Hetken kuluttua tuli Maslova syrjäovesta esille. Lähestyen pehmein
askelin ihan Nehljudofin luo hän pysähtyi ja katseli häneen
silmäkulmiensa alta. Mustat hiukset kiertyivät niinkuin toissakin
päivänä kiharoina hänen otsalleen, kasvot olivat sairastavina,
turvonneina ja vaaleina, ne olivat hyvännäköiset ja aivan rauhalliset;
ainoastaan kiiltomustat, hiukan kierot silmät erityisesti loistivat
turvonneiden silmäluomien alta.
--Saatte tässä puhua,--sanoi tirehtöörin apulainen ja väistyi itse
syrjään. Nehljudof siirtyi penkin ääreen, joka oli seinän luona.
Maslova katsahti kysyvästi tirehtöörin apulaiseen ja sitten, ikäänkuin
kummastuksesta kohauttaen olkapäitään, meni Nehljudofin jäljessä
penkille ja istui hänen viereensä, oikaisten hameensa.
--Tiedän että teidän on vaikea antaa minulle anteeksi,--sanoi Nehljudof,
mutta hän pysähtyi jälleen kun kyyneleet tekivät estettä,--vaan jos
entisyyttä onkin mahdoton korjata, niin teen ainakin nyt kaiken mitä
voin. Sanokaa...
--Kuinka ihmeessä olette minut löytäneet?--kysyi Maslova vastaamatta
hänen kysymykseensä ja katsomatta häneen.
»Jumalani! Auta minua. Neuvo minulle, mitä minun on
tekeminen»,--ajatteli Nehljudof itsekseen nähdessään hänen nyt niin
muuttuneet pahannäköiset kasvonsa.
--Olin toissapäivänä valamiehenä,--sanoi Nehljudof:--silloin kuin olitte
oikeuden edessä.--Ettekö tunteneet minua?
--En, en tuntenut. Eihän minulla ollut semmoiseen aikaakaan. Enkä minä
siksi toiseksi katsellutkaan.
--Olihan lapsikin?--kysyi Nehljudof ja tunsi kuinka hänen kasvonsa
punehtuivat.
--Se kuoli kohta, Jumalan kiitos,--vastasi Maslova lyhyesti ja
vihasesti, kääntäen katseensa pois hänestä.
--Kuinka, mistä syystä?
--Olin itse sairaana, kuoleman kielissä,--sanoi Maslova nostamatta
silmiään.
--Kuinkas tätit tulivat teitä päästäneeksi?
--Kukapa pitäisi piikaa, jolla on lapsi? Karkoittivat heti kun
huomasivat. Ja mitäpä niistä senaikuisista,--en muista mitään, olen
kaikki unohtanut. Kaikki se silloinen on lopussa.
--Ei, ei ole lopussa. En minä voi sitä jättää näin. Tahdon vaikka nyt
vasta sovittaa rikokseni.
--Mitä siinä en sovittamista; entiset ovat olleet ja menneet,--sanoi
Maslova ja,--mitä Nehljudof ei olisi mitenkään odottanut,--katsahti
äkkiä häneen ja epämiellyttävästi, viekoittelevasti ja surkeasti
hymähti.
