Oli vanha erämaa muutakin kuin Tapion kansan suuri kotitanhua.
Metsänriista oli kyllä hyvää ja tarpeellista ajallaan, mutta kun
nälkäinen yliperäläinen pääsi kirveineen ja kolorautoineen metsään
jyrsimään petäjänkylkeä ja siitä tervaa puristamaan, niin silloin hän
vasta virkistyi elämään. Suuret loputtomat männiköt olivat entisen
erämaalaisen eloaittana, ja petäjän tumma elämänneste oli hänenkin
elämännesteensä.
Vanha yliperäläinen ihan eli petäjänvoimalla. Monesti hän söi männyn
karkean kuorenkin hyvänä herkkunaan, ja tervalla hän vaihtoi jauhoja
petäjän mauksi ynnä suolaa saadakseen suurukseensa miestä pystyssä
pitävän karkeuden. Kumiseva kangaspetäjikkö ja rämemännikkö on monen
ukon houkutellut erämaan asukkaaksi, ja musta, karkea petäjäinen sekä
tumma, väkevä terva on pitänyt kohdallaan taloa ja talon kansaa.
Mäkimännyt vain paistoivat alastomina mökin ympärillä, tervahauta
haikusi lähipuron varrella, ja haudan musta muju puskeutui putkesta
ukon tynnyriin. Näki tämän vanha arvoituskin ja pani talteen:
"Eilen meillä härkä tapettiin:
sarvet lyötiin kankaaseen,
nahka syötiin viilin kanssa,
liha poltettiin tulessa,
veri vietiin Viipuriin".
Suomenselän suurilla ylämailla oli metsiä loppumattomiin. Siellä leveni
koko maailman korpi komeata kangaspetäjää, sitkeätä rämäkkömäntyä ja
oksaista räkämännikköä sekä suurta harmaata kelohonkaa, palokankaan
vanhaa turaa, joka oksiaan ojennellen tuulessa natisi ja huojui. Ja
nämä laajat metsämaat olivat vielä aivan jakamattomat, enimmäkseen vain
Tapion hoidoissa olevia ikikorpia, joihin kuka tahansa sai mennä mielin
määrin elämöimään. Vain muutamat vanhojen alkuäijien jälkeläiset,
niinkuin Kyyjärven Pölkit, Karstulan vanha Suohokka, Kivijärven
Kotilainen, nimittelivät omikseen isiensä valtaamia erämaita.
Ihmissukua täällä suursalojen mailla asui kyllä vain harvassa. Mutta
tämä vähäväkinen korpikansa ei saanut vain kaksin Tapion kanssa hallita
perämetsiään.
Kuuli rantapuolen ukkokin, joka oli jo omat männikkönsä korventanut
kuiviin ja ajanut kaupungin porvarille, ylimaiden suuresta
metsärikkaudesta. Ja ahnas alamaalainen sonnusti itsensä ja ajaa
kahnusti kaukaisiin ylimaihin. Kohta siellä hänenkin kirveensä paukkui,
ja taas tervahauta tuhnutti savua ja hajua koko korven täysin.
Niinkuin ennenmuinoin etelän hämäläiset kävivät täällä kesäkausin
riistoretkillään, niin sitten vuorostaan rantapuolen väki rynkäsi
lännestä käsin, kaataen maahan kokonaisia männiköltä. Samoin kuin
hämäläiset ylpeästi vain tulivat ja menivät, niin myös tervankäristäjät
tekivät tänne ainoastaan ajoittaisia saalistusretkiä, tulella
korventaen metsänpuut ja kylmästi jättäen jäljilleen raiskatut kankaat.
Aina Karstulan, Kivijärven ja Kinnulan saloja myöten alamaiden
tervaukkoja joka vuosi nousi koluamaan ja savustamaan. Vanha väki
muistaa vieläkin tarinoita muinaisista tervanpolttoretkistä, samoin
kuin monet haudat ja hautapaikat nimineen niistä kertovat.
Soinin ja Alajärven mäkisissä perämetsissä möykkäsivät Evijärven,
Lappajärven ja Kauhavan miehet, Purmonkin ruotsalaiset, muutamat
ulottaen retkensä aina Multian sydänmaille. Kyyjärven Pölkkien
erämaissa sekä Kivijärven metsissä lappajärveläiset kävivät monet
kerrat petäjää korventamassa, ja sanotaan näillä sydänmailla aikoinaan
lapualaisten ja nurmolaistenkin liikkuneen. Perhon ja Halsuan suuria
männiköitä nylkivät ja korvensivat parhaastaan Vetelin ukot, nousten
syvimpiin sydänmaihin ihan köytenään. Perhon kankaat ovat vielä täynnä
Vetelin ukkojen nimillä ristittyjä vanhoja hautakuoppia. Osuivat tänne
myös jotkut Evijärven, Kaustisen ja Alavetelin ukot. Mutta Lestin
kaukaisille mäntykankaille, Kinnulan rajoille ja Kinnulan maillekin
nousivat Lampin isännät, Kannuksen, Kälviän ja Kruunupyyn tervaturat
sekä lohtajalaiset monin kymmenin miehin, neljättä kyynärää pitkin
rumilainkin Hellevistä.
Pitkä matka alamaalaisilla oli tervametsiinsä, mutta sitten he
kaatoivat mäntyä kuin mielettömät ja rakensivat tavattomia hautoja.
