»Niin, nyt pitää siis ryhtyä siihen, mitä varten olen tullut», ajatteli
hän, koettaen reipastuttaa itseänsä.
--»Mitä ihmettä minä nyt teenkään?»--Hän alkoi silmillään hakea
esimiehiä ja nähtyään lyhytkasvuisen, laihan, viiksisuisen virkamiehen
upseerin olkalapuilla ihmisjoukon takana, kääntyi tämän puoleen.
--Voisitteko sanoa minulle, kunnioitettava herra,--sanoi hän
äärimmäisellä kohteliaisuudella:--missä säilytetään naisvankia ja missä
heitä on lupa tavata?
--Onko teillä siis asiaa naisosastoon?
--Niin, minä haluaisin tavata erään naisen vangittujen
joukossa,--vastasi Nehljudof samalla äärimmäisellä kohteliaisuudella.
--Olisitte sanoneet sen silloin kuin olitte kokoushuoneessa. Ketä te
siis tahtoisitte tavata.
--Tahtoisin tavata Katariina Maslovaa.
--Onko hän valtiollinen rikoksentekijä?--kysyi tirehtöörin apulainen.
--Ei, hän on vaan tavallinen...
--Onko hän siis tuomittu, vai mitä?
--On, toissa päivänä hän sai tuomionsa,--sanoi Nehljudof nöyrästi,
peläten ettei mitenkään vaan pilaisi tirehtöörin mielialaa, tämä kun
nähtävästi osoitti jonkinlaista myötätuntoisuutta.
--Jos naisosastoon, niin tehkää hyvin, tännepäin,--sanoi apulainen, joka
lienee Nehljudofin ulkomuodosta päättänyt tämän ansaitsevan
huomiota.--Sidorof,--kääntyi hän partasuisen, mitalirintaisen
aliupseerin puoleen,--saata tämä herra naisosastoon.
--Ymmärrän.
Samassa kuului verkon luota sydäntäsärkeviä nyyhkytyksiä.
Kaikki kummastutti Nehljudofia ja enin kaikesta se, että hänen piti
kiittää ja tuntea kiitollisuutta tirehtöörin apulaista ja päävartijaa
kohtaan, eli niitä ihmisiä kohtaan, jotka suorittelivat kaikkia näitä
julmuuksia.
Vartija vei Nehljudofin miesosaston vierashuoneesta käytävään ja heti
saattoi hänet vastapäisen oven kautta samallaiseen huoneeseen
naisosastoa varten.
Tämä huone oli samoin kuin miesosastossa jaettu kahdella verkolla
kolmeen osaan, mutta se oli paljoa pienempi ja siinä oli vähemmän sekä
käymävieraita että vankeja; ainoastaan huuto ja melu oli yhtä suuri kuin
miesosastossakin. Päällysmiehet kävivät samalla tavalla verkkojen
välissä. Päällystönä oli täällä vartijanainen virkapuvussa, virkanauhat
hihoissa sinisine palteineen ja vöineen. Ja samaten kuin miesosastossa
olivat täälläkin ihmiset molemmilta puolilta painautuneet verkkoihin:
tältä puolelta kaupungin asukkaita erilaisissa puvuissaan, tuolta
puolelta naisvankeja, mitkä valkeissa mitkä omissa puvuissa. Koko verkko
oli täynnänsä ihmisiä. Jotkut kohosivat varpaillensa voidakseen tulla
toisten päiden ylitse kuulluiksi, toiset istuivat permannolla puhellen
keskenänsä.
Huomattavin kaikista naisvangeista sekä ihmeellisen huutonsa että
näkönsä puolesta oli pörhötukkainen laiha mustalaisvanki. Hänellä oli
huivi laskeutunut kiharaiselta tukalta, ja hän seisoi melkein keskellä
huonetta verkon toisella puolella pylvään luona, ja tehden nopeita
liikkeitä huusi jotakin mustalaiselle, jolla oli sininen takki, hyvin
alhaalta ja kireälle vyötettynä. Mustalaisen rinnalle oli lattialle
istuutunut sotamies juttelemaan naisvangin kanssa. Sitten seisoi nojaten
verkkoa vastaan nuori, vaaleapartainen talonpoika pieksuissa, kasvot
punasina, nähtävästi tuskin voiden hillitä kyyneleitänsä. Hänen
kanssansa keskusteli vaaleaverinen naisvanki, katsellen häntä kirkkain
sinisin silmin. Se oli Fedosja ja hänen miehensä. Heidän vieressään
seisoi ryysyinen mies jutellen leveänaamaisen, pörröisen naisen kanssa;
sitten oli kaksi naista, sitten mies, sitten taas nainen,--ja kutakin
vastapäätä naisvanki. Näiden joukossa ei Maslovaa ollut. Mutta vankien
takana tuolla puolen seisoi vielä yksi nainen, ja Nehljudof heti arvasi,
että se oli hän, ja heti tunsi kuinka hänen sydämmensä alkoi kovemmin
sykkiä ja kuinka hänen hengityksensä pysähtyi. Ratkaiseva hetki läheni.
