Pihkaseinäinen metsäpirtti, savuinen saunaköpperö oli erämaan asukkaan
ensimmäisenä talonpitona. Omasta puolestaan korpi tarjosi tulevalle
asukilleen, jonka kirves alkoi kaiuttaa uutta aikaa erämaahan, kaikkein
ensimmäiseksi vierasmajaksi vain kuusenjuuren konttinauloineen ja
tervaisen kelohongan kotiliedeksi ynnä pienen metsäkoivun lehmän
kytkinpuuksi. Suojaa antavan hakokopperon tulija sai jo itse rötistää
ja sitten ruveta hirren kaatoon. Tällainen metsäläisen pesä oli monen
hyvänkin talon ja kylän alkupäänä, ja tästä oli vuosisatainen ankaran
työn taival sellaiseen komeaan korpilinnaan, joka komottaa vaikkapa
Haukkapuron rantamäellä.
Moni huonokuntoinen ihmissuku sai kyllä ikänsä ahertaa alkukömmänässään
nousematta koskaan sen korkeammalle. Haara-Heikin pätinäkunta, joka
pahansopuisena ei saanut armoa parempiosaisten asuinmajoissa, rähjäsi
Karstulan Peuraperällä Hautakankaan laidassa vain kuin muinaisten
tuhvien aikainen kotakansa kaksipuoleisessa havukotoksessa, jonka
paljaalla keskipermannolla kattoaukeaman kohdalla lämmittävä nuotio
loimotti. Siinä sikiöt telmäsivät, siinä Heikki askaroi ja myös
kota-akka, Haara-Kaisa, hurvelilla hyrräsi tappuralankansa sekä
tuhraili lintu-, kala- ja nauriskeittonsa. Mutta lepohetkinään
kotakunta kelletteli hirven- ja karhuntaljoilla. Eikä entinen Kovasen
Aatamikaan Kellokoskella suinkaan pyrkinyt esituhvaansa korkeammalle
painuessaan pirttihoitoineen maakuoppaan, niin että savuava turvekatto
vain törrötti mäenrinnasta, ja otsasta oven kamanasta katsella tiiraili
mökin pieni silmä, musta ja tylsä kuin navetan ikkuna. Tässäkin oli
kylliksi Aatami-paralle. Sillä maanalaisessa ihmispesässä asui joskus
niin suuri hätä ja kurjuus, että Aatamin lapset nälissään söivät
toisiltaan sormet. Mutta tämä on tapahtunut jo sata vuotta takaperin.
Ei päässyt Vallingin köyhä Sipo-rukkakaan eläessään sen kummempaan
asumukseen kuin Metelhaamin kurjaan tervapirttiin, jonka parhaana
tavarana oli musta saunankiuas ovipielessä ja olkipahnoilla peitetty
aidaslava peräpuolessa. Pohjana oli savinen permanto, valoaukkona pieni
lautaikkuna, ja ovi oli niin hatara, että sen lävitse jo ulkoa tunsi
tulijan. Mutta pääsi Sipo kerran niin rikkaaksi, että laittoi oikean
lasin pieneen ikkunareikään. Pikku-Aapasta tämä oli jo niin suuri
kohennus, että hän ylpeillen katseli kotimurjuaan ja todisti:
— Näyttää ta.. ta.. talolta, ku on la.. latiteinä.
Vallingin Aapan metsäläisaikoina kyllä jo kaikki talot, köyhätkin,
"lasiseinineen" näyttivät taloilta, ja tervapirtit olivat
tervapirttejä. Mutta niinä päivinä, jolloin Esko Tiainen hallitsi
Salamajärven perämaita, isotkin isännät asuivat lautaikkunaisissa
savutuvissa. Kinniän talon riihilatona on vielä vanha kunnianarvoisa
huone, jota sanotaan ison Tiaisen entiseksi asuintuvaksi. Suurista
pyöreistä hirsistä pirtti on salvettu sulkanurkkaiselle _koninpäälle_.
Sisäpuolelta hirret on veistetty, vain oikeanpuolinen ovinurkka,
entisen uunin takaseinä, on jätetty pyöreäksi. Ovi, parikyynäräinen
kumarrusaukko, on saatu neljän hirren katkaisulla, ja neljästä pienestä
lautaluukuin hoidellusta ikkuna-aukosta Tiainen on saattanut
tirkistellä. Ikkunat ovat vain kolmisen korttelia leveät ja
puoltatoista korkeat, ja pari niitä on sivuseinässä, yksi keskellä
peräseinää sekä vielä kiuasseinän peräpuolessa pieni reikähäinen. Ja
seinäin pituus on puoliseitsemättä metriä. Honkaharmaita ovat hirret
ulkoa, mutta seinien sisäpuolta vieläkin kaunistaa Tiais-tuhvan
aikainen, savun tuottama tummuus. Sillä pirtin oviloukossa oli sen
oikeina elinpäivinä suuri savukiuas, joka niinkuin valtava
mustakylkinen, nokiotsainen vuori seisoa komotti nurkantäyteisenä
puhaltaen palavista sisuksistaan harmaata henkeä huoneen täysin. Koko
laipion alusta oli läpinäkymättömän savupilven peitossa, vain suuri
honkatorvi tönötti katolla ja huokui tummia haikuja ulkoilmaan.
Vanhankansan savupirtillä olikin aivan oma erikoinen henkensä ja
ilmapiirinsä, joka iskeytyi ei vain huoneen seiniin ja laipioon, vaan
myös pirttikansaan sekä kaikkiin sen tavaroihin ja työkaluihin. Pirtin
laipiokumu hirsineen ja orsineen oli kuin itse pimeys, ja seinienkin
kattopuoli oli nokimusta. Tummanruskea _savutuvan väri_ jäi kaikiksi
ajoiksi pirtin työkaluihin, höyliin, navarinpäihin, uurresahoihin,
hurveleihin... kaunis honkaisen savun painama tummuus, jonka satojen
käsien kosketus oli paikoin hionut kiiltäväksi, jopa hiertänyt ja
kuluttanut esiin punertavan pohjapuun. Ja savutuvan mies vei aina
muassaan erämaan tuoksun kauas rintamaille. Ukosta uhosi haikupirtin
henki vielä kaupungin kadullakin.
Savupirtin päivät ovat jo aikoja sitten vierineet ohitse, savukiukaat
ja lakeistorvet hävinneet "lasiseinä"-tuvistakin, puhumattakaan
lautaikkunoista. Vanhat, satavuotiaat, yli sataisetkin talontuvat ovat
jo alkuaan rakennetut takkatuviksi, ja haikuava kiuas on jäänyt vain
saunan ja riihen haltiaksi. Vanha savukiuas sai eteensä kapean lieden
sijalle, leveän takan ja nokiseen otsaansa holvikomeron sekä kivisen
korsteinin, joka lakeistorvena puhalsi savun suoraan taivaalle.
Tällaisia vanhankansan takkauuneja, harmaista jumalanluomista
maakivistä paiskottuja, valtavia oviloukon kivikasoja, näkee vielä
muutamissa vanhoissa asunnoissa. Mutta melkein kaikissa talontuvissa on
jo tavallinen pohjalainen takka pyöreine otsakomeroineen, ja leivinuuni
on saanut oman sijansa omine holveineen takan vieressä suunnaten
suuaukkonsa tavallisesti ovea ja sivuseinää kohden. Uunin vastaisella
kyljellä on ovella suojattu kiukaanloukko, puusäiliö, ja uuninpäällys,
entiskansan _vanhanpiian uuni_, jota Kinnulassa vieläkin ikäturat
käyttävät lepokammionaan. Valtavana oviloukon isäntänä, niinkuin
ainakin ison talon pää, takkauuni hallitsee koko asuinhuonetta, antaen
kansalle leivän ja keiton, pirttilämpöisen ja valoisat puhteet. Ja kun
ilta hämärtyy, saattaa joskus uunin takaa kuulua kotoinen sirkan
siritys. Se on savupirttien perintöä, ja savupirtissä on syntynyt sen
arvauskin:
"Kuningas kultapöksy
Kiertää kivistä vuorta,
Someroista sotkottaa".
Tarvitsikin vanhankansan iso asuintupa lämmintä talven pakkasilla sekä
loimottavaa takkavaloa pitkinä pimeinä puhteina. Kuusi, seitsemän
metriä oli tavallisen tuvan seinämitta, mutta saattoi aikatalon
asuinhuone olla suurempikin. Mehtä-Porasen vanha Anterus rytkähdytti
1815 pirtin, jonka lattia oli kahdeksan metriä ristiinsä, samoin
Vasalammen veljekset nostivat 1832 korkealle mäelleen hirsilinnan,
jonka tuvanlattia oli yhtä laaja. Kellokosken Markun kuulu jokirannan
talo, Fieandt-vainajan sota-aikana rakennettu, käsitti tuvan, joka oli
toisinpäin 8.20 sekä toisin 8.60 metriä.
Jo asuinhuoneensa hirret vanha erämaalainen haki kaikkein suurimmista
sydänmaista, joissa petäjät nostivat latvansa kaikkein korkeimmalle.
Ajoivatpa jotkut ukot kaukametsiin, aina karstusten petäjikköihin
keikahdutellen sieltä oikein emäpuita. Silloin oman pitäjän
suurhongistot säästyivät vastaiseksi. Metsät näet olivat vielä
jakamatta, niin että sai ottaa, mistä mieli teki. Mehtä-Porasen tuvan
hirret hakattiin penikulman päästä Huumarkankaasta, ja Tialan Lampuodin
asumusta rakennettaessa ajettiin hirret talkooksilla Lauvaskankaasta.