Varsinkin Lappajärven ukkojen sanotaan sekä Soinin metsissä että Pölkin
petäjiköissä rymynneen kuin metsänpeikot. Saukkolahden hauta oli jo
satojen tynnyrien tervakattila, Heinäsuon maakumpu työnsi 400 tynnyriä,
samoin Honkilahden hauta, ja Pajulammen panos puski mujua, niin että
laskumiehet olivat läkähtyä. Mutta kaikkein mahtavimman maakuopan
muutamat lappajärveläiset rakensivat yhteisvoimin Koirapuskaan
vedättäen sen äärelle 200 syltä tervaksia ja varaten viereen 600 tyhjää
tynnyriä odottamaan. Vanhat tervaantuneet tuhvat siinä itsetietoisina
keittomestareina kyökkäsivät, ja tervaputken suun alla ammotti valmiina
tavaton, kuusitynnyrinen amme. Kun aika tuli, avattiin tappi, mutta
tervaa ei tullut, vaikka ammennusmiehet kiulu kourassa seisoivat ammeen
ympärillä. "Antaa pi'in sulaa!" keittomestari vain sanoi ja pisti tapin
kiinni. Mutta sitten yhtäkkiä puhkesi putken vierusta, ja tulista
tervaa alkoi työntyä kuin torvesta täyttäen ammeen ja tulvien
metsäänkin. Tuli lappajärvisille tulinen ja tervainen temmellys
Koirapuskan haudalla. Kiuluilla, ropeilla, kupeilla ja kourillakin
koukittiin ja kahmaloitiin männynviljaa ammeesta ja ammeen vieriltä ja
työnnettiin tynnyreihin, kuka kunnekin ennätti. Kuukahti siinä
häsäkässä jo muuan tervakoura ammeeseen päälleen tukehtuen ja palaen
kuoliaaksi. Mutta siitä ei ennätetty huolia, täytyi vain tapella tervan
kanssa. Satoja tynnyreitä Koirapuskan valtavasta keittokummusta
saatiin, vaikka ainakin kolmasosa valui kankaalle, pilaten ja polttaen
korpea kymmenin sylin, niin että kaikki ruohot, pensaat ja puutkin
kuolivat.
Alamaan tervamiehet saivat aina vuosittain tulla ja mennä, mutta
yliperäläiset olivat metsissä aina kotonaan ja valmiina tervan tekoon.
Suomenselän asukkaat valtasivat takamailtaan männiköitä toisensa
perään, savuutellen toinen tällä, toinen tuolla sydänmaalla. Miehet
kopsahduttivat kankaalle vain metsäpirtin, loivat hautakummun, ja näin
oli omistusoikeus taattu. Myöhemmin saapunut sai katsella toista
männikköä sekä merkitä sen metsäpirtillä ja haudanteoksella. Jokaisella
vanhalla talolla oli sydänmaalla oma _suuntansa sekä hautapiirinsä eli
hautavistinsä_, eikä toinen enää pyrkinyt toisen valitsemalle paikalle.
Suunnan päämies paiskoi metsässä kuin ainakin omassaan kaataen mäntyä
ja rakennellen hautoja toisensa jälkeen. Liittyivät ukot monesti
yksituumaisesti rakentamaan suuria yhteishautoja. Manttaalin mukaan
vain asteli miestä männikköön, pienestä talosta mies tai pari, puolta
isommasta kaksi tai kaksi paria, ja sen mukaan jaettiin sitten
tervantulokin. Itse Lestin pappikin kärvensi tervaa yksin neuvoin
Lapin lautamiehen kanssa. Perhon Yrttikoskelainen rakensi Vetelin
Tunkkarin kanssa yhteishaudan Näätäsalmeen hakaten ja ajaen puita
kumpikin tasavoimin. Tunkkari ajaa poukotti kiintopenkkisellä
_pankkareellä_ pieniä puita, ja Yrtti-ukko taas irtopankkaisella
_roukkoreellä_ kiskotti kaikki isot rungot, 13-14-tuumaisetkin
kolopetäjät, yhden kerrallaan. Juoksuahon vanha ukko rakensi Kantasten
turan kanssa Pirttikankaalle yhteisen tervakattilan. Juoksu-Erkki ajeli
hyvällä hevosella, ja Kantasten turan ajokkaana oli kuusivuotias
kirjava sonni. Kilvaten ukot työskentelivät, koettaen kumpi enemmän
ennättäisi päivän mittaan. Kantasten tura löi sonniäijälleen tavattoman
kuorman, ja juhta vetää junnasi sen perille kuin mies. Juoksu-Erkin
ajokas ei saanut liikkeellekään sellaista puukasaa, mutta se sen sijaan
kuljetti kuormansa nopeasti haudan äärelle, ja sitten Juoksu-ukko
kiidätti juoksujalkaa noutamaan toista panosta. Turan sonni taas mennen
tullen junnasi samaa tasaista tahtiaan. Jos tura rupesi jutoaan
juoksuttamaan, se tuli heti vetelälle ja pilasi tien.
Keväällä, toukokuun alkupuolella, kun maa jo alkoi ajautua kesäkuntoon
ja petäjänkylki lämmetä, niin että se oli _saullaan_, ja kuori
irtautui, erämaalainen lähti tervasmännikköä _kolomaan_. Koko talon
pystyvät miehet ja naiset, jo viisitoista vuotiaista tyttäristä alkaen,
astelivat raskaine _riippeineen_ perävilkkaa sydänmaalle. Isosta
talosta lähtikin iso väki. Sillä talo pysyi pystyssä sitä vankemmin,
mitä enemmän siitä omaa miestä ja naista saattoi painua tervantekoon.
"Mies mehtään menee,
Selkä silmiä täynnä",
vanha arvoitus pani merkille katsoessaan konttiselkäisen joukon
korpivaellusta.
Mutta tämä tervakansan korpivaellus oli raskas ja vaikea vaellus.
_Keväthölseet_ olivat juuri pahimmillaan, villivedet rojottivat
valtoinaan suurilla nevoilla, ja kaikki metsäpurot vetivät vettä aivan
läkähtyäkseen. Metsien hanget sulivat humahdellen yhä vain lisäten
tulvaa. Tervametsään menijät saivat vuoroin kahlata kylmiä kevätvesiä,
vuoroin sotkea sulavia hankia, niin että jalat olivat polvia myöten
märkinä. Eikä auttanut siinä voivotteleminen, nälänpakko painoi
pahallekin taipaleelle. Mutta kun terva-jylhästen tuima mies, ollessaan
maanantaiaamuna veljensä kanssa menossa puita kuorimaan, sai koipensa
kosteiksi, hän ärähti:
— En kastele jalkojani!
