Etäisillä yliperillä saatiin kyllä tutustua kaukaisempiinkin
ihmissukuihin kuin lähipitäjäläisiin, joiden kanssa kaupunkimatkoilla
kinasteltiin. Metsäperän kautta vaelsi valtateitä, joita myöten
sydänmaalaiset ajoivat merenrannan kaupunkeihin asioilleen. Varsinkin
Perhon jokivarren tie, joka ohjasi Kokkolan vanhaan kauppapaikkaan, oli
vahva ja paljon käytetty erämaan keino. Se veti matkamiestä merimaita
kohden Keski-Suomesta ja Savonmaasta, jopa aina Karjalasta asti. Tämän
tien ohjissa suuri ja kaukainen _ylimaa_ joka talvi juti alas meren
rannalle ja sitten taas palasi syville kotiperilleen.
Pitkin talvea oli valtatiellä vaeltajaa. Itäpuolen metsistä lappoi
matkantekijää melkein myötäänsä. Vitsaruomat ja vitsaiset savirikot
vain kitisivät ja natisivat, ja rekien ratina sekä kulkusten helinä
kuului maantieltä, kun huurteinen joukko höyryten mennä kihnutti
ohitse. _Kivijärveläiset, Viitasaaren_ miehet ja _saarikkaat_ ynnä
_karstuset ja Humpin_ kyläläiset ajoivat syksytalvin meren rantaan
laivapuita, joskus niin mahdottomia mastojakin, että kahdeksan, jopa
kaksitoistakin hevosta piti olla niitä kiskomassa. Tulivat
_hämäläisetkin_ etelästä Keski-Suomen takaa ja vedättivät rantamaihin
pellavia, jyviä ja viinaa, tulivat myös _viipurilaiset_ ajaen aina
Pietarista asti, ja heidän kuormissaan oli jauhoja, ryyniä,
vaatetavaraa ja ryssänlehtimattoja. Lyhyttä suomea he haastoivat,
eivätkä tavallisesti myyneet tavaraansa muille kuin vasta Kokkolan
kauppamiehille.
Mutta kevättalvella, jo ennen kevätmariaa, vanhat, kuulut _savolaiset_
olivat liikkeellä. He tulivat kaukaa sydänmaistaan, Kuopion takaakin,
aina Rautalammelta, Kangasniemeltä ja Pieksämäeltä asti, ja samaan
savolaisten lukuun joutuivat vielä laukaalaiset ja viitasaarisetkin.
Nämä matkamiehet vaelsivat kaikkein suurimmin joukoin ja olivat, koska
heidän aikansa tuli, kaikkein ahkerimmin taipaleella. Samaa ikivanhaa
valtatietä hekin ajaa kihnuttivat. Idän ja kaakon alta, Keski-Suomen
mutkaisilta mäkiteiltä he laskeutuivat Karstulaan Kokkolan tielle,
jonka varrella, karstusten mailla, oli vanhoja taloja, sellaisia kuin
"Ilola, Herala,
Karhila, Kantola,
Kolkanlaks
ja Matias Lintulaks".
_Lintulahti_ oli maantien matkamiesten vanha syöttöpaikka. Taloon tulla
karskuteltiin jäätä pitkin, lahden poikki, syötiin ja syötettiin
hevosia, ja sitten lähdettiin painumaan Perhoa kohden kautta kuulun
_Nopolan_ ja vanhan _Kalapappilan_, mihin muinaisina aikoina muuan
papinkoulun käynyt, pilalle mennyt papinpoika oli asettunut
kalamieheksi ja tehnyt mökin. Päästiin siitä Perhon peräporstuaan,
_Möttöseen_, ajettiin _Torkin_ pihalle kaikille tutun luhtiportin
lävitse, jonka kautta, nevalta nevalle kulkien, "tie meni Laukaaseen".