Kellokosken tuhva vedätti suurtalonsa rakennuspuut Karstulasta
Kalamiehen takaa. Muinainen Möttösen Mattiäijä taas sanoi pojilleen —
siitä on jo ainakin lähemmä puolitoista sataa vuotta —
mikkelimaanantain aamuna einettä syötäessä:
— Nyt me rakennetaan uusi tupa, tämä kun on jo vanha... Mutta
tänäpäivänä ei muuta kun kahtotaan vain mehtästä pisin puu.
Pojat lähtivät ajamaan kohti Karstulaa ja pysähtyivät Rotmonpurolle,
jossa oli oikein synkkä metsikkö, etsivät ja iskivät maahan kaikkein
pisimmän Rotmon rutimon. Puu rojahti kankaaseen ja meni poikki
latvapuolesta yhdeksän sylen päästä. Siitä saatiinkin sitten tuvan
ensimmäinen hirsi ja hirrenmitta. Möttösen talo, vieläkin Möttösen
mäellä kohoava vanha komea asumus, rakennettiin tupineen,
peräkamareineen ja porstuoineen yhdeksää syltä pitkäksi.
Ensimmäisen tupahirren kaataminen määräsi Mehtä-Porasenkin talonmitan.
Hirsi katkesi kymmenen sylen päästä, ja Porasjärven rantakorpeen nousi
kymmensylinen rakennus. Vasamäen veljekset rymähdyttivät maahan niin
suuren hongan, että saivat viisitoista metriä pitkän huonerykelmän, ja
vedättivät niin paljon hirsiä, että voivat pystyttää linnan, jonka
harja kohosi viidettä syltä korkealle, vieläpä hirsien lopuista koota
ison luhtirakennuksen. Ensimmäisen hirren kaato oli vielä muutenkin
tärkeä toimitus. Oikein vanhat ikäturat, jotka parhaiten ymmärsivät
asian, keikahduttivat puun latvoin pohjoiseen ja keräsivät tarkasti
kaikki hakkuulastut hirren kannolle. Ja tuluksilla iskien tulen
sydänlastuihin ukot polttivat koko kasan. Eikä sitten vastaiseen tupaan
siinnyt luteita, eivätkä muutkaan pahat siihen pystyneet.
Yksimittaisista hirsistä korpelainen salvoi talonsa, kaikki
sivuseinienkin hirret ulottuivat ehjinä nurkasta nurkkaan,
päätyseinistä puhumattakaan. Ja kaikki väliseinät, niin pitkin kuin
poikinkin, hän kyllä jaksoi ja raski rakentaa puhtaista puista, jopa
aina vesikattoon ja harjahirteen asti. Vanhimmat erämaan miehet,
Tiaisen aikaiset turat, kirvestivät pyöreiksi heitetyt hirret
_sulkanurkalle_, jonka _hulas_ oli viistokylkinen, pohja pyöreähkö, ja
nurkanpää poskettu kuusikulmaiseksi _koninpääksi_. Mutta jälkipolvien
miehet veistivät hirtensä, piilusivat seinänsä ja salvoivat suoralle
_pitkällenurkalle_. Ja niinkuin vanhaa sulkanurkkaa hakattaessa ukot
usein tekivät alapuolisen hulaan kapeammaksi ylähulasta, pannen hirren
ala-olkapään puskemaan salvainkolon sisään, samaan malliin jälkiturat
tekivät vanhan pitkännurkankin. Senkin alapuolinen olkapää työntyi
salvaimeen. Melkein jokainen Mehtä-Porasen vanha rakennus on näin
salvettu, ja näin myös Kellokosken satavuotias riihi. Osasivat entiset
talontekijät iskeä salvaimen sisäpuolelle _lämpymän hulaan_, johon
tukittiin sammalia. _Seinäsammal_, omilta kankailta kerätty, oli
parasta seinäin _varausten_ ja salvaimien täytettä, ja joskus
raastettiin savikuopista sitkeää _kokelmaa_ tilkkeiksi. Mutta vanha
vaari varoi, ettei sammallettaessa alas karisseita karpeita enää
toistamiseen käyttänyt. Sillä jos näin olisi tehnyt, tuuliaispää olisi
vasta saattanut pidellä pahoin rakennusta. Muistipa ukko jo varausta
kirvestäessään sovittaa työnsä niin, että kaikki lastut putoilivat
seinien ulkopuolelle. Siitä ei tulipalo uhannut taloa.
Muutamille nurkkakiville ja harmaille maakiven mukuloille ukko uskoi
asuinmajansa, ja _multiaiset_ hän rakensi seinien viereen lattian alle
suojaamaan talvella kylmyydeltä. Iänikuisen _lattian_ lahjoitti metsä.
Suuret petäjät vain halottiin _vaajoilla_ kahteen kellekseen, jotka
veistettiin toiselta puolen, ja pyöreä kylki käännettiin alaskäsin.
Tällaiset raskaat ja leveät, seinästä seinään ulottuvat petäjäpalkit
kestivät miespolven polkea ja pestä. Kovat oksat vain lopulta jäivät
korkeina kuhmuina törröttämään, niin että niihin ikäihminen tahtoi
joskus kompastua. Vanhaa metsien taloa varjosi tuohinen katto. Se oli
pyöreillä hoikilla _maloilla_ peitetty vieri vierin, niinkuin koko
metsän pieni väki olisi pantu suojaamaan ihmisen asuntoa. Päätypölkyt
ja vahvat vuolet kannattivat kattoa, ja räystään alus oli tavallisesti
kaksin, kolmin kumurin ja koverin hirsin komeasti kaarrettu uloskäsin
tukemaan katon räystäspuolta. Ja ylimmän päätypölkyn koloon,
harjahirren alle panivat ainakin Vasamäen entiset veljekset
karhunnahkaa, ettei _painainen_ pääsisi taloon.
Terävä kirves oli entisen tuvantekijän paras työkalu. Sillä hän
hammasti parhaatkin nurkkahulaat, sillä hakkasi seinien varaukset, ja
pelkällä kirveellä hän iski ovet ja ikkunareiät, vieläpä jyrsi
karansijatkin ikkuna- ja ovipieliin. Vanhimpien rakennusten
kirvesmiehet eivät käyttäneet karankoloa tehdessään edes _navaria_,
kirveellä vain kalkuttivat kahteen suuntaan, niin että kolon pohjaan
lopulta jäi törröttämään terävä hammas. Kirveellä rakennusmies pälhi ja
veisti hirtensä sekä hirsien koverot ja kumurat, veisti myös piitat,
laipionniskat, viililautaset ja lattiapalkit. Mutta lopuksi ukko
_piilulla_ siisti ja silitti kirveen epätasaisen jäljen, käyttäen
leveäteräistä paksupalkoista työasettaan varsin taitavasti. Kun
veistomies oli lopettanut työnsä, niin yhtämittainen sievä piilun
vuolaisu ulottui laipiosta lattiaan sekä räystäästä maahan asti jatkuen
vieri vierin pikkuruisina aaltopohjina yli seinän nurkasta toiseen.
Tällainen piilunkäyttö olikin mestarin työtä, ja sen jäljeltä
rakennuksen seinä oikein uutuuttaan paistoi ja punoitti, tuoksuen
samalla mitä raikkaimmin pihkalta ja tuoreelta metsältä.
Mielihyvin metsien mies asettui oman kätensä nostaman metsälinnan
isännäksi, ja uusi talo tuntui oikein ilosta hohtaen häntä tervehtivän.
Kun nurkkapuolen pienestä _porstuasta_ pyörähti oikealle _tupaan_, niin
siellä seinät puhtaina punoittivat vastaan, ja laaja lattia paistoi
niin valkoisena, että tupaan tulijan pikku tyttäret siinä oikein ilosta
hyppivät ja tanssasivat. Kattokumu kohosi komeana ja korkeana
_laipiona_ sileiksi veistettyine kuusisine haljispuolikkaineen.
Pyöreät, paksut _laipionniskaset_ kaksin, kolmin turvallisina
kannattivat välikattoa, ja poikittain niiden alla, yli tuvan
sivuseinästä toiseen oli vielä valtava _piitta_, jonka selässä seisovat
pikku patsahaiset tukivat laipionniskoja. Oli laipion alla vielä monet
tarpeelliset orret ja muut hoidot: _päreorret, takanorret, vaateorret_,
leveä _viilihylly_ ja monipuikkoinen _leipähäkki_ ynnä _naverihaukka_.
Vasemmassa ovinurkassa oli iso uunihoito, jossa jo takkavalkea
kotoisena loimotti, ja uunin viereisessä seinässä oli ikkuna,
_takkalasi_. Sen edessä oli penkkinä _pata-arkku_, millä emäntä saattoi
vieraineen istua ja katsella lasista vainiolle. Vastaisessa
sivuseinässä oli kaksi ikkunaa, joista voi katsella pihamaalle:
_ovilasi_ ja _perälasi_, ja niiden edessä oli pitkä laatikkopenkki.
Tämä oli taas isännän istuinpaikka, ja siihen kylän miehetkin toisinaan
tulivat penkin pituisena rivinä tupakoimaan ja tarinoimaan. Mutta
peräseinän vieressä, keskellä seinämää, oli talon pitkä _pöytä_
seinäpenkkeineen ja raheineen, _sääteineen_. Oikeassa peränurkassa,
sivupenkin päässä taas oli komea _nurkkakaappi_, ja vasemmassa
nurkkapuolessa, takkaseinän vieressä, ylpeili yhä komeampi
_astiakaappi_. Olipa vielä ovinurkan hoidoissa, sivuseinän puolessa
kaksikerroksinen _sänkyrati_, ja ovikamarin sekä porstuanoven väliseen
kapeaan seinään oli isketty pässinsarvet tai puuhäkkyrä
_suihtinaulaksi_.