Ja mies tarpoi takaisin, tappoi härän, kuori nahan, karvaroi ja
parkitsikin sekä kuraisi pitävät pieksut, ja sitten vasta lähti
vetiselle nevamatkalle.
Entiseen aikaan, kun metsiä oli valitenkin, kuorittiin vain
_kangasmäntyä_, riisuen alastomiksi kokonaisia saloja. Vanhat turat
vetelivät paljaiksi niinkin valtavia metsännapoja, että yhdestä
_kolopuusta_ tuli kokonainen kuorma, ja tervaksien latvoista voitiin
vielä rakentaa asuintupa. Mutta myöhemmin jo täytyi astella nevojen
laidoille, _rämäkkömehtiin_ koluamaan ja pitelemään pientä sitkasta
_mäntyrässiä_, joka kasvoi vesiperäisten maiden valtapuuna.
_Kolorauvalla_, joka oli pitkän varren nokassa kuin viikate, miehet
nylkivät petäjän toisensa jälkeen paljaaksi niin ylhäälle kuin
ylettyivät ja niin alas kuin pitkävartisellaan voivat. Ja naisten
tehtävänä oli käyrällä, kaksipäisellä _pantaveittellä_, kolopuulta
toiselle kulkien, _painaa tyvi alas_ eli kuoria puu maahan saakka.
Ahkera mies ennätti päivässä paljastaa hyvästä metsästä parisataa
puuta, ja viiden miehen tyvet ehti oikein nopsa nainen nylkeä.
Yöt levättiin _hautapirtissä_, pimeässä metsäläisen asunnossa, joka
kankaan reunassa tervahaudan luona, vesipaikan vierellä yksinäisenä
kyhjötti. Se oli salvettu vankoista hongista, työnnetty törkyä pyöreän
hirren saumaan ja koirankaula-hulaaseen, lyöty multaa laipiolle, ja
kurikalla ja vaajoilla halotuista kelleksistä oli ladottu vesikatto
suojaksi. Ahdas _akkuna_, lautareikä, oli alhaalla sivuseinässä,
pieni _räppänä_perässä korkealla, ja ovi oli puunauloilla isketty
kokoon veistolaudoista, _sarantana_ reunaan puutapeilla naulattu
_kuusenkarahka_. Vitsalla ovi vain vetäistiin ja pantiin kiinni. Paljas
maapermanto oli pohjana, peräseinän vieressä leveä _lava_ makuusijana,
ja ovipielessä oli maakivistä kasattu _kiuas_. Oksahankaisia
kuusenrungon puolikkaita oli istuimina, _ränkkyinä_, sellaisiakin
suuria kelleksiä kuin Piilammen hautapirtin monijalkainen,
_satiaiseksi_ sanottu ränkky, joka oli niin leveä, että siinä Jylhän
Kalle hyvin saattoi levätä Korpeisen Kaisan kanssa. Haltia täällä
metsätalossaan enimmät ajat yksinään kuuhkaili ja tavallisesti
mielellään soi sijaa ihmisellekin, kun se osasi oikein tulla ja olla.
Täällä metsän ja haltian turvissa petäjännylkijä vietti viikkonsa vieri
vierin loikoen havuilla ja pahnoilla peitetyllä lavalla. Lämpöinen
haltian koti oli, metsän ja savun tuntuinen, ja lämpöistä tervakansa
tarvitsikin. Kastuneet ketineet, likomärät kengät ja jalkarievut
kaipasivat kuivaamista, vaimoisten ihmisten vaatteet varsinkin. Heidän
hameittensa helmat löpisivät ihan vetisinä, sukat ja kengät olivat
lumihyhmän pitelemät. Hankien puremat sääret ja paljaat polvet
kihelmöitsivät aivan punaisina, jopa lopulta kerrassaan kesimällä
loivat nahkansa. Nuorilta ensikertalaisilta tyttäriltä ja piikalapsilta
tämä monesti puristi itkun tuherruksen.
Ruokahoidot toimitettiin ulkona. Kivenrakoon, kannon alle vain
työnnettiin vipu, ruokapata pantiin tulelle vivun nokkaan, ja läpättiin
oikein hyvä ja venyvä puuro. Vieläkin Peltokankaan Maija-tummu
muistelee metsäpäiviänsä Suolasalmen tervapirtillä ja sanoo, että
osattiin siellä kyllä keittää ja syödä sekä puuro että mutti, eikä
mauksi tarvittu muuta kuin nälkää. Kun kokonainen korvenlaita oli saatu
riisutuksi, ja jokaisen männyn juurella rapisi ruskea kuorikasa,
työkansa asteli kotiinsa. Koko metsä jäi paljaana paistamaan ja
itkemään pihkaisia kyyneleitä kesäpäivän lämmittäessä. Mutta seuraavana
keväänä sama viikatemies ja pantaveitsen kantaja nainen saapui
uudelleen. Viikatteessa oli vielä pitempi varsi kuin ennen, ja vielä
korkeammalle kurotellen mies kynsi kuoren irti, jopa aivan ympäriinsä
kiskaisten vuoli pois viime keväänä heitetyn kapean _selän_. Naiset
nyrhivät selän tyvipuolen alas, ja petäjä paljastui parin sylen
mitalta. _Kaksivuotiset kolot_ näin heti vuoden kuluttua _jatkettiin_,
mutta _kolmivuotiset jatkettiin_ vasta kahden vuoden perästä.
Ja taas metsän männistö jäi puristamaan pihkaa sisuksistaan. Komea
kangaspetäjä kaihoksuikin päivän katsellessa, niin että verhosi pitkän
alastomuutensa pihkaisella peitolla, mutta rähjyinen rämäkkömänty,
mustan korvenrannan kasvatti, ei kovin paljoa perustanut eikä liikoja
vuodatellut, sitä kiukkuisemmin vain puristi pihkan tervaisiin
sisuksiinsa.
