Suomenselän suurilla vierillä asui monenlaista raatajaa. Siellä
perholainen liikkui omalla hallaisella metsäperällään levittäen yhä
pientä pälveänsä, ja ympäristöillä metsien takana röykkäsi toisten
pitäjien raatajia. Kaikki olivat samanlaisia metsäperäläisiä, jotka
aikoinaan olivat saapuneet kuka mistäkin, etsineet pirttisijansa ja
ruvenneet ajamaan metsänlaitaa etemmäksi. Kaakossa metsätaipaleen
takana olivat Nopolan kylän _noposet_ sekä Saunamäen _saunakyläläiset_,
jotka niinkuin kaikki Karstulan kansa, olivat samoja _karstusia_. Idän
alla asuivat _kivijärviset_ ja samalla suunnalla, päivän nousun mailla,
möykkäsi monesti mainittu _kinnusten_ joukko. Pohjoisessa taas
harvalukuiset _lestiset_ koettivat pitää ihmisten kirjoissa Lestijärven
eli _Lestin_ köyhiä, karuja erämaita. _Halsuaiset_ liikuskelivat
päivänlaskulla Halsuan yksitoikkoisilla, matalilla nevamailla, ja
heidän rinnallaan, Perhonjoen varsilla, rehkivät _Vetelin_ rikkaat
entiset emäkirkkolaiset. Mutta linnunlennolla, lännen ja etelän
välimailla, Lappajärven ja Sääksjärven rantamilla, Maakuntaa kohden,
pitivät majaansa _vimpeiset_, Vimpelin ylpeät ihmiset, jotka kyllä
olivat tuttuja ja hyviä lähinaapureita. Etelässä erämaan takana oli
_alijärvisten_ asuinmaa, ja heidän takamaillaan oli _Soini, Lehtimäki
sekä Kuurtane_. Ja kaukana toisten takana idässä asustivat Pihtiputaan
_puttaiset_ ynnä _viitasaariset_, etelän puolessa Saarijärven
_saarikkaat_, sekä taas pohjoisen alla Reisjärven _reisikkäät_ ynnä
Toholammen maita raatava _Lampin_ kansa. _Kaustisenkylä_ ja _Alaveteli_
sekä muut olivat kaupunkimatkoilla kyllä nähdyt.
Vaikka kaikin oltiinkin samoja jumalanluomia korvenkolkuttajia ja
puhuttiin jokaisen ymmärrettävää ihmisenkieltä, niin sittenkin
metsientakaiset olivat jokainen joukko vähän niinkuin eri ihmissukua.
Karstuset olivat eri kansaa, kinnuset olivat eri kansaa, samoin Lestin,
Vimpelin ja Vetelin ynnä Halsuan ja Kaustisenkylän ihmiset olivat eri
sukua, ja niin myös perhoset olivat ihan omaa metsäkansaansa. Tämän
kyllä kuuli jo ihmisten puheestakin, sillä toiset haastoivat eri lailla
kuin toiset, muutamat varsin kummallisesti. Veteliläinen rääkkäsi kovin
ärrää, ja samoin halsuainen, sanoen karkeasti: "meirän ja teirän", kun
taas perhonen ja karstunen sipaisi sievästi: "meiän ja teiän". Oli
Perhon mies kuullut ja kauhistunut, kun Vetelin ukko sanoa päristi
pojalleen:
"Pirä sinä, minä verän,
Verethän perä erellä".
Kaustisenkyläläiset taas, samoin kuin Vetelin väki, puhuivat ja
vieläkin puhua sussuttavat ässän päälle, sanoen hassusti: "Kassoppas
messää!" kun sen sijaan oikeat ihmiset lausuvat: "Katohan mehtää!"