Torkki oli myöskin vanha syöttöpaikka, mutta toiset matkamiehet
kannustivat vain läpi portin ja pihamaan ja levähtivät vasta
_Koivukoskella_ taikka jutivat siitäkin edelleen _Lukkarinmäen_ ohitse
ja _Kortessuon_ ylitse pysähtyen _Sahille_. Kävi matka siitä pitkin
jokivartta alaskäsin, ajoi Ukskosken _Luikussa_ yli joen, ja
Ukskoskella oli taas joidenkuiden ukkojen syöttöpaikka, joko
_Ukskosken_ talossa taikka _Riihimäellä_. Mutta putosi Luikun niityille
kerran savonukon töppönen, löysi perhonen sen ja risti heinämaansa
_Töppöseksi_. Vieläkin sama niitty pysyy Töppösenä, ja niityllä on yhä
pahoja heinämättäitä, jotka monesti tahtovat kiireisiltä heinämiehiltä
jäädä keritsemättä nököttämään kuin savolaisukkojen kuormat, niin että
isännän pitää huomauttaa:
— Jopa pojan lakeuksilla on taas savolaisia.
Ukskoskelta vahva tien uoma veti aivan nevoja pitkin alaskäsin. Tämä,
vanhojen _savolaisten viinatien_ entinen ura, näkyy nevoilla vieläkin.
Ajettiin halki suuren _Uksnevan_ ja poikki Vimpelin talvitien suurelle
_Oravanevalle_, sitten laajalle Haukkanevalle. Täältä uoma ujutteli
_Suolasalmen rahikkoon_, mihin kerran savonukon suolasäkki oli
remahtanut, ja sitten suosalmia ja monia nevoja myöten _Haukkaan_.
Tämäkin oli vanha kortteeritalo niin mennen kuin tullenkin. Olikin aika
jo vähän levähtää, kun oli monet isot ja pahat nevat ajaa rähjätty.
Hyvän talon pihaan päästyään ja ennätettyään lämpöisen takkatulen
ääreen hautomaan kohmettuneita jäseniään savonäijät kylmettynein
naamoin ja hyytynein leuoin väkättivät:
— Jo jo matka on kohta perillä, kun piästiin Haukkaan... ei ole ennee
jälellä kun monjaita meren raksiloita.
Vaikka taivalta oli meren rantaan vielä kymmenen pitkää penikulmaa.
Näitä kymmenen penikulman "moniaita raksiloita" savolaiset taas
lähtivät jutamaan ajaen vain nevoja, metsiä ja jokivarsia _Haukilahden,
Pulkkilan ja Räyringin_ kautta ja nousten maantielle vasta Vetelin
_Tunkkarissa_. Täällä olikin toinen kova kohta, pahempi Ukskosken- ja
Haukannevoja. _Tunkkarintörmä_ oli kaikkien valtatien matkamiesten
"vaarheellisin" paikka. Siinä näet mutkaa heittäen piti raskain kuormin
mennä riepottaa alas joen sillalle, ja vielä mutkan pohjissa, juuri
sillalle yritettäessä oli oikealla _Tunkkarinluoman_ kamala kuilu,
johon valtoihinsa päässyt kuorma saattoi helposti kierähtää.
_Vihtakytkynen_ reenjalakseen puupalikalla sonnustettuna savolainen
sitä laskea kahnusti ja ohitse päästyään helpotuksesta huoahtaen sanoi:
— Nyt siitä on piästynnä, mittee koko matkan on pelätty.
Eikä tämän jälkeen enää peloittavia paikkoja ollut, vain tasaisia ja
hyviä maita Kokkolaan asti.
Pitkillä omalaatuisilla _lohnareillään_ savonmiehet matkasivat.
Laudasta oli lyöty leveä, korkeahko perä, ja laudasta oli laitettu
laidat parraspuiden ja kylkikaarien varaan, lautainen oli matala
nenäkin, ja koko ajoneuvo oli tavallisesti maalattu punaiseksi.