Maslova ei ollut suinkaan odottanut, että hän tulisi erittäinkään nyt,
tänne, ja sentähden Nehljudofin ilmestyminen hämmästytti häntä ensi
hetkellä ja pakotti muistamaan semmoista, mitä hän ei milloinkaan muuten
muistellut. Ensi hetkellä hän hämärästi muisti jälleen sen uuden,
ihmeellisen tunne- ja ajatusmaailman jonka hänelle oli avannut
ihastuttava nuorukainen heidät keskinäisen rakkautensa kautta toisiinsa;
muisti sitten hänen käsittämättömän julmuutensa ja koko sen sarjan
alentumisia ja kärsimyksiä, jotka tästä taikamaisesta onnesta seurasivat
ja ikäänkuin vuotivat. Ja hänen, teki kipeätä. Mutta ollen kykenemätön
selviytymään tässä asiassa hän menetteli nytkin niinkuin menetteli aina:
karkoitti luotansa nämä muistot ja koetti peittää ne huonon elämän
omituiseen usvaan; juuri näin hän menetteli nytkin. Ensi hetkenä hän oli
yhdistänyt ajatuksissaan tuon hänen edessään istuvan ihmisen sen
nuorukaisen kanssa, jota hän oli kerran rakastanut, mutta kun se teki
liian kipeätä, hän heti herkesi yhdistämästä edellistä jälkimäisen
kanssa. Tämä puhtaasti vaatetettu, hemmoteltu herrasmies hyvänhajusine
partoineen ei ollut nyt hänelle se Nehljudof, jota hän oli rakastanut,
vaan ainoastaan yksi niistä ihmisistä jotka milloin vaan tarvitsivat
käyttivät hyväkseen semmoisia olentoja kuin hän oli, ja joita semmoisten
olentojen kuin hän, piti puolestaan käyttää niin paljon kuin mahdollista
omaksi eduksensa. Ja sentähden oli hän hymähtänyt Nehljudofille.
Maslova oli vaiti ja mietiskeli miten voisi saada Nehljudofista jotain
hyötyä.
--Kaikki tuo on lopussa,--sanoi Maslova.--Niin nythän--ne tuomitsivat
Siperiaan.--Ja hänen huulensa vavahtivat, kun hän lausui tämän
kauhistuttavan sanan.
--Minä tiesin, minä olin vakuutettu siitä että olitte syytön,--sanoi
Nehljudof.
--Tietysti, kuinkas muuten. Olenko minä mikään varas tai
ryöväri.--Siellä meillä sanoivat, että kaikki riippuu asianajajasta,--
jatkoi hän.--Sanoivat että täytyy jättää anomus. Mutta sehän kuuluu
olevan hyvin kallista...
--Niin, ihan välttämättä,--sanoi Nehljudof.--Minä olenkin jo kääntynyt
asianajajan puoleen.
--Ei saa vaan sääliä rahoja, pitäisi ottaa hyvä,--sanoi Maslova.
--Minä teen kaikki mikä on mahdollista. Syntyi äänettömyys.
Maslova hymyili taaskin samalla tavalla.
--Tahtoisin pyytää teiltä ... voisitteko antaa minulle vähän rahaa. En
minä paljon ... kymmenen ruplaa. Enempää en tarvitse,--sanoi hän äkkiä.
--Kyllä, kyllä,--sanoi Nehljudof hämillään ja tarttui lompakkoonsa.
Maslova katsahti nopeasti tirehtööriin, joka käveli edestakasin
huoneessa.
--Älkää antako tuon nähden, muuten otetaan rahat pois.
Nehljudof otti esille lompakkonsa heti kun tirehtööri oli kääntynyt
pois, vaan ei ehtinyt vielä saada kymmenruplan seteliä annetuksi, kun
tirehtööri jo taas kääntyi heihin päin. Hän rutisti setelin kouraansa.
--»Tuohan on kuollut nainen»,--ajatteli Nehljudof katsellen Maslovan
ennen niin suloisia, mutta nyt pilaantuneita, turvonneita kasvoja ja
pahaa kiiltoa hänen mustissa silmissänsä, jotka seurasivat tirehtööriä
ja Nehljudofin kättä kymmenruplaisen kanssa. Ja Nehljudofiin tuli
horjumisen hetki.
Sama kiusaaja, joka puhui eilen yöllä, taas alkoi puhua Nehljudofin
sydämmessä, kuten ainakin koettaen johdattaa häntä pois kysymyksestä,
mitä oli tehtävä, kysymykseen, mikä seuraisi hänen teoistaan, ja mikä
olisi hyödyllistä.
--»Turhaa on kaikki vaivasi tämän ihmisen kanssa»,--puhui tämä ääni:
»Sinä ripustat omaan kaulaasi kiven, joka hukuttaa sinut ja estää sinua
olemasta hyödyksi muille. Mitä jos antaisi hänelle rahaa, kaikki mitä
on, sanoisi hyvästi ja lopettaisi ainiaaksi kaikki suhteet!»--ajatteli
Nehljudof.