Tuli syksy, korven kolopuille tuli tuomionpäivä, ja tervamiehille
ankara talvinen työ. Kun köyri joutui, ja marraskuu pani maan jäähän,
ja Simo rakenteli sillat soille, tervantekijät taas saapuivat
metsäpirtille ja rupesivat kaatamaan kolopuita. Petäjä toisensa jälkeen
lyötiin maahan, iskettiin poikki, niin että vähän kuorimatontakin
runkoa tuli kuoritun jatkoksi, ja nostettiin kannolle asetetun
_niskasen_ varaan. Neljin, viisin viikoin kolmet, neljät miehet saivat
mäntyä kaataa ja kasata, ja sitten kun lumi laskeusi korpeen, toiset
miehet rupesivat hevosella ajamaan kolopuuta haudalle. Elettiin
lumisessa sydänmaassa, pimeänä sydäntalvena, oikeata korpelaisen
kotielämää. Aamulla, kun vähänkin rupesi päivä hämärtämään, mentiin
männyn kimppuun. Puuro vain oli jo pimeän aikana ennätetty kiehuttaa ja
syödä sekä savutella piipullinen kessuja. Käväistiin puolipäiväisellä
pistämässä perunoita tai muttia, ja sitten taas rehkittiin pimeään
asti, vielä pimeässäkin, kun ei enää saattanut hakata, raahattiin puita
kasoihin. Vahva puuro, vanhan turan keittämä, väännettiin iltaveroksi,
ja sitten pidettiin lämpöisessä korvenpirtissä pitkää iltapuhdetta.
Päre paloi seinänraossa kiukaan kohdalla, ja pirttikansa askarteli kuin
kotonaan puhdetöissä. Toiset kiskoivat päreitä kasoittain, toiset
kutoivat pärekoppia, muutamat kovertelivat lusikoita ja kauhoja, joku
vuoleskeli kirvesvartta. Seinän takana oli synkkä yö ja musta, huokaava
korpi, joka kyllä antoi ihmiselle elatuksen, vaikka saattoi sieltä
kuulua suden synkkä ulvonta taikka huuhkaisen pitkä huuto. Mutta
nokiseinäisessä pirtissä oli hyvä olla, vaikka ovi olikin vain vitsalla
kiinni sonnustettu. Päretuli savusi ja piti omaa iloaan, se vipatteli,
ritisi ja tarinoi kuin haltian kanssa haastellen salaisia satujaan.
Siitä illan kuluksi vanhat turatkin alkoivat tarinoida, ja sitä saattoi
kestää aina myöhäiseen lavalle menoon asti. Ja hämärä pirtti oli täynnä
sekä päreen savua että kessupiipuista kiskottua väkevää haikua.
Mutta jyrkät Jylhän veljekset eivät liikoja haastelleet hautapirtillä
askaroidessaan. Maanantaiaamuna kun ukot kumpikin omaa konttiaan
kantaen karskuttelivat salolla, toinen huomaa karhunjäljet, sanoo:
— Tuost' on käynyt kämppäjalka!
Toinen katsahtaa vain, mutta ei vastaa mitään. Eikä koko viikolla
veljesten saunalla puhuta sanaakaan, ei puolin eikä toisin. Ahmaiseehan
toinen vain heti ensi päivänä kaikki eväsvoinsa ja lihansa, ryökäisee
päälle komeasti ja heittää luut ja rasiat ovesta ulos, eläen sitten
koko viikon pelkällä leivällä ja puurolla. Vasta lauantai-iltana kotia
kohti asteltaessa, kun tullaan karhunjälkien kohdalle, toinen murahtaa:
— Kun on käynyt niin käyköön!
Syksytalvi vierähti ja haudan ympärille, _hautarehtoon_, nousi valtava,
petäjäinen pino. Kolopuut kiersivät koko tervantekopaikan syltä
korkeana kasana, latvoin hautaa kohden ladottuina. Mutta joulun
jälkeen, kovilla sydänkuilla, mentiin jälleen metsäpirtille. Siellä oli
taas suuri työmaa: yhdeksäkymmeninen, satasylinen, kolopuiden _laje_
oli _rouhittava_ hautaan kelpaaviksi _piluiksi_. Tammi- ja helmikuiden
pakkanen olikin paras _rouhimailma_. Sillä jota kovemmin pakkanen
porotti, sitä helpommin kolopuut helähtivät halki, kun niitä
kaksin kirvein käsiteltiin. Uutta pölkkyä vain pyörähdytettiin
_rouhimapaikalle_, iskettiin rikki ja _pilupino_ yhä piteni. Mutta
riitti miehille työtä — satasylinen kolokasa oli kova kasa. Viikko
viikolta aina vain saatiin joka maanantaiaamu lähteä taipaleelle.
Vaikka pakkanen kiristi, niin että paikat natisivat ja metsä tuskasta
parahdellen ihan tyrmissään kyyristyi lumen peittoon, ja pohjoinen
pohotti synkän sinisenä, miehet höyryten ja valkeata huurua puhaltaen
painelivat salolle. Kolmen, neljänkin leiviskän kantamus painoi
hartioita, kun tervantekijä leveillä suksilla lykkeli pitkin hankia,
musta pata kontin kyljellä heikkumassa. Kuukausittain kuului
kolopinolta kapse, metsäpirtti haikusi joka päivä, ja öisin korpimaja
kuorsasi niinkuin metsän kummituiset olisivat siellä häärineet
hirrenajossa. Pitikin olla ahkerana. Rouhimistyö oli saatava loppuun
ennenkuin kevät ennättäisi niin pitkälle, että olisi
"Varis vaajana,
Kurki kurikkana".
Ja tavallisesti pysyttiinkin vanhojen asettamissa rajoissa. Ojalan
haudalla urakkamiehenä muuan ukko yksinään hakkasi ja löi piluiksi 90
sylen kolopuut. Talonmiehet vain ajoivat petäjää paikalle, ja
urakkalainen riehui kuin luontokappale. Syyssulan aikana mies jo alkoi,
ja koko talven hän liikkui, ja naapurit aina tavatessaan utelivat:
— Tuoko sulle varis vaajan, ja kurki kurikan?
