»Vai sitäkö se olikin», ajatteli Nehljudof tullessaan vankilasta ja nyt
vasta hän täydellisesti käsitti rikoksellisuutensa. Jos hän ei olisi
koettanut sovittaa, lunastaa itseään vapaaksi omasta teostaan, ei hän
olisi koskaan saanut tuntea sen koko rikoksellisuutta; vielä
enemmän,--Katjushakaan ei olisi tuntenut koko sitä onnettomuutta, mihin
hän oli saatettu. Ainoastaan nyt oli kaikki tullut päivän valoon,
kaikessa kauheudessaan. Vasta nyt hän näki, mitä hän oli tehnyt tämän
naisen sielun kanssa, ja vasta nyt tämä nainen saattoi nähdä ja ymmärtää
mitä oli hänelle tehty. Ennen oli Nehljudof ainoastaan leikkinyt ja
ihastellut omaa itseänsä, omaa katumustansa, nyt häntä vaan hirvitti.
Hylätä Katjushaa ei hän nyt tuntenut voivansa, mutta ei myöskään voinut
kuvailla mielessänsä mitä heidän suhteestansa syntyisi.
Ulos tullessa lähestyi Nehljudofia vartija, jolla oli kunniamerkkejä
rinnassa, ja joka vastenmielisellä, imartelevalla katseella antoi salaa
hänelle paperilapun.
--Siinä olisi teidän ylhäisyydellenne kirjelappu eräältä
naishenkilöltä...--sanoi hän antaen kirjeen Nehljudofille.
--Miltä naishenkilöltä?
--Lukekaa niin näette. Se on eräs valtiollinen vanki. Minä olen siellä
vartijana. Neiti pyysi toimittamaan. Ja vaikka se nyt onkin kielletty,
niin kuitenkin ihmisyyteen nähden...--puhui vartija luonnottomasti.
Nehljudof ihmetteli miten valtiollisten vankien vartija saattoi välittää
kirjelappuja, vieläpä vankilan seinien sisäpuolella, melkein kaikkien
nähden; hän ei silloin vielä tiennyt, että tämä oli samalla kertaa sekä
vartija että spiooni,--mutta hän otti kuitenkin kirjeen ja luki sen
mennessään ulos vankilasta. Kirje oli kirjoitettu lyijykynällä kauniilla
käsialalla ja siinä oli noudatettu uudenaikaisinta oikokirjoitusta:
»Saatuani tietää että te käytte vankilassa ja olette intresseerattu
eräästä rangaistuslainalaisesta henkilöstä, haluaisin tavata teitä.
Pyytäkää tavata minua. Te saatte luvan, ja minä kerron teille paljon
tärkeätä, mikä koskee sekä teidän suojeluksenne alaista että myöskin
meidän ryhmäämme. Teille kiitollinen Vera Bogoduhofskaja».
Vera Bogoduhofskaja oli opettajatar eräässä nowgorodilaisessa
erämaanläänissä, jonne Nehljudof oli kerran maailmassa toveriensa kanssa
tullut karhuja ampumaan. Tämä opettajatar oli kääntynyt Nehljudofin
puoleen rahapyynnöllä opintojensa jatkamista varten. Nehljudof oli
antanut hänelle nuo rahat ja unohtanut hänet. Nyt tuli ilmi, että tämä
sama neiti istui valtiollisena rikoksentekijänä linnassa, missä oli
luultavasti saanut tietää Nehljudofin asiasta ja tahtoi tarjota
palvelustansa.
Kuinka silloin oli kaikki ollut helppoa ja yksinkertaista. Ja kuinka nyt
oli kaikki raskasta ja monimutkaista. Elävästi ja ilolla muisti
Nehljudof silloisen ajan ja tutustumisensa Bogoduhofskajaan. Se oli
ennen laskiaista, sydänmaalla, noin 66 virstaa rautatieltä. Metsästys
oli onnistunut erinomaisesti, he olivat tappaneet kaksi karhua ja juuri
söivät lähtönsä edellä päivällistä, kun sen talon isäntä, johon he
olivat asettuneet, tuli ilmoittamaan että kappalaisen tytär oli saapunut
ja halusi tavata ruhtinas Nehljudofia.--Onko hän nättikin?--oli joku
kysynyt.--No äläs nyt siinä,--oli Nehljudof vastannut, laittanut
kasvonsa totisiksi, noussut pöydästä ja pyhkien suutansa ja ihmetellen
mitä asiaa kappalaisen tyttärellä voisi hänelle olla, mennyt isäntäväen
puolelle.
