--Saako tirkistää? sanoi Nehljudof.
--Olkaa niin hyvä,--sanoi miellyttävällä hymyilyllä apulainen ja alkoi
jotakin kysellä vartijalta. Nehljudof katsahti yhteen reijistä,--siellä
käyskenteli edes takaisin pitkä, nuori ihminen, vähän mustaa partaa
leuassa, pelkissä alusvaatteissa; kuultuaan risahduksen ovelta tämä
katsahti ylös, rypisti silmiänsä ja jatkoi sitten käymistänsä.
Nehljudof katsahti toiseen reikään. Hänen silmänsä sattuivat yhteen
peljästyneen suuren silmän kanssa, joka katseli reijästä ja vetäytyi
kiireesti takaisin. Katsahdettuaan kolmanteen aukkoon, hän näki
vuoteessa nukkuvan hyvin pienikasvuisen, käppyrässä makaavan ihmisen,
pää peitettynä mekon sisään. Neljännessä kopissa istui leveäkasvoinen,
kalpea olento, pää hyvin painuksissa ja kyynäspäät polvien nojassa.
Kuultuaan askeleita mies nosti päänsä ja katseli ylös. Koko hänen
olennossaan, mutta erittäinkin suurissa silmissä, ilmausi toivoton
ikävä. Hän ei nähtävästi ollenkaan välittänyt saada tietää siitä, kuka
häntä katseli koppiin. Olipa se kuka tahansa ei hän nähtävästi keltään
odottanut mitään hyvää. Nehljudofia alkoi kauhistuttaa; hän ei enää
tahtonut tirkistää sisälle, vaan meni Menshofin koppiin, numero 21.
Pritsin ääressä seisoi nuori pitkäkaulainen, jäntevä mies pienellä
parralla, hyväntahtoiset pyöreät silmät päässä. Säikähtynein kasvoin
veti hän nopeasti mekkoa yllensä. Erittäinkin hämmästytti Nehljudofia
nuo hyväntahtoiset, pyöreät silmät, jotka kysyväisesti ja pelonalaisesti
siirtyilivät hänestä vartijaan, apulaiseen ja päinvastoin.
--Tämä herra tässä haluaa tiedustella sinun asiatasi.
--Kiitämme nöyrimmästi.
--Niin, minulle on kerrottu teidän asiastanne,--sanoi Nehljudof mennen
kopin perälle ja asettuen likaisen ristikkoikkunan luo:--ja haluaisin
nyt kuulla sen omasta suustanne.
Menshof tuli myöskin ikkunan luo ja alkoi heti kertoa, ensin arasti,
tirehtööriin katsahdellen, sitten yhä rohkeammin. Mutta kun tirehtööri
meni pois käytävään antaaksensa siellä muutamia määräyksiä, rohkaistui
hän kokonaan. Kertomus oli kieleen ja puhelutapoihin nähden tavallisen
rehellisen talonpoikaispojan puhetta, ja Nehljudofista tuntui erittäin
kummalliselta kuulla tätä kertomusta täällä linnassa vangin suusta,
jolla oli häpeällinen puku. Nehljudof kuunteli ja yhtaikaa katseli sekä
matalaa olkivuodetta, ikkunaa paksuine rautaristikkoineen, likaisia,
homehtuneita ja tahraantuneita seiniä ja onnettoman, kuvattomaksi
muokatun talonpojan surkeita kasvoja ja koko hänen olentoansa
kömpelöissä vankikengissä ja mekossa, ja hänen tuli yhä surullisempi ja
surullisempi olla; olisi tahtonut olla uskomatta, mitä tämä
hyväsydämminen mies kertoi. Hirmuista oli ajatella että ihmiset olivat
ottaneet tämän miehen kiinni ilman mitään syytä, ainoastaan siksi että
juuri häntä oli loukattu,--ottaneet kiinni ja pukeneet hänen päällensä
vankipuvun ja panneet hänet istumaan tähän kauhistuttavaan paikkaan;
mutta vielä kauheampaa olisi ollut ajatella, että tämä todennäköinen
kertomus noiden hyväsydämmisten kasvojen yhteydessä olisi ollut
tahallaan keksitty petos. Kertomuksen mukaan oli kapakoitsija pian
Menshofin naimisen jälkeen anastanut tämän vaimon. Menshof oli hakenut
lakia kaikkialla. Joka paikassa oli kapakoitsija lahjonut viranomaisia
ja päässyt jutusta eheänä. Kerran oli Menshof väkisin tuonut vaimonsa
kotiin, mutta tämä oli karannut takaisin seuraavana päivänä. Silloin hän
oli tullut vaatimaan vaimoansa. Kapakoitsija oli väittänyt ettei vaimoa
ollut siellä, (mutta Menshof oli nähnyt vaimon astuessaan sisälle), ja
käskenyt häntä ulos. Hän ei lähtenyt. Silloin oli kapakoitsija renkinsä
kanssa piessyt hänet veriin, mutta seuraavana päivänä oli kapakoitsijan
talo syttynyt palamaan. Menshofia ja hänen äitiänsä syytettiin nyt
murhapoltosta, mutta hän ei ollut sytyttänyt, vaan oli ollut kumminsa
luona.
--Todellakaan et siis sytyttänyt?
--Semmoista ei olisi, herra, voinut päähänikään pälkähtää. Se minun
pahantekijäni oli varmaankin itse sytyttänyt. Sanottiin hänen juuri
ottaneen palovakuutuksen. Mutta meitä vastaan äidin kanssa todistettiin,
että olimme käyneet siellä ja uhanneet häntä. Niinhän se olikin,
kyllähän minä häntä sillä kertaa haukuin, en malttanut mieltäni. Mutta
sytyttänyt en ole. En siellä tulipalon alkaessa edes ollutkaan.
Tahallaan se vaan sytytti juuri sinä päivänä kuin me kävimme äidin
kanssa. Sytytti palovakuutuksen vuoksi, mutta kantoi meidän päällemme.
--Onko se nyt mahdollista?
--Totisesti, puhun Jumalan edessä. Olkaa te herra minun oma isäni!--hän
aikoi vannoakseen langeta maahan, josta Nehljudof tuskin sai häntä
estetyksi.--Pelastakaa minut, turhanpäiten menen hukkaan,--jatkoi hän.
Ja yhtäkkiä hänen poskensa alkoivat värähdellä ja hän purskahti itkuun,
ja kääräisten hihansa ylös hän kuivasi silmiänsä likaiseen paidan
hihaan.
--Oletteko jo lopettaneet?--kysyi tirehtööri.
--Olemme. Älkää siis surko, koetamme tehdä parastamme,--sanoi Nehljudof
lähtiessään. Menshof seisoi kynnyksellä niin että vartija tyrkkäsi häntä
ovella, pannessaan tätä kiinni. Sillaikaa kuin vartija sulki lukkoa
katseli Menshof ulos ovireijästä.