— Kyllä minä vaajan vastaan otan, mutta kurikasta en huoli, ukko
vastasi, ja paiskelikin kaikki kolot piluiksi, niin että kurjen
luikatessa ei Ojalan hautarehdolla ollut ainoatakaan eheää pölkkyä.
Kurjen luikatessa tervamiehen pitikin jo taas olla toisessa männikössä
kuorimassa uusia petäjiä seuraavan kesän varalle.
Vasta kesällä, kun touot oli tehty, ja juhannus oli kohta käsissä,
jouduttiin _hautaa laskemaan_. Tervan polttosija, _hauta_, oli laitettu
valmiiksi jo edellisenä syksynä sulan aikana, ellei korpikulmalla ollut
saatavilla entistä hautaa. Sitkeästä savesta oli lyöty haudan _pohja_
kovaksi ja sileäksi, ja loivasti laitettu viettämään _hauannapaan_
päin, ja navan pohjana oli savinen _kuppi_, mistä tapilla suljettava
ontto _tukki_ maan alatse puskeutui _halssiin_ ja halssissa olevaan
suureen tynnyriin. Vanhat Kirvesmäen miehet, suunnitellessaan hautaa,
piirsivät pohjan seitsensylisellä nuvulla, niin että tervakummun
läpimitta oli neljätoista syltä. Vihtasalmen hauta taas oli _kaheksan
syltä puolelleen_ eli 16 syltä _ylihte_, ja Kurvin hauta Soinissa oli
20 syltä laidasta laitaan, mutta Piilammen mujukumpu, kolmen talon
yhteinen, oli niin suuri, ettei oikein ääni kuulunut toiselta laidalta
toiselle.
Haudan laskeminen oli kova ja tarkka työ. Koko talonväki asteli korpeen
viikon pitoon, emäntä vain tai vanha tummu jäi pienimpien lasten kanssa
kotia hoitamaan. Vanha tuhva itse, tervanhengessä kasvanut, satoja
hautoja savustanut äijä, oli työtä ohjaamassa. Monikymmenvuotisen
tervamiehen koulun käynyt tura, ulosoppinut _tervamestari_, kyllä tiesi
miten maahauta on rakennettava, ja miten metsän männyt on hautaan
laskettava ja siunattava. Arvioi ukko pilujen paljouden ja sen mukaan
lasketti haudan _pohjapuut_, niin että sitten niiden varaan saattoi
syntyä oikea ja laillinen tervaspilujen keko, jossa ei ollut
sanansijaa. Naiset ja lapset kantoivat tervaksia sylin täysin, ja
miehet latoivat niitä hautaan. Valtava tervaksinen rymä, pyöreä,
pihkalta tuoksuva puukumpu, kohosi kankaan laitaan. Sitten suuri
tervaskeko peitettiin sammalilla, joita rahkaisilta nevoilta oli
lyhytvartisella _sammalviitakkeella_ karhottu ja pihlajaisella
_takkavitalla_ kannettu sadoin takoin. Lopuksi koko keko peitettiin
mullalla. Sai siinä hautaa rakennettaessa hikipäissään ahertaa niin
nuori kuin aikuinenkin. Vanha tuhva oli tervahaudan rakennusmestarina
hääriessään ankara ja äkäinen äijä. Jokaisen piti tehdä täyttä ja
totta. Jos vain tyttökentat, pojankelterit ja piikaihmiset, iltapuoleen
väsähtäneinä, tahtoivat ottaa kannettavakseen pienenlaisen
sammalsylyksen, jo äijä ärähti:
— Pellontukkojako sinä kannat?
Oli hauta peitossa ja vanhan turan tervakömmänä valmis. Kaksi vuotta
kestänyt ankara aherrus oli päättynyt, korvenlaitos kuin manalaisten
kumpu kohosi metsäpuron vierellä taikka järvenrannalla. Nyt oli koko
rymä _poltettava_. Kovin ja vaikein työ oli vielä tekemättä. Mutta
vanha ukko, joka oli painamattomat tervakirjansa lukenut mies, ei
turhia hätäillyt.
Tuli juhannuksen aikainen aivan tyyni ilta, ja ilma näytti
otolliselta. Äijä taas kuljetti koko joukkonsa korpeen. Nyt piti hauta
_sytytettämän_. Ehtoo kääntyi yöpuoleksi, metsäkana viidassa vaikeni,
yörastas vain kuusenlatvassa jakeli neuvojaan huudellen:
"Nyt on ilta, nyt on ilta,
heitä pois, heitä pois,
paa maata, paa maata!"
Mutta tura ei joutanut kuuntelemaan eikä haastelemaan loruilevan
yölinnun kanssa. Otti ukko kirveen hampaisiinsa, asteli haudan
ympäritse kolme kertaa ja heitti aseensa haudan ylitse pohjoiseen päin.
Sitten hän jälleen nouti kirveensä ja kätki sen haudan laelle
sammaliin. Kokosi tura kohta _pilutikkuja_ ison kahmalollisen ja sitoi
ne vitsalla yhteen, sytytti pilut palamaan ja kiersi tulella haudan
kolmesti, kaksi kertaa myöten, kerran vastapäivään. Taikka iski ukko,
niinkuin Saunakylän Hokkainen, tuluksilla valkean tervassoihtuun ja
sitten tuli kourassa asteli keon ympäritse, siunaten tervaslatomuksensa
ja sanoen lopuksi hautaväelle: "Nyt saatte ruveta sytyttämään!" Saattoi
hän Kalmoniemen Jussin lailla tuluksilla lipsahduttaa tulen
päretorveensa, panna tervakummun kierrokseen ja lukea parhaat lukunsa
sekä sytyttää lopuksi väkevällä päretulellaan _hauvansuun_. Tästä
sitten saivat muut kuljettaa tulta ympäri keon varta vasten
asetettuihin pikku piluihin. Muuta tulta ei saanut käyttää.
