Jo muinaiset erähämäläiset kävivät Suomenselän kalavesiä karhoamassa.
Nevaisen ylämaan kalasammiot olivat kyllä vain vähäisiä metsäjärviä,
lukemattomia suolampia ja kylmiä, mustia korvenpuroja sekä soita
halkovia mutarantaisia manalanvesiä, jotka kyllä aikansa vaellettuaan
paisuivat valtavirroiksi. Mutta kalaa näissä erämaan hiljaisissa
sammioissa liikkui, niin että hämäläisten hyvin kelpasi elellä kesänsä
täällä metsäläisinä ja rakennella vesiin katiskoita ja kalapatoja.
Kerrotaanpa aikoinaan Lestin _Tuikan_ ja Soinin _Pahkamäen_ riidelleen
erämaiden kala-apajistaan aina kuninkaisiin asti, pitäen kumpikin koko
sydänmaita ominaan, ja kuningas määräsi, että Perhonjoki pitää olla
heidän rajanaan.
Oli viljaa vesissä vielä hämäläisten hävittyä mailta halmeilta, vaikka
jotkut heistä kirosivat muutamia parhaita kalajärviä. Tialan kauniiseen
Salamajärveen muuan muljautti tervaämpärin manaten, ettei järvestä pidä
lahnaa saataman niin kauan kuin tervatöriläs on siellä märkänemättä, ja
jos saadaan niin vahingoiksi se pitää oleman. Näin sitten tapahtuikin.
Harju-Antti sai kerran keväällä kaksi lahnaa, ja heti kesällä menetti
kaksi lehmää, samoin Lampuodin pojalle annettiin kyynärää pitkä
kyrmyniska lahnavaari, ja lehmä otettiin häneltäkin. "Lahna ja lehmä",
oli Tialan järven vanha meno. Porasjärvikin on hämäläisen kiroissa,
niin ettei se luovuta lahnaa muuten kuin kuolemaksi. Pari, kolme se on
aikoinaan antanut, mutta aina myös kuolema on kulkenut perässä. Iso
Lestijärvi on niinikään tervaskannolla kirottu lahnattomaksi.
Mutta monista muista metsäjärvistä on kyllä entiseen aikaan nostettu
paljon vedenviljaa. Vanha Vinha-Pölkki sai kerran Isosta-Kirvesjärvestä
rysillä ja verkoilla kolme veneen täyttä säynäitä, satoja joka
veneeseen. Niemen Kalle niinikään vetäisi samasta järvestä sataisen
säynätapajan ja riemastui niin, että kalat rantaan saatuaan huutaa
hölähdytti:
— Vaikka paras lehmä vietäisiin, niin enpä antaisi näitä!
Kallen ei toki olisi pitänyt näin viettää, sillä kun karja seuraavana
päivänä ensi kerran laskettiin laitumelle, paras lehmä hävisi, niin
ettei mistään löydetty.
Tällaisia korpelaisten apajoita entiset turat vetelivät. Ja saivat he
joskus suuriakin kaloja. Lintulahden kievarin ukko kiskoi kerran
Kyyjärvestä niin tavattoman mateen, että sitä syötiin monta vuotta,
syötettiin herroille ja matkustajillekin, ja talossa pysyi kievari niin
kauan kuin mateenlihaa riitti. Mateen suuri selkänikama oli talossa
pitkät ajat veistopölkkynä. Suuri hauki tarttui myös Vipu-Samulin
väkärautaan Pahanpuronlammen suusta. Se oli ainakin puolileiviskäinen.
Mutta juuri kun Samuli oli vetämässä sitä maalle, toinen mokomampi
ahmaisi sen kauheaan kitaansa, ja tura kiskaisi molemmat kalat
lepikkörannalle. Siinä suuri vesipeto peppuroi ja piehtaroitsi niin
vimmatusti, että koko lepikkö lamaantui kuin olisi se lyöty kaskeksi.
