Muinaisina, ikivanhoina aikoina vain kurjet ja kuovit kävivät kesäisin
Suomenselän suurilla nevoilla luikkailemassa, ja huuhkaiset huhuilivat
metsissä kesät talvet. Möyri korpimaissa karvainen kontio, penkoi
kusiaispesiä ja vihelteli... Mutta ihmisestä ei paljoa tiedetty. Vain
joku karvapeittoinen luontokappale, lapinäijä lynkäpolvi, saattoi
samoilla suuria metsiä, pystyttää pesänsä _Jängänjärven_ jäkäläisille
kankaille, kotailla jokimutkan vieressä vetelien nevojen ympäröimällä
_Jängänharjulla_, liikkua korkean _Vasamäen_ vaiheilla sekä viivähtää
röyhyisen _Tunturivuoren_ tienoilla Porasharjun lähimailla ja sitten
taas hoitaa tultansa _Tunturilammen_ rannalla Kirvesmäen kuuluvilla.
Lapinkorpea, vanhojen lappien ja metsänpetojen polvi polvelta
viljelemää perukkaa koko yliperä oli, villimaata, jossa äristen ja
irvissä hampain, terävin kynsin ja kirveskalsuin käytiin toistensa
kimppuun. Täällä oli viljaa sekä maalla että vedessä, ja vain
vähälukuinen lapinväki oli sitä pyytämässä. Ja tämä musta Lapinkorpi
ulottui kauas, kauas aina päivättömän pohjoisen kotiperille, missä
oikein suuret tunturivuoret komottivat ja rannattomat nevat aukenivat
ja pohotti jäinen meri.
Majaili täällä mustissa metsissä hirveitä jättiläisiäkin. Lestillä,
_Hiienniemellä_ muuan jätti asusti ja kuljeskeli ympäri korpia, ja
toinen hirvitys möykkäsi _Hylysenaholla_. Kävi Hiiden äijä joskus
Perhon Salamajärvellä nostelemassa suunnatonta väkikiveään, joka oli
Sallauvenjoen niskan lähellä, Kalliosaarella pienempien kivien varassa,
ja nähdään siinä vieläkin. Mehtälammen kallioiselta kankaalta, Porasen
lähimailta, synkästä korvesta oli kerran löydetty oikein _jättiläisten
kirkko_. Vanhalle Poraselle oli se muuanna keväisenä pyhäaamuna juuri
auringon noustessa näytetty, kun ukko oli menossa metsonsoitimelle.
Suurista kivistä oli kankaalle kasattu oikein ristikirkon perustukset
niin selvästi, että haamu oli hyvin näkynyt. Vaikka Poranen oli
pistänyt paikalle seipään merkiksi, ei hän ollut enää sitä löytänyt
tullessaan toistamiseen suuren joukon kanssa sitä etsimään.
Jo satoja vuosia sitten osui näille pitkille perille pienen lappalaisen
pyytökumppaniksi toinen eränkävijä, suuri korvenkolkuttaja Hämeen
rikkailta rintamailta. Tämä tulokas oli vielä ankarampi ja
peloittavampi metsien möykkääjä kuin suurinkaan jättiäijä. Koko
pohjoinen Häme ja Suomenselän ulkopuolisetkin vierimaat joutuivat
vanhojen hämäläisten rikkaiksi riistamaiksi, joihin joka kesäkaudeksi
suurin miesjoukoin rynnättiin saaliin ajoon. Karstulan ja Kivijärven
avariin erämaihin pyytömiehiä nousi aina _Padasjoelta, Pälkäneeltä,
Hauholta_ sekä muinaisista _Kulsialan_ ja _Saarioisten_ pitäjistä asti.
Monet erämiehet ulottivat pyytöretkensä vesijakajan takaisiin
korpiseutuihin. Niinpä tiedetään _jämsäläisten_ retkeilleen
Lestijärven, Reisjärven ja Pyhäjärven saloilla, jopa _sääksmäkeläinen_
tunkeutui aina Venetheittoon saakka.[1] Alajärven _Hämeenniemelläkin_
lienee joku Hämeen ukko hoidellut kalavalkeaansa.
Jämsän miehet lienevät Perhonkin erämaita kolunneet. Vielä nytkin
vanhat tarinoivat, kuinka entisaikaan Perhon jylhäset olivat Hämeessä
pellavanostossa liikkuessaan osuneet johonkin Jämsän taloon ja kuulleet
siellä kummia asioita. Talon isossa tuvassa oli satavuotiasta
äijänloppua lullattu kehdossa niinkuin pientä lasta, kun vaari ei enää
muuten saanut lepoa. Kun ikäloppu oli sattunut kuulemaan, että
matkamiehet olivat Perhon periltä, hän oli heti pysähdyttänyt
lullaamisen ja vaidellut:
— Onko teillä Kirvesjärven kalaa syyväkseni?
Oli ukkoriepu saanut palasen nuoruutensa himoruokaa, syönyt sen
hyvillään ja sitten tyytyväisenä urahtanut:
— Anna lullan käyvä!
_Kirvesjärven_ rannalla, Suomenselän itävierillä, Jämsän äijän
kalapirtti oli entisinä aikoina kyhjöttänyt, ja kolmea Kirvesjärveä hän
oli kokenut: _Isoa_ ja _Keskimäistä_ sekä vielä _Pikku-Kirvesjärveä_,
joka jo oli Perhon puolella Kirvesmäen alla. Oli kalamiehellä ollut
toinenkin eräpirtti Perhonjoen juoksulla, _Jylhänjärven_ rannalla, ja
pirtin paikkaa nimitetään nykyään _Autiopelloksi_.
Monilla muillakin Perhon vesillä Hämeen muinaiset erämiehet ovat
kalastelleet. Perhonjoessa Möttösen kylillä on useita entisten
pyytöpaikkojen jäännöksiä. Aivan kylärannassa, _Hautamäen_ luona ja
taas ylempänä _Kourapuron_ suussa sekä alempana _Mustikkaniemen_
vierellä nähdään vanhojen patojen paalutuksia: suuria teloja
puskettuina joenpohjaan, niin että ne vieläkin matalan veden aikana
ovat esillä. Samanlaisia patopaaluja on kaksin ryhmin Liukon kylillä
_Pirttijärvien_ välisessä salmessa, ja muuan pato on Koivukosken luona
_Limakossa_. Paalujen varaan sanotaan hämäläisten rakennelleen
päreliisteistä monimutkaisia katiskoitaan ja saaneen paljon kalaa, jota
sitten ovat säilyttäneet kivisissä maakuopissa. Näitä _hämäläisten
kalakellareita_ on vielä siellä täällä näkyvissä. Möttösen kylässä,
_Lampelan_ luona on tällaisten kellarien kuoppia, ja _Pirttikosken_
kivisessä kylämäessä on suurista paasista kasattu kallionkylkeen maalla
peitetty kylmä onkalo, toista syltä pitkä, puolta leveä ja pari
kyynärää korkea.
