Palatessaan takaisin pitkin leveätä käytävää, (oli päivällisen aika, ja
kopit olivat avoinna), kulkiessaan keltaisenharmaisiin mekkoihin,
lyhyeisiin, leveisiin housuihin ja vankikenkiin puettujen miesten
välitse, jotka ahnain silmin tuijottivat häneen, tunsi Nehljudof
omituista sääliä niihin ihmisiin, jotka täällä istuivat, mutta epäilystä
ja kauhua niihin, jotka pitivät edellisiä suljettuina, ja vielä tunsi
jostakin syystä häpeää oman itsensä vuoksi, senvuoksi, että hän taisi
rauhallisesti tätä katsella.
Eräässä käytävässä juoksi joku mies, vankikenkiänsä kolistellen, kopin
ovelle ja samassa sieltä tuli ulos joukko miehiä, jotka asettuivat
Nehljudofin tielle, kumarrellen hänelle.
--Pyydämme nöyrimmästi, teidän ylhäisyytenne, en tiedä kuinka teitä
pitäisi puhutella, saattakaa meidän asiamme johonkin päätökseen.
--En ole päällysmies, en tiedä mitään.
--Sama se, sanokaa kelle hyvänsä, päälliköille tahi kelle muulle,--puhui
tyytymätön ääni.--Olemme ihan syyttömät, kärsimme täällä jo toista
kuukautta.
--Kuinka niin? Mistä syystä?--kysyi Nehljudof.
--Olemme vaan suljettu tänne linnaan. Jo toista kuukautta istumme
täällä, itsekään tietämättä mistä syystä.
--Se on totta, se on sattumuksesta,--sanoi tirehtöörin apulainen:--nämät
miehet ovat otetut passittomina, ja he olisivat olleet lähetettävät
kotiseudulleen, mutta siellä on lääninvankila palanut, ja lääninhallitus
kirjoitti meille ettemme lähettäisi sinne. Kaikista muista lääneistä
olevia olemme jo lähettäneet pois, mutta näitä pidämme täällä.
--Kuinka, vaanko sen vuoksi?--kysyi Nehljudof pysähtyen ovelle.
Noin neljänkymmen-henkinen miesjoukko, kaikki vankimekoissa, piiritti
Nehljudofin ja apulaisen. Useammat rupesivat puhumaan yhteen suuhun.
Apulainen pysäytti:
--Puhukoon yksi kerrallaan.
Joukosta erkaantui nyt pitkä, hyvännäköinen, noin 50-ikäinen talonpoika.
Hän selvitti Nehljudofille, että he olivat kaikki tuodut tänne
vankilaan, kun ei heillä ollut passeja. Passit heillä kyllä oli, mutta
ne olivat yliaikaisia, noin kaksi viikkoa. Joka vuosi oli ollut näin
vanhentuneita passeja, eikä oltu mitään puhuttu, mutta nyt pantiin
kiinni ja jo toista kuukautta kohdeltiin kuin rikoksentekijöitä.
--Olemme kaikki kivimiehiä, kuulumme kaikki samaan sakkiin.
Lääninvankilan sanotaan palaneen. Mutta eihän se meidän vikamme ollut.
Armahtakaa toki meitä, hyvä herra.
Nehljudof kuunteli ja tuskin ymmärsi mitä tuo hyvännäköinen vanha mies
puhui; koko hänen huomionsa oli kääntynyt suureen tummanharmaaseen
monijalkaiseen täihen, joka kiipesi hiuksien välissä pitkin vanhan,
hyvännäköisen kivimiehen poskea.
--Kuinka se on mahdollista? Vaanko siitä syystä?--kysyi Nehljudof
kääntyen tirehtöörin puoleen.
--Niin, ne olisivat oikeastaan lähetettävät ja sijoitettavat
kotiseutuunsa,--puhui apulainen. Hänen sanottuaan nämät sanat esiintyi
joukosta pikkuinen mies, myöskin vankipuvussa, ja alkoi, suu
kummallisesti väännyksissä, puhua siitä, että heitä piinataan täällä
syyttömästi.
--Pahemmin kuin koiria...--alkoi hän.
--No-no, älä siinä sentään liikoja laskettele, pidä varasi, muuten...
--Mitä muuten, sanoi pieni mies epätoivoisasti.--Olemmeko me mitään
pahoja tehneet?
--Suu kiinni!--kiljasi nyt päällysmies ja pieni mies vaikeni.
»Mitäs tämä nyt onkaan?» ajatteli Nehljudof itseksensä mennessään pois.
Ja hän kulki ikäänkuin olisi kulkenut kujanjuoksua satojen silmien
seuraamana, jotka tuijottivat häneen ovista ja käytävistä.
--Onko todella mahdollista että syyttömiä ihmisiä näin pidetään
vangittuina?--sanoi Nehljudof heidän tullessaan käytävästä.
--Mitäs käskisitte tehdä?--Mutta paljon ne myöskin valehtelevat. Jos
heitä rupeaa kuulemaan, kyllä he kaikki ovat viattomia,--puhui
tirehtöörin apulainen.
--Mutta eiväthän nämä ainakaan ole mihinkään syypäät.
--Nämät, olkoon. Mutta kyllä se on hyvin turmeltunutta väkeä. Mahdotonta
on olla ankaruutta käyttämättä. Niiden joukossa on veijareita semmoisia,
että eläpäs mene sormea suuhun pistämään.--Eilenkin tässä piti kahta
kurittaa.
--Kuinka kurittaa?--kysyi Nehljudof.
--Saivat raippoja määräyksen mukaan...
--Mutta onhan ruumiillinen rangaistus poistettu?
--Se ei koske oikeutensa-menettäneitä. Näitä käy raipoilla
rankaiseminen.
Nehljudof muisti nyt kaikki, mitä oli eilen nähnyt odotellessaan
etehisessä, ja ymmärsi että tätä rangaistusta pantiin täytäntöön juuri
siihen aikaan kuin hän oli odotellut, ja häneen tuli tavattomalla
voimalla taaskin se uteliaisuuden, surun ja neuvottomuuden sekainen
tunne, yhdessä siveellisen, melkein fyysilliseksi muuttuvan kuvotuksen
kanssa, joka tosin ennenkin, vaan ei koskaan semmoisella voimalla ollut
häntä vallannut.
Kuuntelematta tirehtöörin apulaista ja katsomatta ympärilleen hän
kiireesti laittautui pois käytävistä ja meni konttoriin. Tirehtööri oli
eteisessä. Hän oli muiden toimien tähden unohtanut kutsua esille
Bogoduhofskajaa, ja muisti asian vasta Nehljudofin tullessa konttoriin.
--Lähetän heti noutamaan häntä, istukaahan niin kauvan,--sanoi hän.