Avarassa _metänaitassa_ Suomenselän suurilla vierillä oli ennen
yltäkyllin viljaa. Tapion villiä, ristimätöntä metsäkuntaa oli paljoa
enemmän kuin kristittyä pirttikansaa. Metsän vainotulla väellä oli
hyvin suuri vapautensa, sillä ihmisen polut eivät vielä jaksaneet ajaa
erämaita kierrokseensa. Vanha hämäläinen kyllä kesäkausin kierteli
täällä virkateitään täyttäen metsäaittansa sekä kalalla että
turkiksilla. Tuli sitten toinen kansa ja pystytti kotinsa hämäläisten
heittämille kotakentille, ja ankaroita eränkävijöitä asteli kohta taas
tapionkansan laitumilla. Mutta oli täällä saloa samoilla niin hyvin
edellä pakenevan metsänelukan kuin perässä paahtavan pyytömiehen,
Suomenselän suurta nevaista korpea, joka pitkin Pohjan ja Hämeen
rajaseutuja monin kymmenin penikulmin ajoi poikki ja halki koko maan,
Vienan ja Lapin laidoilta aina etelän rintamaille. Penikulmittain
korvenotus saattoi painella pakotietään, eikä tarvinnut hänen pelätä
joutuvansa ihmisen polulle taikka asumakentälle, ja penikulmittain
korvenukko sai toisinaan ajaa toista korpelaista, ennenkuin hänet
tavoitti.
Oli näissä rannattomissa erämaissa elukkaa vaikka minkälaista, lentävää
ja juoksevaa. Talvenkin paksuissa lumissa niitä liikkui, ja keväällä
suuret kesälintujen laumat ajoivat aurojaan _halki-ilmaan_, niin että
siivet suhisivat. Ja sitten täällä komeat _kurjet_ kenokauloin
kahlailivat aukeimmilla nevoilla luikkaillen sadeilmoiksi ja laittaen
kaksoispojat joka kesä. Täällä _nevakuovi_, pitkänokka, kiljuen lentää
laukoili hongankelosta toiseen, ja _suokurppa_ viklutti sekä
_tuulenjäpijä_, virkaheitto käki, haukkalintuna neva-aukeoilla hassuna
räpötteli ilmassa. Rämäkkömailla _vanhapiika_, hullu _taivaanvuona_,
kitkutti ja ketkutti ja huusi "mähähä-häätänsä" hymistäen, niin että
melkein koko rämäkkö liikkui. Kankailla nokisten palokantojen kimpussa
nikkaroi musta, punalakkinen _palokärki_ pärryttäen kelopuuta ja huutaa
pillaten, jotta ilmatkin poudistuivat, mutta taas väliin ruikuttaen
roskailmoiksi. Siellä myös _koro_, kirjava _hongankolistaja_, nakutteli
pökkelönkylkeä. Kotonaan olivat täällä _koppelo- ja kanahaukat_, samoin
kuin _kissapöllöhaukat_ sekä merkillinen _korppi_, suurien sydänmaiden
musta mies, joka eläinrauskojen vierillä tovereineen väliin ronkkui ja
tapella rähjäsi ennustaen ilkeitä ilmoja. Kuusikoissa kapsehti
_käpyhakkari_ mouhuuttaen ristinokallaan käpyjä alas niinkuin olisi
rakeita satanut, ja siellä ruskea _kuussankakin_, mustanaama, pahaa
ennustaen kärähteli. Mutta suuri _kokko_ asui kaikkein kaukaisimmissa
korvissa ja kalliomaissa. Kuuhkaili siellä myös yön kolkko isäntä,
_huuhkainen_, sarvipäinen _huuhkaishaukka_, väliin huutaa huhuten kuin
manalainen, väliin taas rääkkyen hyvin rumasti ja monella äänellä, niin
että öinen korpi kaikui. Yhtä peloittava oli pieni, mutta isopäinen
ruskea _tuusankolkka_, joka myös lenteli öisin ja ennen auringonnousua
ulvoi: "uu... uu... uuu". Mutta vanhoista mädänneistä tervahaudan
komeroista lentää kahahdutti päivän mailleen mentyä harmaa iso
_lehtorepakka_ ollen koko yön liikkeellä, leuhotellen sinne, tänne
nokka alaspäin ja rääkkyen kuin kummituinen: "ooo... uuh, ooo...
uuh". Avaran, asumattoman korpimaan eläjiä nämä olivat, ja öisin piti
heidän aina olla liikkeellä sekä peloitella toisia yökulkijaimia. Öinen
musta korpi heidät elätti, tuusankolkkakin raastoi käpyjä, ja
lehtorepakka ahmi nälissään männynkerkkiä kuin jälttä-jylhänen.
Oikeat jumalanluomat erämaalaiset, kurjet ja muu nevakansa sekä kokot,
haukat ynnä muut liikkuivat vain valoisana päivänaikana leväten yönsä
niinkuin ristirahvaskin ja taas aamun tullen kiiruhtaen töihinsä. Mutta
_mehtikana_, karvatassu, oli kaikkein ahkerin ja koko korpikunnan hyvä
esikuva. Se aina ensimmäiseksi heräsi ja heti aamutuimaan kolme
kertaa manasi: "Kopeuk... kopeuk... kopeuk" pitäen ikivanhaa
kopeekkalaskuansa. Ja kohta erämaan asukkaat alkoivat äännellä,
_mehtot_ hioa ja kalkuttaa ahoilla ja _teeret_ puissa kukertaa, pienet
_pyytkin_ puhaltaa pikku piiskuunsa, ja sitten kaikki muutkin antoivat
äänensä, niin että koko luomakunta oli aamuvirren menoissa. Illalla
taas kaikkein viimeisimmäksi metsäkana viidakon laidassa käkersi kolme
kertaa, ja koko korpi oli kohta äänetönnä. Eivät soineet punakulmaiset
metsokukot, eikä haarapyrstöinen teerikään enää kukertanut, eikä pieni
pyy puhaltanut pilliinsä. Mutta _yörastas_, koko metsän virkku, ei
malttanut totella riekkomuorin käkerrystä. Korkean karakuusen latvasta
hän yhä vain viritteli valoisan kevätyön virttä, laulellen aina päivän
tuloon asti. Se laulaa lorusi koko korven salaisuudet, väliin taas
pilkkasi ja toruili nukkumamiehiä.