Mutta samassa hän tunsi, että nyt, juuri tällä hetkellä, hänen
sielussaan tapahtuu jotakin tavattoman tärkeätä,--että hänen sisällinen
elämänsä on tällä hetkellä asetettu ikäänkuin vaa'alle, joka pienimmästä
ponnistuksesta voi vaipua toiselle tai toiselle puolelle. Ja hän teki
tämän voimain ponnistuksen, huusi avukseen sen Jumalan, jonka oli eilen
sydämmessään tuntenut; ja Jumala heti ilmaisi itsensä hänessä. Hän
päätti heti sanoa kaikki.
--Katjusha! Minä tulin pyytämään sinulta anteeksi, mutta sinä et ole
vastannut minulle oletko antanut anteeksi vai annatko milloinkaan,--
sanoi hän ruveten yhtäkkiä sinuttelemaan.
Maslova ei kuunnellut häntä, vaan katseli yhä milloin kättä milloin
tirehtööriä. Kun tirehtööri kääntyi pois, ojensi hän nopeasti kätensä
Nehljudofia kohti, sieppasi paperirahan ja pisti vyötärykseen.
--Puhutte niin kummallisia,--sanoi hän naurahtaen ylenkatseellisesti,
kuten Nehljudofista näytti.
Nehljudof tunsi, että Maslovassa oli jotakin hänelle suoraan
vihamielistä, mikä puolusti Maslovan asemaa semmoisena kuin tämä oli, ja
esti pääsemästä tämän sydämmeen.
Mutta kummallista kyllä, tämä seikka ei lainkaan vieroittanut, vaan
päinvastoin vielä enemmän ja jollakin aivan erikoisella,
uudella voimalla kiinnitti Nehljudofia häneen. Nehljudof tunsi
velvollisuudeksensa henkisesti herättää hänet, tunsi että se oli
hirmuisen vaikeata,--mutta juuri tämän teon vaikeus viehättikin häntä.
Nehljudofissa oli häntä kohtaan nyt semmoisia tunteita, jommoisia hän ei
ollut koskaan ennen tuntenut Katjushaa yhtävähän kuin ketään muutakaan
ihmistä kohtaan,--siinä ei ollut mitään personallista: hän ei toivonut
Katjushalta mitään itsellensä, toivoi ainoastaan, että tämä olisi
lakannut olemasta sellaisena kuin oli nyt,--että olisi herännyt ja
muuttunut jälleen semmoiseksi kuin oli ennen.
--Katjusha, miksi sinä puhut noin. Tunnenhan minä sinut, muistan
mimmoinen olit siellä maalla...
--Mitäpä niistä vanhoista,--vastasi toinen kuivasti.
--Muistelen siksi, että tahdon sovittaa rikokseni. Katjusha,--alkoi hän
ja oli jo sanomaisillaan senkin, että menisi naimisiin, mutta tapasi
katseen, jossa näki jotakin niin hirmuista ja raakaa, poissysäävää,
ettei hän voinut puhua loppuun.
Nyt alkoivatkin käymävieraat jo lähteä ulos. Tirehtöörin apulainen tuli
Nehljudofin luo sanomaan, että tapaamisen aika oli päättynyt. Maslova
nousi, nöyrästi odottaen milloin hänet laskettaisiin menemään.
--Hyvästi, minulla on vielä paljon puhumista, mutta kuten näette, nyt ei
ole lupa,--sanoi Nehljudof ojentaen kättänsä.--Tulen toisten.
--Taisitte jo sanoa kaikki...
Hän antoi kätensä, vaan ei puristanut.
--Ei, minä koetan tavata teitä vielä, ja silloin on minun sanottava
teille hyvin tärkeä asia,--sanoi Nehljudof.
--Tulkaa vaan,--sanoi Maslova hymyillen niinkuin hymyili miehille, joita
tahtoi miellyttää.
--Te olette minulle lähempi kuin sisar,--sanoi Nehljudof.
--Kummallista,--sanoi Maslova taas ja läksi päätänsä keikutellen verkon
taakse.