Näin oli vanha metsien isäntä järjestänyt asuintupansa. Mutta oli
talossa muitakin huoneita. Tuvan peräseinässä, kahden puolen pitkää
pöytää, oli kaksi ovea, jotka veivät _peräkamareihin_, isoon ja
pieneen, ja oviseinässä, porstuanoven ja takan välissä, oli
_ovikamarin_ ovi. Porstuasta kiipaistiin jyrkkiä rappusia myöten
_porstuan päällykseen_ ja sieltä aution, hämärän _tuvan päällyksen_
lävitse _ylikamariin_, joka oli peräkamarien kohdalla harjan alla,
kummallakin sivullaan kapeat kylmät _kylkeiset_. Vanhan, hyvän talon
tavallinen huonesovitus oli tällainen: keskellä iso tupa, sen edessä
ovikamari ja porstua, perässä vierekkäin kaksi peräkamaria. Ja tällä
samalla entistuhvien suunnittelemalla hyvällä pohjalla vieläkin monet
asumukset pysyttelevät. Kaikki vanhat talot ovat järjestään rakennetut
isävaarien kaavan mukaan.
Ei toki heti päästy näin valmiisiin koteihin. Mehtä-Poranen mahtui
alussa vain pieneen tupaan, porstuaan ja ovikamariin, sitten jo
tarvittiin isompi tupa porstuoineen, ovi- ja peräkamareineen, ja
viimein paisuttiin niin, että paiskattiin kokoon oikein suurtupa, iso
porstua ja iso ovikamari sekä kaksi hyvää peräkamaria. Ja vanhimmasta
tupahoidosta tehtiin jauho- ja sahamylly Porasjokeen. Kahdessa pienessä
alkutuvassa Kellokoskellakin tuhrailtiin Lassi-ukon isännöidessä, mutta
kun Markku nousi isännän sijalle, hän 1808 ryskähdytti kosken rannalle
sellaisen linnan, ettei mointa oltu erämaassa vielä nähty. Kaksitoista
oman talon miestä oli sitä salvamassa, ja vielä apumiehinä kaikki
lähiseutujen parhaat kirveskourat, joille Markku-tuhva, kun kova aika
oli, ja miehet pyytelivät eloa, sanoi:
— Saat, kun tulet timpraamaan!
Kun rakennuksen kurkiainen saatiin paikoilleen, se oli niin korkealla,
etteivät miehet, puoletkaan, uskaltaneet nousta sille seisomaan. Mutta
Markun emäntä, Jaakopin Valpuri, pelkäämätön akka, asteli sen päästä
päähän, katseli ja todisti:
— Tämä onkin nyt talon näköinen... ei ole mökin näköinen.
Talon näköinen Markun linnasta tulikin. Siinä oli huoneita ja ikkunoita
oikein kahdessa kerroksessa, jopa päädyssä kolmin kerroin. Tavallisia
peräkamareita ei ollut, mutta sen sijaan rakennus oli tehty niin
leveäksi, että tuvan kyljessä oli _sivukamarit_. Talon pääasuntona oli
_isotupa_, joka oli rakennuksen koskenpuolisessa päädyssä, ja siihen
päästiin porstuasta vasemmalle poiketen. Isontuvan oikeassa
kylkiseinässä, _takkaseinässä_, oli kaksi sivukamarin ovea, toinen
vieden _takkakamariin_, toinen _peräkamariin_. Mutta kun porstuasta
mentiin suoraan oven suuntaan, tultiin _pohjatupaan_, jossa parhaastaan
asusteltiin talvipakkasten aikana. Pohjatuvankin hoidoissa, rakennuksen
maantien puolisessa päädyssä, oli kaksi kamaria, _keskikamari_ ja
_nurkkakamari_. Sopi samaan päätyyn kolmaskin huone, iso
_porstuakamari_, johon päästiin suoraan porstuasta, oikealle
pyörähtäen. Tätä huonetta sanottiin kyllä sitten _sorvituvaksi_, kun
Kaustisesta vävyksi tullut rukkimestari, Nikulan Jussi, laittoi sinne
"sorvimyllyn" ruveten pyörähdyttelemään rukkeja. Ja samankokoiset
huoneet kuin alhaalla oli yläkerrassakin, ylituvat, ylikamarit,
porstuanpäällykset ja kaikki, kylmiä suojia vain, eikä niissä asusteltu
muulloin kuin kesällä. Ikkunoita Markun kaksikerroksinen suurtalo
tarvitsi paljon, oikein kaksinkymmenin. Mutta ne olivat kaikki pieniä,
matalia harmaan seinän tirkistysaukkoja, joiden täytteinä oli
lyijypuitteisiin sovitettuja pikkuruisia lasiruutuja. Seitsemän matalaa
ikkunaa ynnä porstuanovi silmäili pihamaata sekä jokivartta ylöspäin
pitäen lukua maantien tulijoista, ja kahdeksan pikkuista silmää katseli
jokea alaskäsin sekä saatteli Kokkolaan ajavia matkamiehiä. Maantietä
pidettiin silmällä kolmesta päätyikkunasta, mutta koskea katsoi vain
kaksi lasia, toinen isosta-, toinen ylituvasta.
Sata vuotta tämä Kello-Markun komea talo komotti kosken rannalla,
harmaana ja vanhanakin tihruisin silmin katsellen erämaata ja maantien
matkamiehiä. Parikymmentä vuotta takaperin jälkipolvi sen purki ja
nosti uudelleen kahdeksi asuinhuoneistoksi samalle jokirannalle.
Näin mainittavaa korpilinnaa ei erämaassa enää ole, joskin siellä tapaa
vielä jonkun kaksikerroksisen asuintalon, sivukamarittoman kyllä.
Haukan vanha metsätalo Haukkapuron äärellä on jo komeimpia takamaiden
saavutuksia. Mäeltään metsän reunassa se paistaa kauas nevalle
vaaleanpunaisena, valkeanurkkaisena, pitkänä ja korkeana kuin ainakin
ison isännän olinpaikka. Ylpeänä se hallitsee laajaa pihamaata ja
kartanoa, suurta viljavainiota, metsiä, nevoja ja nevaniittyjä.
Pystylaudoitus kaunistaa seiniä, ja ikkunoita, oikeita kuusiruutuisia
talonlaseja, on kaksin pitkin rivein.
Entistuhvien tuhatvuotinen savupirtti on jo Suomenselän erämaista
hävinnyt, mutta vanha savuava sauna pitää yhä olla kartanomaalla, ja
sitä moni erämaalainen, niinkuin Perhon ja Lestin asukas, esituhvainsa
tapaan yhä nimittelee _pirtiksi_. Nokisin naamoin se nököttää talon
tauksilla, joskus aivan pihan piirissä, ollen sisuksistaan musta kuin
yö. Synkeä määkivien röykkiö, _kiuas_, on peränurkassa, ammottaen
mustaa kitaansa ovea kohden, ja sen vieressä on patsaille rakennetut
_lauteet_ parine, kolmine istuinpenkkeineen. Ylhäällä peräseinässä on
entispirtin _räppänä_, sivuseinässä pieni _ikkuna_ ja oven yläpuolella
_pellavaorret_. Mustasisuksinen pirtti on, mutta se puhaltaa nokisesta
kiukaastaan erinomaisen löylyn ainakin joka pyhäaatto-iltana, jolloin
sauna ikivanhaan hyvään tapaansa valmistaa raatajan ottamaan vastaan
Herran sapattia, ja antaa se myös hyvän virkalämpöisen hierojalle ja
kupparitummulle sekä taas syksyisin haikuaa tavan takaa kuivaillen
pellavapanoksia.
Toinen hyvän haltian savuinen huone on talon tauksilla kyhjöttävä
_riihi_, riihitontun musta koti, jossa jumalanviljat puidaan ja
erotetaan elukan ruoasta. Korpikansan puimahuone oli vanhastaan vain
_kanttinen riihi_, yksinäinen rakennus, nokiotsainen kuin sauna, ovi
oli päätyseinässä ja kiuas ovipielessä sekä pohjana tervatusta savesta
sotkettu maapermanto. Saattoi riihen sivulla olla leveä elokatos,
toisella kyljellä kapea ruumensuoja sekä takana vielä olkilato. Iso
isäntä voi isolle vainiolleen rakennella useampiakin pikku riihiä,
niinkuin Mehtä-Porasen ukko, joka pystytti järvenranta-kentälleen
kolme, neljä puimahuonetta täyttäen ja tyhjentäen niitä vuoronsa
mukaan. Yksinäinen riihi on yhäkin usean talon viljankuivaus- ja
puimahuoneena, mutta moni on Pohjanmaan mallia seuraten nostanut
riihensä yhteyteen _luuvan_, jossa elojen puiminen toimitetaan.
_Aitta_ on pihapiirin parhaita ja arvokkaimpia huoneita. Tämä
jumalanhyvien ja kaikkien elämäntarpeiden tärkeä talletussuoja
tarvittiin jo vasta jaloilleen päässeen metsäpirttiläisen kantoisella
aholla. Muinaiset erähämäläisetkin nostivat sen kalarannalleen, ja se
nökötti myös vanhan halmekontion asuntokentän vierillä. Vähän-Valvatin
pikkuruinen aittanen, joka entisinä aikoina oli kyhjöttänyt hämäläisten
muinaisilla metsäperillä, oli väliaitauksilla ositeltu seitsemään
pikkuruikkuiseen purtiloon, etupäässä halmeen antamia viljoja varten.