"Ka laiska, ka laiska,
nuku vielä, nuku vielä,
ei kiirettä, ei kiirettä",
se huuteli ja sitten taas lasketti lorua, niin että erämaa helisi.
Ja nelijalkaiset korpien kiertäjät vaelsivat heidän polkujansa.
_Orava_, ketterä käpynikkari, kiipeili puissa joutuen monesti hurjaan
pakolaukkaan, kun peloittava _mäntynäätä_ pääsi kintereille.
Kiviraunoissa askarteli nokkela _kärppä_, löyhkäpöksy, ja korven
puroissa pitkäselkäinen _saukko_ sukelteli ahkerana kalamiehenä.
Lehtoisilla metsämailla, notkoissa ja haavikoissa kyykkäili _jänis_,
mollosilmäinen sarkahousu, saaden usein kyytimiehekseen kavalan
_ketun_, ja hiekkaisilla mäkilöillä aherteli _mehtäsika_, harvoin nähty
viiruposkinen kolomestari. Mutta jylhissä kallioisissa korpimaissa oli
synkkä _ilveskissa_ kuin kotonaan, joskus _ahmakin_ siellä luikaili
jättäen jälkiä kuin mies, ja suuret susi-laumat toisinaan vaeltelivat
pitkin talvisia erämaita, tullen väliin niin villeiksi, että loikkivat
matkamiesten rekien ylitse. _Peuratkin_ pitivät näitä sydänsaloja
parhaina mainaan, ja komeat _hirvet_ juosta jylkyttelivät pitkin
korpia, puhumattakaan metsän hallavasta vaarista, _karhusta_, joka
hoiti isännyyttä kaikkialla.
Hyvä oli näissä suurissa erämaissa metsän kasvattien elellä. Mutta hyvä
oli täällä myös ihmisenkin asustella. Moni metsäperäläinen kasvoi
täällä pian täydeksi erämieheksi, oppien tuntemaan sekä pyörryttävän
korpimaansa että sen monipäisen kansan. Metsän kanalinnuille hän
rakenteli _ansoja, permejä ja satimia_ viritellen niitä koivuviitoihin
yksin ahkeralle riekko-rukallekin, joka satimille sattuessaan sai monet
kerrat kumppaneineen manailla:
"Kopeuk... kopeuk!
Katoppa rustinkia, katoppa rustinkia,
käyppä sisään, käyppä sisään, retuhousu..."
Osasi vanha metsämies oikeaan aikaan astella metson soitimelle
ottamaan osaansa, ollen ahon laidassa valmiina ja vaanien saalistaan
yhtä valppaana kuin metsän musta kukkokin silloin, kun se piti
kalkutusvuoroaan. Matti Möttönen, julma _mehtomies_, oli joka kevät
soidinaholla aamuvartiossa ja sai monta metsoa, vaikka joskus
_rikkarastas_, lorupekka, huuteli kuusenlatvasta:
"Voi, velikulta, voi velikulta,
hukkaan tänne tulit, hukkaan tänne tulit.
Puukko putos, puukko putos!
Törttötiitiliä!"
Ahojen laitoja laukkovan jäniksen metsäperäläinen petti, laittaen
kavalat lankansa vanhojen tuhviensa tavalla. Kolmesta haavasta ukko
ketti kuorta, kolmesta lähteestä otti vettä ja pani siihen haavan
kuoret sekä kolme ruununmynttiä. Tässä väkivedessä ukko keitti
jänislankansa ja sitten heitti veden vasemman olkansa ylitse metsään
sanoen:
"Metänemäntä, ota sinä nämä roskat,
Anna mulle jäneksiä!"
Saipa tura sitten jänistä niinkuin ennen muinoin Simpsoni kettuja.
Metsän lynkäpolvi laukkasi lankaan, vaikka se olisi viritetty
uuninsuuhun.
Mutta metsänisäntä oli tarkka tavarastaan ja karjastaan, ja
metsänkävijän piti ymmärtää myös hänen mielialansa sekä lähestyä häntä
oikealla tavalla ja liikkua hänen avarassa erämaassaan oikeassa
hengessä. Piti tarkasti varoa pilaamasta mainettaan ja pyytöneuvojaan.
Menipä vain tyhmyyksissään ampumaan sellaista roskalintua kuin _varista
tai harakkaa taikka närhiä_, niin painui pyssy iäksi pilalle,
vaikka vain olisi höyhentäkin vikauttanut. Eikä ollut hyvä ampua
kuusankaakaan, sillä se oli metsän mielilintu. Metsä menetti mieluummin
vaikka rihman oravia kuin yhden kuusankalinnun. Niinpä metsä lähetti
erämiehelle jo vastaan kuusangan ilmoittamaan, että on parasta palata
takaisin. Sillä silloin ei erämaasta hyötynyt karvaakaan. Metsä oli
ottanut ja pannut kaikki karjansa omaan _metänaittaansa_ niin tarkoin,
ettei näkynyt ainoatakaan, ei lentävää, ei juoksevaa. Metsän tyhjyyttä
ilmoittaen myös vastaan sattuva harakka nauraa räkätti, ja samaa
metsäkanakin käkersi. Mutta silloin oli metsän koko karja laskettu
aitasta valloilleen, kun erämiehelle ensimmäisenä pyy piiskutti taikka
pieni _tiainen_ tuli vastaan tirskuttamaan. Jopa oikein hyvää onnea
tuodessaan tiaisen piti tulla tupsahtaa ihan tupenkantimelle. Ainakin
Jylhän Karhu-Matin tupelle tiainen räpsähti, kun vanha Matti oli
menossa karhua saamaan.
