Seuraavana päivänä Nehljudof läksi asianajajan luo ja ilmoitti tälle
Menshofin asian, pyytäen häntä puolustajaksi. Asianajaja kuunteli ja
sanoi ottavansa jutun tarkastaaksensa, ja siinä tapauksessa että kaikki
oli niinkuin Nehljudof oli puhunut, mikä oli hyvin luultavaa, lupasi
ottaa jutun ajaaksensa ilman mitään palkkiota. Nehljudof kertoi
asianajajalle muun muassa noista 130:stä ihmisestä, jotka pidettiin
vangittuina erehdyksen vuoksi, ja kysyi kestä tämä riippui, kuka oli
syypää? Asianajaja oli hetkisen vaiti, nähtävästi haluten vastata
täsmällisesti.
--Kukako on syyllinen? Ei kukaan,--sanoi hän päättävästi.--Jos valitatte
yleiselle syyttäjälle, syyttää tämä kuvernööriä, jos valitatte
kuvernöörille syyttää hän yleistä syyttäjää. Ei ole kukaan syyllinen.
--Minä aijon heti lähteä Maslennikofin luo ja sanon hänelle.
--No se nyt on kerrassaan hyödytöntä,--sanoi asianajaja hymyillen.--Hän
on täydellinen,--ei suinkaan hän ole sukulainen eikä ystävä?--luvalla
sanoen, hän on täydellinen pölkky, ja samassa viekas kettu, sika.
Nehljudof muisti mitä Maslennikof oli puhunut asianajajasta, eikä
vastannut mitään, vaan ajoi Maslennikofin luo.
Nehljudofilla oli Maslennikofille kaksi asiaa: pyytää Maslovan
siirtämistä sairashuoneeseen ja puhua noista 130:stä passittomasta,
jotka syyttömästi pidettiin vankilassa. Niin vaikeata kuin hänen olikin
anoa jotain ihmiseltä, jota hän ei kunnioittanut,--oli se kuitenkin
ainoa keino, jolla saattoi päästä tarkoituksen perille, ja sen läpi oli
siis meneminen.
Lähestyessään Maslennikofin taloa, näki Nehljudof portaitten edessä
useampia vaunuja: roskia, trilloja ja suljettuja vaunuja, ja hän muisti
että juuri nyt oli Maslennikofin vaimon vastaanottopäivä, joksi häntäkin
oli sinne pyydetty. Nehljudofin ajaessa talon eteen seisoi yksi
vaunuista paraadioven edessä ja lakeija, kokaardilla varustetussa
hatussa ja peleriinissä, seisten--portaiden kynnyksellä auttoi vaunuihin
naista, joka oli nostanut ylös laahustimensa ja paljastanut mustat,
hienot nilkkansa tohveleineen. Odottavien ajopelien joukossa hän tunsi
Kortshaginien suljetun landoon. Harmaapäinen, punakasvoinen kuski nosti
kunnioittavasti ja kohteliaasti hattuansa niinkuin erityisesti tutulle
herralle. Ei ollut Nehljudof vielä ennättänyt kysyä ovenvartijalta missä
Mihail Ivanovitsh (Maslennikof) oli, kun tämä jo itse näyttäytyi
matonpeittämillä rappusilla saattamassa hyvin ylhäistä vierasta,
semmoista, jota hän ei saattanut ainoastaan rappusten käänteeseen, vaan
ihan alas asti. Alastullessaan tämä ylhäinen sotilaallinen vieras puhui
ranskankielellä allegri-arpajaisista, jotka pantiin kaupungissa toimeen
turvakotien hyväksi, lausuen arvelunsa, että tällaiset arpajaiset
hankkivat hyödyllistä toimintaa naisille: »heillä on hauska, ja rahoja
karttuu!»
--_Qu'lles s'amusent et que le bon Dieu les bénisse_.
--Ahaa, Nehljudof, hyvää päivää. Eipä ole pitkään aikaan teitä
näkynyt,--tervehti hän Nehljudofia.--_Allez presenter vos devoirs à
Madame_. Kortshaginit ovat myöskin täällä. _Et Nadine Bukshevden. Toutes
les jolies femmes de la ville_, sanoi hän hiukan kohottaen ja asettaen
sotilaalliset olkapäänsä sinellin alle, jota hänelle tarjosi hänen oma
kultakalunoilla varustettu, mainio lakeijansa.--_Au revoir, mon
cher_.--Hän kätteli vielä kerran Maslennikofia.
--No, käykäämmepä ylös, olen hyvin iloinen,--puhui Maslennikof
haltioissaan, ottaen Nehljudofia käsikynkästä ja lihavuudestansa
huolimatta nopeasti vieden häntä ylös. Maslennikof oli erittäin
iloisessa mielentilassa, jonka oli synnyttänyt ylhäisen henkilön hänelle
osoittama huomio. Kaikki tämmöinen huomaaminen saattoi Maslennikofin
semmoiseen riemuun, johon joutuu sävyisä koiranen, kun isäntä sitä
silittää ja ruoputtaa ja raapii korvien takaa. Se heiluttaa häntäänsä,
lyyhistyy kokoon, kiemurtelee, painaa alas korvansa ja piirtelee hurjia
ympyröitä. Samaan oli valmis Maslennikofkin. Hän ei huomannut
Nehljudofin kasvojen totisuutta, ei kuunnellut häntä, vaan kiskoi
vastustamattomasti vierashuoneeseen, niin että oli mahdoton kieltäytyä,
piti vaan tulla mukana.