Tervaiset tikut heti sieppasivat tulen hoitoihinsa, ja iloisesti
vilkuttaen pieni valkeainen juoksi pilusta toiseen, heitellen mustia
savukierteitä sinne tänne. Vanhan turan tuluksista kirvonnut pieni
eläväntulen kipinä kasvoi nopeasti ja otti haltuunsa haudan koko
alareunan puhaltaen aina mustempia ja paksumpia savukierteitä. Se ahmi
yhä ahkerammin tervaista puuta, se hypähteli, räiskähteli ja
vallattomasti vingahteli, jo luullen saavansa pitää täällä hiljaisessa
metsänkorvessa oikeat tulenpalavat juhannusjuhlat, remuta ensin
tervahaudassa ja sitten riehahtaa koko metsän kimppuun... Mutta juuri
kun valkea oli päässyt parhaaseen alkuunsa, tuima tervatura komensi
tukkimaan haudan avonaisen alareunan sammalilla. Sinne peitettiin
iloinen ja eläväinen tulenpoika. Sammalien ja mullan alle se joutui,
puolitukehduksissa pihisten elää kituuttamaan. Sen verran vain
jätettiin haudanrehtoon henkireikää, ettei tuliparka kokonaan
tukehtunut. Mutta niin väkeväksi pieni kipinä jo oli ennättänyt
varttua, että se ihan puhkui ja ähkyi sammalien alla, jopa monta kertaa
yritti viskata raskaan peiton pois päältään. Musta, paksu kummun
täyteinen savu kohosi päälaesta, ja ankara tuskanhiki nousi höyrynä
ilmaan.
Sammalien ja mullan alle haudattuna tuli sai puhkua ja etsiskellä tietä
vapauteen. Mutta jos se löysi pienen reiän ja siitä hulmahti
kirkkaaseen päivään, niin jo heti tuli musta mies, antoi sammaltukolla
päin ja paiskasi läven umpeen. Kun tuli ei päässyt ulos, se kävi sitä
tuimemmin maan alle haudattujen tervaksien kimppuun. Niitä se
tuskissaan jäyti ja kalusi, ja ahdistetut puut, jumalantuulissa ja
päivänpaisteessa kasvaneet petäjät, täällä päivännäkemättömissä
korventuivat kekäleiksi ja puristivat ulos mustan verensä.
Hauta paloi ja haikusi, ja vanha ukko valvoi apumiehineen sen vierillä,
johtaen multaamalla ja avaamalla tulen kulkua tasaiseksi. Tyynellä
ilmalla tuli paremmin pysyi levossaan, ja kaikki meni vain hiljalleen
_hautomalla_, mutta jos tuuli sattui ja tapaili savuavaa kumpua, niin
jo tulikin sai virikettä ja kävi kiihkeämmin kiinni. Siitä hauta _paloi
tuuleen_, mennen hiukan pilalle.
Mutta pahemman pilan saattoivat vanhat kadehtijat tehdä. Heitä vastaan
piti aina olla varuillaan. Kalmoniemen Jussi pystytti haudan päälaelle
kepin ja pani sen nokkaan tikuista ristin, ja tämä kyllä varjeli
monesta pahasta. Eikä Jussi lainannut tuluksilla iskemästään
hautatulesta kiventäkään toiselle. Yrittipä vain kuka tahansa sytyttää
vaikka piippunsa haudasta, äijä heti ärjäisi:
— Älä koske siihen tuleen!
Mutta saattoi joku hyvin paha pohakka sittenkin tuottaa pilat, niin
ettei terva ruvennut aikanaan tulemaan ulos. Siihen taas toinen kyllä
tiesi keinot. Perhon Kukko-Jussi kylvetti lähdevedellä ja leppävastalla
koko haudan, ja Halsuan Kauppis-Matti teki samoin, ja se auttoi. Kun
Marjo-Kirsti pilasi Soinin Pohjois-äijän tervanteon, täytyi hakea
avuksi Keisalan Puukko-Jussi. Kolme kertaa Jussi kiersi savuavan
kummun, ja heti syöksähti haudasta niinkuin musta koira, kadoten
korpeen. Huuhkaisen Puhvelinkin täytyi ryhtyä toimiin, kun Kirves-Matti
oli panoksen pilannut, niin ettei tullut _tappitervakaan_. Noitui
Puhveli kovasti, luki lukuja kiertäen hautaa ja sitten pitkällä
koivurassilla porahdutti tukinputkeen. Auttoi Puhvelin puuhat: terva
tuli että tohahti.
Oli kiirettä silloin ja ankaraa menoa, kun terva, aikansa kypsyttyään,
alkoi työntyä torvesta ulos. Puhaltui putkesta ensin tulenpalavaa
höyryä, tulvahti sitten loristen tulista _tervankusta_, ja lopulta
alkoi öysätä kaunista kuplahtelevaa tervaa. Vesi siinä turan ja
toistenkin silmistä sirisi, ja höyry tahtoi oikein tukehduttaa, mutta
tynnyri täytettiin tynnyrin jälkeen, niin kauan kuin tervan puhallusta
riitti. Kolmin-, neljinkymmeninkin tynnyrein saattoi heti ensi annolla
öysähtää. Ja lisää oli tulossa, kun vain taitavasti metsänkumpua
korvennettiin.
Paljon piti tynnyreitä olla valmiina varalla. Kolme tynnyriä vanhojen
kirjoihin oli merkitty kolosylen tuloksi, ja sadasta kolosylestä äijät
vaativat kolmesataa täyttä laskematonta astiaa.