Mutta muutamat metsänkävijät, kademielen täyttämät erämiehet,
saattoivat pilata toisen pyytöonnen, niin ettei tämä saanut metsästä
mitään, vaikka siellä kyllä saalista liikkui. Ei tarvinnut muuta kuin
kolmineuvoisesta tupestaan kopistella rikkoja metsälle lähteneen miehen
kolmeen jalan jälkeen ja manata:
"Kolmesti tuppi heilukoon,
Ennenkuin mitään saat"
Mutta vielä parempi oli, kuullessaan toisen ampuvan, karjaista:
"Liha mehtään, veri kottiin,
Piä mehtä omasi"
Silloin metsä kyllä piti omansa, eikä antanut ampumiehelle mitään.
Saattoi pahanelkinen myös pilata toisen pyssyn, parhaan pyytöneuvon.
Mutta oikea erämies osasi päästää pyssynsä pienistä ja suurista
piloista. Pienet pilat lähtivät kyllä, kun vetäisi pyssyn pajan
ahjotulen lävitse tai hautasi sen yöksi lammaskettaan taikka pisti sen
panokseen hopeaa. Suuret pilat taas karkkosivat, jos ajoi käärmeen
pyssynpiippuun ja ampua roiskahdutti sen honkaa vasten, niin ettei
madosta jäänyt kuin märkä läiskä. Jotkut vanhat, kovat korpiturat
rohkenivat sielunsakin hinnalla parannella pyssyään ja onneaan.
Rippileivän he ripustivat petäjän kylkeen ja ampuivat sitä että veri
tirskahti. Sitten kyllä sai viljaa. Oikea metsämies varsin osasi
varjella pyssynsä. Hän piilotti tukkiin ohranjyviä, eikä sitä asetta
helposti toinen pilannut. Vielä vahvempi pyssy oli, jos sen lukkoruuvin
kannan alle oli kiristetty palokärjen punainen otsatupsu.
Mahtoi hyvä metsäonni mennä muutenkin. Vipu-Samuli, Kyyjärven
metsänkävijä, menetti erinomaisen onnensa, kun antoi äsken saamansa
metsopojan Jouten-Kallelle, joka oli syntynyt Korpjoonin päivänä, eikä
sentähden ikänään saanut metsästä mitään. Mutta metson mukana meni
Vipu-ukon onnikin, niin ettei hän pari viikkoa yritettyään saanut
höyhentäkään. Vanha Vipu-tura pystyi kyllä korjaamaan kovan onnensa.
Hän meni Pienen-Pahtanevan laitaan, jossa kasvoi komea _Tapionkanto_,
leveäoksainen, sammalhattuinen näre, jota myös mainittiin _Metänemännän
pöyväksi_. Kolmesta tervaskannosta Vipu-äijä veisti isoja lastuja,
kolme kustakin, asetteli ne Tapionkannon sammalpartaiselle laelle ja
sytytti palamaan. Tervaksien ja sammalien palaa roihutessa Samuli
puskeutui pohjoispuolelta näreen tuuheaan oksistoon, kontaten rungon
ympäritse kolme kertaa vastapäivään ja kahdesti myötäpäivään. Mustaa
savua tervaskannon lastut työnsivät, Tapionkannon partasammalet
kärisivät ja oksat rätisivät, karistellen punaisia puikkoja äijän
niskaan. Tukan ja kulmakarvat ne turalta kärvensivät, mutta metsäonnen
ukko taas sai. Kun hän ensi kerran meni kokemaan pyydyksiään, oli
niihin käynyt yhdeksän lintua.
Tarvitsivatkin entiset turat pilaamattoman metsäonnen, koska he
korpimaitaan samoilivat kilpaa Tapion suurriistan kanssa. Piti ukkojen
aina silloin tällöin käydä metsänemännän pöydässäkin pyytämässä
parannusta. Sillä koska Metsä laski väkensä valloilleen, erämiehille
tuli kiukkuinen pyytöpäivä. Villejä peuroja vaelteli saloilla väliin
suurin laumoin. Salamajärvessä on muuan saari, _Peurasaari_, johon
sanotaan peuroja surmatun. Lampuodin kartanomäellä oli ennen ollut
pieni tupanen, jota oli nimitetty _Nylkytuvaksi_. Siinä Lampuodin
muinaiset suuret noidat olivat nylkeneet peuroja ja vielä kuolemansakin
jälkeen ruumiina möykänneet ja haastelleet villipeuroista. Jylhän vanha
_Karhu-Matti_ oli surmannut lukemattomia metsän villejä sarvipäitä.
Kivijärven _risumäkeläiset_, jotka asuivat Risumäen isossa korpitalossa
Perhon rajanaapureina, olivat kuuluja metsämiehiä ja surmasivat
kaikenlaista korvenelukkaa. Entinen _Risu-Jussi_, vanha erä-äijä,
saattoi kevättalvella valitella vieraalleen:
— Tänä talvena on tapettu viistoista peuraa ja karhu kuuvestoista...
ja lihat on syöty niin, että onko mitä vieraan etteen panna.