Eivät liioin lestisetkään osaa oikein puhua, vaan vääntävät pitkään
sekä käyttävät sanojaan samaan malliin kuin reisikkäät ja Lampin
kristikansa. "Misä? Täsä lajosa", on lestisen mielestä ihmisen puhetta,
vaikka muu metsäkansa sanoo: "Missä? Tässä laossa". Niin myös lestisen
tavara on "kepusa vuotehen alla", vaikka se onkin vain "kopassa sängyn
alla". Kinnunen ja kivijärveläinen — samoin Perhon kinnunen — sanoo
Keski-Suomen tapaan: "kot'puro, puukkon', kotova", kun taas perholainen
tietää puhuvansa ihmisten tavalla sanoessaan: "kotipuro, puukkoni,
kotua". Karstuset laskevat "haikua" silloin kun muut ihmiset puhuvat
"savusta", ja kun perholainen sievästi sanoo "mee!" niin jo karstunen
laukaisee leveästi kuin lammas: "mää!" Karstula onkin jo _linnanrajan_
toisella puolella, niin että siellä kyllä sopii hyvin erilailla
laukoakin.
Eikä paljon viisaampi ole vimpeliläinenkään, joka saattaa äyskäistä:
"Mää, ja mää noppee!" vaikkei tarvitsisi sanoa muuta kuin: "Mee pian!"
Mutta vimpeiset kuuluvat olevankin Savonmaasta Savonjokea myöten
saapuneen raatajakansan jälkipahnaa. Niinpä Vimpelin väki, vaikka asuu
vain metsän takana, puhuu hyvin erilailla kuin perholainen, samoin
alajärveläinen. Jo heti Peltokankaan maanselän ylitse mentyä muuttuu
puheenmalli. Vimpeliläinen sanoo saavia _korvoksi_, rintiä _hilaksi_ ja
tanhuaa _kujaksi_. Niityllä hän tekaisee _kuupanon_ silloin kun
perholainen pyörähdyttää _kuupan_, ja leikkuupellolla hän saa aikaan
_läpin ja kyylin_, vaikka Perhossa tehdään _nikuli ja kuhila_, vieläpä
puhuu _olkikuvosta_, mikä perhosen mielestä on _olkikerppu_. Kuullaan
Vimpelissä olevan myös _luomapuut, pirta, tiuhat ja vyyhti_, kun taas
Perhossa on _reivinpuut, kaije, kilit ja vihti_. On Vimpelin ihminen
niinkin merkillinen, että sanoo olevansa _pihalla_ silloin, kun on
_ulkona_, ja pirttiä hän nimittelee _saunaksi_ — vaikka kuuluu
rautalampelainen olevan niin sekaisin, että haukkuu tupaansa
_pirtiksi_. Sitten vielä vimpeinen melkein joka sanaansa vetää "vaan",
vaikka perhonen sanoo vain "het". Mutta kun vimpeisen akka menee
Lappajärvelle kauppailemaan _vällyjä_, palaa hän loimivillaisineen
sieltä kiukkuisena takaisin ja motkottaa:
— Mitä kun Lappajärven pöllö haukkuu toisen uusia vällyjä
_nahkaasiksi_.
Luonnostaankin eri seutujen ihmiset ovat niin erilaisia, että sen kyllä
kaikki tietävät. Keski-Suomeen, Hämettä ja Savonmaata kohden
painuttaessa kansa on melkein ylpeämpää kuin rantapuolen väki.
Saarijärven seuduilla outo kulkija ei tahdo enää saada yösijaa eikä
ruokaakaan, siellä kun on kansa köyhää ja ylpeätä. Rantaruotsalaiset
ovat kyllä kaikkein ylpeimpiä. Heidän taloihinsa ei juuri matkamiestä
lasketa. Alaveteliläinen helposti sanoo vain: "Ei mine anta!" Mutta kun
sama ruotsalainen saapuu ja yöpyy suomalaistaloon, niin hän tuo tupaan
hevosvärkkinsäkin. Ja hyväntahtoinen sydänmaalainen, ainakin perhonen,
sallii sen tapahtua. Perholaiset ovatkin hiljaista, hyvännahkaista ja
hyvänsopuista väkeä. Sen tietävät kaikki naapuritkin. Ja tietävät he
senkin, että perhoset ovat samalla hyvin yksituumaisia ja yksiväkisiä
sekä "kaikki yhtäänne päin kuin sianjalat". Mutta on myös tunnettu
Perhon suuri köyhyys. "Nälkä kuin Perhossa", oli ennen tuttu lausuma.