Mutta Samuli vain piti kiinni väkäraudan siimasta ja sanoi: "ääh!" Koko
Kuusjärven kansa, kolmisenkymmentä korpikylän köyhää sielua, oli sitten
Samulin saalista kantamassa kotiin, saaden siitä evästä moneksi
viikoksi. Hauen kaataman lepikön Samuli seuraavana kesänä poltti
kaskeksi ja kylvi siihen tynnyrin ohria. Ja hauen hampaasta Samuli teki
_ryynihuumaron_, jossa sitten survoi ohriaan, jylkyttäen aina kaksi
kappaa kerralla. Sama huumaro kuuluu vieläkin olevan Kuusjärven talossa
tallella.
Suurenpuoleisen hauen Kuivaniemen Mattikin onki Lestijärvestä. Kun iso
kala aina ryösti Matilta koukun, hän viimein takoi leiviskän painoisen
väkäraudan, pani siihen kesänjuosseen vasikan syötiksi ja vei järveen,
ja hauki tarttui kiinni. Mutta kala oli niin tavaton, että turan täytyi
valjastaa hevonen ja sillä vedättää se maalle. Kolme kertaa Matti ajoi
kartanon ympäritse, ja vieläkin hauen pyrstö jäi järveen. Vedättäessä
karisi kalansuomuja veräjäpieleen niin paljon, että niistä saatiin
mainiot katot koko Kuivaniemen kartanoon. Eikä ollut pieni peto
Kivijärvessäkään. Siellä aina lehmiä katosi heinäiseen lahteen, ja
luultiin niiden hukkuneen. Mutta viimein selvisi asia, kun saatiin
suuri hauki, jonka vatsassa oli seitsemän lehmänkelloa.
Mutta kaikkein kamalin kala nähtiin kerran Lappajärvessä. Se oli made
niin mokoma, että kääräisi itsensä käppyrään monivirstaisen
Kärnänsaaren ympärille, ottaen häntäpuolen suuhunsa. Kaikki saarelaiset
sen näkivät, ja koko saaren kauhistunut kansa oli kauan aikaa synkän
vesirymän saarroksissa. Ei kukaan uskaltanut lähteä edes veneellä
soutelemaan pedon ylitse, puhumattakaan, että olisi ollut sellaista
urosta, joka olisi rohjennut ruveta ryötältä henkeä pyytämään.
Näin tavattomia kaloja harvoin nähtiin ja vielä harvemmin saatiin. Eikä
niitä juuri haluttukaan, kunhan järvien isäntä antoi vain tavallisia
vedeneläjiä. Sillä saattoi käydä niinkin, että järvi kielsi pyytäjältä
kalansa. Varsin helposti se sen teki, jos saamamiehet rupesivat
saaliistaan riitelemään. Entiset Pölkin miehet ja kirvesmäkeläiset aina
kovin torailivat Ison-Kirvesjärven säynäistä, repivät toistensa
pyytöneuvoja sekä nakkelivat niitä maalle.
— Tämä on vaarin aikainen kalapaikka! kirvesmäkeläiset kiljuivat ja
hyppivät.
— Tämä on vaarinkin vaarin aikainen kalapaikka! pölkkiset poukkien
päkittivät.
Siitä Kirvesjärven säynäät loppuivat, niin ettei enää sataan vuoteen
ole saatu muuta kuin joku pieni penikka toisen kalan sisässä.
Kulhalammessa, virstan verran alapuolella, on kyllä säynäitä, kun siitä
ei ole riidelty. Pekusenjoki kyllä vetää Isosta-Kirvesjärvestä isoon
Kyyjärveen, mutta säynättä se ei vain kuljeta Kirvesjärveen asti. Ja
Hankasenjärvestä piiloutui lahna tykkänään, kun soinilaiset ja Vahangan
kyläläiset niistä myötäänsä riitelivät. Sillä järjetön kala katoaa
vedestä, kun järjelliset ihmiset sen takia keskenään toraavat ja
tappelevat.
_Verkko, rysä ja nuotta_ olivat entisukkojen tavallisia pyyntöneuvoja.