Hyvä talo tarvitsi useampia aittoja. Mehtä-Porasen ison, nurmisen
pihamaan järvenpuolisella laidalla, tuuheiden pihlajien hoidoissa
kyköttää pikkuinen kala-aitta sekä viljalle varattu iso, komealla
otsakammiolla kaunistettu _kokka-aitta_. Kinniän tuvan takana,
ruispellon vierellä niinikään komottaa kaksi komeaa vanhankansan
aittaa, ja kolmas on riihen luona, ja kuulun Kotilaisen kartanolla
Kivijärvellä on pieniä aittoja viisin, kuusin. Monen muunkin talon
pihan piirissä nähdään entisukkojen ahertamia aittasia. Vankoilla
maahan painuneilla ristihirsillä ne vakavina tönöttävät, monesti vielä
nostettuina neljän matalan jalkapatsaan varaan. Harmaan seinän harmaa
pieni ovi, _tukkilukolla_ suljettu, leveät ovenlaudat ja ovipielet,
kaunis lukonsuullisrauta ja muhkea avain sekä saranakiskot kertovat
kelpo sepistä ja taitavista kirveen käyttäjistä, tuottaen vieläkin
heille kunniaa. Ja komea otsakokka puskeutuu ulos kuin suojaten aitan
sisäänkäytävää. Kolmet, neljät, kuudet, seitsemätkin _laarit_ siellä
tallettavat pellonviljaa, perimmäiset rukiita, sivulliset kevätviljoja.
Joskus hyvinä Herran vuosina laarit täyttyvät niin, että pitää
_loukkarilla_ työnnellä viljaa perään käsin, vieläpä laudoilla
korotella laitoja. Toisissa aitoissa taas talletetaan lihat ja kalat,
suolat ja monet muut talon ruokatarpeet, ja aitan yläkertaa, _kullaa_,
tarvitaan kaikenlaisten kappaleiden säilytyssuojaksi.
Komeiden vanhojen aittojen ikätovereita ja samojen ukkojen kirvesaloja
ovat _luhtirakennukset_, jotka vielä joitakuita pihamaita kaunistavat.
Aittojen kyhjöttäessä hiukan syrjäpuolessa omassa yksinäisyydessään
ruokavaroja säilytellen, luhtirakennus puolestaan on asettunut aivan
pihamaan laitaan vastapäätä asumahuonetta taikka sen kanssa
nurkitusten. Se on tavallisesti kolmiosainen, kaksikerroksinen
rakennus, jonka keskiosa on lävitse kuljettavana porttina. Oli ainakin
siihen aikaan kuin luhti eli parhaita päiviään. Entisinä aikoina
luhtihoito oli useinkin asetettu niin, että sen portin kautta ajettiin
joko talon pellolle taikka kylätielle. Pölkkien vanha luhti oli pihan
vieressä, Jängänjärven puolella rannan suunnassa. Ja talvella koko
Salamajärvi sekä kinnusten perukka ajaa kihnutti kirkkomatkallaan
pölkkisten portin kautta, samoin kuin taas tervakuormineen junnasi
Kokkolaa kohden palaten muutamien päivien perästä takaisin, niin että
nurkat kolisivat. Möttösen pihamaata vartioiva entinen luhtirakennus
oli niin kuulu ja niin paljon alitse ajettu, että koko maakunta tiesi:
— Möttösen portin läpi menee tie Laukaaseen.
Pienet tavaroille varatut _puojit_ on luhdin alakerrassa, ja puotien
sekä portin yllä on samansuuruiset _luhinkullat_. Mutta kullahuoneitten
edessä on ylpeä katsoma-aukkoinen yläkäytävä, ulkoneva sivuseinän
etukammio, johon jyrkkiä rappusia myöten saattaa kaahaista. Talon
palvelijat niitä ennen useimmin kulkea natistelivat, sillä kullat
olivat heidän viileitä kesähuoneitaan. Pimeinä ja hämärinä öinä kullan
rappuset monesti kapisivat myöskin nuorten miesten poljennasta, koska
he salakättä hiiviskelivät piiloisten yläkammioiden tytärkansaa
katsomassa.
Pihamaan tauksilla on _navetta_, karjan asuntohuone ja naisväen
jokapäiväinen työmaa, sekä myöskin _talli_, hevosten suoja. Pieniä,
matalia ja pikkuovisia vanhojen ukkojen tallit olivat niinkuin olivat
heidän hevosensakin, pöllö tai haukka oli vain siivet levälleen
naulattu oven yläpuolelle, ettei talliin pahat pääsisi. Ja monet
entiset ukot talvella pakkasessa ajettuaan taluttivat hevosen tupaan
sulamaan ja saamaan suurusta. Sitten vasta, kun ajokas oli syönyt
appeensa, vietiin se talliin. Lintulahden vanhassa tuvassa oli ennen
ovipielessä hevosta varten silppuruuhi, ja Kyyjärven Pölkin ison tuvan
nurkassa syödä rouskutti väliin kolme hevosta. Isoja orkosia vain oli
ovilattia poljettu täyteen.
Entisen erämaalaisen rakennusryhmään liittyi usein vielä _tuulimylly_.
Varsin monen talon luona se mäentöyryllä kojotti kurotellen korkeita
siipiään yli kaikkien sekä ojennellen pitkää pyrstöään niinkuin vanha
arvoituskin oli pannut merkille:
"Harakka hatistelee,
pitkäpyrstö pyristelee,
kalliolla karistelee,
vuorella muniakseen".
Mutta nämä mäkien ylpeät eläjät ovat jo melkein kaikki lakanneet
viuhtomasta, muutamat vain vielä siellä täällä natisevat tuulen käsissä
siivettöminä ja siipirikkoina, vain jotkut enää pystyvät vanhaan
kunnialliseen virkaansa. Tavallisia _varvasmyllyjä_ ne ovat, tukevalle
hirsiristikolle istutettuja yksihuoneisia, nelisiipisiä laitoksia,
jotka entisaikaan tohisten ja natisten jauhaa jyristivät erämaalaisen
viljoja. Mutta oli yliperällä toisiakin jauhajia. Metsäpurojen ja
jokien koskirannoilla siellä täällä käydä kalkutteli harmaita
vesimyllyjä. Ne olivat vain pieniä _hierinmyllyjä_, pahaisia
naapperoita, eikä mitään mestarijauhajia: purivat jyvän poikki, toisen
halki ja kolmannen laskivat kokonaisena, niin että monesti saivat
märehtiä syönnöksensä uudestaan. Yhteisin voimin ukot näitä
koskiväkkäröitä laittelivat ja sitten vuoroonsa käyttää reputtivat
huolimatta suuria korjauksista ja teroituksista. Siinä oli tuhvalle
tarpeeksi olemista, kun jaksoi vahtia kivensilmää myllyn hiljalleen
käydä kalkutellessa ja märehtiessä miehen syötäviä. Omista kallioista
oli myllynkivet hakata kalhuttu, mutta hyviä kiviä saatiin Alajärveltä
Paalijärven kalliosta, ja kovaa mustaa _kaulakiveä_ myllyn akselinnavan
alle noudettiin Lappajärven Kärnänsaaresta. Siellä olikin niin
merkillistä kiveä, että sitä vedätettiin hevoskuormin aina Laukaaseen
asti.
Edesmenneet erämaalaiset raivasivat kyllä korpeen asuinmajansa ja
ajoivat metsää yhä kauemmaksi mökiltään, mutta silti he saattoivat
rakastaa komeita jumalanpuita ja antaa niille heidän kunniansa.
Metsältä he valtasivat pelto- ja niittymaata, mutta niitylleen he
monesti heittivät hyvän männyn tai koivun ladon seinustalle kuin
vartijaksi, ja pellon pientareelle tai tien oheen taikka riihen
päädylle he jättivät jonkun pikku koivun tai mäntypahasen, joka aikaa
myöten kohosi koko pellon haltiaksi. Mutta varsinkin kartanopuita
vanhat hyvin suosivat. Monet muinaiset tuhvat ja tummut hoitelivat ja
vaalivat komeaa nimikkopuutaan koko ikänsä, monen vanhan talon kartanoa
hallitsi valtava puu, useampikin, ja moni talo elää vieläkin
edesmenneitten vanhojensa _elättipuun_ suojassa. Karstulan Saunakylän
Juoksuahon valtava koivu, koko mäen ylpeys, oli toistasataa vuotta
takaperin, kun Erkki-tuhva asteli aholle talon tekoon, vain aisan
paksuinen. Koivun juurelle ukko sytytti ensimmäisen tulensa, sen
viereen hän nosti ensimmäisen tupansa, ja koivu kasvoi sitten ukon ja
koko talon hyvissä hoidoissa. Taloa hallitseva valtapuu humisee Vetelin
Hirvikosken pihamaalla, ja sekin on samanikäinen talon kanssa, lehmän
kytkinpuuna tehnyt talontekijälle ensimmäisen palveluksensa. Monet
vanhat kasvoivat rinnakkain elättipuunsa kanssa. Alapihan iso koivu
Perhon Liukonmäellä on 90-vuotiaan Maija-tummun ikätovereita ja
Jylhänmäen koivu nousi Aapa-vaarin ja miniän yhteisenä nimikkopuuna.