Ja kun veteliläinen tahtoi toiselle sanoa oikein hävyttömästi, hän
manasi: "Mene Perrhoon!" Halsuainen taas vällötti: "Mene Perhoon
lehmänsilmiä nuolemhan!"
Niinkuin jokainen perukka piti omaa puhettaan kaikkein parhaimpana
suomenkielenä, niin myös oma kotiseutu, jossa pienestä pitäen oli
eletty ja kasvettu, oli jokaisen mielestä kaikkein parhain maanpaikka.
Omat köyhät nevamaansa olivat perhosen mielestä parhaita maita, samoin
kinnusista kaukainen metsäperukkansa oli hyvä perukka, niin myös
noposista Nopolansa. Vimpeinen oli tyytyväinen kaikkeen, mitä hänelle
oli annettu, ja soinilaisesta oli mäkimaansa paras asuinmaa, eikä
lestisen mielestä kenenkään tarvinnut moittia Lestin karuja
kangasmaita. Samoin myös jokainen piti omaa metsäkirkkoansa, missä
jo pienenä sikiönä oli saanut ihmetellen katsella kirkkaita
joulukynttilöitä, kaikkein kauneimpana Herran temppelinä, ja vain oman
metsäperän tavat ja menot olivat oikeita ihmisten tapoja ja menoja. Oma
kotiperä oli kullekin oma pieni isänmaa, jonka puolesta piti puhua ja
kiukkuisesti väittää vastaan, jos toiset sitä sortivat ja panettelivat.
Sillä näilläkin perillä, niinkuin kaikkialla muuallakin hyvässä
Suomenmaassa, lähiseutulaiset — erittäinkin entisaikaan — sattuessaan
samoille sijoille tavallisesti häsähtivät yhteen hämmästellen toisiaan
väliin oikein pitäjän nimen ja kirkon kautta, joskus vielä kurkistaen
toisen vellikuppiinkin. Varsinkin kaupunkimatkoilla, kun monien
kirkkokuntien miehiä sattui samaan syöttöpaikkaan, syntyi sanakärhäkkä,
taikka taas, kun jouduttiin samalle pitkälle metsätaipaleelle,
lyhennettiin yksitoikkoista jutamista sanastelemalla, huudellen sopivia
sanoja sekä valittuja asioita kuormasta toiseen. Siinä saatiin monta
kertaa kuulla, mistä kukin oli kotoisin ja millä _koltilla_ mitäkin
kirkkokuntaa kunnioitettiin. _Vetelin vellimaha_ oli paras
sananpaukaus, jolla veteliläinen saatiin kiukusta kihisemään, kun taas
kivijärveläinen kimmastui kuullessaan maininnan, _Kivijärven
muikkumaha_, ja vielä enemmän, jos lisättiin, että Kivijärven
kirkonkelloilla soitetaan: "Muikkuja kuppiin... muikkuja kuppiin!"