Kilvan perhosten ja karstusten kanssa risu-miehet ajelivat villipeuroja
ympäri villejä korpimaita. Kaatoivat he kerran yhdessä kivijärveläisten
kanssa koko peuraparven Kirvesjärven salmeen. Mutta kun Saunakylän
miehet pitivät Kirvesjärven seutuja omina erämainaan, he nostivat kovan
käräjäjutun peurantappajia vastaan. Lonttosen Jussi, Juoksuahon
Tammisten esituhva, tyytyi kyllä, kun sai pari peuraa palkinnokseen,
jopa rupesi rakentamaan sovintoa riitaveljesten välille. Mutta
saunamäkiset ajoivat asian loppuun asti, ja Viitasaaren käräjillä
annettiin riiteleville päätös:
"Karhu on kiertäjänsä,
hirvi hiihtäjänsä,
peura sen, joka ampuu".
Näin risumäkeläiset saivat pitää peuransa, ja Lonttosen tuhva oli
heidän kanssaan tämän jälkeen aina hyvissä väleissä.
Saivat entiset eräturat monesti hiihtää komean hirvenkin kintereillä.
Leveillä koivuisilla tai mäntyisillä _suksillaan_ miehet mennä
kahistivat työnnellen _kaksin sauvoin_, ja sauvojen alapäässä oli
puinen, pyöreä, koveropohja _porkka_. Sukset olivat kyllä hyvin
liukkaat, sillä niitä oli kevätpäivän paahteessa tervalla voideltu ja
hiottu rasvaisilla kalansuolilla, niin etteivät ne enää tarvinneetkaan
muuta voitelemista. Ja vitsaisella _mäihystimellä_ pysyi suksi
hiihtäjän jalassa kiinni.
Suuri hirvi oli komeinta antia metsänemännän aitasta. Varsinkin
syksyllä, kun hirvi oli kesän kuljeskellut rehevissä lehtometsissä ja
hyllyvillä nevoilla, oli sen lihava ruho köyhälle korvenraatajalle
parasta talven eläkettä. Kaikkein parhaita erämaan herkkuja olikin:
"Hirven huuli,
peuran kieli,
matteen maksa
ja hongan oksa".
Mutta talvella, kun hirvi nälissään joutui jyrsimään puuta ja
puunparkkia, sen liha muuttui huonomman makuiseksi. Kelpasi se silti
kyllä metsäläiselle, jopa oli hyvääkin. Erämies joutui täyteen
pyytöintoon, kun vain huomasi hangella sen aikamiehiset jäljet taikka
näki tumman jättiläisen harppovan valkoisessa erämaassa. Näytettiin
vanhalle yliperäläiselle joskus sellainenkin komea korpinäky, että
kahdeksan suurta kyrmyniskaa metsäläistä, muutamat korkeilla sarvilla
kruunattuina, ylpeästi mennä haarikoi pitkin aavaa, lumista
nevanselkää. Iänikäisen pyytömiehen veret tämä näky nosti ihan villiin.
Kuulut Risumäen miehet sekä vanhat jylhäset hiihtivät monesti myös
hirven kintereillä. Tuli kerran kevättalvella Jylhän Karhu-Matti
etsimään Risu-Jussia hirvenajoon. Oikeaan aikaan ukko tulikin.
Risu-miehellä oli kohta nälkä ovella, ainakin ensi sanoiksi piti Jylhän
karhuturalle todistaa:
— Viistoista peuraa on tapettu, karhu kuuvestoista. Lähemmä nyt
ajamaan hirveä!
Lähtivät turat korpeen, saivat suuren sarvipään ajokkaakseen ja
kannustivat sen kantapäillä _kolme vuorokautta_, tyhjä eväskontti vain
hartioilla keikkumassa. Vanha, sitkeä metsänvaltias laukkoi omia
kotikorpiaan vetäen miehiä perässään yli valkoisten nevojen ja halki
huurteisten korpien. Mutta yhtä sitkeät ajomiehet olivat myöskin
kotitanterillaan ja painoivat perässä kuin viholliset. Ei ollut ajajien
kontissa evästä, mutta ei saanut ajettukaan syömärauhaa. Nälkä häntä
ahdisti, ja nälkä kurni miestenkin sisuksia. Mutta nälkäisten
korpelaisten edellä juoksi höyryävä liha ja lämmin veri pitäen uupuvan
miehen väkisinkin suksien mäihystimissä. Näin mennä rähjättiin monet
nevat ja monet kankaat ja ryteiköt, käytiin kaukana Lestinkin
erämaissa, Valvattien takana, palattiin taas takaisin kierrellen ja
kaarrellen, höyryten ja huohottaen, ja saavuttiin viimein samoille
saloille, mistä oli lähdetty. Loppua tehden metsän sarvekas otus
kahnusti edellä, ja viimeisin voimin pyytömiehetkin kaahasivat perässä.
Kuusjärven taakse kun jouduttiin, niin jo vihdoinkin päästiin pyssyä
käyttämään. Risu-Jussi ampaisi ensimmäisen panoksen, mutta se sattui
huonosti. Jylhän tura työnsi kiireissään kaksi mittaa ruutia putkeensa
ja pamahdutti vasten hirveä, joka hätäpäissään laukkasi kohti
vainomiehiään. Mutta ukon ankara panos potkaisi taakse, niin että
suolatoosa, joka oli liivin rintalakkarissa, painui sijansa rintaan, ja
tura keikahti kuin tukki selälleen hankeen. Risu-Jussi vain ennätti
parkaista:
— Hirvi tulee päälles!
Mutta Matti makasi vain. Ja hirvikin samassa tupsahti turvalleen, sillä
turan ammus oli siepannut huulesta kuin nauriin lohkon ja mennyt sitten
rinnasta sisään sekä tullut ulos saparon vierestä.