Komea ja kauas näkyvä kirvesmäen koivu, Kirvesmäen riihen luona, oli
entisen _Kirves-Matin_ elättipuu. On samalla mäellä vanha vapiseva
haapa, jota taas _Kirves-Heikki_ oli koko elämänsä hoivaillut. Ja
metsäkasvatti on niin suopunut hoitajaansa, että se vaarin kuoltua piti
murhetta pari vuotta kasvattaen vain pikkuisia lehtiä, ennenkuin taas
uudelleen kostui elämään.
"KUN SOTA LAAKSOISSAMME SOI"
Kovan ja kylmän korven kanssa köyhä erämaalainen sai aina koetella ja
taistella viimeiseen hengenhuokaisuun asti saadakseen savuisen pirtin
suojakseen sekä pirtin pöydälle petäjäisellä sekoitetun leipäkannikan.
Mutta varsin tyytyväinen hän silti oli ja vielä tyytyväisempi olisi
ollut, jos vain olisi aina saanut rauhassa syödä kovaa kannikkaansa.
Mutta näillekin kaukaisille sydänmaille osui joskus Suomen
perivihollinen, vihavenäläinen. Silloin korpelainen sai tapella
ryssääkin vastaan, ja erämaan rauhallinen elämä kääntyi kovin kurjaksi.
Jo silloin iskettiin metsien kansaan sellainen venäläiskammo, ettei se
oikean miehen sisuksista ole vieläkään lähtenyt. "Venäläinen verikoira"
on jättänyt pahan nimensä mustien nevojenkin takakorpiin. Miltei
jokainen vaari ja muori täällä tietää jonkin vainolaistarinan, moni
muistaa vielä, kuinka edesmenneet vanhat laulelivat lapsilleen
entisestä pakoretkestä:
"Venäläinen verikoira
tappoi isän, tappoi äitin,
aikoi vielä minutkin tappaa.
Minä pääsin päistärihin,
päistäret tulehen syttyi..."
Jo Ison vihan ryssä liikkui Suomenselän vierillä. Näihin aikoihin
täällä ei kyllä ollut suuria surmattavia eikä rikkaita ryöstettäviä.
Vetelin avaroissa perämetsissä, Perhon mailla oli vain seitsemän,
kahdeksan taloa, niistä toiset vasta pystyyn saatuja. Eikä ohjannut
taloihin muuta ihmisen tietä kuin eksyttävät eräpolut ja koskinen
vastavirta. Mutta ryssillä oli hurjat _koirankuontolaisensa_, jotka
saattoivat ajaa asukkaiden jälkiä aina perimmäisiin piiloihin.
Näiden rumien vainuihmisten käsistä oli hyvin vaikea piiloutua. Vain
hakoa perässään laahaten sai sotketuiksi jälkensä, niin että
koirankuontolainen eksyi. Saattoi silloin pakomies piilostaan sydän
kurkussa pilkistellä ja kuulla, kun kauheannäköinen kuontolainen
laukkoen sinne ja tänne nuuski jälkiä ja kummasteli:
— Tuost' on tullu... tuost' on männy... tuost' on noussu
taiviisiin...
Napuen tappelun jälkeen tuli ryssäjoukko keväällä 1714 Pietarsaareen,
ja sitten syksyllä hurja kasakkaparvi ilmestyi Veteliin. Kansa
kauhistui, kirkonkellot upotettiin jokeen ja rahat kuopattiin
kirkkomaahan, pappi lähti pakoon ja pyhä temppeli jäi autioksi, eikä
siinä enää jumalanpalveluksia pidetty. Pakoretkille painui kansakin
kaikkein kaukaisimpiin metsiin. Rantamaiden väki suurin joukoin tulla
rujasi kauas yliperille. Patovistin synkässä korvessa sanotaan
pietarsaarelaisten oleskelleen monessa salasaunassa, ja Kirvesmäen
lähellä, pienen Joutenjärven saaressa on koko joukko kodittomia
ihmisparkoja asustellut. Saarella oli ennen iso _Papinkuusi_, jonka
juurella sanotaan pakolaisena metsiä kierrelleen Vetelin papin, _Elias
Fonseliuksen_, saarnanneen erämaan köyhälle kansalle.
Näille perukoille vainolainen ei kyllä osunut. Mutta Porasen perille,
jossa kerrotaan jo siihen aikaan jonkun metsäturan majailleen, koko
parvi ryssiä kerran ryöhähti, ja äijä sai heitä syöttää ja juottaa.
Mutta kun ryssät laiskoina nukkua rötköttivät lattialla, ja äijä pöydän
päässä istui Raamattua lukien, kova _Pääkkönen_ sisseineen ryntäsi
pirttiin, sieppasi ison pöydänkannen lyöden sen ryssien peitoksi.
Sissijoukko paiskausi painoksi päälle, litisti, kolhi ja sohikoitsi
kuoliaaksi koko parven.
Pääkkönen, sissien päämies, olikin sellainen Ison vihan mies, että
häntä vielä jälkipolvi mainoo. Perhon metsäseutu ja Karstulan kulma
tarinoi tästä rautalampelaisesta, joka oli samoja Pääkkösiä kuin
sittemmin Perhoon koteutunut jylhästen esi-isä, Sameli Pietarinpoika.
Vaikka sissi Pääkkönen oli vain kymmenen korttelin ja kahden tuuman
korkuinen miehen tekele,[7] hänessä silti oli oikean miehen mitta ja
äkäinen sydänkarsina. Oikeana sotamiehenä Pääkkönen oli tapellut Napuen
sodassa ja haavoittunut käsivarteen, mutta sitten armeijan jouduttua
tappiolle sekä pakoretkelle, karannut rivistä ja ruvennut sissiksi.
Oli rautalampelainen ollut mukana siinäkin rytäkässä, kun
sissipäällikkö Luukkoinen oli vähällä saada itse tsaari Pietarin
vangiksi. Neljänkymmenen miehen voimalla oli hyökätty taloon, missä
Ryssän keisari majaili, mutta pääsaalis oli päässyt karkuun. Sitten
Pääkkönen taas oli miehineen kerran joutunut Sieviin, jossa ryssille
oli tuotettu oikein joukkosurma: riihessä majaileva lauma yllätetty,
teljetty sisään ja poltettu sekä vainolaisten hätähuutoihin vastattu
vain:
— Ei armoa... kun olette meijän papinkin tappaneet.
Muistetaan näillä mailla toistakin Ison vihan aikaista sotamiestä,
_Liimataista_, jota oli sanottu _karoliinijääkäriksi_. Liimatainen oli
ollut Kaarle XII:n oikeita sotamiehiä, joita jo etukäteen oli opetettu
ryssiä tappamaan. Seitsennaulaisella miekalla oli pitänyt laukkaavan
hevosen selässä istuen iskeä poikki leppäisiä pylväitä, ensin
käsivarren paksuisia, sitten jo kaulan paksuisiakin. Suomen pojat
olivat sivahdutelleet, niin että leppäiset kappaleet vain olivat
korkealle kimmahdelleet, ja kuningas oli hyvillään huutanut:
— Praa! Vinski on aina praa! Vinski on riski poika... se kyllä osaa
ryssän kaulan katkaista.
Liimatainen ainakin oli ollut riski poika, kahta tuumaa vaille
seitsemää jalkaa pitkä[8] ja niin paksu, ettei huono hevonen ollut
jaksanut häntä kantaakaan. Valittujen joukossa, kuningas Kaarlen
henkivartijana, hän oli saanut tapella, Narvassa ensi kerran ja sitten
monissa kymmenissä kahakoissa, Pultavassakin, jossa oli 18 haavasta
verta vuodattanut sekä saanut nähdä sen ihmeen, että ryssäkin tulee
päälle ja voittaa. Oli Liimataisen urho seurannut kuningastaan
Norjaankin ja tapellut siellä. Joukoittain oli Norjan kylmillä vuorilla
paleltu, kuoltu viluun ja nälkään. Ja tämä oli ollut kaikkein kamalin
sotaretki, mitä Liimatainen koskaan oli kokenut, vaikka oli
tappeluissaan saanut kaikkiaan 80 haavaa, Narvassa pääkalloonsa niin
pahan aukeaman, että siitä sai koko ikänsä rassata pölyä pois.
Kun pieni Pääkkönen ja iso Liimatainen sitten sodan jälkeen olivat
Perhon ja Karstulan mailla sattuneet yhteen, niin oli siinä urhotöitä
muisteltu. Pääkkösen parhaita tekoja oli ollut, kun hän oli tapellut
Napuella ja taas yrittänyt Ryssän keisaria vangiksi sekä lisäksi
polttanut Sievissä riihellisen ryssiä. Mutta Liimatainen ei ollut enää
muistanutkaan satoja temmellyksiään, sen vain oli tietänyt, että hän
yhdessäkin tappelussa oli listinyt ryssänpäitä ainakin riihellisen ja
kaikissa kahakoissaan monta riihellistä.
Ja Kaarle kuningas oli urohien mielestä ollut miesten mies. Varsinkin
Liimatainen oli aina ihastellen muistellut _Kalle-vainaata_ ja hänen
sanojaan. Vielä harmaana hautaan horjuvana turana Liimatainen oli
näytellyt vanhoja sotatemppujaan sekä hypähdellyt ja lakkiresuaan
heittäen tolkuttanut:
— Kun kuningas Kalle-vainaa huusi: "Hei poijat, rammoot!" niin silloin
sitä mäntiin.