Hämeen pyytömiesten eräpirttienkin sijoja vielä tiedetään. Niinpä
kerrotaan Pirttikosken kylän rannalla entiseen aikaan olleen
_hämäläisten kalapirtin_, ja toinen pirtti oli ollut Liukon kylämäen
laidassa, Pirttijärven rannalla, _Kalliopellolla_. Harmaa, korkea
kiviseinä oli ollut pirtin peräseinänä, ja vieläkin pirtinsijalta ja
pihamaasta nousee hiilenmurua sekä mustaa maata. Ikivanhan kalapirtin
rottelo oli ennen tönöttänyt _Rotmonjärven_ rannalla, jopa vielä ollut
niin kuvillaan, että vanha Rotmon Heikki oli siinä poikasena ottanut
hyviä saunanlöylyjä. Rotmon eräjärvi olikin muinaiseen aikaan ollut
"mahoton kalajärvi", ja vanhojen pyytömiesten peruja on järven rannalla
vielä tiheä koivumetsistö, jota sanotaan _Hämäläisten lehoksi_.
Kaukaisella Salamajärvelläkin hämäläiset olivat pyydystelleet ja
pitäneet pirttirantanaan _Pirttiniemeä_, jossa vielä nähdään ikivanhan
kiukaan sija. Muistelevatpa vanhat kerrotun, että kolme veljestä oli
muinoin saalistellut näillä synkimmillä sydänmailla. Ensimmäinen oli
rähjännyt täällä Salamajärven Pirttiniemellä, toinen oli kapsehtinut
kaukana _Lestijärven Hiienniemellä_, ja kolmas kuuhkaillut piiloisen
korpijärven, _Vähän-Valvatin Jääskenniemellä_. Vähän-Valvatin asukas
lienee raatanut halmettakin, koska oli perintöinään jättänyt niemelleen
pikku aittasen, neljä-, viisikyynäräisen köppänän, jonka Salamajärven
miehet sittemmin valtasivat ja kuljettivat niittyrannalleen
heinäladoksi. Eikä ole tämä aittanen nykykansan käsillä rakettu.
Sahatta ja navaritta se on synnytetty. Vain kirveellä iskien
salvainkolot ja ovireiät jääskenniemeläinen on sen kopsinut kokoon.
Mutta _tiiviit_, sisähampaalliset salvaimet hämäläisen kirves on
puraissut ja vielä nuolaissut salvainpäät sievälle sulkaukselle.
Hämäläisen katiska veti nieluunsa mitä vain viljaa vedessä liikkui,
punasilmää särkeä, kyrmyniskaa ahventa, haukea, säynävää ja myös
lahnaa. Lahna oli parasta, ja Hämeen mies nosti sitä sekä joista että
varsinkin järvistä, joissa se kutuaikoina suurin parvin porisi
mataloilla rannoilla, niin että selkäpuolen uimukset vilistivät
vesirajassa. Ja lahna nousi Perhonkin jokiväylää myöten aina
latvavesille saakka. Mutta saipa kerran Pirttijärveä pyytävän
hämäläisen sikiö lahnanruodon kurkkuunsa ja kuoli. Kalamies tästä
kimmastui, upotti tervaisen juurakon järveen ja manasi, ettei pidä
tästä vedestä lahnaa saataman niin kauan kuin juurakko on märkänemättä.
Eikä Pirttijärvestä ole sen koommin lahnaa annettu. Jylhänjärvessä,
pikkuisen alempana Pirttikosken alla, on kyllä lahnaa ja saadaankin,
mutta ei ole Pirttijärvessä. Eikä siinä lahna ole pysynyt, vaikka
entiset ukot monta kertaa ovat sen siihen tuoneet.
Hämeen rintamaiden miehet viipyivät kaukaisilla metsäpirteillään
ainoastaan kesäkauden ja sitten taas pimeän ja talven tullen pakenivat
pois jättäen asentopaikkansa ja koko salon autioksi. He eivät suinkaan
halunneet kokonaan antautua äärettömän korpimaan miehiksi, lappalaisten
ja muiden metsän elikkojen kanssaveljiksi. Hämäläiset olivat ainoastaan
rikkaitten riistamaiden itsekkäitä riistomiehiä, jotka parhaana
saalistusaikana kävivät vain Tapion suurta aittaa vaillentamassa
vetäytyen kolkoimmiksi talvikuukausiksi etelän suuriin kyliinsä. Heitä
ei kyllä metsä eikä Tapio oikein omikseen tunnustanut.
Mutta tuli miestä toisaalta, teki tönönsä hämäläisten takamaille ja
kuuhkaili sitten piiloisella metsäkentällään kesät talvet. Nämä miehet,
joita kyllä metsä ei peloittanut, astelivat idän alta, savolaisten
sydänmailta, samoilta metsätulilta, joiden äärestä kaikkein äkäisimmät
korpien raivaajat ovat lähteneet ei vain Suomen erämaihin, vaan aina
merenkin taakse, Ruotsin suomalaismetsiin. Ja nämä korpien raatajat
tulla rymistivät yli maanselänkin painuen vedenjakajan läntisille
vierille. Mutta tuli sitten myös toisia yhtä pelottomia korpelaisia
toisaalta, lännen alta, merimaasta päin nousten virtojen vieriä aina
mustiin perämetsiin asti. Suomenselän itäisille vierille ilmestyi
vakinaisia pirtin pitäjiä jo hyvin aikaisin. Karstulan Kiminkijärvellä
mainitaan kaukaa Karjalasta päin tulleen _Möttösen_ ukon möyrineen jo
1564, ja samaan aikaan aherteli Kivijärven rannoilla _Kinnunen_ sekä
Saarijärvellä _Hänninen_. Jopa aivan maanselän äärellä, Kyyjärvellä,
suuri _Pölkki_ savusteli, kuinka kauan lienee jo savustellutkaan.[2]
Vieläkin muistellaan, että 16-17 ihmiskertaa takaisinpäin ensimmäinen
Pölkki on tullut näille maille. Juvan ikivanhasta Pölkistä muinoisin
muuan leskieukko lähti poikansa ja tyttärensä kanssa soutamaan Hämeen
vesiä ylös, pyrkien pohjoisiin erämaihin samoille saloille, joilla hän
ennen nuorikkona ollessaan oli miehensä kanssa viettänyt ihanan
kesäisen pyytökauden. Kyyjärvelle Lintulahden paikoille soutajat kerran
yöpyivät ja aikoivat jo siihen asettua. Mutta yöllä sanottiin unissa:
— Älä pysähy tähän, äläkä laita asumusta... Lähe aamulla, mistä
aurinko nousee, niin sitä kohen souva toiselle puolelle järveä... Tee
siihen ittelles koti! Siellä sinun sukus menestyy ja siellä on hyvä
olla.
Aamulla erämaan matkamiehet soutivat yli järven kesäpäivän nousulle
pohjaksuen Pölkinniemelle ja tehden siihen kotatulensa.
Ja samalta niemeltä vieläkin saman suvun savu nousee.