Risu-Jussi luuli turan saaneen oikein kuoleman kolahduksen. Meni hän
kumminkin, nykäisi äijää rintapielestä ja huusi:
— Tokko ookkaa kuollut?
Matti havahtui ja pääsi henkeään huokumaan, kun suolatoosa repäistiin
irti rintakolostaan. Saattoi hän ökistäkin:
— En minä kuollut oo...
Kiireesti Risu-Jussi hyppäsi hirven luo, viilsi puukolla kurkun auki ja
huusi turalle:
— Tule juomaan hirvenverta... jos kykenet!
Matti kömpi kinoksestaan ylös ja mennä kahnusti saaliin luokse, joka
suurena tummana kasana vieläkin koipiaan nytkien maata retkotti
valkoisella hangella. Kuusi kourallista mies särpi lämmintä verta, joka
solkenaan virtasi kurkusta, kun vain avasi Risu-Jussin aukkoa.
Vuoro-vuoroon nälkäiset ukot siinä aukoivat ja sulkivat veristä läpeä
kouraisten punaista leppää suuhunsa. Ihan koko olennossaan, josta veto
jo oli kokonaan lopussa, ukot tunsivat, kuinka elämää antava voima
metsän sortuneesta valtiaasta siirtyi heihin, voittajiin. Suuri olikin
tämä metsänmies, joka kolme vuorokautta oli jaksanut lennättää
perässään koko seutukunnan parhaita erämiehiä. Kun turat rupesivat
saalista nylkemään, niin Risu-Jussi, iso ukko, hirven mahalla
seisoessaan tuskin saattoi nostaa jalan suoraksi.
Kun turat olivat saaneet kyllikseen hirvenverta, he kohta taas olivat
entisiä äkäisiä korvenäijiä. Uskalsivatpa ukot astella Kuusjärven
taloon, jossa pappi parhaillaan piti niin kovia lukukinkereitä, että
niitä parhaatkin vaarit kauhistuivat. Mutta Jylhän Matti, naama
vieläkin sekä kourat hirven veressä, asteli oikopäätä tuvan perälle,
papin pöydän eteen ja vetäisi vyöstään verisen hirvenkorvan, viskasi
sen pöydälle ja kysyi papilta:
— Tunnekkos tuota?
Kaikkein mahtavin metsäläisten suuressa joukossa oli kumminkin karhu,
ja kaikkein parhaat miehetkin tarvittiin sitä vastaan, niinkuin suuret
Jylhän turat, tuima Risu-äijä ja Mehtä-Porasen kovat korpelaiset sekä
Karhunpiilon ukot Lestillä ynnä Urpilaiset Kivijärvellä.
Olikin kovilla metsänkävijöillä kiistakumppaneita, sillä ennenvanhainen
karhu piti näitä suuria saloja parhaina perintömainaan. Täällä olivat
hänen edesmenneet tuhvansa asuneet ja möyrineet kusiaismättäitä, täällä
hänkin sai mielin määrin möyriä ja mellastaa. Ja näin vanha korvenäijä
tekikin, penkoi kaikki kangasmättäät, kaiveli lahokannot, poimi
nevoilta muuraimia ja ahmi marjoja mättäiltä ja sitten vihelteli vain.
Saattoi äijä toisinaan kiukkupäissäänkin hyppiä, paiskoa kantoja ja
karjahdella sekä puhallella kämmeniinsä niin, että vinkui, sitten taas
karjaista kuin vanha vaari karkealla äänellä: "Kokko kaar!" Voi
metsänukkojen kesken tulla joskus hurja tappelukin. Kinnulan tura kuuli
kerran metsässä kamalaa jyminää ja karjuntaa. Kangas vain kumisi ja
ryski, niin että äijä luuli sotaväen olevan tulossa. Hongan takaa ukko
peloissaan kurkisteli ja näki, kun kolme kontiota mennä jymisti pitkin
metsiä. Suuri akkakontio kyökytti edellä, minkä konteista pääsi, ja
kaksi porhoista ukkokontiota paukkasi perässä, hirveästi karjuen ja
tapellen keskenään. Kävi karhuvaari monesti varkaisin talonukkojen
jyväisissä halmeissa, tehden toisinaan pahat pilat, ja kun metsänukko
oikein äityi elämöimään, hän hyppäsi lammaslaumaan nutistaen parhaat
pässit ja emälampaat ruokapaloikseen, kävipä usein karjaankin kaataen
ja repien elukoita minkä ennätti. Pirttikosken takaisilla sydänmailla,
Pässikankaalla, karhu kerran hävitti yli kaksikymmenisen lammasparven
niin tarkoin, että vain yksi ainoa pääsi kotiin huutamaan surkeutta.
Möttösen kylän äärellä, suuren rämäkön tiheässä metsikössä,
metsänisäntä usein vihelteli, vieläpä kerran keskellä parasta päivää
tappoi Möttösen miniän lehmän ja hautasi Luusaareen. Mutta kun Möttösen
vanha Riitta-Liisa meni lehmänraadolle ja siellä pyllötti metsään käsin
kolme vuorokautta, karhu niin häpesi, että käsi silmillään pakeni pois,
eikä tullut rämäkölle kolmeen vuoteen.