Näinä kamalina vainovuosina Runebergin kuvailemat Haane-veljeksetkin
lienevät eläneet ja kamppailleet ryssien kanssa, saaneet surmansa ja
joutuneet levolle "Perhon hautaan". Jängänjärven takana metsätalossa
veljekset olivat asuneet, ja Jängänjärven _Kalmasaareen_ sanotaan
heidät haudatun. Järven perimmässä sopukassa on monien pikku saarien
takana piilossa heinäisen rantaveden vierellä petäjäinen kumpu, josta
on löydetty vainajien luita. Täällä, aivan koskemattoman villin erämaan
rauhassa, omilla jylhillä kotirannoillaan, koivujen ja mäntyjen
suojassa, muinaisen metsäpirtin miehet lepäävät. Mutta harva heidän
leposijansa tietää.
"Miss' on hauta, joka sata vuotta
Perhon korvessa on pensastunut,
unhotettun' aivan ansiotta?
Missä on se? älä kysy vieras.
Kussa järvi kaijimpana kääntyy
männikköhön, siell' on paikka. Koivut
latvoineen jo huojuvat sen päällä;
missä niiden juurten alle hauta
kerran peitettiin, ei kenkään tunne".
Näin kertoo Runeberg metsänpoikien piiloisesta lepokummusta. Iso
hakkaamaton kivipatsas, kuin harmaa vuorentaatto, nykyisten
perholaisten pystyttämä, sitä vain yksinään vartioi.
Tuskin sataa vuotta erämaalaiset saivat rauhassa raataa ja rakentaa
uusia taloja laajaan valtamaahansa, kun jo taas ryssä saapui tänne
perämetsiin. Oli joku vuosikymmen sitten saatu valmiiksi valtatie
Kokkolasta Keski-Suomeen, ja tämä tie ajoi läpi Perhon erämaan. Ja heti
myös kamala sota vaelsi Perhon kautta, jopa kaikkein pahimmin juuri
Perhon köyhän nevamaan kautta, joka vasta oli tiellä yhdistetty
ihmisten ilmoihin. Se oli suuri Suomen sota, jolloin venäläinen
lopultakin valtasi koko Suomenmaan. Silloin korpien kansa sai nähdä
omilla kotipihoillaan vanhan perivihollisensa isännöivän ja
mellastavan, sillä kaksi kesää ja yhden talven venäläinen vaivasi koko
metsäperukkaa. Ja silloin metsäperäläinen sai myös kuulla hirveää
kanuunan pauketta ja sotapauhua, sillä täysi tappelu pantiin toimeen
rauhallisen Perhonkin piirissä, puhumattakaan että naapurikirkolta
kuului tuon tuostakin jyminää.
Hyvin tietää perholainen vieläkin, mikä mies oli _Viantti-vainaa_. Tämä
_Otto Henrik von Fieandt_, vankka kymäräniskainen mies, lyhytkaulainen
kuin Pölkki, mutta korkeaotsainen, oli Suomen sotamiesten päämies,
jytisevällä äänellä puhuva, jäykkäsanainen ukko, joka ryssän kanssa
tapella rähjäten kulki joukkoineen Perhon tietä edestakaisin koko
kesän, 1808.
Jo kesäkuussa Fieandt hyökkäsi pienen ryssäparven kimppuun Perhon
kirkolla vallaten heidän muonavarastonsa. Ja tämä oli köyhille
perholaisille iloinen asia. Sillä Fieandt-vainaja jytisi heille:
— Korjakkaa pois, ennenkun pistän tuleen!
Pari tuntia perholaiset saivat hääriä ja ottaa, mitä vain ennättivät.
Kova touhu metsäperäläisille tulikin, ja moni siinä ennätti osille.
Jylhän Matti-tura keikutteli selässään pensaikkoon useita kauramattoja
ja vielä muutamia leipämattojakin, ja Jylhän Sameli saatteli
piiloihinsa kaksi kauramattoa sekä jauhomaton. Mutta Kirvesmäen
Puujalka-Jussi kolkutteli koipipölkkyineen niin kovasti, että ennätti
kuljettaa metsään kahdeksan mattoa, ja Koivukosken tuhva poikineen
raahasi kymmeniä ryssän säkkejä peittäen ne maakuoppaan. Saivatpa
Koivukosken miehet haltuunsa suuren viina-aaminkin vyöryttäen ja
piilottaen sen jokivarren pajupensaaseen.
Kyyjärvellä _Lintulahden_ luona sotajoukoille tuli heinäkuun 3 päivänä
ensimmäinen kova yhteenotto. Koko aamurupeama tapeltiin. Ryssät
paukuttivat vallihaudoistaan Lintulahden _Patteripellolta_, ja
Fieandtin miehet räikyttivät vastaan _Könkkälän mäeltä_, Kokkolan tien
varrelta. Fieandtin joukko joutui häviölle ja sai lähteä peräytymään
Perhoa kohden. Mutta ennen lähtöään Fieandt mörähti Sepän-Ellulle,
Nopos-sepälle:
— Meneppäs pistämään ruutisäkkiin valkia!
Kylän riihessä näet oli suuri ryssän ruutivarasto, jonka Fieandt oli
ennättänyt vallata. Seppä Noponen meni ja sohaisi tulisen kekäleen
ruutisäkkiin...
Pöhähti vain ja seppä paiskautui kuin musta ryökäle ovesta pellolle, ja
kohta pomahti koko riihi ilmaan, niin ettei paikalle jäänyt muuta kuin
syvä kuoppa. Hirren kappaleet ja kiuaskivet vain lentelivät kuin
varikset taivaan alla.
— Kuinkas nyt kävi sepän? ihmiset kauhistuivat.
Mutta sieltä kohta seppä tulla väännätti tuhahdutellen pehkuja
turvastaan ja paneskellen:
— Hyssyh... ei oo sepällä hättäänää!
Tapella nahistiin sitten Perhon Möttösessäkin sekä revittiin joen silta
ryssän edestä. Mutta venäläinen raastoi ja poltti Möttösen kylän taloja
rötistäen uuden sillan ja paineli Suomen joukkojen perässä. Tulipa
kohta taas, heinäkuun seitsemäntenä, tuima temmellys _Kokkonevalla_,
toista neljännestä Perhon kirkolta alaspäin. Suuren vetelän suon
taakse, _Kampelinsaarelle_, metsäiselle kivikkomäelle Fieandt
joukkoineen varustautui vastakynteen, ja kintereillä kulkeva ryssä
pysähtyi kirkonkylän puoleiselle rannalle, _Huhtakankaan_ louhikkoiseen
männikköön. Oli Kampelinsaarella suuri kivenjärkäle kuin kokonainen
huone. Sen harjalla Fieandt seisoi kiikaroiden ryssien rehkimistä.
Juuri kun pappi Matokankaan puolessa, Mato-Eerun mökin luona ripitti
tappeluun joutuvia suomenmiehiä, Fieandt kiveltään katsoi ja manasi:
— Nyt ryssä, sen piru, jo ottaa lehtiä pois kanuunan suulta... ja
kohta se ampuu.
Pamahtikin, ja viisi Fieandtin miestä sai surmansa. Siitä Kampelin
kalliokin alkoi paukkua sekä savuten ja tulta leimuten syytää yli nevan
lyijyisiä rakeita ynnä raskaita rautapalloja. Kalliot vain kumisivat,
kirkkoharju järisi, ja Möttösen mäki tärähteli, vieläpä Pirttikoskella,
johon oli matkaa yli penikulma, ikkunat tärisivät, ja takan kulman
rautakoukussa avaimet heiluivat, helisivät ja piuvasivat. Kokkonevalla
oli kuumat päivät. Siellä yhtä mittaa tuli leimahteli kahden puolen, ja
katkera savu pöllähteli. Möttösen Mattikin siellä suurkiven luona hääri
Fieandtin passarina. Mutta ukko kiikarikiveltään mörähti hänelle:
— Matti, mene piiloon nyt, ettei satu... nuo ryssä-pirujen marjat ei
ole terveellisiä.
Kohta ukkokin hyppäsi alas kiveltä, kopeloi poveaan, veti sieltä
kourallisen kuulia ja sanoi:
— Hyi, koiranpaskoja, mitä ampuvat! Mene, Matti, hakemaan vettä, nuo
ryssien marjat karvastelee rintaa.
Fieandt oli lumottu kuulia vastaan, ja rautapaita oli vielä hänen
päällään, niin etteivät ryssien pahatkaan marjat jaksaneet sitä
läpäistä, vain vähäisen rintaa korventelivat.
Mutta hullummin kävi luutnantti Schönemanin, joka oli pahankurinen
mies. Hän väliin äkäpäissään läpsi miehiä miekanlappealla, niin että jo
kerran lohtajalainen suuttui, ja taas härmäläinen ärähti vastaan:
— Viälä tänä yänä korppi kroukkii sun silimäs, ja sinä kuapathan tähän
rämäkhän.
Fieandt lähetti Schönemanin partioineen nevaa kiertäen paukuttamaan
ryssien kylkipuolta. Mutta sinne keskelle rämettä, _Kokonsaarelle_,
luutnantti-parka keikahti. Sanotaan, että omat miehet rautanaulalla
selkään ampuen hänet menettivät. Häviön puolelle Fieandt-vainaja joutui
Kokkonevallakin. _Linspora_, koko Suomen joukkojen päämies, oli ottanut
ryssältä lahjoja ja sekoittanut ruutiin hiekkaa, niin etteivät kuulat
lentäneet juuri minnekään. Niinpä Fieandt ei Kokkonevallakaan voinut
kauan pitää puoliaan, kun kuulat enimmäkseen putoilivat vain välille
kantamatta ryssiin asti. Veteliä kohden ukko lähti painumaan. Mutta
matkalla hän sai apuväkeä, ja nyt ryssä vuorostaan rupesi astelemaan
selkä edellä niinkuin hänen tapansa tappelussa tavallisesti onkin. Ja
taas mentiin perävilkkaa läpi Kokkonevan, läpi Perhon ja Möttösen ja
Lintulahden aina _Karstulan kirkolle_ asti. Täällä järvien välissä,
kirkon seutuvilla tuli elokuun 21 päivänä kaikkein kovin temmellys.
