Kaikkein tavallisin ja enin levinnyt harhaluulo on se, että jokaisella
ihmisellä on vaan omat määrätyt ominaisuutensa, että ihminen on joko
hyvä tai paha, viisas tai tyhmä, tarmokas tai veltto j.n.e. Ihmiset
eivät ole sellaiset. Ihmisestä voi sanoa, että hän on useammin hyvä kuin
paha, useammin viisas kuin tyhmä, useammin tarmokas kuin veltto, ja
päinvastoin; mutta väärin sanomme, jos sanomme yhtä ihmistä hyväksi
taikka viisaaksi ja toista pahaksi taikka tyhmäksi. Ja kuitenkin me aina
näin eroitamme ihmiset. Tämä on väärin. Ihmiset ovat niinkuin virrat:
vesi on kaikissa yhtäläinen ja kaikkialla sama, mutta jokainen joki on
milloin kapea, milloin nopea, milloin leveä, milloin hidas, milloin
puhdas, milloin kylmä, milloin mutainen, milloin lämmin. Niin
ihmisetkin. Jokaisessa ihmisessä on kaikkien inhimillisten
ominaisuuksien idut, hän vaan ilmaisee joskus näitä joskus noita, usein
hän ei ole ollenkaan itsensä näköinen, ja kuitenkin hän pysyy yhtenä ja
samana itsenä. Muutamilla ihmisillä nämät ylimenot tapahtuvat hyvin
jyrkästi. Ja semmoisiin kuului Nehljudof. Nämät ylimenot tapahtuivat
hänessä sekä ruumiillisista että henkisistä syistä. Ja semmoinen ylimeno
tapahtui hänessä nytkin.
Se uudistumisen ylevä riemu, jota hän tunsi oikeudenkäynnin jälkeen ja
nähtyänsä ensi kerran Katjushaa, hävisi kokonaan ja vaihtui viimeisen
tapaamisen jälkeen kauhuun jopa inhoon tätä vastaan. Hän oli tosin
päättänyt olla jättämättä Katjushaa, olla luopumatta avioliiton
aikeista, jos Katjusha vaan itse tahtoi, mutta se oli hänelle vaikeata
ja tuskallista.
Seuraavana päivänä hänen käyntinsä jälkeen Maslennikofin luona hän läksi
jälleen vankilaan tavatakseen Katjushaa.
Tirehtööri antoi luvan tavata, vaan ei konttorissa eikä
neuvotteluhuoneessa, vaan naisten vierashuoneessa. Huolimatta
hyväsydämmisyydestään oli tirehtööri tällä kertaa entistä jäykempi
Nehljudofia kohtaan; se oli nähtävästi seuraus keskustelusta
Maslennikofin kanssa, oli kai tullut käsky noudattaa suurempaa
varovaisuutta tämän käymävieraan kanssa.
--Tavata käy päinsä,--sanoi hän,--mutta mitä rahoihin tulee, niin--kuten
olen pyytänyt ... mitä taas hänen siirtämiseensä sairaalaan tulee, josta
hänen ylhäisyytensä kirjoitti, niin se käy päinsä, ja lääkärikin on
suostuvainen. Maslova ei ole vaan itse suostuvainen, hän sanoo: vielä
minä noiden rupinaamojen pottuja rupeisin kantamaan... Tiedättekös
ruhtinas, ne on sitä lajia ihmisiä,--lisäsi hän.
Nehljudof ei vastannut mitään, vaan pyysi päästä tapaamaan. Tirehtööri
lähetti vartijan ja Nehljudof tuli tämän kanssa naisosaston tyhjään
vierashuoneeseen.
Maslova oli jo siellä ja ilmestyi hiljaisena ja arkana verkon takaa. Hän
tuli ihan lähelle Nehljudofia ja katsoen hänen ohitsensa sanoi hiljaa:
--Antakaa minulle anteeksi, Dmitrij Ivanovitsh, minä puhuin paljon pahaa
toispäivänä.
--Eihän minun ole anteeksi antaminen teille...--alkoi jo Nehljudof.
--Vaan kuitenkin, jättäkää te minut, lisäsi hän ja hänen kauheasti
kieroon menneistä silmistä, joilla hän katsahti Nehljudofiin, luki
Nehljudof jälleen kiihkeän ja vihaisen ilmeen.
--Miksi minun olisi jättäminen teidät?
--Muuten vaan.
--Miksi niin?
Nehljudofista näytti että hän katsahti häneen taas samalla vihasella
katseella.
--No kuulkaa sitten, sanoi Katjusha.--Teidän täytyy jättää minut, sen
minä sanon todenperästä. Minä en voi. Jättäkää se kokonaan,--sanoi hän
vapisevin huulin ja vaikeni.--Niin se on. Ennen menen vaikka hirteen.
Nehljudof tunsi, että tässä Katjushan kiellossa oli inhoa häntä vastaan,
sovittamatonta loukkaantumusta, mutta oli myöskin jotain muuta,--hyvää
ja tärkeätä. Nämät sanat, joilla Katjusha, aivan rauhallisessa
mielentilassa uudisti entisen kieltonsa, karkoitti Nehljudofin
sydämmestä yhdellä kertaa kaikki epäilykset ja palautti entiseen
totiseen, juhlalliseen ja hellaan suhteeseen Katjushaan.
--Katjusha, niinkuin olen ennen sanonut, niin sanon nytkin,--lausui
Nehljudof erityisen totisesti.--Minä pyydän sinua vaimokseni. Jos sinä
et tahdo, ja niin kauvan kun et tahdo, minä tulen kuitenkin olemaan
siellä missä sinä olet, ja matkustan sinne minne sinä viedään.