Vanha, ruma noitaämmä saattoi näin kyllä kovan karhun karkoittaa, mutta
tavallinen syntinen sai häntä aina ajatella suurella pelolla ja
vapistuksella. _Karhu_ tiedettiin kyllä olevan hänen oikea isiltä
peritty huutonimensä, mutta nimittelipä vain metsän pihkasilmää
karhuksi, hän helposti suuttui ja tuli tavattaessa yhdeksää askelta
lähemmäksi. Parasta oli sanoa _mehtäläiseksi, metalliseksi ja metän
elukaksi sekä kontioksi_, ja kaikkein parasta nimittää niinkuin
ikivanhat turat, _kouvoksi_. Kova Risu-Jussi, vaikka oli niin peloton
mies, että kykeni ottamaan hengen karhulta, puhui vain _kouvosta,
kouvonpojasta ja kouvonpesästä_. Kumminkin karhu, _kouko_, oli
Risu-turan ankarin metsällinen vastamies. "Kouko teijät kottiin
ajakoon!" manattiin joskus vihapäissään, kun karja ei aikoinaan
ruvennut palaamaan metsästä. Tämä oli kovin mieletöntä manaamista,
sillä kouko kyllä kehtasi tehdä niinkuin kehoitettiin. Olipa
metsäläinen niin äkäinen, että kosti karjalle, jos talossa kovin
suosittiin karhuntappajia. Kun Juoksuahon Erkki kerran laski Risumäen
karhunajajat tupaansa yökaudeksi, niin jo seuraavana kesänä kontio
kaatoi melkein koko karjan, kaksi päätä vain jätti, viisi vei.
Juoksu-Erkillä ei ollut muuta neuvoa kuin kirvestää tappokentälle
hongankylkeen risti ja puumerkki ja mennä Risumäkeen valittamaan
talvisen kestityksen surkeita seurauksia. Näinpä oikeat ukot eivät
laskeneetkaan karhumiehiä yöksi tupaansa, vaan metsäläisen ajajat
saivat, jos halusivat, mennä saunaan kellettelemään, elleivät jääneet
korpeen rakovalkealle.
Näin ankara metsänmies saattoi olla, ja vielä vähemmin hän kärsi
itseään pilkattavan. Hietalan Jussi, Kinnulan mies, oli niin mieletön,
että ilvehtien nosteli kuolleen karhun saparoa ja tiiraili toisella
silmällään. Mutta pian tuli Jussin silmä niin kipeäksi, että oli
melkein mennä. Ja niin kova voima metsänukossa oli, että ihminen
korvessa liikkuessaan tunsi jo kammoa ja pelkoa ollessaan kouon
lähellä, vaikkei pahaa vaaria vielä näkynytkään. Jos se näkyi taikka
kuului, sitä suuremman kammon se herätti. Kun kontio rytki halmeen
aidan takana metsässä, tuli Kinnulan Puras-ukkoon niin paha paino, kipu
ja kankeus, ettei hän tahtonut päästä minnekään.
Mutta monesti koetellut kovat karhuturat eivät pelänneet eivätkä
tunteneet kammoa, vaikka olivat kontion kanssa joskus ihan
käsirysyssäkin. _Mehtä-Porasen_ Antti Vareksen perillisetkään eivät
säikkyneet metsänäijän perillisiä. Kaksin, kolmin koirin korpitalon
miehet monesti liikkuivat pitkin erämaita, ja ankara meteli vaelsi aina
heidän matkassaan. Koirat haukkuivat tavan takaa, lintuja pudoteltiin
puista, poimittiin niitä ansoistakin, ja monta muutakin metsänelukkaa
päästettiin päiviltä. Mutta kun satuttiin päämetsäläisen kanssa
samoille mättäille, tuli täysi korven tappelu, pyssyjen pauke ja
koirien ärhentely ja kontion kamala karjunta. Korpi siinä tavallisesti
menetti taas miehensä, ja kun Mehtä-Porasen vanha tura sitten asteli
kirkonkylään, oli hänen kontissaan metsänterveisinä pappilan emännälle
suuri musta karhunkontti.
Yhtä kovasti kävivät kontion kimppuun _Risumäen_ miehet, vanha
_Risu-Jussi_ kaikkein kiivaimpana ja sitten joukossa jo _Risu-Penna_,
Jussin poika. Kaksin, kolmin koirin hekin kiertelivät metsiä, kaksi
koiraa karhunhaukkuna, kolmas lintuja varten. Ja erämaat ajettiin
ympäri aina Karstulaa, Kivijärveä ja Lestiä myöten. Kovia
karhuntappajia olivat myös _Vasamäen_ veljekset, samat vanhauskoiset
noitaturat, jotka kerran rymähdyttivät mäelleen tavattoman
asuinrakennuksen. Pelkäämätön karhupekka oli myös _Hovilan Antti_
Salamajärvellä. Ainakin hän kerran, kun kontiota ammuttiin pesään eikä
ruvennut sieltä mitään kuulumaan, konttasi aukosta sisään katsomaan,
mitä siellä tehdään. Nuora vain sidottiin Antin koipeen, kuten
ennenvanhaiselle hölmöläiselle. Mutta miehellä ei ollut hätää:
vainajana metsänukko maata retkotti kotipahnassaan. Eikä mitätön mies
ollut Kinnulan _Vihta-Jussikaan_, jolta karhunajossa kontio kuoraisi
päänahan luuta myöten pois, niin että kallo komotti valkoisena kuin
koivun kääpä.