Pienissäkin järvipotamissa, niinkuin Jylhänjärvessä ja Porasessa
saattoi liikutella nuottaa ja silloin oli ukoilla
"Liha uus, liemi kypsä,
Kahenhaarainen kapusta".
Metsälamperoisiin viriteltiin verkkoja ja järvien välisiin salmiin
rakenneltiin _patoja_, joiden aukkoihin keväisin asetettiin _mertoja_
vetämään haukea. Mutta pohjassa jurovaa madetta pyydettiin
_katajaisella oksakoukulla_. Järvien heinäisiltä rannoilta ukot
toisinaan ottivat saalista _käestämällä_. Verkko potkettiin järviheinän
rintaan, ja sitten _molauttamalla_ ajettiin ruohikossa piilevät kalat
pyydykseen. Airolla, vavalla tai seipäällä sukaistiin veteen taikka
parhaiten porskahdutettiin _porkalla_, niin että kalat säikähtivät.
Ahvenet ja särjet vilahtivat vain, mutta hauki monesti juraantui
pohjaan, niin että sitä sai oikein kepillä survaista, ennenkuin se
karkkosi — ja menikin silloin joskus oikopäätä läpi verkonkin.
Kalaisten metsäjärvien rannoilla oli vanhoilla turilla omat
kalapirttinsä. Entinen Kivijärven Risu-Penna makaili kesäkaudet
Koirajärven pienessä pirttiköppänässä, pyysi kalaa ja suolasi sitä
tynnyriin, jota säilytti rantakorven maakuopassa. Kontissa Penna-ukko
sitten kanniskeli kaloja kotiinsa ja kaupitteli niitä naapureillekin,
mutta Risu-turan tavara ei tahtonut kaikille kelvata, koska se oli
kovin hapannutta ja haisevaa.
Edesmenneillä tuhvilla oli omat hyvät oppinsa kalanpyynnissä.
Humalajoen tura, seuraten vanhojen kalamiesten iänaikaista tapaa,
katsoi ja laski _sääkirjasta_ haukikalan syöntipäivät. Merkillinen
_kalaatta-tähti_,[9] jota oli ainoastaan yksi koko sääkirjassa ja sekin
helmikuussa, selvitti tarkoin hauen syönnin, kun vain ymmärsi sen
kirjasta lukea. Piti vain katsoa, minä helmikuun päivänä kalaatta oli
sekä siitä laskea kuukausi ja päivä eteenkäsin ja taas kuukausi ja
päivä ja niin edelleen yli kesän. Juuri näinä päivinä hauki parhaiten
liikkui ja söi sekä puri hyvästi onkeakin. Näinpä vanhat turat saatuaan
uuden sääkirjan heti muistivat katsoa: "Onko kalaattaa?" Olivat oikeat
kalamiehet panneet myös merkille, että kutuhauki tyhjennettyään mahansa
heti seuraavana päivänä havarsi onkea kuin peto. Muistivat ukot senkin,
että entis-isille oli sanottu:
"Minkälainen sää on pääsiäisenä,
Sellainen se on särenkuvussa".
Huuhkaisen ikätuhva, kaikkien vanhojen tapojen ankara palvoja, oli
kovin tarkka kalanpyynnissäkin. Kun äijä meni ensi kertaa kevätkalalle,
niin saapas kopsi toisessa jalassa ja toisessa tassahteli pehmeä
lapatossu. Tämä oli tarpeellinen toimenpide, sillä silloin kalaonni
kulki matkassa ja kulki koko kesän. Mutta jos sattui niin surkeasti,
että _kaakko paskansi_, äännellen järveltä äijälle, ennenkuin hän oli
saanut kevätkalan makua suuhunsa, turaparka oli aivan mennyttä miestä.
Koko kesän kalaonni oli viety, niin ettei tarvinnut järvelle edes
yrittääkään.