Myöhemmin saapui samoille Kyyjärven kalarannoille toinenkin juvalainen,
naapurikylän mies Nopolasta. Tämän _Noposen_, monilukuisten
noposten tyvimiehen, sanotaan Kyyjärvellä asustelleen jo 1586. Ja
Hirvensalmelta saapui taas jonkun ajan kuluttua _Karstusen_ ukko,
suuren karstus-joukon pääjuurakko, pysähtyen 1621 Pääjärvelle, jossa jo
muuan _Tiainen_ sekä Kangasniemen _Kauppinen_ kalastelivat. Samoihin
aikoihin tiedetään _Kotilaisen_ hoidelleen kotiliettään Kivijärven
Heinolahden rannalla, ja sitten jo Kinnulan perukoilla möyri
Hankasalmelta saapunut suuri _Urpilaisen_ ukko.[3]
Mutta kaukana Soinin mäkisillä metsäperillä hallitsi _Iso-Soini_,
mahtava mäkien isäntä, jolla oli sata lehmää ja tuhannen lammasta.
Täällä olikin ylpeät maat hallittavina: korkeita mäkiä ja niiden
välissä avaroita metsiä, järviä ja jokia. Vesi täältä veti Hämeeseen ja
Pohjan puoleen, ja Hämeen vanha rajamerkki, iso _Iiroonkivi_, oli
erämaassa Iiroonjärven luoteiskolkassa. Oli täällä kerran itse
kuningaskin vaeltanut, levähtänyt leveällä _Kuninkaankivellä_, rimpisen
_Kuninkaansuon_ selällä sekä liikkunut _Kuninkaanjoella_. Paukkasi
Soinin ylhäisillä perillä toinenkin suuri metsäläinen, _Keisalan_ ukko,
jonka asuinpirtti oli Saunavuoren juurella ja valtamaana koko
Kuninkaanjoki. Ja alhaalla Lappajärven alapäässä asusteli kiukkuinen
_Nykälän_ ukko. Näkipä Nykäläinen kerran tuoreita lastuja tuleskelevan
rantavesilleen ja lähti talvella terävä keihäs kainalossa hiihtäen
etsimään naapuria, joka oli tullut hänen riistamailleen. Saunavuoren
eräpirtille Nykäläinen osui keihäineen, mutta Keisalainen ehti siepata
jousensa ja lähteä pakoon. Lappajärven mies lykki perässä ja tuon
tuostakin ähisi:
— Hiihä mitä hiihät, mutta tänäpänä tuura töksähtää!
Nykäläisen tuura ei kyllä töksähtänyt niinkuin äijä aikoi. Ennätti
Keisalan ukko kahnustaa niin paljon kaulaa, että sai jousensa
jänteeseen, ja sitten kohta rauta piukahti ja perässä tuleva tuuramies
keikahti. Sinne Kuninkaan joen erämaahan päättyi Nykäläisen
hiihtoretki.
Pohjoisen puolessa, Lestin jylhissä erämaissa, joissa olivat
_Pirunkorvet ja Hiienniemet, Karhunpiilot_ ja kaikki kummat, piti
muinoisin isäntävaltaa _Hiienniemen äijä_ ja _Lapin_ ukko, toinen asuen
järven pitkällä niemellä, toinen järven etelärannan kankaalla. Nämäkin
metsäläiset riitelivät pyyntimaistaan, _ajelivat_ toisiaan pitkin
järveä, toinen soutaen isolla padalla, toinen leveällä laakakivellä.
Laskettelivat ukot toraten alas Lestijokea, kunnes Lampin Asialassa
nousivat maalle ja tekivät sovinnon. Nämäkö äijät vai kutka lienevät
hoitaneet rautaruukkia Ruonasenjärvellä, niin että vieläkin sen
rantamalta löydetään ruskeaa raudankuonaa.
Jo näinä kaukaisina, hämärinä erämiespäivinä vakinainen savunpitäjä
vaelsi Perhon nykyisen valtapiirin alueelle. Salamajärven mailla, jotka
kyllä muinoin vesiajonsa takia kiinnitettiin Hämeen maakuntaan,
mainitaan 1621 vaiheilla majailleen pari korpelaista: _Noponen_ ja
_Lappalainen_.[4] Miten kauan nämä noposten ja lappalaisten etumiehet
lienevät täällä maanselillä pysyneet, mutta perholaisilla on
Salamajärven isännäksi, jopa ensi mieheksi tarjolla eri uros, oikea
mahtiäijä, josta kelpaa haastella vielä satojen vuosien kuluttuakin.
_Esko Tiainen_ oli tämä mies, _Salaman ja Elämäisen, Koirajärven_ ja
monien muiden korpijärvien itsevaltias, kaikkien kaskimetsien päämies
sekä _Sallauven_ suuri hyttämestari. Salamajärven rannalla Eskon
päätalo paistoi ja _Tialaksi_ sitä sanottiin, ja pitkin erämaita
Eskolla oli halmeita sekä talojakin Humalajoella, Kuusjärvellä,
Risumäellä ja Kirvesmäellä, ja kaikki nevat hän karhosi karjalleen.
Tialan navetoissa teiskasikin
"Sata sarven kantajaa,
Tuhat villan tuojaa".
Paljon hääri ison Tiaisen työmailla väkeä, niin paljon, etteivät kaikki
toisiaan tunteneetkaan. Sillä vain pari kertaa vuodessa, jouluna ja
juhannuksena, koko kansa kokoontui Salamajärven päätaloon. Mutta
silloin olikin Tiaisen pesässä poikuetta partaita myöten. Vanhat
vieläkin muistelevat, kuinka yksin löylynotossakin ähkäili
"Sata miestä saunanlauteilla
Jouluna ja juhannuksena".
Lehmä tapettiin talossa juhlaa varten, ja vielä suuria sonninreisiä
paiskittiin pitkä pöytä kukkuroilleen, ja kalaa oli joka lajia,
lahnaakin yltäkyllin.
Kaikki lähijärvet ja lammet Tiaisen äijä katsoi ja koki. Elämäinen oli
silloin viljaa täynnä ja elätti suurelta osaltaan koko Tialan talon
väkeä. Salamassa ja Salmijärvissä kuhisi kaikenlaista kalaa, ja
kaukaisen Koirajärvenkin Esko-äijä etsi ja kolusi. Siellä on vieläkin
kahdeksantoista saaren joukossa _Eskonsaari_, kaksikin, ja toisella
kyhjötti entiseen aikaan ikivanha kotaröttelö, jota sanottiin
_Eskonkoaksi_.
Kaskia Esko kaatoi pitkin metsiä Kuusjärveä, Risumäkeä ja Kirvesmäkeä
myöten, ja halmeita hänellä oli joka aholla niinkin kaukana
sydänmailla, ettei niitä tarvinnut aidatakaan. Eikä Esko kaskistaan
karsinut teloja pois, vaan kylvi siemenen puiden sekaan, korjasi elot
aumoihin ja ajoi aittoihinsa. Ja työtä puskettiin kovasti, joskus
miltei yötkin samaan rysyyn. Tialassa kun aamupuhteella puitiin riihi,
niin jo ennätettiin penikulman päähän Kuusjärvelle eineelle sekä heti
toista riihtä tappamaan. Pää-Tiainen oli itse kaikkein parhain. Saattoi
Esko samana iltapuhteena tehdä rutaista kokonaisen reen, vieläpä
kuraista kurpposet vereksestä lehmännahasta ja sitten samalla pimeällä
ajaa renkeineen neljällä hevosella Kirvesmäeltä eloja noutamaan.
