--Ja nyt, _je suis à vous_. Haluatko polttaa? Mutta maltahan, kun emme
tässä vaan tärvelisi,--sanoi hän ja toi tuhka-astian.--No, annappas
kuulua.
--Minulla on sinulle kaksikin asiaa.
--Vai niinkö.
Maslennikofin kasvot menivät kuiviksi ja haluttomiksi. Kaikki jäljet sen
koirasen riemusta, jota isäntä oli korvain taa ruoputellut, katosivat
kokonaan. Vierashuoneesta kuului ääniä tänne. Yksi naisääni puhui:
_jamais, jamais je ne croirai_, ja toisesta päästä kuului miesääni, joka
jotakin kertoi ja toistamistaan toisti: _la comtesse Voronzoff_ ja
_Victor Apraksine_. Kolmannelta haaralta kuului puhe ja nauru yhtenä
porinana. Maslennikof kuulosteli mitä vierashuoneessa tapahtui yhtaikaa
kuunnellen myöskin Nehljudofia.
--Minun olisi taas puhuttava siitä naisesta.
--Niin, siitä syyttömästi tuomitusta. Kyllä, kyllä.
--Pyytäisin, että hän siirrettäisiin palvelijaksi sairashuoneeseen.
Minulle sanottiin että se kävisi päinsä.
Maslennikof puristi huulensa yhteen ja kävi miettiväiseksi.
--Tuskinpa,--sanoi hän.--Mutta voinhan minä neuvotella asiasta ja
huomenna sähköittää sinulle.
--Minulle sanottiin siellä olevan paljon sairaita ja että apulaisista on
puute.
--Niinpä kyllä, niinpä kyllä. Kaikissa tapauksissa siis ilmoitan
sinulle.
--Tee nyt niin hyvin,--sanoi Nehljudof. Vierashuoneessa remahti yleinen
ja melkein luonnolliselta kuuluva nauru.
--Se on se Viktor aina,--sanoi Maslennikof hymyillen,--hän on tavattoman
sukkela kun sille päälle sattuu.
--Ja sitten vielä,--sanoi Nehljudof:--vankilassa istuu paraikaa 130
ihmistä vaan siitä syystä, että heidän passinsa ovat vanhentuneet. Heitä
on pidetty täällä jo kuukauden ajan.
Ja hän kertoi syyt, joiden nojalla he olivat vankilassa.
--Kuinka olet saanut sen tietää?--kysyi Maslennikof muuttuen äkkiä
levottoman ja tyytymättömän näköiseksi.
--Kävin erään syytetyn luona ja käytävässä minut piirittivät nuo ihmiset
ja rupesivat pyytämään...
--Minkä syytetyn luona sinä kävit?
--Talonpojan, joka on viattomasti syytetty ja jolle hankin puolustajan.
Mutta ei ole kysymys siitä. Onko mahdollista että noita syyttömiä
ihmisiä pidetään vankilassa vaan sen nojalla, että heidän passinsa ovat
vanhentuneet ja...
--Se asia kuuluu yleiselle syyttäjälle,--keskeytti Maslennikof
harmistuneena Nehljudofin.--Sinä aina sanot: »nopea ja oikeudenmukainen
tuomioistuimemme». Syyttäjän apulaisen tehtävä on käydä vankilassa
tarkastamassa kärsivätkö vangit rangaistusta lainmukaisesti. Mutta sen
sijaan he vaan pelaavat skruuviansa.
--Etkö siis voi mitään tehdä asiaan?--sanoi Nehljudof synkästi, muistaen
advokaatin ennustaneen että kuvernööri tulisi syyttämään yleistä
syyttäjää.
--Ei, kyllähän minä teen. Minä otan heti selvän asiasta.
--Sitä pahempi hänelle. _C'est un souffre douleur_,--kuului
vierashuoneesta naisääni, joka oli nähtävästi aivan väliäpitämätön siitä
mitä puhui.
--Sitä parempi, minä otan tuonkin, kuului toiselta puolelta leikkisä
miesääni, johon yhtä leikkisästi nauraen vastasi nainen, tahtomatta
antaa jotakin toiselle.
--Ei, ei mistään hinnasta,--puhui naisääni.
--Niinpä siis minä teen kaikki,--toisti Maslennikof sammuttaen
paperossinsa valkoisella kädellään, jossa kimalteli turkoosikivi,--nyt
lähtekäämme naisten luo.
--Ja sitten vielä,--sanoi Nehljudof tulematta vierashuoneeseen ja
pysähtyen ovelle.--Minulle kerrottiin, että eilen rangaistiin vankilassa
ihmisiä ruumiillisesti. Onko siinä perää?
Maslennikof punastui.
--Jassoo, siitäkö sinä? Ei, _mon cher_, parasta olisi kieltää sinulta
pääsy, kaikkeen sinulla onkin asiata. Tule, tule, Annette kutsuu
meitä,--sanoi hän ottaen Nehljudofia käsikynkästä ja ilmaisten taas
samallaista elävyyttä kuin ylhäisen vieraan huomion johdosta; nyt siinä
ei kuitenkaan ollut iloa, vaan levottomuutta.
Nehljudof tempasi kätensä irti ja kellekään kumartamatta ja mitään
sanomatta kulki synkän näköisenä läpi vierashuoneen, salin, ja ohi
esille hypähtävien lakeijain tampuriin ja siitä kadulle.
--Mikä häneen tuli? Mitä sinä hänelle teit?--kysyi Annette mieheltänsä.
--Tämähän on _à la francaise_, sanoi joku.
--Mitä vielä, ei _à la francaise_, vaan _à la zoulou_,
--No, aina hän on ollut sellainen.
Joku nousi seisaalleen, joku saapui taloon ja niin alkoi kielitteleminen
tavalliseen menoonsa: seura käytti hyväksensä Nehljudofin juttua
sopivana keskusteluaineena täksi päiväksi.
Seuraavana päivänä Maslennikofin luona käynnin jälkeen sai Nehljudof
häneltä paksulle, kiiltävälle, vaakunalla ja leimoilla varustetulle
paperille, vankalla käsialalla kirjoitetun kirjeen, jossa hän ilmoitti
jo kirjoittaneensa vankilan lääkärille Maslovan siirtämisestä
sairashuoneeseen ja että hänen tahtonsa arvatenkin tulee täytetyksi.
Alle oli kirjoitettu: ystäväsi ja »vanhempi toverisi», ja nimen alla oli
kummallisen taidokkaasti tehty suuri ja voimakas kiehkura.
--Pöllö!--ei malttanut Nehljudof olla sanomatta, erittäinkin siksi että
tuossa sanassa: »toveri», tuntui niinkuin Maslennikof olisi tuntenut
alentuvansa kirjoittaessaan hänelle, s.o. vaikka toimitti siveellisesti
kaikkein likaisinta ja häpeällisintä virkaa, piti itseänsä mahtavana
ihmisenä ja tahtoi, jollei nyt juuri imarrella häntä, niin tuolla
toverinimityksellä ainakin osoittaa, ettei hän kuitenkaan liiaksi
ylpeillyt omasta suuruudestansa.