Vartija, joka oli tuonut Maslovan, istahti ikkunan alustalle
tuonnemmaksi pöydästä. Nehljudofille oli tullut ratkaiseva hetki. Hän
oli kaiken aikaa moittinut itseänsä siitä, ettei ollut siinä ensi
näkemässä sanonut pääasiata hänelle, nimittäin menevänsä naimisiin hänen
kanssaan, ja oli nyt lujasti päättänyt sen tehdä. Maslova istui toisella
puolella pöytää, Nehljudof istui vastapäätä häntä toisella. Huoneessa
oli valoisa, ja Nehljudof näki ensi kerran selvästi, lyhyen välimatkan
päästä, hänen kasvonsa: rypyt silmien ja huulien luona ja silmien
turpeuden. Ja vielä enemmän kuin ennen rupesi Maslova häntä
säälittämään.
Nojautuen pöytää vasten niin ettei hänen puheensa kuuluisi juutalaisen
muotoiselle, harmaapartaiselle vartijalle, vaan ainoastaan Maslovalle,
sanoi hän:
--Jos tästä paperista ei ole apua, niin kirjoitamme anomuksen
Keisarilliselle Majesteetille. Teemme kaikki, mikä on mahdollista.
--Kun olisi ollut jo ennen hommata hyvä asianajaja...--keskeytti Maslova
hänet.--Se minun puolustajani, mikä lie ollut höperö. Hän puhui vaan
minulle komplimangeja,--sanoi hän ja rupesi nauramaan.--Kunpa silloin
olisivat tienneet että minä olen teidän tuttavanne, kyllä olisi toisin
käynyt. Mutta nyt? He ajattelevat että kaikki ovat samallaisia varkaita.
»Kuinka kummallinen hän on tällä kertaa»,--ajatteli Nehljudof ja aikoi
juuri tulla omaan asiaansa, kun Maslova rupesi taas puhumaan.
--Niin, kuulkaapas. Siellä meillä on eräs semmoinen mummo, että
tiedättekös kaikki oikein ihmettelevät. Semmoinen merkillisen hyvä
mummo, ja hän istuu syyttömästi, ja hän, ja poika, ja kaikki tietävät
että he ovat syyttömät, mutta heitä on syytetty siitä että ovat
sytyttäneet tulipalon, ja nyt ne istuvat. Hän nähkääs sai kuulla että
minä olen tuttu teidän kanssanne,--sanoi Maslova pyöritellen päätään ja
katsahdellen Nehljudofiin--ja pyysi minua: sano hänelle, sanoi hän, että
hän käskisi pojan puheillensa, hän kertoo hänelle kaikki. Menshof on
heidän sukunimensäkin. No, teettekös? Se on, tiedättekös, semmoinen
merkillisen hyvä mummo, heti näkyy että syyttömästi. Olettehan niin hyvä
ja koetatte,--sanoi hän milloin katsahtaen Nehljudofiin milloin laskien
silmänsä ja hymyillen.
--Hyvä, hyvä, kyllä koetan tiedustella,--sanoi Nehljudof yhä enemmän
ihmetellen toisen käytöksen vapautta.--Mutta olisin tahtonut puhua
omasta asiastani teidän kanssanne. Muistattehan mitä puhuin teille sinä
kertana?--sanoi hän.
--Paljohan te puhuitte. Mitäs te sitten puhuittekaan?--sanoi Maslova yhä
hymyillen ja käännellen päätänsä milloin sinne milloin tänne.
--Puhuin tulleeni pyytämään teiltä anteeksi,--sanoi Nehljudof.
--No yhäkö vaan sitä samaa, anteeksi, anteeksi, mitä siitä nyt on...
Sanoisitte ennen...
--Että minä tahdon sovittaa syyni,--jatkoi Nehljudof,--eikä sovittaa
sanoilla, vaan teoilla: Minä olen päättänyt mennä naimisiin teidän
kanssanne...
Maslovan kasvoihin ilmausi äkkiä säikähdys. Hänen hiukan kierot silmänsä
pysähtyivät ja yhtaikaa sekä katsoivat että olivat katsomatta
Nehljudofiin.
--Sitäkö tässä vielä tarvitaan?--sanoi Maslova muuttuen vihasen
näköiseksi.
--Tunnen Jumalan edessä että minun on niin tekeminen.
--Ja mitä jumalia olette tässä vielä löytäneet? Puhutte joutavia.
Jumalan? Minkä Jumalan? Olisitte silloin muistaneet Jumalaa...--sanoi
hän ja pysähtyi suu auki.
Nehljudof tunsi vasta nyt kovan viinanhajun Maslovan suusta, ja ymmärsi
miksi tämä oli niin kuohuksissa.
--Rauhoittukaa,--sanoi hän.
--Minulla ei ole mitään rauhoittumista; sinä luulet että minä olen
humalassa? Niin olenkin, mutta muistan mitä sanon!--alkoi hän nopeasti
puhua ja meni tulipunaseksi,--minä olen Siperiaan tuomittu, huora, mutta
sinä olet herra, ruhtinas, etkä sinä yhtään tarvitse tahrata itseäsi
minuun. Mene sinä omien ruhtinattariesi luo, minun hintani on
kymmenruplanen.