Mutta _Jylhän_ miehet, isot ja äkäiset, suurikurkkuiset metsämäen
turat, olivat kaikkein kiukkuisimpia karhumatteja. Risu-miesten kanssa
he monesti yksissä lähtivät kontionpesää kornaamaan, tapellen sitten
korvenisännän kanssa verissä päinkin. Mutta monta kertaa jylhäset
ajoivat metsäläistä vain omin voimin. Mainioin Jylhän erämiehistä
oli vanha _Karhu-Matti_, Samulinpoika, joka viime vuosisadan
alkupuoliskolla piti koukoja kovilla. Kahdeksantoista karhua sanotaan
Matti-äijän kaataneen, Viita-Jussin kanssa kerran niinkin valtavan
metsäläisen, että sen lihat painoivat 18 leiviskää, ja ylystä tuli
kaksi leiviskää. Tämän metsänäijän ukot kohtasivat aivan sattumalta
hiihtäessään metsonsoitimelle mukanaan vain Aapa Jylhän takomat
lintupyssyt, niin pienireikäiset että kuula katosi hyppysiin,
peukalonpään ja etusormen puristukseen. Kun miehet metsässä mennä
kahnustelivat, Jussi edellä, Matti perässä, karhu äkkiä kapsahti ylös
Jussin suksien alta, niin että hiihtäjä keikahti nurin, saaden pyssynsä
lunta täyteen.
— Lataa pyssy pian uudestaan! Matti komensi ja pikkureikäisellään
pimahdutti otusta rintaan. Sitten tura heitti aseensa Jussin
ladattavaksi ja taas toverinsa pyssyllä piukaisi päälle hyökkäävään
kontioon pikku marjan, ja vielä kolmannenkin kerran napsahdutti jälleen
omalla luodikollaan, Jussin yhä hosuessa latausmiehenä. Silloin
karhuparka jo totteli ja kuukahti kynsilleen. Tottumaton Viita-ukko
aikoi heti mennä sitä nykimään, mutta Matti karjaisi:
— Älä mene! Peräkarvat liikkuu!
Metsänmies kapsahtikin kantapäilleen, loikaten Jussin suksien
kannoille, niin että ne rätkähtivät poikki. Ei ennättänyt mies edes
puhaltaa suustaan vanhaa karhumanausta, jota pahimmankin metsäläisen
täytyi totella:
"Älä tule miehen päälle!"
Mutta äkäinen Karhu-Matti oli aina valmiina. Piukahti taas
pikkureikäinen, ja karvas pippuri upposi karhun kainaloon. Siihen
täytyi metsänmiehen tyytyä ja sortua hangelle.
Kuulu ja peloton mies oli Jylhän vanha Matti. Kun hän 85-vuotiaana
kuoli 1865 ja haudattiin, niin itse pappikin saarnasi ja luki tuhvan
elämäkertaa sekä sanoi:
— Siinä se nyt makaa se mainio karhuntappaja.
Isä-Matti meni, mutta poika-Matista tuli Jylhän toinen _Karhu-Matti_,
joka miltei yhtä kovana miehenä kuin isäkin hiihteli turan latuja,
karhoten monet metsäläisen pesät ja nitistäen niiden eläjiltä hengen.
Monesti ukolle unessa ilmoitettiin kontion talvinen rytö, niin että hän
tiesi jo lähtiessään mistä päin metsällistä on etsittävä. Neljä, viisi
koukoa Matti näin käsitti ja surmasi.
Mutta oikeita metsän möyryjä olivat Lestin _Karhunpiilon_ miehet,
rumat, törkeät turat, jotka kyllä tohtivat käydä kiinni suurimpaankin
kontioon. Olivat ukot suurta sukuakin, kuulun Kinnulan urohon, Lassi
Urpilaisen, jälkeläisiä, ja metsänkävijöitä monessa polvessa. Vanhat
turat, Parta-Kustit, Matit ja Juhat, olivat rautakaarisella
perintöjousellaan ammuskelleet peurojakin. Isältä vanhimmalle pojalle
oli jousi järjestään joutunut, mutta niin oli pojasta aina polvi
pehmennyt, että jokainen perijä jousen saatuaan oli ensi töikseen
käyttänyt kaaren pajassa ja ohentanut jaksaakseen sen jännittää. Oli
miehillä toinenkin perintökalu, tukeva karhukeihäs, joka kyynärää
pitkine rautaisine terineen oli julma ase miehen kädessä, kun hän
ryhtyi tappelemaan kontion kanssa.
Lestin kaukaisessa peräkulmassa, Perhon ja Kinnulan rajoilla,
Karhunpiilon möyryt asuivat. Siellä, kalaisen Lehtosenjärven niemellä,
oli oikein suuri savupirtti, jossa ei paljon jumalanviljaa nautittu,
mutta vain mustaa metsänviljaa, vedenviljaa ja karjanviljaa sekä
karkeaa petäjäistä. Pieni äijä oli Karhunpiilon vanhin, Juha-tura,
mutta paksu ja väkevä, ja niinkuin vanhalla Jaakopilla, oli hänelläkin
kahdesta akasta kaksitoista poikaa, kaikki samanlaisia metsäkörrejä.
Kävi mökä erämaissa, kun miehet siellä liikkuivat sekä kontioiden että
petäjien kimpussa, milloin nylkien mustaa metsäläistä, milloin kettäen
petäjänkylkeä. Oli miehillä aina matkassa suuri, harmaa koira,
_Loukas_, joka oli niin äkäinen, että saattoi hyökätä karhunpesäänkin
ja repiä, niin että paljas läikkä paistoi kontion selässä, kun se
kuopaisi hangelle. Ja kun miehiltä sattuivat metsässä pyssynluodit
loppumaan, napsivat he hurstimekoistaan tinanappeja, takoivat
niistä kuulamokaleita, työnsivät isoreikäisiinsä ja paukuttivat.
Karhunhampaita ja -kynsiä ukot tallettelivat vahvoina taikakaluina ja
karhun väkevää sappea jo he poikasina olivat nautiskelleet luontoaan
nostaakseen, ja isämeitänsä he joskus lopettivat sanoihin: "Mutta
päästä meitä pahasta". Näinpä korpijärven rantalaiset olivatkin
sellaisia ukkoja, että karhun täytyi heitä totella. Kun vain tura
ärjäisi pakenevalle karhulle: "Älä jätä!" niin se heti pysähtyi, ja
kääntyi kohti, kun karhunpiilolainen karjaisi: "Käänny päin!" Monta
koukoa metsäperän miehet kaatoivat, väliin kaksin, kolminkin samasta
pahnasta.