Kuusjärvellä miehet vain pysähtyivät pitkää aamupuhdetta levähtämään ja
hevosia haukkauttamaan. Rengit retkahtivat lattialle, ukkokin oikaisi
penkille pitkäkseen ja nukahti, jopa niin kovasti, että nälkäinen koira
söi vasta kuraistun karvakengän hänen toisesta jalastaan. Äijä kun
heräsi ja huomasi kengättömän koipensa, jo kirosi koko Kuusjärven ja
sanoi:
— Tämä ei piä oleman minun eikä minun sukuni lepopaikka, muuta kuin
syöttöpaikka vain.
Rautaakin Tiaisen äijä rakenteli. Sallauvenjärven alapuolella, synkässä
metsässä, pienen kosken rannalla nähdään mäen laitaan koverrettu,
kivillä seinätty iso loukko, isoja puita työntävä onkalo, jonka pohjaa
peittää ruosteinen rautamura. Eskon _rautahytän_ sanotaan siinä
ryöhänneen. Malmia Esko oli nostanut järvien pohjasta — Salamajärven
pohjassa tiedetään olevan kokonaisia harkkoja — olipa vedättänyt sitä
Kinnulan rajoilta, Nieljärven lähimailta suuren nevan Salkosaaresta,
jossa on vanhoja kuoppia ja kaivantoja vieläkin. Ja malmia keittää
pouhutettiin Sallauven takaisessa hytässä ja lyötiin rautaa, niin että
Tialan kartanollakin paukkui seitsemän rautaista porttia.
Näin asui Salamajärven suuri Tiaisen äijä. Ikivanha pyöreistä hirsistä
isketty, luukkuikkunainen iso savupirtti on Kinniän riihen luona
olkilatona. Kerrotaan pirtin olevan Esko Tiaisen muinaisia asuntoja, ja
muuan vuosi takaperin hajosi käsiin Esko-äijän rautaharkoistaan
rakentama riihenkiuas, joka oli pyöreä kuin pääskysenpesä. Kolmet
seinät oli kiuas ennättänyt ympäriltään lahottaa.
Mutta vieläkin Salamajärven ja Elämäisen salomailla elää entisen
Tiaisen jälkipahnaa. Kinniän eli muinaisen Tialan isännät sekä
Polvilammen vanha tukeva tuhva sanovat polveutuvansa Esko-äijästä.
Pitkä taival on kyllä ensimmäisestä tuvarista nykyvaareihin, ja
monta ukkoa on sitä väliä polkenut. Alkuaikoinaan koko Salamajärvi
kuului Lahisten kartanon aatelisherralle De la Mottelle, ja hänen
lampuotinaan Esko lienee erämaissa ryskänyt. Jo 1600-luvulla tiedetään
Salamajärvellä olleen kaksi lampuotia.[5] Näiltä ajoilta jo tunnetaan
Tialan nimi, ja näiltä ajoilta on peräisin Salamajärven talon nimi,
Lampuoti.
Jo muinaisina Tialaisten aikoina ensimmäinen talontekijä tuli
_Jängänjärvelle_. Vanhasta Kyyjärven Pölkistä muuan Pölkki jouti jo
muualle, kelpasi Tialan äijälle vävyksi ja rytkähdytti talon
_Mustaanmaahan_, Jängänjärven etelärannalle. _Jaakko Pölkki_ mies
lienee ollut, sillä jo 1621:n verokirjoissa mainitaan senniminen ukko
Perhossa asustaneen, ja 1633 siellä maksoi veroa _Påvale Pülcköi_. Ja
erämaahan nousi uusi Pölkkien suku, samanlaisia lyhyehköjä,
lyhytkaulaisia, mutta tanakoita ja paksuja ukkoja, niin että heitä
joskus voitiin nimitellä _Tamppikauloiksi_. Muutkin sukumerkkinsä
Pölkki säilytti Perhon erämaassa. Yksin lapionvarret ja rekensä kaplaat
hän kaversi Pölkkien vanhaan kaavaan, niin että asioita ymmärtävä
Kyyjärven ukko nähdessään lapion Mustanmaan pihalla arvasi heti, että
samoja jumalanluomiapa täälläkin tuhertaa. Ja samoja tukevia tuvareita
vieläkin ahertaa 11-12:nnessa polvessa Mustanmaan Pölkki-rannalla
parissa, kolmessa talossa.
Mutta jo ennen paksuja Pölkkejä saapui savunpitäjä Jängänjärven
itäpäähän, _Jängänharjun_ vierteille. Sanotaan joskus maailmassa
Karstulasta tulleen ronkkapuolen ukon, romahduttaneen asuinkömmänänsä
Jängänharjun taakse ja raivanneen niittyäkin. Ukon entistä asuinkenttää
sanotaan nyt _Vanhaksi-autioksi_, ja hänen raatamaansa heinämaata
_Ronkaisen niituksi_. Ja tämä puolironkkainen Ronkaisen niityn raivaaja
lienee ollut sama mies kuin jo 1585 Perhon veroluetteloissa mainittu
_Peder Rongainen_. Saman ikivanhan alkuäijän alaa nykyiset jänkäset
tunnustavat olevansa, ja Pietarin nimissä Jängänjärveä hallittiin
silloinkin, kun metsäläisiä ruvettiin merkitsemään Vetelin
kirkonkirjoihin.
Ei tarvinnut Ronkaisen Petterin yksinään ryskehtiä Perhon kaukaisissa
perämetsissä, vaan oli tänne jo silloin eksynyt muitakin metsäläisiä.
Seitsemän kurjaa korpelaista mainitaan veroluetteloissa 1585 asustaneen
Kokkolan pitäjän yliperillä, "Oxkåski byyn" ja sitten "Perhå å byyn"
kylissä sekä maksaneen veroa yhteisesti 14 voileiviskää. Muuan näistä
oli vasta mainittu Jängänharjun Petteri ja muuan taas _Eiric
Kinnuinen_. Tämä ikivanha Kinnuisen Erkki, alkuisin kaiketikin
Kivijärven kuuluisia Kinnuisia, lienee röykännyt korpea mustan
_Korpijärven_ rannalla, Jängänjärven ja Salaman välisellä sydänmaalla.
Vanhimmissa kirkonkirjoissa onkin Korpijärven asutus "Kinnosen" ja
"Korpi-Kinnosen" nimissä, ja "Kinnosina" siellä vanhimmat ukot
raatavat, jopa muuan Erkki Kinnosena. _Korpeisiksi_ heitä muu erämaa
nimittelee, ja neljä, viisi talon täyttä niitä on järven rannalle
sikiytynyt. On samassa vanhassa veroluettelossa myös _Peder Metteinen_,
Perhon monilukuisten Möttösten kantaisä. Maanselän takaa Karstulan
Möttöskylästä Petteri on luultavasti lähtenyt ja asettunut Perhon
jokimutkaan, _Perhonlammen_ rantakummulle. Ja täällä sitten, _Perhon_
kylässä raatoi Möttös-ukkoa milloin "Sigfrid Matoisen", "Oluf
Mättäisen", "Michell Mötösen", milloin milläkin Möttösen nimellä, niin
että rantakummulle kohosi viimein oikein _Iso-Möttönen_, ja Perhon
kylänimi kelpasi koko eräkulman sekä lopulta pitäjänkin nimeksi.