Savonmaan raskaita halmerukiita oli reessä viemätavarana kaupungin
porvareille, oli myös miehen iso eväsvakka sekä hevosta varten monia
heinäsäkkejä — joita kyllä pitkin matkaa piti heittää syöttötaloihin
paluuta varten —, oli vielä hyvä _lekkeri_ kirkasta, kotikeittoista
Savon viinaa. Eväitä oli matkamiesten reessä ja vakassa niin vahvasti,
että olisi riittänyt, vaikka miehet olisivat olleet matkalla
koko kevättalven. Oli komeita, lihavia kalakukkoja, rasvaisia
läskikukkojakin sekä kokonaisia sianreisiä ja paksuja ruokaisia leipiä.
Syöttötaloista ukot ostivat piimää särpimekseen, saaden kopeekalla
kokonaisen _toopin_ täyden. Oli äijillä myös valtava _kessupussi_ ja
kimppu _karvakengän koipia_, joita he antoivat piimätuopin korvaukseksi
taikka myivät niitä rahasta. Rautalampelaisilla oli matkassaan vieraan
varalle vielä lihaa ja kauranryynejä. Haukalla viivähtävät savolaiset
toivat useasti mukanaan vinkuvan sianporsaan taloon piimänhinnaksi.
Pimeältä pihalta he jo huutelivat emännälle:
— Nyt on meillä tuas porsas! Onko sulla piimee?
Kokkolaan ylimaiden matkamiehet painuivat, ja sitten taas jonkun päivän
perästä palasivat, kuormat täytettyinä _suolalla ja rautatavaralla_.
Sillä suola ja rauta olivat entisten savonmiesten suuria
tarvetavaroita, joita heidän piti joka talvi meren rantakaupungista
vedättää kotimaahansa.
Samoja taipaleita ja samoja taloja myöten paluumatkakin tapahtui. Ja
yhtä hyvin otettiin savonmiehet taloissa vastaan sekä mennen että
tullen, vaikka väliin ahtautui kartanoon niin paljon kulkijaa, ettei
tahtonut olla tilaakaan. Mutta kun toinen joukko painui taipaleelle
toisen saapuessa, tultiin sentään toimeen. Koivukoskella monesti
tapahtui, että kun toiset juuri lähtivät ajamaan, niin jo toinen joukko
posahti pihalle. Kymmenkuntakin hevoskuormaa saattoi jutaa samassa
jonossa, jopa joskus nähtiin tietä vaeltavan 40-50-kuormaisen matkueen.
Hiljalleen se mennä kahnusti pitkin talvista tietä ja valkoista nevaa,
mäkipaikoissa ratkoen aukkoja pitkään riviin ja taas tasaisilla mailla
vetäen niitä tukkoon. Oli joukossa ääntä, reen ratinaa, kulkusen
kalkutusta ja matkamiesten melua. Kun semmoinen lumisen erämaan
huurteinen matkajono höyrysi pihaan, niin ahtaus tuli isoonkin taloon.
— Onkohan nuokin yötä tässä? talonväki saattoi itsekseen arvella.
Saattoivat miehet hyvinkin rähjätä talossa yötä myöten, ja sitten taas
lähteä taipaleelle. Ei talo siitä maksua vaatinut, eikä liioin
tarjottukaan. Hevossontaa ja heinärehua kartano täyteen sekä ruskeiksi
sohitut lumikentät matkue jätti maksukseen ynnä jonkun kopeekkaisen
piimänhinnaksi.
Hyvin kyllä taloissa sovittiin. Savolaiset tarjosivat viinaa ja
kalakukkoa ainakin isännälle ja väliin emännällekin. Kellokoskella kävi
joskus niin ylpeitä Savon isäntiä, että nostivat viinalekkerin pöydälle
ja asettivat vielä napun viereen, jotta sai nakata naukun, kuka vain
halusi. Kohtelivat hyvät talotkin puolestaan hyvin savolaisia.