--Asiasta voimme puhua sitten, teen kaikki mitä tahdot,--sanoi
Maslennikof kulkiessaan Nehljudofin kanssa salin läpi.--Ilmoittakaa
kenraalinnalle, että ruhtinas Nehljudof,--sanoi hän ohimennen
lakeijalle. Lakeija harppasi heidän ohitsensa eteenpäin.--_Vous n'avez
qu'à ordonner_. Mutta vaimoani on sinun välttämättä tapaaminen. Ilmankin
jouduin välikäteen kun en viime kerralla tuonut sinua.
Lakeija oli jo ehtinyt ilmoittaa Nehljudofin tulon heidän astuessaan
vierashuoneeseen, ja Anna Ignatjevna, varakuvernöörska, kenraalinna,
kuten hän itseänsä nimitti, kumartui hymystä loistaen Nehljudofia kohden
hattujen ja päiden takaa, jotka ympäröivät häntä sohvan luona.
Vierashuoneen toisessa päässä, teepöydän ääressä, istui rouvia ja seisoi
sekä sotilas- että siviiliherroja, ja kuului herkeämätön mies- ja
naisäänten porina.
--_Enfin_! Miksi ette tahdo meistä mitään tietää? Millä olemme teitä
loukanneet?
Näillä sanoilla, joiden oli ilmaiseminen hänen ja Nehljudofin välistä
aivan olematonta tuttavallisuutta, vastaanotti Anna Ignatjevna
sisääntullutta.
--Tunnetteko toisianne? Oletteko tuttuja?--Rouva Belafskaja, Mihail
Ivanovitsh Tshernof.--Istukaahan lähemmäksi.
--Missi, _venez donc à notre tuble, on vous apportera votre thé_ ... ja
... kääntyi hän Missin kanssa puhuneen upseerin puoleen, nähtävästi
unohtaen hänen nimensä,--olkaa hyvä, tulkaa tänne. Suvaitsetteko teetä
ruhtinas?
--En ikinä voi myöntää, tyttö ei voinut olla häneen rakastunut.
--Rakasti enemmän torttuja.
--Aina vaan tyhmiä sukkeluuksia,--puuttui nauraen puheeseen toinen
nainen korkeassa hatussa, loistavana silkistä, kullasta ja jalokivistä.
--_C'est exellent_--nuo voffelit, ja kuinka keveät! Antakaahan vielä
tänne.
--Joko pian matkustatte?
--Jo, viimeinen päivä on käsissä. Siksi tulimmekin käymään.
--Mikä ihana kevät, kuinka suloista on nyt maalla.
Missi oli hyvin kaunis hatussaan ja jonkinlaisessa tummanviiruisessa
puvussaan joka ilman ainoatakaan poimua kiertyi hänen hoikan vartalonsa
ympäri aivan kuin hän olisi ollut tässä puvussa syntynytkin. Nähtyään
Nehljudofin hän punastui.
--Minä kun luulin että olitte matkustanut,--sanoi hän Nehljudofille.
--Melkeinpä olinkin,--sanoi Nehljudof--On asioita. Asialle olen tännekin
tullut.
--Käykäähän toki mamman luona. Hän kovasti haluaa nähdä teitä,--sanoi
Missi mutta tuntien valehtelevansa ja että Nehljudof sen näki punastui
vielä enemmän.
--Tuskinpa ennätän,--vastasi Nehljudof kuivasti, koettaen osoittaa ettei
ollut huomannut toisen punastumista.
Missi rypisti vihasesti otsaansa kohautti olkapäitään ja kääntyi komean
upseerin puoleen, joka sukkelasti, otti hänen käsistään tyhjän kupin ja
kalistellen sapelillansa nojatuoleihin miehekkäästi vei sen toiselle
pöydälle.
--Teidänkin on välttämättä uhraaminen jotakin turvakodin hyväksi.
--Minäpä en kieltäydykään mutta aijon lykätä koko anteliaisuuteni
arpajais-iltaan. Siellä sitten esiydyn koko loistossani.
--No, saadaanpa nähdä,--kuului ilmeisesti teeskennelty naurun ääni.
Vastaanottopäivä onnistui loistavasti ja Anna Ignatjevna oli
haltioissaan.
--Minulle on Mika kertonut että työskentelette vankiloissa. Minä voin
hyvin ymmärtää sitä.--puhui hän Nehljudofille.--Mikalla (se oli hänen
lihava miehensä, Maslennikof) voi olla mitä muita puutteellisuuksia
tahansa, mutta tiedätte miten hyväluontoinen hän on. Kaikki nuo
onnettomat vangit ovat hänen lapsiansa. Hän ei voi pitää heitä muuna.
_Il est' d'une bonté_...
Hän keskeytti lauseensa kun ei voinut löytää sanoja, jotka olisivat
ilmaisseet sen miehen _bonté_, jonka käskystä ihmisiä piestiin, ja
kääntyi samassa hymyillen sisääntulevan vanhan, ryppyisen rouvan puoleen
gredliinisissä nauhasissa.
Puheltuansa niin paljon kuin oli tarpeellista ja niin joutavia asioita
kuin sopivaisuuden sääntöjen mukaan myöskin oli tarpeellista, nousi
Nehljudof ja tuli Maslennikofin luo.
--No, teeppä hyvin, voisitko nyt kuulla minun asiani.
--Vai niin! Mitä se olikaan? Mennään tänne?
He menivät pieneen japanilaiseen kabinettiin ja istuivat ikkunan ääreen.