Mutta kaakon piloilta säästynyt, oikea kalatura sylkeä topsahdutti
koukkuunsa kolmet kerrat, heitti veteen ja sanoi:
"Syö syöttää, väännä väättää,
kommerra iso kala koukkua!
Tule, iso kala, minun onkeeni!"
Taikka äyskähti hän äkäisesti:
"Syö syöttää, väännä väkää,
Piä vanhan isävainaas tapaa!"
Joskus kyllä _vesipainainen_ saattoi pelehtiä järvessä, niin ettei kala
käynyt pyydykseen ensinkään. Lestin ukot rähjäsivät Perhon Elämäisellä
päiväkaudet näkemättä hauen pyrstöäkään. Silloin Kinnulan Tiais-kuohari
neuvoi:
— Polttakaa ves'painaisen silmät, niin kaloja tulee.
Lestiset kuumensivat kiviä, meloivat ruuhellaan järvelle ja
porskahduttivat kivet veteen. Heti nousi hirmuinen kohina niinkuin
tuuliaispää, nosti vettä ilmaan ja riehkaisi kohti miehiä. Ukot
kiskoivat kiireesti rantaan ja rupesivat syytämään tulista poroa
perässä ryöppyävän vesipahan silmille. Siitä se pyörähti pois ja
katosi, ja kohta Elämäinen taas antoi kalaa lestisille.
Kalansaalistaan entiset turat kanniskelivat kotiinsa piilopuolissa.
Sillä saanto helposti loppui, jos sitä kovin levitteli. Metsän
antimista kyllä sai isoitella muillekin, mutta veden antimista piti
vaieta. Jo entisille isätuvareille oli sanottu:
"Kalansaalista vähentää, metänsaalista isontaa".
Yksipuisella _ruuhella_, jota karstuset nimittelevät _paatiksi_, monet
edesmenneet ukot meloivat metsälampia kalaretkillään. Kuusjärven
takana, Teerilammella, oli ennen muinoin iso ruuhenromisko, Matti
Humalalammen tekemä. Se oli oikein jättiläishongan tyvestä koverrettu,
parisylinen, paksupohjainen kaukalo, jonka laidat olivat raavaasti
kolmea korttelia korkeat. Kolmekin miestä saattoi sillä meloskella. Iso
ruuhi, kahdesta hongasta hakattu, oli ollut Kaunislammellakin ja
Penkkilammella oli muuan ruuhipahanen. Metsien järvipotamiin kalamiehet
rakentelivat myöskin _lauttoja_, puunrungoista poikkitelojen ja
vitsaksien varaan koottuja _kopukoita_, joita saattoi käyttää
aluksinaan onkiessa sekä rysiä ja verkkoja hoidellessa. Voivat jotkut
lautapahasista naulata kopsaista kokoon nelikulmaisen tasapohjaisen
_lautaruuhen_, joilla vieläkin joskus vesiä melotaan. Jo ikivanhat
kalaturat olivat soutaneet vesiä _veneilläkin_. Mutta nämä vanhimmat
vaarit olivat iskeneet venelaitansa yhteen _puunjuurella ommellen_.
Noin 30 vuotta takaperin oli Mänty-Ellu kaivaessaan kytöojaa
Hammaslahden nevalla, Järvenpään ja Mäntyniemen välillä, noin sata
syltä Kyyjärven rannasta, löytänyt nevasta parin, kolmen korttelin
syvyydestä vanhan veneromiskon. Toinen ääripuu oli ollut vielä aivan
eheä ja haamullaan, samoin laita sekä kaaret, mutta toinen laita oli jo
lahonut. Kahdesta laudasta laita oli rakennettu, ja laudat oli kurottu
toisiinsa sekä "puoli kyynärää" leveän pohjapuun jykertämällä tehtyyn
olakseen niinkuin "ämmää" yritellen, aina yli saumaan yhteen mittaan
veneen päästä toiseen. Mutta Mänty-Ellu, ojankaivaja, oli antanut
veneraiskan maata rauhassa ikivanhassa nevahaudassaan. Ja siellä vesien
vaeltaja maannee vieläkin.