Tynnyreitä oli tehdä rymytty puhdetöinä ja muutenkin pitkin talvea sekä
kotona että tervapirteillä. Jo syyspuoleen oli petäjiköstä hakattu ja
veistetty ainespuut tuvan ja saunanorsille kuivamaan, ja sitten
kevättalvella rakennettu tynnyreitä, niin että lattia oli aina lastuja
täynnä. Kilvaten entiset ukot paukkasivat terva-astioita kokoon, pitäen
tarkkaa lukua, kuka useamman ennättää päivän mittaan iskeä. Jylhän
Karhu-Matti ja Möttösen Jaakko olivat Perhonkylän parhaita mestareita,
mutta Kiviahon Jussi oli niin kova rymistämään, että päästi illalla
kouristaan kaksitoista valmista tynnyriä, jotka aamulla oli kimpeinä
ottanut orsilta alas. Ja kun oikein kova mies oli saanut tynnyrinsä
valmiiksi, saattoi hän iskeä hampain kiinni sen uurteeseen, nostaa
astian koppinaan ylös, keikahduttaa selkäänsä ja niskojaan ja heittää
tynnyrin päänsä ylitse. Ei siihen joka poika pystynyt.
Hautaa hoitavat ukot eivät paljoa ennättäneet metsäpirtissä nukkua.
Koivukosken miehet, kun Teerisaaressa polttivat 130:n tynnyrin panosta,
joutuivat valvomaan yhtä mittaa pari viikkoa. Milloin piti puisella
_hautakuokalla_ karhota kummun alareunasta _sysiä_, milloin pitkällä
_puukangella_ lyödä _kattoa ja rastasta_ tiiviimmäksi, ja sitten taas,
kun hauta oli joutunut _sysikatolle_, täytyi terävällä _pistoseipäällä_
sohia lakipuolta, niin että savu ja pöly ja tulinen lieska
tuiskahtelivat vasten silmiä. Karkeat _turvakot_ käsissä siinä piti
sohikoida, jopa vetää joskus oikein tultakin henkeensä, sitten taas
nieleksiä tervaista katkua, niin että ukko tuli ei vain ulkoa vaan
sisästäkin tervatuksi.
Niinpä oli tarpeellista, että tervahaudan korventajilla oli hyvät
_hautaviinat_ matkassa. _Viinahinkki_, ainakin kolmen kannun vetoinen,
piti varata kymmenen kannun _piimäleilin_ ja ison _leipäkontin_
lisäksi. Kuumana kesäpäivänä täytyi voit ja särpimet kaivaa korpeen,
etteivät olisi pilautuneet, mutta viinahinkki oli aina lähellä puun
oksalla killumassa. Aamulla siitä napsahdutettiin pieni puunapullinen
mieheen ja pulputettiin napsu naisväellekin. Annettiin ryyppy myös
vieraalle, joka tuli katsomaan korven aherrusta, ja silloin, kun sattui
oikein tulenpalava temmellys, oli lopuksi hyvä kallistaa kuusenoksalta
virkistävä napullinen.
Terveellistä ja tarpeellista kolmen kannun vilja oli, kun sitä näin
taiten käyteltiin. Joskus kyllä kuusenoksassa killuva kolmikannuinen
yritti tehdä pienet pilat. Pelto-Matti ja Yrtti-Aapa kärventelivät
korpikumpua Pohjaissalon takana, ja siinä, kun tervantuloa juuri
odoteltiin ja tulinen hauta pohotti alta ja helteinen päivä paahtoi
päältä, turat tarvitsivat monta vahvistavaa kulahdusta kuusenoksalta
milloin toiselle jalalle, milloin taas toiselle. Kun terva ei vain
antanut merkkiä tulostaan, iloiset äijät lähtivät astua koppailemaan
Pohjaissalon mökille. Uskoa tunnustava Pelto-Matti rupesi siellä heti
saarnaamaan parannusta Kukkopuron tummulle. Eihän syntinen muori niin
vain kuiviltaan käynyt parannuksen tekoon, vaikka Matti olisi kuinka
ankarasti manannut ja lopuksi jo huutanut helvetin polttavaa lieskaa
kauheammaksi tervahaudan pohotusta... Mutta silloin Yrtti-Aapa äkkiä
tuli tuntoihinsa ja karjaisi:
— Voi, tervahauta!
Kesken jäi Pelto-Matin saarna ja Kukko-tummun parannuksen teko.
Perävilkkaa turat juosta köpöttelivät haudalle. Siellä laki jo lieskana
leimahteli. Äijät rupesivat kangilla hosumaan kattoa kasaan, niin että
tulinen tuhka ja savu pöllähtelivät. Saivat miehet viimein päälaen
kuntoon, mutta silloin tappi paukahti auki, ja höyryä ja tervaa alkoi
ryöhätä torven täydeltä. Tynnyri täyttyi heti, ja tulinen terva ajoi
täyttä vauhtia nevalle. Pelto-Matti laukkasi perässä ja rupesi
rakentamaan sammalista patoa tervavirran tielle. Aapa taas ryhtyi
keinottelemaan tappia kiinni. Kauan ukkoparat saivat rähjätä ja
riehkaista tervahöyryisessä korvessa, ennenkuin tappi oli kiinni ja
kaikki terva tynnyreissä. Oli ukkojen päässä sitten viinahöyryjen
lisäksi tervahöyryäkin, kun asia taas oli oikealla tolalla, ja uskoa
tunnustava Pelto-Matti saattoi todistaa:
— Ei terva hullua ole, ei se ihteään polta... pois se hauvasta tulee.
Mutta kun hyvällä ilmalla hauta sievästi omia aikojaan kyti ja savusi,
oli miehillä aikaa koetella, kuka on parhain. Varsinkin pyhäaikoina,
kun naapureita tuli haudalle, pantiin toimeen kovat koetukset.
Vuorotellen käytiin suuren väkikiven kimppuun, ja taas aherrettiin
tervatynnyrien ääressä. Oli jo kova mies, joka täysinäisen astian
kohotti maasta ylös. Kun aseteltiin tyhjiä tynnyreitä vierekkäin
riviin, laita laitaan kiinni, kysyttiin taas miestä, joka jaksoi
tasakäpälässä hypätä pisimmän rivin tynnyristä toiseen. Karstulan
Vakkeri oli niin jalkava, että hyppäsi yhdeksän tynnyriä, Vehkalammen
Elias oli vielä jalkavampi ja roikkasi tusinan. Mutta Kiminginkylän
Hullu-Ellu pystytteli vierekkäin täysiä tervatöriläitä, hyppi sitten,
niin että roiskui tynnyristä toiseen, sanoen vain joka astialle:
"turskis!"
