koska hän ei
jaksanut isoa tukkipuuta toisesta päästä koppinaan nostaa rekeen.
Tyytymätönnä Saara motkotti:
— Pitää olla kanget ja sapilaat, kun Heikin kanssa tukkia pannaan
rekeen. Mutta kun on Maija, niin ei kankia tarvita.
Parissa, kolmessa tukissa taikka lankkutusinassa oli kylliksi
kiskomista senaikaisille hevosille huonoilla teillä, joita ei edes
lumiauroilla ajettu auki. Mutta kymmenet penikulmat vain niitä piti
hevoskaakeilla vedättää, ja kymmenet penikulmat köyhä metsäperäläinen
sai huonoissa ketineissään kolmen tukkipahasen perässä tohmertaa,
ennenkuin niistä hyötyi rahapennisen. Mutta rantakaupunkiin vain piti
yritellä ja vaihtaa siellä kuorma rahaksi ja tavaraksi. Mastosta lähti
kyllä paljon, mutta tukeista tuli vähän, samoin lankuista ja
laivapuista. Mutta etureen kaustain ja kaplaiden varaan asetettu
tukkien aluspuu, _kahvipölkky_, annettiin kaupungin akoille ja saatiin
siitä hyvät kahvit.
Hyvä oli vanhaan aikaan, kun kankaat oli jakamatta, metsissä reuhata,
polttaa tervaa ja potaskaa sekä kaataa tukkipuuta ja suurta
mastopetäjää. Mutta kun metsät ositeltiin ja parhaat männiköt otettiin
kruunun haltuun, kova aika nousi erämaihin. Terva ja metsänpuu olivat
parhaiten pitäneet ihmistä hengissä, eikä nyt enää saanut yhtä
tukkiakaan keikahduttaa. Ja omat metsät olivat pian lopussa. Mutta
monet metsäperäläiset menivät omin lupinsa männistöön vain niinkuin
ennenkin. Nälkäiset sydänmaan isännät ajelivat monta kertaa salaisin
puolin pääisännän komealle petäjäkankaalle, kaatoivat sieltä parhaita
ja lähtivät laskettelemaan rantamaita kohden. Asui kyllä siellä täällä
suurissa erämaissa metsänvartijoita, mutta niitä oli helppo välttää ja
narrata. Valvatin sydänmaita vartioiva Syyläpään ukko, tuvantäyteisen
lapsikarjan isäntä, sai väliin aihetta valittaa toruvalle
päämiehelleen:
— No, kun minä olin nuille merhiäisille kylästä ruokaa hakemassa, niin
halsuaiset tuli ja hakkas koko kankaan.
Eivät nälkäiset halsuaiset kyllä aina jaksaneet vartoa, milloin
Valvatin peikko poistuisi merhiäisilleen ruokaa etsimään. Ajoivat he
joskus yöpimeissä samoille saloille, pönkäsivät Syyläpään koko
joukkoineen pöksäänsä ja taas löivät kokonaisen kankaan paljaaksi.
Yhtähyvin muutkin yliperäläiset osasivat hankkia metsästä rahaa
tuottavaa tukkipuuta milloin miltäkin kankaalta. Ja mikäpä otti selvän,
kuka minkin puun oli kaatanut ja korjannut. Olihan sydänmailla mäntyä,
oli männyn kaatajaakin, ja oli monenlaista suksenlatua, jalansijaa ja
reenjälkeä. Mutta kun Haasiosalmen metsänvartijan mökin takana kasvoi
petäjä, oikea metsien rymä, niin moni mies sitä katsoi himoiten.
Haasiosalmen ukko oli kyllä varannut vihaisen koiran kumppanikseen ja
väittänyt, ettei perhonen eikä halsuainenkaan petäjää pitele. Mutta
sanoi kerran metsäperäläinen toiselle:
— Lähetään nyt ja kaaetaan se Haasiosalmen suuri puu!
Ja kohta koko miesjoukoin ajettiin pimeänä yönä Haasiosalmen metsäperää
kohden, tuohisoihtu etumaisen hevosen tietä valaisemassa. Hiivittiin
mökin tienoille, lumottiin koira haukkumattomaksi ja lyötiin suurpetäjä
mäkeen.
Ja aamulla kun päivä valkeni, laskettiin Tunkkarin törmää alas suurta
pelkkaa, joka oli neljältä sivulta veistetty.