_Ukskoskella_ taas, jokivartta alaskäsin, oli _Simon Personin_
metsäpirtti, ja 1604 mainitaan _Kuusjärven_, "Kusi ärffi", metsäperällä
möyrineen _Lars Månssonin_ sekä _Humalalammella_, "Humblajerfvi",
_Sigfrid Perssonin_. Humalalammelle, kahden lamperoisen väliseen
metsäperukkaan, sanotaan kyllä sitten aikoinaan tulleen miehen
Viitasaarelta, _Hookona-ukon_, ja kirkonkirjat tuntevatkin metsätalon
ensimmäisenä isäntänä Matti Hookonanpojan, joka on syntynyt 1682. Siitä
koko Perho vieläkin nimittelee Humalalammen kylää vain _Hookonaksi_.
Paljoa myöhemmin, vasta silloin kun yliperä oli jo merkitty Vetelin
kirkonkirjoihin, asettui talontekijä _Haukkapurolle_, Perhon alapäähän,
Vetelin Haukilahden ja Huuskon naapuriksi. Ainakin 1700:n maakirjassa
mainitaan _Jacob Hauckapuron_ täällä ahertavan, ja Alavetelin Jolkasta
sanotaan hänen tulleen. Jaakopin tekemää Haukkaa on aina pidetty koko
kulmakunnan ensi talona. Vanhat tietävät vieläkin, että vanhimpia
asumuksia ovat
"Huusko, Haukka ja Haukilahti,
Leppäniemi, Liukko ja Linnusperä".
Vetelin kirkon aikoina talontekijä pysähtyi _Jylhänjärvenkin_ synkälle
metsärannalle. Vanhat muistelukset kertovat, että Jylhänrannalla olisi
ensi miehenä etsinyt leipäänsä _Säkkisen_ ukko, joka oli tullut, mistä
lienee Savonmaasta, kopsahduttanut mökin ja raivannut pienen pellonkin,
mutta pian nälissään lähtenyt astelemaan pois. Oli tullut sitten toinen
savolainen, _Väisänen_, möyrinyt mökissä ja mökkirannalla jonkin aikaa,
mutta jo taas hänkin oli hylännyt asuinmaansa. Silloin oli saapunut
1717 Rautalammelta _Hänninen_, Juho Matinpoika. Tämä rautalampelainen
Matinpoika kyllä pysyi Jylhänrannalla koko ikänsä, samoin kuin hänen
Matti-poikansakin, joka tuli niin rikkaaksi, että saattoi kaivaa ja
tallettaa nelikollisen hopearahoja Myllykankaan laitaan. Mutta kun
Matille ei annettu poikia, täytyi hänen ottaa vävy. Tuli taas
Rautalammelta mies, _Pääkkös-Sameli_, nai Matin tyttären, ja jylhästen
suuri suku sai alkunsa. Suureksi se helposti paisuikin, sillä
metsäpirtissä telmäsi perillisiä väliin kolmintoista. Jylhästen sukua
levisi joka suunnalle ympäri Perhoa ja Perhon ympäristöä, ja vanha
Jylhänmäki viisine taloineen on suureksi osaksi jylhästen hallussa.
Entisaikaan, kun jylhäset elivät parhaita päiviään ja suuret
moukarikurkut siellä huutelivat, koko mäki komisi ja kaikui — siihen
aikaan kun _Terva-Jylhäset_ asuivat kylän pohjoislaidalla ja
_Jälttä-Jylhäset_ rehkivät eteläpäässä. Silloin Jälttä-Jylhän
pojankelterit, viisi, kuusi mieheksi nousevaa, ruskeaa vesaa, pelkissä
hurstipaidoissaan laukkoivat päiväpaisteisilla keväthangilla ja
puukkokynä hampaissa kiipeilivät mäkimäntyihin, niin että paljaat
punaiset kintut vain vilkkuivat. Sitten jälttäpojat keikkuivat puissa
kuin varikset, raakkuivat toisilleen, söivät kerkkiä ja kiskoivat
puukolla makeata männynmäihää.
Samoja ikätovereita ja naapureita Jylhän korpitalon kanssa on
_Vasalammen_ metsäpesä. Suomenselän vierille, pienen Vasalammen
äärelle, korkealle _Vasamäelle_ kiipesi kerran _Mikkeli Matinpoika_
saaden siitä elinkautisen pirttisijan ja panettaen 11-henkisen
joukkonsa pappilan papereihin 1755. Pahaisen kömmänän ukko vain teki
alussa, mutta aikojen kuluttua sitten jälkimiehet kerran rymähdyttivät
mäelle oikein korpilinnan, suuren harmaan rakennusromiskon, jossa
asuinpirttikin oli kuin tervaksien rouhimatupa. Kohta savu rupesi
nousemaan Vasamäen naapurivaaraltakin, komealta _Korkealtakankaalta_,
joka kohosi ihan vieressä syvän ojanotkelman takana, ja rinnakkain
Vasamäen kanssa komotti yli metsien Jylhän, Humalalammen, Pölkin ja
Kuusjärven uudispirteille. Siinä 1775 vaiheilla muuan _Niilo
Heikinpoika_ käväisi mäellä tulta pitämässä, muuttaen kumminkin kohta
_Pirttikoskelle_, ja tilalle tuli Vetelistä _Matti Matinpoika_ ja teki
sellaisen _Linnan_ talon, että siinä saattoi toinenkin Matti Matinpoika
ja sitten koko jälkipolvi majailla. Saapuu samaan aikaan Perhon
perille, _Liuhamäelle_, Pirttijärvien väliselle rantamalle, Kuusjärven
Ollin poika, _Erkki_, hikoilee ja rakentaa kankaalle talon, käy
tuohiliuhalla latkimassa vettä lähteestä, heittää liuhan hetteen
reunalla, sanoo:
— Täm' on Liuhamäki!
Ja Vetelin pappi panee papereihinsa talonnimen, joka on _Lju-Backa_, ja
sitten mäellä rehkii sellaisiakin tuhvia kuin Mäki-Matti, joka elää
rymistää lähes satavuotiaaksi ja ennättää eläessään nauttia neljää
akkaa. Nostetaanpa sitten _Sahipakan_ uudistalo Perhonjoen rannalle,
Telakosken alapuolelle. Ei ollut läheisellä Jängänharjulla vielä
kirkkoa, kun _Antin Jaakko_ rupesi autioita jokirantoja, metsäkorpia ja
nevoja möyrimään, ja 1775 merkittiin Vetelin kirjoihin _Sahibackan_
isännäksi. Ja samoina vaellusvuosina erämaiden kiertäjä valitsi
asumapaikakseen _Kellokosken_ rantatöyrän. _Lassi_-niminen Lassinpoika
tulla rähjäsi akkoineen ja tavarakontteineen lehmää talutellen ja
asettui kosken rannalle vanhaan hautapirttiin ruveten maata myyrtämään
ja asuinpirttiä tekemään. Ei kumahdellut silloin vielä kirkonkello
Perhon erämaassa, eikä kantanut tänne Vetelinkään pyhäsoitto. Mutta
Lassin Susanna kuuli kerran komeasta koskesta kellojen kumahtelua, niin
että iloissaan saattoi ukolleenkin huudahtaa:
— Tuleppas kuulemaan, kun koskessa soi niinkuin kellon ääni! Siitä
Lassi Lassinpoika merkittiin kirkonkirjoihin 1765 _Kellåkåsken_
isännäksi. Eikä ollut naapureita kovin lähellä, Haukkapuron metsässä
vain, kaukana alajuoksulla sekä Ukskoskella virran päällä. Mutta silti
naapurit nahisivat:
— Tulee niin lähelle, ettei saa lintuakaan!