Oli kesäinen sunnuntai, kirkonkellot kumahtelivat, ja Karstulan kansa
oli juuri menossa Herran temppeliin, kun tuli tieto, että tappelu alkaa
heti. Kirkkokansa lähti pakoon soutaen järvelle Kirkkosaareen, ja
jumalanpalveluksen sijasta pantiin kirkon ympäristöillä toimeen
perkeleellinen pyhänvietto. Kirkonkellojen asemesta moukuivat tulta
syytävät tykit, ja kamalana saarnana papattivat kiväärit samalla
viheltäen kuoleman virttä. Venäläisen kanuunat ampuivat _Syrjämäeltä_,
Fieandtin tykit jymähtelivät _Höyläniemessä_, ja kiväärimiehiä paukutti
kaikkialla. Sitten ryssä raahasi tykkejään halki ruispeltojen _Muhosen
kalliolle_ ruveten sieltäkin pomahduttelemaan. Mutta Otto Henrikin
miehet tappelivat kuin suomalaiset ainakin. Jo venäläisten päämies
lähetti parisataa ryssää _Päällimen_ kautta ahdistelemaan Fieandtin
kylkipuolia. Mutta piippua poltteleva ukko komensi viisikymmentä
porilaista vastaan, ja siinä joukossa oli Karstulan saunamäkeläistenkin
ruotusotilas, _Kaini_, sekä hänen vierustoverinsa, Hartolan mies. Nämä
kohtasivat ryssän _Mustilaispurolla_, jossa syntyi sellainen rymäkkä,
että suomalaiset lopulta pistimillä söhiköiden lennättivät venäläisiä
edellään, niin että osa hätäännyksissään sotkeutui vetelään
_Nevasuohon_. Silloin ryssä lähetti vielä suuremman joukon _Humpin_
kautta pyrkimään suomalaisten selkäpuolelle ja katkaisemaan Perhon
tien. Mutta Humpin Penjaami juoksutti tästä tiedon uhatuille, ja
silloin Fieandtin täytyi ruveta kiireesti peräytymään, ettei olisi
joutunut ryssän loukkuun. Yhtä mittaa tapellen Otto Henrikin väki
taivalsi takaperin Perhoa kohden. Kimingin kylässäkin vielä tuli kova
yhteenotto perässä painelevan ryssän kanssa. Siellä rymistettiin
ankarasti _Uiton sillalla_, ja saunamäkeläisten Kaini joutui vihollisen
käsiin ja vietiin sitten kauas Venäjälle.
Monituhantisen ylivoiman edellä piippusuisen majurin täytyi marssittaa
miehensä jälleen läpi Lintulahden, Nopolan ja Möttöskylän, läpi Perhon
pitkän sydänmaan aina Veteliin asti. Näki Perho taaskin pakenevan
sataisen joukon pyssyineen, miekkoineen, tykkeineen ja kuormineen
vaeltavan pitkin valtatietään väsyneenä, haavoitettuna, ryysyisenä ja
pölyisenä. Ja Fieandt-vainajan joukko oli toistamiseen pakojalalla.
Koivukosken Erkki-äijä oli juuri tervahautaa polttamassa vainiolla, kun
pitkä, pitkä kujantäytinen surullinen jono marssi ohitse. Huusivat
pakotien vaeltajat tuhvalle:
— Nyt on paras mennä niinkuin pakosalle... Me peräännymme.
Ja koko Perho, samoin kuin muutkin erämaaseudut, jäi tykkänään
venäläisten valtaan.
Tämä ryssävallan aika oli ankara. Jo heti sodan alussa, ennenkuin
ensimmäiset venäläiset paikkakunnalle ilmestyivätkään, vanha veriin
syöpynyt vaisto ajoi sydänmaan kansan pakopirteille. Ja ryssän tullessa
valtaan kohta miltei koko erämaa oli _kaiossa_, kuka milläkin
suunnalla, ja melkein kaikki talot olivat autioina. Tavarat, joita ei
voitu ottaa mukaan, kätkettiin, ja sitten koko joukoin mentiin ja
antauduttiin turvallisen metsän hoitoihin. Koivukosken tuhva peitti
tervatynnyrinsä murtoon, pikku tavaroitaan pisteli puulaatikkoon ja
hautasi peltoon ja sen jälkeen lähti perheineen hevoskopukkaa ja
lehmänkantturaa talutellen _Kontusenkankaan_ hautapirtille, penikulman
päähän pohjois-sydänmaille. Ja kahdeksan kappaa ohria oli hevosen
selässä niinkuin ruoan puolena. Pirtti-Jussi pisti ison Raamatun ja
pari posliini-astiaa vesikaivoon, kehän koloon ja pakeni eukkoineen ja
lapsineen Vehkalammen taakse Haapanevan _Pakosaareen_, jossa muitakin
paikkakunnan pakolaisia piileskeli. _Hookonan Kotasaaressa_ taas, pari
neljännestä pirttikoskelaisten pakopaikasta länteen, suuren vetelän
nevan keskellä, asusteli Hookonan väki sekä jylhästen sukukunta.
Linnasilla oli piilopirtti _Hoikanjärven_ korvessa, Kivikankaan kansa
oli kaiossa Ahvenlammin päässä, _Hautakankaalla_, ja Mehtä-Porasestakin
mentiin _Ukonpaon_ pirtille, parin virstan päähän Porasharjun vierille.
Soinin Keisalan väki piileskeli _Lehtipuron_ mäen takana, toiset
soinilaiset taas _Niskakankaalla_, ja Alajärven möksyläiset pakenivat
_Kurvihauvalle_. Mutta Korkeankankaan entinen Toppa-Kaisa, pikku tummu,
oli muistellut, kuinka hänen isänsä oli tarponut joukkoineen
puolitoista penikulmaa pohjoiseen _Pakokankaalle_, kantaen selässään
konttia, jossa hän, viisivuotias Kaisa-tytär, istua nökötti.
Isoin joukoin metsäpirteillä asusteltiin. Saunakylän takana,
_Pakoaholla_, piileskeli Karstulan saunamäkeläisiä ja muita kaikkiaan
18 patakuntaa, Meriläisen äijä metsäseuran vanhimpana. Vanhat ihmiset,
akat ja lapset täällä parhaastaan häärivät, mutta miehet liikkuivat
missä milloinkin. Lehmät kävivät laitumella suuressa halmeaitauksessa,
ja kelloihin oli tukittu heiniä, ettei niiden kilinä ja kalina olisi
ilmoittanut piilopaikkaa. Vanhat akat silti kyllä väliin unohtivat ja
olivat itse huutaa piilonsa julki. Oli mukana rakkaat virsikirjat, ja
niitä tummut toisinaan haikeissa mielialoissaan veisata killittivät,
Näreahon akka kiskoen kaikkein kimakammin. Monta kertaa miesten täytyi
kieltää:
— Älkää, akat, ällöttäkö! Ryssät kuulevat... ja tulevat.
Hyvin ryssä saattoi kuullakin. Pakoaholle kuului Lintulahden tappelun
kamala meno ja pauke. Siunaillen siellä ja kauhusta vaieten seisottiin
ja tarkattiin, kun metsän takaa kuului yhtä päätä kiväärin ääni:
"nap-nap-nap... nap-nap-nap", ja taas tuon tuostakin kanuuna
jymähdytti joukkoon: "jump... jump... jump". Möksyläisten
Kurvihauvalle kuului kova pauke kahtaalta käsin: Karstulasta ja Ruonan
sillalta.
On Pakoahon männiköstä vieläkin tavattu puihin sidottuja kytkysiä,
joissa lehmiä oli pidetty kiinni. Ja oli siellä ennen iso petäjä, johon
muuan pakolainen oli joutessaan puukolla leikannut: _Täsä on oltu
Wenäläisen paosa 1808_.
Toisinaan rohkeat miehet hiipivät piilopirteiltä kyliin kurkkimaan,
mitä siellä venäläinen askaroi. Tämä saattoi kyllä olla vaarallinen
retki — kävijä voi joutua ryssien käsiin. Niinpä kerran Jylhän tura
lähti salasaunaltaan tarkastelemaan kotiaan mennen hamppupeltoon
piileskelemään, kun kuuli ryssien reuhaavan talossa. Venäläiset pitivät
pirtissä pahaa elämää särkien uunit ja ikkunat, kaapit ja kaikki. Sillä
he olivat talon aitasta löytäneet kauramattojaan, joita Fieandtin
avulla oli heiltä vallattu. Sattui pirtin pöydällä olemaan linnun
täkkäluu. Ryssä-päällikkö otti sen, kiikaroi sillä ja sanoi:
— Mies on hamppumaassa.
Tura-parka raahattiin esiin ja pakotettiin opastamaan ryssiä
piilopirtille, missä kylänväki karjoineen oleskeli. Äijä lähtikin ja
kahlautti miehiä kaikkein vetelimpiä nevoja pitkin kauas sydänmaille.
Tultiin viimein suuren suon saarelle, jossa oli paljon puolukoita.