--Vaikka kuinka julmasti puhuisit, et sittenkään voi sanoa sitä, mitä
minä tunnen,--sanoi Nehljudof hiljaa ja koko hänen ruumiinsa vapisi,--et
voi kuvailla mihin määrään tunnen syyllisyyteni sinun edessäsi.
--Tunnen syyllisyyteni...--matki häntä Maslova vihasesti.--Etpäs silloin
tuntenut, vaan pistit käteen 100 ruplaa. Siinä oli sinun maksusi...
--Tiedän, tiedän, mutta mitä nyt on tehtävä?--sanoi Nehljudof.--Nyt olen
päättänyt olla jättämättä sinua; mitä olen sanonut sen teenkin.
--Mutta minä sanon: et tee,--sanoi Maslova ja rupesi ääneensä nauramaan.
--Katjusha!--alkoi Nehljudof tarttuen hänen käteensä.
--Mene luotani. Minä olen vanki, mutta sinä ruhtinas, eikä sinulla ole
mitään täällä tekemistä,--huusi Maslova vihasta säihkyen ja tempasi pois
kätensä.
--Sinä tahdot minun kauttani pelastua,--jatkoi hän koettaen pian saada
sanotuksi kaikki mitä hänen sydämmeensä oli noussut,--sinä olet
nauttinut minusta tässä elämässä, ja minun kauttani tahtoisit pelastua
vielä tulevassakin! Sinä inhoitat minua, sinun silmälasisi ja koko sinun
inhoittava rasvanaamasi. Mene pois!--huusi hän hypähtäen tarmokkaalla
liikkeellä pystyyn.
Vartija lähestyi heitä.
--Mitäs nyt rähiset. Saakos noin...
--Ei, ei, minä pyydän antakaa olla,--sanoi Nehljudof.
--Se muuten unohtaa missä ollaan,--sanoi vartija.
--Ei, ei, älkäähän huoliko, odottakaa,--sanoi Nehljudof.
Vartija meni taas ikkunan luo.
--Maslova istui jälleen. Hän katsoi alas ja puristi lujasti pienet
kätensä ristiin.
Nehljudof seisoi hänen vieressään eikä tiennyt mitä tehdä.
--Et sinä usko minua,--sanoi hän.
--Ettäkö te aijotte mennä naimisiin--se ei tule koskaan tapahtumaan.
Ennen menen vaikka hirteen! Siinä kuulitte.
--Mutta kuitenkin tahdon sinua palvella.
--Se on teidän asianne. Mutta minä en tarvitse teiltä mitään. Sen minä
sanon teille totuudessa,--sanoi hän.
--Ja miksi minä en kuollut silloin,--lisäsi hän ja heltyi katketaan
itkuun.
Nehljudof ei voinut puhua, toisen kyyneleet tarttuivat häneen.
Maslova nosti silmänsä, katsahti häneen, ikäänkuin kummastui ja alkoi
huivilla kuivata poskia myöten vieriviä kyyneleitä.
Vartija lähestyi nyt taas ja muistutti että oli aika erota.
Maslova nousi.
--Te olette nyt kiihoittunut. Jos suinkin mahdollista tulen minä
huomenna. Ajatelkaa te sillä välin asiata,--sanoi Nehljudof.
Maslova ei vastannut mitään ja katsomatta häneen läksi vartijan jälessä
pois.
--No kyllä nyt pääset hyville päiville,--sanoi Korabljova Maslovalle kun
tämä palasi koppiin.--Kylläpä näkyy olevan aikalailla sinuun
pikiintynyt; tao nyt niin kauvan kuin rauta on kuumana. Kyllä hän sinut
täältä lunastaa. Rikkaille on kaikki mahdollista.
--Se on kuin nakutettu,--puhui ratavahti laulavalla
äänellänsä.--Köyhällä ei olisi yölläkään aikaa, mutta rikas sen kun sai
päähänsä, kohta kaikki laittaa tahtonsa mukaan. Oli siellä meilläkin
mokoma pohatta, niin arvatkaas mitä teki...
--No muistitkos puhua minun asiastani?--kysyi vanha eukko.
Mutta Maslova ei vastannut tovereillensa mitään, vaan heittäysi
lavitsalle ja tuijottaen nurkkaan makasi näin iltaan asti. Hänessä
tapahtui tuskallinen työ. Se mitä Nehljudof oli hänelle sanonut, oli
tuonut hänet siihen maailmaan, jossa hän kärsi ja josta hän oli tullut
pois, käsittämättä sitä ja inhoten sitä. Nyt oli hänen käsistään mennyt
se unhotus, jossa hän eli, mutta elää selvästi muistamalla entisyyttä
oli liian tuskallista. Iltasella hän jälleen osti viinaa ja joi itsensä
toveriensa kanssa humalaan.