Niinä päivinä jo Perhon perillä soitettiin pyhäkelloilla, kun _Pietari
Pulkka_ — Vetelin Pulkkilasta sanotaan olleen — tuli ja rakensi
mökkinsä _Koivukosken_ rannalle. Jo Perhon ensimmäisessä kirkonkirjassa
"Pehr Henrici Pulcka" on Koivukosken isäntänä. Pieni mökki Pietarilla
vain oli kosken rannalla, _Vanhankartanon pellon_ paikalla. Kalaa hän
nosti joesta, ajeli myös metsän eläviä, ja pyhäpäivin hän luikkaili
kirkossa lukkarina. Mutta kun ruvettiin ajamaan Kokkolan-Jyväskylän
maantietä Pietarin aidan taitse, ukko suuttui ja manasi, että tulevat
ihan tuvan katolle, heitti mökkinsä ja pakeni joukkoineen Savon perille
1794. Pulkan Petterin perustuksille tuli Vetelin Pihlajaniemestä _Erkki
Erkinpoika_, joka sukutarinan mukaan pitäisi olleen Pommerin sodassa
kuolleen Hjeltti-ukon poika. Ja Erkistä sikisi jokirannalle iso
Koivukosken suku.
Rupesipa kerran korpisavu kohoamaan kaukaiselta _Rotmonmäeltä_,
maanselän rajavaaroilta. Vetelin mies, _Pekka Mikkelinpoika,
Viljakaiseksi_ sanottu, osui joukkoineen tänne hämäläisten ikivanhoille
pirttisijoille, ja Perhon pappi piirsi 1788 kirjansa lehden yläreunaan:
"Rätimänmäki. Nybyggaren Pehr Michelsson". Kovalle täällä yksinäisessä
erämaassa korvenraataja otettiin. Repäisi Pekka peltoa piilopirttinsä
ympärille, kalasteli ja kierteli metsiä koettaen pitää hengissä
kymmenlukuista sikiöparveansa. Mutta ajoi sota ja ankara aika Perhonkin
erämaan kautta. Kovan korven röykyttämä Pekka parka uupui ja kuoli.
Metsäpirtin Anna-eukko lähti sitten kerran nälkäiselle joukolleen
hakemaan ruoanapua Karstulan Saunamäestä, mutta nääntyi sinne ja kuoli.
Saunamäen ukko kelkkasi ruumiin metsään ja heitti sen kuusen juurelle
nevasaareen, jota vieläkin sanotaan _Rot'akan saareksi_. Eikä
metsäpesän emoa kuulunut kotiin, vaikka nälkäinen joukko kuinka
hätäisenä olisi odottanut... Aikojen kuluttua, kun ihmiset osuivat
metsäpirtille, he löysivät sieltä kolme nälkään kuollutta lapsiriepua
ja karrelle korvennettuja vällynahkoja, joita kurjan pesän pienet
eläjät olivat koettaneet nälissään jyrsiä.[6]
Mutta uusi eläjä uskalsi kumminkin taas pian asettua tähän kuoleman
pesään. Paavo Matinpoika, Kivijärven kova _Kotilainen_, jolla oli
emäntänä Nousiaisten Saara Rautalammelta, tuli ja rupesi ryskämään
autiolla asuinkentällä. Kaksi lahonnutta saunakömmänää siinä vain
tönötti, ja metsä oli vallannut vanhan aherruksen, niin että
edesmenneen Pietarin pieni peltokin jo työnsi täyttä vesaa, kun
Kotilainen 1815:n paikoissa nousi mäelle. Pitkin keväthankia halki
metsien Paavo Saaroineen ja lehmineen tulla kahnusti, ja esikoinen,
Heikki-poika, oli kontissa isän selässä. Kulhalammin puron ylitse
yritettäessä lehmä humahti sulaan veteen, ja kun ukko sitä
hätäyksissään rupesi kiskomaan ylös, roiskahti esikoinen päätään myöten
samaan aukkoon. Hätä siinä majanmuuttajilla oli, mutta ehjinä sentään
viimein päästiin Rotmon metsäkotiin. Oli sinne Kotilainen kyllä jo
etukäteen kanniskellut yhtä ja toista tavaraa, korjannut pirttiä ja
lämmittänyt, oli tuonut mustan sianporsaankin ja jättänyt sen mökkiin
yksikseen kopsuttelemaan. Olipa sillä aikaa sattunut Perhon tervamiehiä
yrittämään pirttiin yöksi. Mutta sukkelaan tervantekijät olivat
paukahduttaneet oven kiinni, kun olivat nähneet mustan pirunpojan
röhkien laukkaavan pitkin lattiaa. Ja Möttösen kylillä oli kauhistuen
kuultu, että paholainen möykkää Rotmon metsäkömmänässä.
Kotilaisen ukko, _Roti-Paavo_, siellä kyllä sitten vain möykkäsi, teki
tervaa ja perkasi niittyjä sekä sai kolme poikaa ja pari tytärtä. Mutta
vielä kovempi mies oli Heikki, joka Kulhalammin purossa oli saanut
tulokasteensa. Teki hän peltoa, teki kovasti tervaa, sai pari vahvaa
poikaakin sekä kuusi tavatonta tytärtä, koko seutukunnan kuuluja
vakinaisia; Saara-Liisan, Maijan, Annan, Kaijan, Priita-Stiinan ja
Eriikan, jotka raatoivat paremmin kuin hyvätkään miehet niityllä,
tervanteossa ja kaikissa korpitöissä. Mutta pois hävisi korkealta
rajamäeltä viimein tämä kova suku, ja uusi tuli sijaan. Vanhan
Roti-Paavon saunan sija on vielä mäen korkeimman laen laidassa, ja sen
vieressä _Roti-Paavon pesukivi_, jolla ukko oli saunassa istunut ja
peseskellyt.
Tuli talontekijä toiseenkin kaukametsään, _Porasjärven_ rannalle,
Alajärven rajamaille. Täällä mustien ja vetelien nevojen laiteilla,
Porasharjun pohjoisilla vierillä, oli kyllä jo moni mies hoidellut
pirttituliaan. Sanotaan jo Isonvihan aikoina täällä jonkun metsäkörrin,
Poras-äijän taikka muun semmoisen, pitäneen majaansa. Tuli sitten taas
merimaista päin muuan metsäpesän haeskelija rujaten ämmineen ja
lehmineen pitkin erämaita, ja kolme petäjärieskaa oli kontissa.