Nehljudof tuli verkon luo ja tunsi hänet varmaan. Maslova seisoi
sinisilmäisen Fedosjan takana ja hymyillen kuunteli mitä tämä puhui. Hän
ei ollut mekossa kuten toissapäivänä, vaan valkoisessa röijyssä, joka
oli kiristetty vyöllä ja kohosi korkealle rinnan kohdalla. Huivin alta
näkyi kuten oikeudessakin mustat kiharat.
»Kohta se tapahtuu»,--ajatteli Nehljudof.--»Kuinkahan kutsuisin häntä?
Vai tuleekohan hän itse.»
Mutta Maslova ei tullut itse. Hän odotti Klaaraa eikä olisi aavistanut
että tuo mieshenkilö tahtoi tavata häntä.
--Ketä te haluatte nähdä?--kysyi Nehljudofilta vartijanainen, joka
käveli verkkojen välissä.
--Katariina Maslovaa,--sai Nehljudof tuskin sanotuksi.
--Maslova, sinua!--huusi vartijanainen. Maslova katsahti ympärillensä,
nosti päänsä ja, povi koholla, Nehljudofille tutulla kernaudella tuli
verkon luo tunkeutuen kahden vangin väliin. Hän katsoi kummastellen ja
kysyvästi Nehljudofiin, tuntematta tätä.
Päättäen kuitenkin Nehljudofin vaatteista, että tämä oli rikas mies, hän
hymähti.
--Minunko luokseni?--sanoi hän kumartaen hymyilevät ja hiukan
kierosilmäset kasvonsa verkkoa kohden.
--Minä tahdoin nähdä...--Nehljudof ei tietänyt sanoako: »teitä» eli
»sinua», ja päätti sanoa »teitä». Hän ei puhunut tavallista
kovemmin:--Minä tahdoin nähdä teitä ... minä...
--»Älä siinä turhia vätystä»,--huusi hänen vieressään ryysyinen
mies:--»Sano, oletko ottanut vai et?»
--»Mies on kuolemaisillaan, ei siinä enää mikään auta!»--huusi joku
toiselta puolelta.
Maslova ei saanut selvää siitä, mitä Nehljudof puhui, mutta tämän
kasvojen ilme puhuessa muistutti hänelle äkkiä Nehljudofin. Hän ei
voinut uskoa silmiänsä. Hymyily katosi hänen huuliltansa ja otsa alkoi
kärsivästi rypistyä.
--On mahdoton kuulla mitä puhutte,--huusi Maslova räpyttäen silmiään ja
yhä enemmän rypistäen otsaansa.
--Minä olen tullut...
»Niin, minä teen nyt sitä mikä on velvollisuuteni, minä kadun tekoani»,
ajatteli Nehljudof.
Ja tuskin oli hän näin ajatellut, kun kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä, tykertyivät kaulaan, ja Nehljudof, tarttuen sormin verkon
lankoihin, vaikeni koettaen hillitä itkun purskausta.
--»Älä siinä vinkuroi, vaan pysy asiassa» ... huudettiin toiselta
puolelta.
--»Jumalauta, jos tiedän mitään»,--huusi vanki toiselta.
Nähtyään hänen liikutuksensa Maslova tunsi hänet.
--Ihan hänen näköisensä, vaan en tunne,--huusi Maslova katsomatta
Nehljudofiin ja hänen punastuneet kasvonsa synkistyivät vieläkin
enemmän.
--Olen tullut pyytämään sinulta anteeksi,--huusi Nehljudof kovalla
äänellä ilman mitään erikoispainoa sanoissa, aivan kuin olisi ulkoläksyä
lukenut.
Huudettuaan nämä sanat, häntä alkoi hävettää hän katsahti ympärilleen.
Mutta kohta tuli ajatus, että jos hävettää, niin se on sitä parempi,
koska hänen juuri täytyykin kantaa häpeätä. Ja hän jatkoi kovalla
äänellä:
--Anna minulle anteeksi, minä olen tehnyt sinulle paljon pahaa...
Maslova seisoi liikahtamatta, yhä katsoen häneen.
Nehljudof ei voinut enempää puhua, vaan siirtyi pois verkon luota
koettaen hillitä rintaansa vapisuttavia nyyhkytyksiä.
Tirehtöörin apulainen, se sama, joka oli osoittanut Nehljudofin
naisosastoon, tuli, nähtävästi uteliaana Nehljudofin asiasta, tänne, ja
nähtyään ettei Nehljudof ollutkaan verkon luona, kysyi, miksei hän siis
puhunut sen kanssa kuin olisi pitänyt. Nehljudof turisti nenäänsä, ja
koettaen pudistaa itsestään pois liikutuksen ja näyttää rauhalliselta,
vastasi:
--On mahdotonta puhua verkon kautta, ei mitään kuulu.
--No, voihan käskeä hänet vähäksi ajaksi tännekin.
--Maria Karlovna!--kääntyi hän vartijanaisen puoleen.--Saattakaa Maslova
ulkopuolelle.