Henkensä kaupalla vanhat turat monesti saivat tapella kontion kanssa,
ennenkuin saivat hänet nujerretuksi. Mutta sitten he pitivätkin
metsänvaarille komeat _hautiaiset_ niinkuin ainakin ison talon
isännälle. Mitä isompi metsänmies, sitä komeammat piti saada pidot.
Koko kyläkunta asteli _peijaistaloon_, mihin metsänvainaja oli ajettu.
Siellä oli miehille tarjona parasta metsällistä ja vielä viinaakin.
Karhun pää, kämmenet ja sydämykset sekä munuaiset oli pantu isoon
karjapataan ja keitetty tavaton _rokka_, ohranryyneillä suurustettu.
Oli vielä paistettu kontion väkevää, mustaa lihaa, oli rasvaista
ylystä, joka paksuna läskisenä vuotana oli vetäisty äijän selkäpiistä
ja pantu suolaan. Sai siinä nälkäinen kylänmies taas kerran vatsansa
täyteen oikeata metsällistä, tummankeltaista ylystäkin, joka oli
makeampaa kuin läski. Ja viinaa juotiin aina vähän päästä. Kivijärven
Varesmäessä oli peijaispöydällä ollut vanha karhunkallo, josta oli
ryypitty viinaa, ja tämä oli ollut oikein juhlallista. Kaikki olivat
siitä nähneet ja tietäneet, kenenkä muistoksi peijaisia pidettiin. Oli
laulettu pitkä virsi vainajan kunniaksi, laulettu kuinka koukokin kyllä
ryyppää viinaa, kun vain tarjotaan. Vanhat Jylhän ukot nakkelivat
ryyppyjä napulla suuresta kupariastiasta, tullen lopulta niin hyvälle
luonnolle, että hyppivät ja tanssasivat vain. Kasvoi komea
_karhunpäämänty_ kartanon takana Kangaspellolla, ja sen juurelle turat
astelivat remuten, sileäksi kaluttu karhunkallo itse Karhu-Matin
kainalossa. Siinäkin vielä, vanhan petäjän tyvillä, vanha Matti kallo
kainalossa hypähteli ja lauleli:
"Huppili lii lii lii,
Huppili lii lii lii..."
Metsän vainajan _maahanpaniaisia_ turat siinä tanssahtelivat. Ja sitten
kohotettiin karhunkallo männynoksaan. Mutta pian taas pääsi pyssymiehen
pyytöluonto valloilleen. Haettiin isoreikäinen ja ruvettiin kilvaten
ampumaan puuhun pantua kalloa. Kuudenkymmenen akseleen päästä
vuorottain mies mieheltä tähdättiin ja pamahdutettiin niin monesti,
että saatiin sattuma. Täytyi väliin kahteen kertaan käydä miesten rivi,
ennenkuin remuavasta joukosta lähti osuva kuula.
Iloisella luonnolla lähdettiin kontiovainajan viimeisestä maallisesta
kodista, ja parhailla vierailla oli matkassa mustaa metsäläisen lihaa
ja mustankeltaista ylystä kotiväellekin maistiaisiksi.
Kalpea kallo jäi männynoksassa killuen kertomaan ohitse kulkijoille ja
taivaan tuulille korpitappelusta ja sen iloisesta loppujuhlasta.
Saattoi samassa puussa olla jo entisestäänkin samanlainen metsänkallo,
toinen ja kolmaskin vaalennut voitonmerkki.
Talon ja talonmiesten kunniapuuna ja metsänvaarin merkkipuuna
karhunpäämänty kohosi kartanon tauksilla. Jokaisen vanhan karhutalon
merkkipuuna se nähtiin. Jylhän lähettyvillä, järven rannalla oli
entisaikaan niin iäkäs kontiopetäjä, että siitä löydettiin rautainen
nuolenkärki, jolla aikoinaan lienee ammuttu oksaan ripustettua kalloa.
Toinen petäjä saatiin sen jälkeen Kangaspellolle, ja siinä oli
entisaikaan monta kalloa. Tämäkin, tyveltään yli kolmikyynäräinen
rutimo, on jo sortunut maahan. Iso petäjä oli ennen Mehtä-Porasen
riihen luona, ja petäjän oksien tynkiin oli pistelty karhunkalloja.
Kuusjärven miehillä oli mäenlaidassa karhumänty kalloineen, ja
Kivijärven Varesmäen mäkirinnassa nähtiin komea kallopuu, samoin
Talviaisten kartanolla sekä Kinnulan Hakkilassa.
Mutta Vasamäen vanhoilla tietäjäturilla oli kaikkein komein
karhupetäjä, lyhyt ja paksu taarikkamänty, karsittu aina lakkapää
latvaan asti, latvankin alta vielä kolmea korttelia paksu. Vain muuan
oksantynkä oli rungon kyljessä, ja siinä valkea kallo irvistämässä.
Mäen rinteessä, noron puolella, se seisoa törötti kuin ylpeä
tuuheahattuinen talon ikätura. Mutta Vasamäen poika keikahdutti komean
puun kalloineen nurin, vaikka vanhat ukot kielsivät ja varoittivat:
— Vielä saat siitä muiston, jos sen kaa'at!
Saikin poika muiston. Päätä rupesi pian ajamaan, ja ajoi toisen puolen
aivan surkeaksi. Ja vanhat sanoivat:
— Näit nyt! Se oli vanhojen turien karhunpäämänty... mahoit antaa
sille rauhan.