Koetteli konttimies _Patovistin_ paikkaa Patanajoella, mutta kun ei
siinä hyvättänyt, lähti taas taluttamaan lehmäänsä ja akkaansa, ja
pettukontti keikkui hartioilla. Osui metsienkiertäjä Porasjärven
rannalle ja rupesi siihen taloksi, mutta ei pitkää aikaa viihtynyt
täälläkään, kun jo taas lähti vaeltamaan. Saapui sitten kerran, 1788:n
vaiheilla Vetelistä _Erkin Jaakoppi_ joukkoineen, rehki pari, kolme
ajastaikaa, ja niinikään hänkin lähti taivaltamaan. Mutta viimein,
1800:n tienoissa _Vareksen Antti_, ankara työnpuskija ja vahva mies
Viitasaaren Kolimasta tuli ja uhkasi:
— Jos en minä siinä pärjää, niin ei kukaan muukaan.
Ja Antti Vares, samoin kuin poikansa ja poikansapoika sekä tämänkin
poika, osasi kyllä elää Porasen metsissä. Siellä tiettömien nevojen
takana Vareksen miehet röykkäsivät kuin karhut, tappelivat karhujen
kanssa, polttivat tervaa ja kalastelivat sydänmaan monilukuisissa
järvissä. Suuri ja komea talo, oikea _Mehtä-Poranen_, nousi 1815
metsäjärven rannalle, peltoa repäistiin aina nevanlaitoja myöten,
kytöjäkin ryskättiin, ja riihiä oli talon ympärillä kolmin, neljin.
Jauhomylly kalkutti Porasjoessa ja sahakin karskutti honkaa. Kun
Porasen iso vanha Heikki-tuhva mennä rähjäsi portaattomia nevoja myöten
kirkolle sukulaisiinsa, niin punainen kairalakki piipotti päässä ja
pieksujen pitkät varret oli kaksilla pauloilla sonnustettu, nilkoissa
oli toinen pari ja toinen oli kiristetty reisille. Suuria juustoja kuin
saavinpohjia ja rasvaisia lampaanlapoja oli tuhvan kontissa
tuliaisiksi. Mutta kun äijä meni pappilaan käymään, hän työnsi
sielunpaimenelle ison mustan karhunkontin. Poranen olikin aikoinaan
koko Perhon mahtavin talo. Sieltä tarvitsevainen sai aina ruokaa ja
juomaa, sai hätäänsä helposti rahaakin. Mutta mustan järven rannat
olivat rääsyisinä ryteikköinä, ja riihen takana uhosi suuri neva.
Koko erämaata Mehtä-Poranen yksin hallitsi ja tahtoikin yksin hallita.
Tuli _Soropaapelin_ ukko Evijärveltä ja rupesi rötistämään
pirttipöksäänsä Porasen metsiin, neljänneksen päähän jokivarrelle.
Ikkunan tasalle Soropaapeli jo oli ennättänyt nostaa seiniä, kun
Porasen äijä ryntäsi kimppuun, ajoi pois ja mökisi:
—... kun tulee ja tekee tupansa aivan katon päälle.
Siinä 1700-luvun loppupuolilla pirtinsavu rupesi nousemaan
_Kivikankaan_ metsärannalta Perhon alapäästä. _Antti Juhaneksenpoika
Mehtonen_ tulla tuhraili Rautalammelta matkassaan Susanna Kinnunen ja
pieni Jussi-poika ynnä hyvä kirves ja pari remppavatsaista
"savonlehmää" eli vuohta. Antti ryskähdytti heti joen rannalle saunan
ja asui siinä Susannoineen ja Jusseineen ensi vuotensa. Tervaspuita
ukko heti koloi ja teki tervahaudan nykyisen vanhan riihen paikalle ja
tervaksien latvoista rakensi uuden tuvan, joka vielä on talossa
tallina. Mutta kun metsän takana, Haukkapurolla asuva Haukka-tuhva
kuuli ryminän Kivikankaalta, hän kiukkuisena laukkasi häätämään
rautalampelaista tiehensä. Uudistalossa sattui vain Susanna-emäntä
olemaan kotoisalla. Mutta hautapirtin muori oli niin pahansisuinen,
että paiskasi padallisen kuumaa vettä Haukan silmille käskien hänen
äkkiä lentää omaan pesäänsä.
Haukan äijä kyllä ärhenteli kivikankaalaiselle, kun tämä uskalsi
asettua "hänen laidunmailleen". Mutta asuinsijaa etsivä kulkuri tuli ja
pysähtyi vieläkin lähemmäksi äkäistä Haukan turaa. Tuli mies, siinä
1700-luvun lopulla, asettui _Ahvenkoskelle_, tuli toinen, valtasi
_Vappusalon_, ja kolmaskin tulla kolusi rakentaen pesänsä _Kukkopuron_
rannalle, Haukan metsäkankaan takalaitaan. Vetelin Huuskolta — johon
sanotaan aikoinaan Rautalammelta _Jussi Hytösen_ saapuneen — miehet,
kolme _Erkinpoikaa_, tulivat, _Jaakko_ asettuen Lohtajan Priitoineen
Ahvenkoskelle, _Erkki_ pysähtyen Annansa kanssa Kukkopurolle, ja
_Heikki_ Susannoineen valiten Vappusalon. Oli täällä, Vappusalossa, jo
muuan ukkotura asustellut, joku rantamaista, Kruunupyystä, tullut
merenkävijä, ruotsalainen, laivapuiden hakkaaja. Ihastellen ukko oli
katsellut Vappusalon metsäistä rantamäkeä, ohitse ujuttelevaa
Kukkopuroa ja sen nevaisia rantamaita. Kovin tura oli kiitellyt tätä
maanpaikkaa, ja näin hän oli sanonut:
— Oon kulkenut Suomet ja Saaret ja Ispiiniat, enkä ole löytänyt näin
ihanaa paikkaa kuin on tämä Valpurinsalo.
Mutta entisinä aikoina oli täällä muuan Vappu-tummu kuljeskellut ja
kuolla kupsahtanut metsään ison kallionjärkäleen juurelle. Siitä oli
ruvettu kiveä sanomaan _Vappukiveksi_ ja koko paikkaa Vappusaloksi.
Kauas Karstulan rajoille, _Kirvesmäelle_, jota ennen mainittiin myös
_Pyhämäeksi_, ennätti erämaan asuttaja vasta 1800-luvun alussa. _Jussi
Jaakonpoika_ tuli Haukkapuron metsätalosta ja nosti uuden metsätalon
tänne Perhon toiselle laidalle, Rotmon naapuriksi. Asui täällä vähän
aikaa Jussin velikin, _Aapa_, mutta molemmat Haukan pojat pakenivat
jälleen pois, ja Hookonan _Matti Matinpoika_ kiipesi sitten Kirvesmäen
harjalle onneansa etsimään. Tuli myöhemmin vielä Kivijärven Kinnusia,
_Elias Matinpoika_, ja näiden molempien Matinpoikien Matti-poikia,
Heikkejä ja Aapoja asui pyhällä mäellä monet polvet ja pitkät ajat, ja
maallinen onni ja menestys asui Mattien matkassa. Monta kirvestä heilui
Kirvesmäellä. Siellä tehtiin tervaa ja hakattiin halmetta, raivattiin
niittyjä ja nevoilta karhottiin lisärehua. Kirvesmäki olikin parhaana
aikanaan oikein miehinen ja karjainen kylä. Kahdeksantoista lypsävää
saattoi kesäisin astua keikutella metsätalon tanhualla. Olipa talossa
kerran yhtaikaa aivan myötyrinä seitsemän Mattiakin. _Vanha-Matti_,
oikea _Kirves-Matti_, oli talon vanhin ja ikätura, mutta _Iso-Matti_
oli itse isäntä; _Poika-Matti_ oli Matin poika, mutta _Pikku-Matti_ oli
Heikin poika; _Parta-Matti_ oli talon vävymies, kun taas _Tuo-Matti_ ja
_Tämä-Matti_ olivat vain renkimiehiä.