Ryssät rupesivat niitä nälissään poimimaan ja syömään. Joutui siinä
pääryssä turan kanssa saaren reunapuoleen erilleen toisista. Siellä
Jylhän äijä paksulla pihlajaisella kepakollaan yhtäkkiä vetäisi
kumarruksissa olevaa ryssää niskaan, niin että tämä typertyi maahan.
Sitten tura potkaisi pakoon nevan selälle. Toiset kyllä yrittivät
perässä ja ampua paukuttivat, mutta metsän piiloon ukko pääsi.
Lähtipä taas sitten Jylhän Matti, turan poika, vakoilemaan, vieläkö
venäläinen on talossa. Siellä ryssät vielä rähjäsivät. Lehmän he olivat
tappaneet ja parhaillaan mässäsivät lihojen ääressä. Olivat he
laittaneet lattiaan niinkuin häklänterän ja kihnuttivat siinä
lehmännahkaa säämiskäksi. Mutta kun säämiskämestarit äkkäsivät Matin,
lähti kaksi miestä ajamaan häntä kiinni. Matti laukkasi metsään, ryssät
perässä. Purokankaalla Jylhän poika äkkiä pyörähti päin ja ampui, niin
että toinen ajomies kupsahti kanervikkoon. Toinenkin siitä säikähti ja
kiireesti pinkaisi pakoon.
Koivu-Jussikin hiipi pakopirtiltään kurkistelemaan metsäpiilosta, kun
ryssät juuri palasivat Kokkonevan tappelusta. Koivukosken riiheen he
kantoivat haavoittuneita ja riihen seinän vierustalle paiskasivat pari
kuollutta. Silloin kun toiset ryssät hoitelivat sairaita ja vainajia,
toiset jo pitivät aika remua, lauloivat ja soittelivat käsiharmonikkaa.
Ihmetellen Koivu-Jussi katseli menoa, saaden sitten pakopirtillä
muistella:
— Niillä oli niinkuin isot virsikirjat käsissä, ja ne pani niin
korjasti.
Mutta Koivukosken Erkki-tuhvan oli käydä huonosti. Ryssät ottivat ukon
kiinni ja pakottivat pienellä harmaalla hevosellaan vedättämään heidän
raskaita _ransporttejaan_. Kokkolaa kohden ajettiin monin miehin
ankarassa paimennossa. Mutta muutamassa levähdyspaikassa Koivu-tuhva
pani hevosensa talliin, jääden itsekin sinne yöksi. Hakorauta oli
tallissa, ja peräseinässä metsän puolella pieni sontaluukku. Äijä
telsosi ja jyrsi hakoraudalla ahtaan aukon isommaksi hirsi hirreltä,
niin että viimein sai siitä pienen Harmonsa kiskotuksi ulos. Sitten
tuhva hevosineen hölkkäsi kiireesti metsään sekä pitkin metsiä
kotiperille... Sanotaan kyllä, että ukon työskennellessä sontaluukun
timpermannina ryssien päämies oli tullut talliin, jolloin turan
hakorauta seinähirren sijasta oli kamahtanut hänen kalloonsa. Tallin
pehkuihin pääryssä oli jäänyt retkottamaan, mutta hänen raskas
hopearuplilla ahdettu laukkunsa oli lähtenyt vaeltamaan tuhvan ja
Harmon matkassa Perhoa kohden. Koivukoskella olikin sitten ollut pitkät
ajat hopearuplia jaella perinnöiksi tyttärillekin.
Joutui näinä kamalina aikoina toinen jos toinenkin tekemisiin
venäläisten kanssa. Soinin Vakkurin isännän ryssät sitoivat käsistä
kattoon takkihirteen ja sytyttivät olkilyhteen alle palamaan, tiukaten
ukkoparalta rahoja. Karstulan Isosta-Saunamäestä ryssät ryöstivät
voipytyn, ja kun Kettu-Heikki lähti riistämään sitä takaisin, rosvot
pieksivät miehen, niin että hän kuoli. Kierä-Matti taas tappoi kasakan,
joka oli vienyt hänen lehmänsä, ja Rötkö-Ellu oli niin rohkea, että
sieppasi hevosen itse kasakalta. Kun ryssä heitti hevosensa tien
viereen, pistäytyen Humpin taloon, Ellu sattui paikalle, hyppäsi elukan
selkään ja laukotti tiehensä. Kasakka kyllä ryntäsi pihalle ja karjui:
"toit... toit!" mutta Ellu repi suitsia ja paukutti kantapäillään
konin kylkiä, niin että sen täytyi laukata vain eteenpäin. Syrjämäen
renki taas sieppasi kasakan sapelin ja sohaisi sillä hänet lävitse, kun
kasakka ahdisteli talon piikaväkeä. Mutta Niemen Marke-muori lähti
kymmenen sääksjärveläisen kanssa ryöstämään ryssän kuormastoa, ollen
miesten olalla kovat pyssyt ja Markella kontissaan pitkä terävä puukko.
Mutta kun sateessa piilukkojen sankkiruuti kastui, eikä ollut muuta
asetta kuin Marken suurpuukko, täytyi jättää ryssien muonavarasto
rauhaan.
Kaikkein kamalimpaan yhteen ottoon vihavenäläisten kanssa joutui
Mehtä-Poraseen asettunut kulkuripoika, joka Perhon kirkolla yksinään
sai temmeltää koko ryssälaumaa vastaan. Ryöpsähti poika Porasen
metsistä nevojen takaa Koivukoskelle juuri, kun venäläiset olivat
vieneet Koivu-tuhvan ja Sahin äijän matkassaan ja tehneet muutakin
kurittomuutta. Lähti hän ajamaan ryssiä takaa ja tapasi kirkkomäellä
suuren roistojoukon. Metsien poika syöksyi heti villipetona kimppuun,
ja tuli hurja kärhäkkä, jossa kymmenen ryssää menetti henkensä, ja
raivostunut Porasen poikakin lopulta sortui verisenä ja revittynä
kellotapulin juurelle. Tuli sitten Mehtä-Porasen tura etsimään
kasvattiaan, tuli Porasen tytärkin, "veikkoaan" tiedustelemaan, ja
kirkkomaalta he hänet viimein löysivät valmiina. Tämä oli surullinen
löytö, metsän tyttärelle liiatenkin. Kerrotaan, että hän vielä vanhana
tummunakin saattoi joskus sanoa:
— Mun oikean mieheni on ryssä tappanut.
Ruma ryssä ennätti joka paikkaan, ja köyhä erämaalainen sai aina olla
varuillaan sekä metsissään että varsinkin kyläteille satuttuaan. Eivät
vanhat turapahasetkaan saaneet siivosti köpötellä asioillaan, eivätpä
saaneet edes ruokarauhaa, kun ryssä oikein rehenteli mailla.
Pakoretkillä ajelehtiva Lintulahden äijä hiipi köyhine jauhopusseineen
Koivukosken autioon taloon kaahaisten kiukaalle piiloon. Sattuipa monet
kovat kokenut Koivu-tuhva salakättä tulemaan kotiinsa. Kuului kiukaalta
kahinaa.
— Kuka siellä? Koivukosken Erkki säikähtäen äsähti.
Lintulahden nälkäinen tuttu turaparka sieltä vain kömpi pusseineen ja
ehdotti, että keitettäisiin hyvä mutti — jauhoja olisi pussissa juuri
sen verran, että kahden äijän mutin saisi. Eihän Koivu-tuhvakaan toki
ollut tätä vastaan, vaan nouti padan piilosta, ja vaarit saivat
muttikeiton tulelle...
Mutta kun tuhvarukat siinä parhaillaan kiukaan luona häärivät ja
pistelivät puikolla höyryävää muttikattilaa ja nuoleskelivat makeata
muttipuikkoansa, kartano kahahti kasakoita täyteen. Ärjyen roistot
tulivat äijien keittopirttiin ja rupesivat tiukkaamaan, missä on talon
tavarat ja missä ryssiltä ryöstetyt jauhomatot. Kun peloissaan
vapisevat, änkyttävät äijäparat eivät sellaisista asioista tietäneet
mitään, venäläiset rupesivat heitä pieksämään. Koivu-tuhva ensin
vetäistiin pöytärahille vatsalleen ja kepit ojossa ryssät karjuivat:
— Missä on tavarat?
Silloin Koivu-äijä yhtäkkiä ponnahti pystyyn, survaisi ryssät syrjään
ja syöksähti pihalle, koppaili jokirantaan, kapsahti ruuheen ja meloa
riuhtoi yli joen. Kasakka kyllä laukkasi perässä, potkaisi
piikkinsäkin, mutta se töksähti ketoon. Lennätti kasakka vielä
nuorakoukkunsa joen ylitse, ja koukku tarttui tuhvan hurstiseen
selkämystään. Mutta vahva vaari tempaisi heittomiehen nurin ja meni ja
katosi metsän turviin.
Joen taakse Koivu-tuhva sitten kuuli, kun kasakat pirtissä pieksivät
Lintu-äijää. Äijä valitti ja rukoili surkeasti, mutta kasakat vain
kiroilivat ja nauraa hohottivat. Ja vähän ajan kuluttua Koivu-Erkki sai
vielä kauhistuneempana katsella, kun Lintu-äijää vietiin kahden hevosen
väliin kalvosista sidottuna. Kovaa vauhtia kasakat ajoivat, niin että
nälkäisen äijäparan jalat vain silloin tällöin vähän maata hiippoivat.
Eikä Lintulahden äijää sen koommin enää nähty.