Koivukoskella, jossa itse keitettiin viinaa, hyviteltiin savonmiehiä
kunnollisella ryypyllä, ja Riihimäellä, joka oli touhuun tuleva talo,
keitettiin matkamiesten kulkuaikana aina kaksi illallista, toinen
kotiväelle, toinen kulkijaimia varten. Mutta kun savolaiset kerran
yöllä tulivat ja levähtivät talossa ja koiruuksissaan köyttivät
Riihimäen Sokean-tuhvan penkinjalkaan kiinni ja lähtivät tiehensä, niin
tuhva herättyään suuttui niin ankarasti, ettei enää kertaakaan laskenut
Savonmaan miehiä kartanoonsa.
Olikin savolaisten pitkässä jonossa miestä monenlaista, oikeata
matkantekijää ja myös oikeata Savon hyväkästä, jonka liikkuvia leukoja
ei pitkien nevojen pakkanenkaan pystynyt kohmetuttamaan. Pohjanmaan
pitkäpiimä lipui kyllä heidän kurkustaan alas, mutta he saattoivat
samalla kumminkin irvistellä:
— On niin venyvee piimee, että suap' kiertee kolome kertoo pettään
ympär'... ja aena vuan sitä piisoo.
Ilveillen samat hyväkkäät juoksivat Vetelin Lammasojan taloon kysymään:
— Mittee tiällä piimäkyynnärästä pittää maksoo?
Mutta juuri tynnyrinvannetta vääntävä pohjanmies, talon isäntämies,
vetäisi vanteellaan piimänostajaa selkään ja sanoi:
— Täs' on yks' kyynnärä aluksi!
Savolaiset näet kotiperillään itse söivät kamalaa hötelöä,
_kolkkupiimää_, jossa oli niin kovia ja paksuja kokkareita, että
vasaralla piti särkeä, ja tarvittiinkin savolaisen laaja kurkku,
ennenkuin sai piimän menemään alas.
Eiväthän Savosta tulleet maantien matkamiehet kaikki tainneet olla
aivan täysipäisiäkään, ainakaan Pohjanmaan miehen mielestä. Näkihän sen
jo ja arvasi heidän monista edesottamisistaan. Sillä mitä miehenjärkeä
oli tehdä niinkin kuin muuan Savon ukko, joka sattuessaan myötämäessä
nukahtamaan päivitteli:
— Voe, voe, ko män' hyvä mäk'huelu hukkaan.
Ja ukko pyörähdytti hevosensa ja kuormansa ympäri, ajaa kiikersi
mäelle, pyörähdytti taas hevosensa ja kuormansa ja otti hyvän
"mäk'huelun".
Eikä liene Kotilainenkaan ollut kaikkein viisaimpia, vaikka olikin
suuri Savon isäntä ja vankan viljakuorman kanssa ajoi isosti Kokkolan
Kyntseenille. Kaksitoista hyvää ryyppyä toisensa perään äijä
kaupantekiäisiksi nakkasi naamaansa, ennenkuin ymmärsi kieltää ja
tolkata:
— Riittee jo... mittee tuon hyvän paljouvesta.
Mitä lienevät savonukot omissa metsäperien kirkoissaan pudotelleet
suntion kukkaroon, mutta eivät he ainakaan Kokkolan kirkossa
rahattominakaan joutuneet pulaan, kun suntio haaviaan ojenteli
heillekin.
— Mittee myö, Pekka, pannaan Pyhän Herran läkkituoppiin? toinen
kysähti.
— Ka, pannaan myö puolikas hyvvee hiilikkoo, toinen sanoi. Ja ukot
pudottivat suntion pussiin puolikkaan hiilillä kypsennettyä
eväsrieskaansa.