Oli mäellä taas toisen vuoron samalla kertaa viisi Heikkiä: kaksi
vierasta ja kolme kotitekoista. Ja nämä kirvesmiehet, Kirves-Matit
ja -Heikit, asuivat Pyhämäelleen taloja kaksittain. Toisessa majaili
Vanha-Matti, Iso-Matti ja Poika-Matti ynnä muita, toisessa Vanhan-Matin
poika, Heikki ja Pikku-Matti sekä muita myös. Vanha Kirves-Matti oli
suuri koukkuniskainen tura ja muita merkillisempi. Tuulimyllyynsä hän
piilulla veisti siivet paksuista pölkynkelleksistä, ja seppäpahaisena
hän kalkutteli huonoja rumia viikatteita, niittää huiteli niillä ja
kehuskeli niitä erinomaisiksi. Halmeistaan Matti-tuhva sai jyviä aina
paljoa enemmän kuin kutkaan muut, ja jos toiset olivat saaneet suuria
rukiita, Matti sanoi saaneensa vielä suurempia ja parempia.
Suomensodan jälkeisinä vuosina saapui Perhon hiljaisiin salomaihin
muutamia entisiä sotaurhoja. Vimpelin rajoilla, _Peltokankaan_ mäellä
sanotaan asustaneen sotaukkoja kaksittain: _Iiti_ ja _Erkki Eini_.
Nelikon ala urohilla oli maata muokattuna, kun taistelukentälle marssi
1811 kolmas kova mies, _Töörni-äijä_, Anders Törn. Tämä neljä tuumaa
neljättä kyynärää pitkä Anterus oli kotoisin Kälviältä ja oli tapellut
ryssien kanssa monet kerrat. Ruonan sillalla, jossa ryssä oli kolmesti
ajanut väkeä sillan täyteen, Töörni oli pistimissä heilunut ja
heitellyt venäläisiä yli kaidespuun, niin että joki oli ollut aivan
kuivapäänään ryssänraatoja. Ja Iisalmen isossa sodassa pajunättisillä
ollessaan Anterus oli pistellyt ryssiä kuin silakoita, väliin kolmekin
samaan rassiin. Oli Töörni sitten omin luvin tehnyt mökin Teerijärven
metsiin, mutta kun mies oli ollut riihtä puimassa, ruotsalainen oli
tullut ovelle ja sanonut:
— Mine otta sulta jyve pois!
Vastapuheeksi Anterus oli antanut ruotsalaiselle sellaisen korvallisen,
että hän oli maannut kauan aikaa riihen seinustalla muistamatta
vähääkään, että pitäisi "otta jyve pois".
Teerijärven ruotsalaismetsistä Töörni kumminkin muutti pois pohjaksuen
Peltokankaan mäelle sotamiesten mökkiseuraan. Mutta kun sieltä toiset
sittemmin hävisivät pesistään, Töörni peri heidänkin osansa, ja
Peltokankaan mäelle kohosi talo, toinen ja kolmaskin, jopa aikojen
kuluessa seitsemän taloa. Kovia miehiä olivat vanhan sotasankarin
jälkeläiset, ja monella oli oma haukkunimensä. Ketä sanottiin
_Keisariksi_, ketä _Keitetyksi_, ketä taas _Rupi-Jussiksi_. Ja
pahansisuisia miehet olivat. Kun he eivät enää tuhvan tavoin saaneet
pistellä ryssiä rassiin, he tappelivat silloin tällöin Vimpelin
sääksjärveläisten kanssa, itse Keisari suurimpana sankarina. Ja korvat
pystyssä nuori polvi aina kuunteli päätuhvan tarinoita Ruonan sillan
temmellyksestä sekä Iisalmen isosta sodasta. Vanha tummu vain saattoi
kauhtuen kysäistä:
— Eikö tuntuas yhtää vaivannut?
— Ei yhtää... ne oli ryssiä! Töörni vain törähti.
Siellä täällä pitkin Suomenselän erämaita on vanhoja aherruspaikkoja,
pensastuneita pirtinsijoja, ruohottuneita kiukaanperiä, maatuneita
mökinraunioita ja aikoinaan peltona olleita pieniä nurmikenttiä.
Monilla on vielä vanha nimikin tallella, mutta toiset maatuneet
majansijat ovat jo niin edesmenneitä, ettei niiden tekijästä kukaan
tiedä tarinaakaan. Ne ovat vain tuntemattomien korven kiertäjien
katoavia muistomerkkejä.
Henkensä pitimiksi köyhät ihmisparat ovat näissä hävinneissä
metsäpesissä aikoinaan ahertaneet ja luulleet löytäneensä onnenpaikan
— ainakin sellaisen olinsijan, että se heidän vaatimattomat tarpeensa
tyydyttäisi. Ovat, raukat, metsäkentällään raataneet nälkäisinä parhaan
ikänsä, saaneet pesänsä alastomia sikiöitä täyteen ja lopulta uupuneet.
Erämaa on ollut heille tyly. Ihmisparat eivät ole kestäneet ankarassa
kamppailussa, eivätkä jaksaneet nousta erämaan isänniksi. Niinpä on
täytynyt paeta pois ja jättää pieni aherrus jälleen metsän haltuun
taikka luovuttaa se toiselle onnensa etsijälle, jonka kova korpi
niinikään on näännyttänyt.
Mutta toiset korpien raatajat ovat käsittäneet paremman osan. He ovat
kestäneet taistelun ja vähitellen vallanneet metsältä pysyvän
olinsijan. Ja toimekas talo on noussut erämaahan. Mutta ankaran ja
uupumattoman ja pitkällisen työn tuloksena se siinä komottaa, koko
ihmisiän, monenkin ihmisiän ja monen ihmisen aherrus, toivo ja tuska
siinä asuu... Nälkä, monta suurta nälkää on korpien jokaista raiviota
ja suurtaloa ollut rakentamassa, nälkä ollut monella kytömaalla
kuokkamiehenä. Moni isokin ihmisen aherrussija on ensi vuosinaan ja
alkuun päästäkseen uuvuttanut monta raatajaa. Se on asujansa elättänyt,
mutta se on myöskin kuolettanut. Ensimmäinen korvenraivaaja useinkin on
saanut uhrata voimansa ja raataa vain jälkeensä tulevaisen hyväksi
saamatta itse osakseen muuta kuin pitkän nälkäisen työpäivän ja
väsyneen ruumiin sekä sitten lopuksi unohdetun leposijan erämaajärven
saaressa taikka hiljaisessa kirkkomaassa — parhaan palkan kumminkin:
ikuisen levon elämänikäisestä raatamisestaan.