--Se on teidän asianne, minä en rupea enempää puhumaan,--sanoi hän,--ja
hänen huulensa rupesivat taas vapisemaan.
Nehljudof oli myöskin vaiti, tuntien itsensä voimattomaksi puhumaan.
--Lähden nyt maalle, ja matkustan sitten Pietariin,--sanoi hän, vihdoin
selviytyen.--Rupean puuhaamaan teidän, meidän asiaamme, ja jos Jumala
suo, tulee tuomio kumotuksi.
--Vaikkei tulisikaan, se on sama. Jos en tämän, niin muun vuoksi olen
sen ansainnut...--sanoi Katjusha ja Nehljudof näki kuinka kovasti hänen
piti ponnistaa voimiansa pidättääkseen kyyneleitä.
--Mitenkäs, näittekö Menshofia? kysyi Katjusha äkkiä peittääkseen
liikutustaan.--Eikös se ole totta että he ovat syyttömät?
--Kyllä, luullakseni.
--Semmoinen mainio mummo,--sanoi Katjusha. Nehljudof kertoi hänelle
kaikki mitä oli Menshofilta kuullut, ja kysyi eikö Katjusha jotain
tarvitsisi; hän ei sanonut tarvitsevansa mitään.
Taas he olivat vähän aikaa vaiti.
--No, ja siitä lasaretista sitten,--sanoi Katjusha äkkiä, vilkaisten
häneen kierolla katseellaan--jos te tahdotte, niin minä suostun, enkä
myöskään enää juo...
Nehljudof katsahti häntä vaieten silmiin. Katjushan silmät hymyilivät.
--Se on erittäin hyvä,--sai Nehljudof vaan sanotuksi ja jätti hänelle
hyvästi.
«Niin, niin, hän on aivan toinen ihminen!» ajatteli Nehljudof, kokien
entisten epäilyksien jälkeen aivan uutta, ennen koskaan tuntematonta
vakaumusta rakkauden voittamattomuuteen.
Palattuaan tämän tapahtuman jälkeen omaan haisevaan koppiinsa, riisui
Maslova mekkonsa ja istui paikallensa lavitsalle laskien kädet polvien
päälle. Kopissa ei ollut muita kuin: keuhkotautinen Vladimirskaja
rintalapsen kanssa, mummo Menshova ja ratavahti kahden lapsen kanssa.
Lukkarin tytär oli eilen mielisairaaksi katsottuna lähetetty
lasarettiin. Kaikki muut naiset olivat pyykinpesussa. Mummo makasi
nukkuen lavitsalla; lapset olivat käytävässä, jonne ovi oli auki.
Vladimirskaja lapsinensa ja ratavahti sukkansa kanssa, joita hän nopein
sormin herkeämättä kutoi, tulivat Maslovan luo.
--No, tapasitteko toisianne?--kysyivät he.
Vastaamatta mitään istui Maslova korkealla lavitsalla, heilutellen
jalkojansa, jotka eivät ylettyneet permantoon.
--Mitäs turhia poraat?--sanoi ratavahti.--Katso vaan ettet rupee
suremaan. Voi sinua, Katjusha. No!--sanoi hän nopeasti liikutellen
sormiansa.
Maslova ei vastannut mitään.
--Meikäläiset ovat pyykillä. Sanotaan että olivat saaneet paljon
antimia,--sanoi Vladimirskaja.
--Finashka!--huusi ratavahti oveen,--minne se poika räppänä taas on
juossut.
Ja hän pisti puikon kerän ja sukan läpi, ja meni käytävään.
Samassa kuului käytävästä askeleita ja naisääniä ja kopin asukkaat
tulivat sisälle vankikengät paljaissa jaloissa, jokaisella vehnänen
kädessä, muutamilla kaksikin. Fedosja tuli kohta Maslovan luo.
--Mitäs nyt, onko käynyt hullusti?--kysyi Fedosja katsellen
ystävällisesti Maslovaa kirkkailla sinisillä silmillään. Tässä on meille
teeksi,--ja hän alkoi asetella vehnäsiä hyllylle.
--Jokohan olisi jättänyt naimistuumat?--sanoi Korabljova.
--Ei, ei ole jättänyt, vaan minä en tahdo,--sanoi Maslova.
--Siinä sitä on tyhmää!--sanoi Korabljova bassoäänellään.
--No jos ei eletä yhdessä, hittoako siitä naimisesta,--sanoi Fedosja.
--Seuraapa sinunkin miehesi sinua,--sanoi ratavahti.
--Mepä olemmekin laillisesti vihityt, sanoi Fedosja.--Mutta miksi hän
menisi vihille kun ei mennä yhteen.
--Pöllö! Miksi? Jos hän menee vihille niin kullalla hän tuon puettaa.
--Hän sanoi: vaikka sinut minne veisivät, minä tulen sinun mukanasi,--
sanoi Maslova.--Jos lähtee, niin lähtee, jollei, niin en minä rupea
pyytämään.
--Nyt hän lähtee Pietariin puuhaamaan. Siellä ovat kaikki ministerit
hänen sukujansa,--jatkoi Maslova,--mutta en minä sittenkään tarvitse
häntä.
--Tietty se!--suostui Korabljova äkkiä, selaillessaan säkkiänsä,
nähtävästi muuta ajatellen.--Ottaisimmeko lasin viiniä?
--En minä välitä.--Juokaa te.