Tolloina pitämiään savolaisia Kokkolan kurilliset puotipojat yrittivät
joskus hiukan narrata. Keksi muuan ihkoviisas saavinpohjasta ison
jääkiekon, kieritteli sitä hiekassa ja lahjoitti savonukolle komeana
tahkona kaupantekiäisiksi. Kiitteli ja kosteli ukko, kumarteli ja
kantoi kuormaansa, veipä sen vielä yöpaikassa päänsä alle, ettei vieras
väki varastaisi. Mutta kun mies herättyään löysi hyvän lahjansa sijalta
vain ison vesilammikon ja pienen jääpalasen, jo hän kiukkuisena kirosi.
Kun ukko uudelleen meni Kokkolaan, hän vei puotipojalle tuliaisiksi
komean savolaisen kalakukon, jonka sisuskaluksi oli nutistettu vanha
kissa.
Näinpä savolaisetkin osasivat puolestaan, ja pitivät hekin itseään
viisaampina pohjanmiehiä. Mutta panivat Pohjan ja Savon miehet
Kokkolassa kerran koetuksen, jopa oikein vetoa lyöden, kummatko heistä
ovat viisaampia ja täysipäisempiä. Matti-tura, Vetelin mies, valittiin
pohjalaisten parhaaksi, ja savolaiset ottivat suurimmaksi älyniekakseen
viitasaarelaisen. Ja miehet saivat sanastella sekä soittaa suutaan niin
rumasti kuin osasivat, mutta suuttua ei saanut menettämättä vetoa.
Kauan, kauan miehet repivät leukojansa, eikä voitu moittia, sillä hyvä
oli kumpainenkin. Jos toinen osasi repäistä ruman reiän, niin kyllä
toinen siihen heti paiskasi hyvän paikan. Sanoi Vetelin Matti viimein:
— Klapurin porstuassa näin syksyllä savolaisen. Se lakki kourassa
pukkaili ison peilin eressä, pukkaili, pukkaili ja hoki: "Terveisiä
vuan ukolle kuappiin mualta... terveisiä vuan ukolle kuappiin
mualta..." — Ethän se vain ollut sinä?
Viitasaarelainen hyppäsi nyrkki pystyssä seisomaan ja kirosi:
— Älä, perkele, valehtele!
Savolaiset hävisivät ja saivat maksaa vetoviinat. Ja näin tuli
todistetuksi, että pohjalaiset ovat viisaampia kuin savolaiset.
Saapui tänne yliperille matkamiestä monesti lännen puolestakin. Tuli
merimaista asti tienkävijää. Pietarsaaren _öijäläiset_ ajoivat talvisin
kymmenine silakkakuormineen Jyväskylän markkinoille. Hapanneiden,
haisevien silakkain kyytimiehiä öijäläiset olivat, ja kun he tulivat
taloon levähtämään, niin koko kartano lemahti öijänmiehille, niin että
talon pikku vesankin piti lattiata taapertaessaan päivitellä:
— Hyi, hyi, mikä tättä haitee?
Kävivät samat pietarsaarelaiset myös ajamassa laivapuita Suomenselän
suurista metsistä, ja muutkin rantaruotsalaiset samassa joukossa,
ähtäväläiset aina Soinista asti. Ja ruotsalaiset häärivät metsäperien
taloissa kuin "villi-ihmiset". Hevosvaljaansa he kysymättä toivat
ovipielen suitsinaulaan, jäiset ämpäriromiskonsakin patakoukkuun
sulamaan, ja muutenkin he olivat melkein kuin talon isäntiä. Hyvät
sydänmaalaiset koettivat heitäkin sietää, vaikka Koivu-tuhva kerran
suuttui ja kapisti öijänmiehet kartanolle.
Eivätkä rantaruotsalaiset omissa asioissaankaan osanneet oikein
ihmisiksi menetellä. Kun he kesällä ajella kolkuttivat puukärryillään,
niin huono eväsarkku oli asetettu kovimmin paukkuvaan peräpuoleen ja
suolasäkki pantu etulavalle, vaikka ymmärtävät ihmiset tekevät
päinvastoin.