Tervaa tuottava kumpu tuli yhä pienemmäksi. Joka päivä sitä pisteltiin
ja kuokittiin, ja viimein tervan tulo tykkänään tyrehtyi. Silloin hauta
_murrettiin_, sohittiin seipäillä ja paukattiin kurikoilla, niin että
tuli suihki, ja tulinen tuhka pölisi. Lopuksi peitettiin ja
tukahdutettiin koko panos tiiviisti mullalla. Vasta muutaman päivän
perästä purettiin nokinen haudanloppu, ja helisevät sydet kannettiin
lähelle _sysikotaan_.
Satainen luku täysiä tynnyreitä ladottiin syrjäpuoleen ja peitettiin
havuilla ja lehtioksilla. Sinne omaan korpeensa korventavara sai jäädä
odottamaan syksyä, jolloin riihenpuinnin loputtua taas jouduttiin niitä
käsittelemään. Ensi töiksi täytyi kauan levänneet astiat _kusettaa_.
Uurteen pienestä leppätapin reiästä laskettiin alaosaan painunut
tervainen vesi pois, ja tynnyrit täytettiin oikealla tervalla sekä
saatiin _pakattu_ tynnyri. Vettä oli erittynyt usein niinkin paljon,
että kolmesta laskemattomasta tynnyristä saatiin vain kaksi pakattua.
Tavattomasti metsäperän ukot polttivat tervaa. Joka talon miehet ja
naiset olivat keväisin petäjää kolomassa, ja joka talolla oli
kesäkausin hautoja, kaksittainkin, nevojen takana haikuamassa.
Kevätkesällä juhannuksen aikoina oli tervansavua koko ylämaa täynnä,
kun suuri hauta puhalsi sitä joka korvesta ja melkein joka
mäentönkyrästä. Savu oli kyllä karvasta ja kitkerää, mutta sitä
terveellisempää. Se oli kuin lääkettä rintatautia vastaan. Siksipä
silloiset ihmiset eivät sairastelleetkaan, eivätkä tienneet mitään
keuhkotaudista. Tervanpoltto ja kesäinen suuri savustaminen tuotti
erämaalaiselle leipää ja terveyttä. Entinen metsien mies poltti kesässä
monesti kaksikin hautaa. Toisen hän savusteli kesäisen kulkutien
lähitienoilla, ajaen tuotteensa heti kaupunkiin, hankkien siten
_kesäleivän_. Toisen, isomman haudan, ukko korventeli kaukana
sydänmailla, ja siitä saatiin leipää talveksi.
Mutta monet yliperäläiset polttivat tervaa talvellakin. Jylhän turat,
oikeat terva-jylhäset, häärivät erämaassa kesät, talvet korventaen
_honkatervaa_, samoin Hookonan miehet ja vasamäkeläiset. Monesti
mentiin talviseen erämaahan vaimoväkeä myöten. Nuoret miniätkin saivat
heittää perillisensä vanhan tummun ja muikean maitosarven hoitoihin
sekä lähteä ankaraan honkatervan tekoon. Monet, monet kerrat Jylhän
Iso-Marjaana on näin etsinyt leipäänsä, ja Liukon tummukin muistaa
kyllä vielä, kuinka hänet jo nousevana tyttärenä vietiin lumikorpia
tohmertamaan. Rämäköillä ja kankailla oli lunta paikoin vyötäisiin
asti, ja toisinaan taas taivaantäyteinen lumipurku oli peittää koko
korven sekä köyhät raatajat kinoksiinsa. Mutta siellä vain saivat talon
emännät sekä piiat ja tyttökentat miesten mukana rämpiä, niin että
paidanhelmat olivat jääkalkkareissa, ja paljaista polvista kihosi veri.
Kylmettynyttä tervaista puuta piti lumen sisästä vääntää röykkiöön,
kaivaa kuin elukka sammalla hangen alta ja taas jäisiä kuusenhakoja
takoittain kantaa kasoihin. Vasamäkeläiset muuanna talvena kyökyttivät
sydänmailla Kinnulan rajoilla yhtä mittaa seitsemäntoista viikkoa,
pyhäaikoina vain pistäytyen kotona eväitä noutamassa. Köyriltä jo
tällainen talvimeno alkoi, ja siitä sitä kesti yli joulun aina
kevätmariaan asti. Milloin väännettiin tervasjuurakoita kankaasta,
milloin kaivettiin lumen alta tuulen kaatamia keloja, milloin
keikahduteltiin harmaita honkia, ajettiin niitä haudalle ja rouhittiin
piluiksi. Kuusenhaoilla ja mullalla peitettiin hauta, poltettiin ja
ajettiin tervat Kokkolaan. Sitten heti alettiin rakentaa uutta panosta:
vedättää ja rouhia juurakkoa, tuulenkaatoa ja pystykeloa sekä polttaa
tervaksi ja ajaa Kokkolaan. Vielä kolmannenkin haudan vasamäkeläiset
ennättivät samana talvena panna kokoon.
Ylimaiden tervahauta on jo haikunsa huokaissut, ja metsäperäläiset
polttaneet leipätervansa. Sydänmaat vain ovat täynnä entisten
tervantekijäin vanhoja aherruspaikkoja. Miltei joka kankaalla ja
nevantakaisella mäentönkyrällä on villiintynyt hautakumpu. Muinainen
haudannapa näkyy vielä matalana painanteena kummun keskellä, ja
kumpareen laidassa on vanha, ruohottunut kuopanne. Haudan lähellä
metsässä on hävinneen tervapirtin paikka, lahonut hirsikerros ja
kiukaansijalla kasa nokisia kiviä.