Eikä Vimpelin mieskään tahtonut pysyä nahoissaan, jos häntä sanottiin
_vaan-pitäjäläiseksi_ tahi _Pyöreänkirkon_ mieheksi. Sääksjärveläinen
ihan tuhisi, kun toinen hänelle todisti: "Sinähän olet Pyöreänkirkon
pitäjästä, Pikkulinnun kylästä". Soinin _pitkänenä_ sai kuulla, kuinka
hän "kahtoo hollilta kuin Soinin poika morsiantaan", vaikka "Jumala ei
ole Soinia luonut muuta kuin sysien takia". Lehtimäkeläiset olivat
_varpukirkkoisia ja lampaanruokamäkeläisiä_, kuurtanelaiset
_tervakouria_, pylkönmäkeläiset _pihkaporilaisia_ ja multiaiset
vuohipukkeja kasvattavia _keltiäisiä_. Lappajärveläinen katseli hyvin
rumasti, kun toinen nenäänsä pidellen puhui _norsista_, Ullavan ukko
oli ihan tulla kimppuun, kun joku arveli jostakin: "Niinpä sill' on
nahka päällä, kuin Ullavan ahvenella", eikä ahneeksi sanottu Kaustisen
kyläläinen ollut suinkaan hyvillään kuullessaan: "Jos kaustinen itkee
hauvalla, niin se itkee sentähen, että kuollut pitää kuopata
nahkoineen". Halsuan _hopero_ kyräili kuin sonni kuullessaan
sanottavan: "Sotkeennuksissa kuin halsuaisten siiat", Toholammin
_kainuulaiset_ äyskähtelivät äkäisinä, kun heille heitettiin: "Jörisee
kuin Lampin akka kirkosa", ja kälviäläinen oli harmissaan, jos toiset
muistuttivat: "Teillähän on sonnillekin pietty rukouksia", eikä
reisjärveläinen ollut suinkaan iloinen, jos puhuttiin _montuksista_.
Lestin _kiikkutuppi_ rupesi jo kiivaammin heilumaan, vaikkei sanottu
muuta kuin: "Tasaa kiikkaa kuin lestisen tuppi". Lestin miehen
tuppihoito oli näet kiinnitetty kantimeensa niin hassusti, että se
kiikkui melkein tasallaan. Vielä myrkyllisempää oli muistuttaa lestisiä
heidän sukkelasta syöntitavastaan: vetää kala suupielestä toiseen, niin
että liha jää suuhun ja ruodot käteen, sekä taas nuolla voi leivältä,
niin että "lestinen meni leivän päälle". Alajärven _rajatuppia_
yritettiin ilahduttaa pikku värssyllä:
"Alijärven lukkarilla
oli kaksi morsianta:
toinen oli Pikku-Tilla,
toinen Apu-Manta".
Koetettiin runoilla pihtiputaalaisillekin, vaikkei tahtonut syntyä
kunnon värssyä:
"Nyt aivon minä laulella
noista puttaalaisista,
ne voinsa myövät
ja kiiskinsä syövät".
Mutta kun käytiin Karstulan noposten ja Kivijärven kinnusten kimppuun,
niin oli sitä vaille, ettei tullut täysi tappelu. Karstuset
kokonaisuudessaan olivat _kopeksia_, mutta noposet olivat erittäin. He
olivat oikeita _ruhnikka-noposia_, jotka viljelivät _penkkivelliä_, ja
Nopolassa oli kuultu kukkojenkin laulavan vuoroa: "Kuinka teillä
voijaan? — Velan tuu-urvin!" Kinnuset taas olivat _Kinnulan
vasikoita_, jotka asuivat metsäperillään, mistä oli vain "kirvesheitto
helvettiin". Kesällä kinnuset hurstivaatteissaan ajaa köröttelivät
Lestin kirkolle ratsastaen poukkolavalla ukko edessä ja akka takana, ja
eväskontti selässä he taapersivat kirkkoonkin heittäen konttinsa
ovensuun penkkiin. Talvella kinnusten perukka paljain kauloin ajaa
kitkutti vitsaruomilla ja vitsasta väännetyillä savirikoilla vielä
silloinkin, kun muut jo ylpeilivät nahkaruomissa ja rautaisissa
savirikoissa. Niinpä metsäperän miehiä nimiteltiin _vihta-kinnusiksi_,
vieläpä joskus kunnioitettiin komealla laululla:
"Kinnusen ruomat kitisee,
ja savirikot laulaa.
Kun ne menee markkinoille,
heill' on paljas kaula".