Mutta kun _maakuntalaisia_ ilmestyi perämaille, niin jo taas nähtiin
eri miehiä. He tulivat kaukaa _Maakunnasta_, Härmästä, Kauhavalta,
Lapualta, Ylistarosta ja aina Kyrön mailta. Ja Maakunnan heillä oli
tavaraakin kuormissaan: sonnalla ruokittujen savipohjaisten peltojen
raskaita rukiita viisin, kuusin tynnyrein, valmiiksi säkkeihin
mitattuina. Pitkin kyliä kaikissa metsäperän karuissa pitäjissä,
Soinia, Perhoa ja Lestiä sekä maanselän takavieriä myöten ukot ajella
kahnustelivat, milloin istuen kuormallaan, milloin taas kävellä
tohmertaen kuormansa perässä, ja käyden talo talolta kysäisemässä:
— Eikö taloos olla rukihia vailla?
Kummia paappoja nämä viljakuormien isot isännät olivat, ja kummat
olivat heidän rekensäkin. Ne olivat kovin rumia jukorekileukkanoita,
matalanenäisiä ja matalakaplaisia sekä jalaksiltaan soukempia kuin
oikeiden ihmisten ajopelit. Mutta paksut raudat vain olivat jalaksien
alla ja aisat kaukana jalaksissa kiinni. Jo reestä tulija heti
tunnettiin ja sanottiin:
— Jo taas maakuntalaisia tulee!
Eikä ollut reen isäntäkään, Pakan Heiska, Untamalan Iisakki, Hölsöölän
Juha taikka joku muu Masa, suinkaan niinkuin tavallisen ihmisen
näköinen. Mies oli ruma niinkuin hänen moitittu rekensäkin, pitkä ja
musta. Koirannahkainen lakkireuhka oli tumman tasatukan peittona,
tummanharmaa, lyhyt, kaulukseton takki oli päällä ja jaloissa
merkilliset housut, joiden etulahvi oli kuin pikkupoikain takapelti ja
isoilla messinkinapeilla ylänurkista kiinni. Sellaisia vehkeitä ei enää
aikoihinkaan oltu nähty, ei savolaisilla eikä edes öijäläisillä. Ja
kaikkein kurillisimmat olivat miesten nenättömät karvakengät, jotka oli
nahkanauhoilla kuraistu nilkkoihin kiinni. Ja kun Maakunnan mies
läväytti suunsa ja puhui, niin metsäperäläistä melkein peloitti ja
nauratti. Karkeasti ärräänsä karhoten tämä pitkään vääntäen päästi
sanan ja sanan. Eivätkä miehen _kettaiset_ eväätkään yliperäläisistä,
jotka olivat ilmaiseksi herkutelleet persojen savolaisten rasvasilla
kalakukoilla, olleet kovin ilahduttavia: matkavakassa oli vain voita,
leipää ja silakkaa.
Mutta näiden, kettaisia eväitä möykyttävien, koirannahka-lakkisten
Maakunnan miesten matkassa ei kumminkaan nälkä vaeltanut. Päinvastoin.
Heidän rumista rekileukkanoistaan valui nälkäiselle nevamaiden kansalle
ruokaisaa ruista niin monta säkkiä kuin he vain jaksoivat ostaa. Eikä
kalliiden aikojen viljatynnyri tyhjyyttään kopisevaan aitanlaariin
karistettuna maksanut enempää kuin 23-25 markkaa taikka vähitellen
kaupiteltuna markan kappa.
Toisinaan Maakunnan miehet ajelivat olkikuormineen yliperien
kevättalvisia teitä pitkin. Kauhavalaiset ennättivät rehuineen aina
Soiniin asti, ja neljä, viisi markkaa maksoi _mitta_, johon mahtui
parikymmentä Kauhavan _lyhyrestä_. Tuli ylimaihin asukkaiksikin
muutamia maakuntalaisia. Muuan Härmän mies sattui Soinin mäkikylille
Pyhäjoelta tulleen Parviaisen naapuriksi. Ja Härmän ukko huuteli joskus
naapurilleen:
— Pyhäjojen Parvijaaset tulukaa Härmän Mäntylääsiä kattomhan!