Täällä oli tyttö huopahattu päässä, lyhyessä turkissa, suonikas, kasvot
laihat ja rumat; kauniit olivat vaan silmät ja kohotetut kulmakarvat
niiden yläpuolella.
--No, Vera Jefremovna, puhu nyt asiasi tälle herralle, sanoi
emäntäeukko:--se on ruhtinas itse. Minä menen sill'aikaa pois.
--Millä voin teitä palvella,--oli Nehljudof kysynyt.
--Minä ... minä... Näettekös, te kun olette rikas, te heitätte rahoja
turhaan, metsästykseen, kyllä minä tiedän,--oli tyttö alkanut kovasti
hämillään,--mutta minä en tahdo muuta kuin olla hyödyllinen ihmisille,
enkä mitään voi, kun en mitään tiedä.
Hänen silmänsä olivat rehelliset, hyvät, ja koko tuo sekä
päättäväisyyden että pelon ilme oli niin liikuttava, että Nehljudof,
kuten hänen usein kävi, yhtäkkiä asettui hänen asemaansa, ymmärsi hänet
ja sääli häntä.
--Mitäs minä voisin tehdä?
--Minä olen opettajatar, tahtoisin jatkaa opintojani, mutta minua ei
päästetä, tai eihän ne kiellä, kyllä ne päästävät, mutta puuttuu varoja.
Antakaa minulle, ja minä lopetan opintoni ja maksan teille takasin.
Minun mielestäni: jos rikkaat ihmiset tappavat karhuja, juottavat
talonpoikia--se on kaikki pahaa. Miksi eivät he voisi tehdä hyvää. Minä
tarvitsisin ainoastaan 80 ruplaa. Mutta jollette anna, olkaa
antamatta,--sanoi hän vihasesti.
--Päinvastoin olen hyvin kiitollinen teille, että annatte minulle
tilaisuuden... Tuon heti paikalla,--sanoi Nehljudof.
Hän meni eteiseen ja yllätti siinä toverin, joka oli kuunnellut heidän
keskusteluansa. Vastaamatta mitään toverien pilapuheisin, haki Nehljudof
matkalaukustaan rahat ja vei tytölle.
--Ei kestä, ei kestä kiittää. Minun on päinvastoin kiittäminen teitä.
Nehljudofin oli erittäin mieluista nyt muistella tätä kaikkea; mieluista
oli muistella, kuinka hän oli vähällä riitaantua upseerin kanssa, joka
oli tahtonut lyödä rumaa leikkiä tapauksen johdosta, kuinka toinen
toveri rupesi hänen puolelleen ja kuinka he sen johdosta tulivat
lähemmäksi toisiansa, ja kuinka koko metsästys oli ollut onnellinen ja
iloinen, ja kuinka hänestä tuntui suloiselta, kun he yön aikana tekivät
matkaa takasin rautatieasemalle. Rekijono liukui keveästi eteenpäin,
kuulumattomasti juoksivat parihevoset ravissa pitkin kapeata metsätietä,
metsä oli milloin korkeaa, milloin matalaa, ja kuusten oksat painuivat
alas paljon lumen alla. Pimeässä, punasena valona loistaen, sytytteli
joku hyvänhajuista paperossia. Renki Jooseppi juoksenteli reeltä
toiselle, lumessa kahlaten, ja puheen lomassa kertoi juttujansa
ilveksistä, jotka nyt kulkevat syvässä lumessa nakertaen haavan kuorta,
ja karhuista, jotka nyt makaavat talvipesissään, turpa ilmareijässä,
puhallellen kuumaa hengitystään. Nehljudofin mieleen muistui tämä
kaikki, ja varsinkin tuo onnellinen terveyden, voiman ja huolettomuuden
tunne, kun keuhkot turkkinuttua pinnistäen huokuivat sisäänsä
pakkas-ilmaa, silmille tihkui oksista luokan karistamaa lunta, ruumiille
oli lämmin, kasvoille vilpas ja sielussa ei huolia, ei moitteita, ei
pelkoa, ei toivomuksia. Kuinka hyvä oli silloin olla. Ja nyt? Herranen
aika kuinka kaikki oli tuskallista ja vaikeaa.
Nähtävästi oli Vera Jefremovna vallankumouksellisena vangittu, ja nyt
niistä syistä istui linnassa. Piti tavata häntä, erittäinkin koska hän
oli luvannut antaa neuvoja miten Maslovan asema olisi ollut
parannettavissa.