Toinen Härmän mies, Reipsaaren Juha, pohjaksui Perhon nevoille
möykäten siellä mökin toisensa perästä, tehden talonkin tapaisen
Haukkakankaalle, Maanselkään. Oudonnäköinen Juha oli, ja outoa oli
hänen puheensakin, kun hän lateli "ruumaasista" ja "kuvaasista" ja
kehuskeli:
— Mull' on isoot käret ja jalaat, mutta muutoon min' oon nättyynen
miäs.
Ja siitä sanottiinkin tätä Maakunnan miestä aivan vain _Nättyseksi_.
Tulla rähjäsi Perhon perille kerran oikein kaukaisia maakuntalaisia.
Kirkkoherra Leideniuksen jälkiä seuraten ja kehoitusta noudattaen
Kurikan takamaalaisia saapui tänne, asettuen suurien nevojen
laitamille, Kokkonevan ja Tirskun tienoille. Ja kohta nevojen
piirittämät, nevoja ymmärtämättömät perhoset saivat kummikseen nähdä,
kun vasta paikalle tulleet oudot miehet rupesivat rääpimään rämäkköä,
niin että ruokoton rapa räiskyi. Pitkiä ojia siellä aukeni, sarka
syntyi saran viereen, ja savu sieltä nousi. Talvisin ajettiin nevalle
savea, niin että kuorma tapasi kuormaa. Vanha isä-perhonen katsoi ja
nauroi, nauroi poika-perhonenkin. Mutta ei nauranut kumpainenkaan enää,
kun kohta kohosi pellosta roteva ruis, ja nousi sitten kova kaurakin,
miehen mittainen.
Mutta samoja kummia maakuntalaisia kurikkalaisetkin olivat.
Varpahaas-Samelin perholainen aina luuli tulevan käärmeenpesältä, kun
hän käydä lopsotteli nokattomissa paulapieksuissaan, joita perhonen
pilkaten nimitteli _kärmeenpesällä konttimakengiksi_. Ja samaa kauheaa
kieltä, jolla vanhat ruiskuormien kuljettajat sekä Nättys-Juha
rääkkäsivät metsäperäläisten korvia, nämä uusimmat maakuntalaiset
karistivat suustaan. Se tuntui "meiän ja teiän" puhujista niin
karkealta kuin joka sanalla olisi ratsastanut seitsemän ärrää ja joka
toista sanaa laahattu sarvikelkalla. Kun Varpahaas-Sameli luetteli
"aanpuustaviansa" ja sanoi "ree", niin perhosen täytyi oikoa: "Ei rekeä
oo puustavis, se on tee". Nauroi ja pelkäsi perhonen taas, kun
Matokankaan rämäkköjen raivaaja tuli rapaisena nevaltaan ja paasasi:
— Itikat perrhanat hyppäs luhuralla kahara kahara ja laureehinsa ja
tramppas kaikki yliporohon...
Eikä perholainen tälle saarnalle saattanutkaan muuta kuin nauraa. Sillä
hän ei ymmärtänyt siitä juuri mitään, luuli vain äijän kiukuissaan
hourivan perhanan hyppäämisestä itikkain käsissä.
Mutta kylläpä kerran yöjalassa hiiviskelevä poika-perhonen ymmärsi, kun
jäyhä Maakunnan mies, valkoisena kummajaisena portailla hämärissä
seisoen, karisti ärräänsä ja harvakseen lateli:
— Tierä se, Saaren poika, jottes enää tuukkaa krapsuttelohon meirän
taloon nurkkapuolia!
Sillä rämäköitä rääpivä maakuntalainen oli niin itsetietoinen vaari,
että hän saattoi sanoa koko Perholle:
— Se pitää ollakki Perhoosta parahin, joka meirän Soffiijan saa.