Nehljudof oli lähtenyt aikasin kotoansa samana aamuna. Kadulla ajoi
vielä maalais-äijä ja kummallisella äänellä huuteli:
--Maitoa, maitoa, maitoa!
Eilisiltana oli tullut ensimäinen lämmin kevätsade. Kaikkialla missä ei
ollut kivitystä oli ruoho alkanut äkkiä vihertää; koivut vihersivät
puutarhoissa, ja tuomet ja poppelit suoristelivat pitkiä, hyvänhajuisia
lehtiänsä, puodeissa ja asuinrakennuksissa otettiin pois talvi-ikkunoita
ja pestiin laseja. Romutavarain torilla, jonka ohi Nehljudofin oli
ajaminen, kiehui riviin rakettujen puotitelttain edessä taaja
väkijoukko, kulki ryysyisiä miehiä, kantaen kainalossaan saappaita, ja
olan yli heitettynä liivejä ja silitettyjä housuja.
Ravintolan luona tungeksi tehtaistansa vapautuneita työmiehiä puhtaissa
alusliiveissä ja kiilloitetuissa saappaissa, ja naisia kirkkaanvärisissä
silkkihuiveissa ja helmillä koristetuissa palttoissa. Poliisit keltasine
pistoolinuorineen seisoskelivat paikoillansa vaanien epäjärjestyksiä,
jotka olisivat voineet karkoittaa heidän painavan ikävänsä. Bulevardin
käytävillä ja vasta viheriöityneillä penkereillä juoksenteli leikkiviä
pienokaisia ja koiria, ja iloiset lapsenhoitajat juttelivat keskenänsä
toisesta penkistä toiseen.
Kivikaduilla, jotka vasemmalla, varjon puolella, olivat vielä viileitä
ja kosteina, ja vasta keskellä kuivuneet, jyskyttelivät herkeämättä
kuorma-ajurien raskaat ajopelit, rämisivät issikkain roskat ja helisivät
raitiovaunut. Joka suunnalta ilma vavahteli kellojen erilaisesta
soinnista ja kumahtelemisesta, millä ihmisiä kutsuttiin läsnäolemaan
samallaisessa jumalanpalveluksessa kuin paraikaa tapahtui vankilassa. Ja
juhlapukuinen rahvas hajosi kukin seurakuntansa kirkkoon.
Issikka ei tuonut Nehljudofia aivan vankilan eteen, vaan ainoastaan
käänteeseen, josta mentiin vankilaan.
Joukko miehiä ja naisia, enimmillä myttynen kädessä, seisoi tässä
käänteessä, noin sadan askeleen päässä vankilasta. Oikealla oli
mataloita puurakennuksia, vasemmalla kaksikerroksinen talo kylttinensä.
Itse mahdottoman suuri kivinen vankilarakennus oli edessä, ja sen
läheisyyteen ei kävijöitä päästetty. Vahtisotamies käveli kiväärineen
edestakasin, ankarasti kiljahtaen jokaiselle, joka pyrki hänen
ohitsensa.
Erään puurakennuksen pikkuportin luona, oikealla puolella, vastapäätä
vahtisotamiestä, istui penkillä vanginvartija virkapuvussaan hopeisilla
ansionauhoilla, kirjotuskirjanen kädessä. Hänen luoksensa tulivat
kävijät ilmoittamaan ketä halusivat tavata, ja hän pani nimet kirjaan.
Nehljudof tuli myöskin hänen eteensä ja nimitti Katariina Maslovan.
Ansionauhainen vartija kirjoitti ylös.
--Miksi ei jo päästetä?--kysyi Nehljudof.
--Paraikaa pidetään jumalanpalvelusta. Kun se loppuu, silloin
päästetään.
Nehljudof siirtyi odottavien joukkoon. Tästä joukosta erkani samassa
ryysyinen mies kokoon mykertynyt lakki päässä, naama täynnänsä punasia
viiruja. Hän suuntasi kulkunsa vankilaa kohden.
--Minne sinä tunkisit, hä?--huusi hänelle kiväriniekka.
--Ja mitäs sinä ärjyt, hä?--vastasi vaivanen ja palasi takasin:--jos on
kielletty, kuulen vähemmälläkin. Kiljut kuin mikäkin jenraali!
Joukossa naurettiin hänelle hyväksyvästi. Tapaamaan tulleista olivat
enimmät huonopukuista väkeä, jopa ryysyisiäkin, mutta oli päältäpäin
katsoen siistejäkin miehiä ja naisia. Nehljudofin rinnalla seisoi
hyvinpuettu, kokonaan ajeltu, täyteläs, punaposkinen mieshenkilö,
nähtävästi alusvaatteita sisältävä mytty kädessä. Nehljudof kysyi
häneltä, oliko hän ensi kertaa täällä. Hän vastasi käyvänsä täällä joka
sunnuntai ja niin he tulivat puheisiin keskenänsä. Se oli eräs pankin
vahtimestari; oli tullut tapaamaan veljeänsä, joka oli tuomittu
väärennyksestä, ja tämä hyvänluontoinen ihminen kertoi nyt Nehljudofille
koko historiansa ja olisi tahtonut tiedustella tämänkin asiaa, kun
heidän huomionsa herätti suurella, pikimustalla rotuhevosella ja
kumipyöräisissä ajopeleissä saapuva herrasväki, ylioppilas hunnuitetun
naisen kanssa. Ylioppilaalla oli käsissä suuri mytty. Hän tuli
Nehljudofin luo ja kysyi millä ehdoilla ja oliko ollenkaan mahdollista
antaa almua vangeille. Hän oli tuonut vehnäsiä. »Se oli minun morsiameni
tahto. Tämä on nimittäin minun morsiameni. Hänen vanhempansa kehoittivat
meitä toimittamaan nämä vehnäset vangeille.»
--Olen itsekin täällä ensi kerran, enkä tiedä, mutta luullakseni täytyy
kysyä tuolta mieheltä,--sanoi Nehljudof osoittaen ansionauhaista
vartijaa, joka istui vihkoinensa oikealla.
Sillävälin kuin Nehljudof puhui ylioppilaan kanssa avautuivat vankilan
suuret, pienellä luukulla varustetut rautaovet ja esille tuli
vankilaupseeri virkatakissa toisen vartijan kanssa; ensimäinen vartija
ilmoitti nyt kävijäin vastaanoton alkaneeksi. Vahtisotamies väistyi ja
kaikki kävijät, aivan kuin olisivat pelänneet myöhästyvänsä,
suuntautuivat nopein askelin, jotkut juostenkin, vankilan ovea kohden.
Ovella seisoi yksi vartijoista, joka luki kävijöitä senmukaan kuin nämä
menivät hänen ohitsensa, laskien ääneensä: 16, 17 j.n.e. Toinen vartija,
rakennuksen sisäpuolelta, koskettaen jokaista kädellään, samalla tavalla
luki seuraavalle ovelle kulkevia, että ulospäästettäessä voisi verrata
lukuja, niin ettei yksikään kävijöistä jäisi vankilaan eikä yksikään
vangituista pääsisi ulos. Katsomatta kuka hänen ohitsensa kulki, sipasi
vartija kädellään Nehljudofiakin selkään, ja tuo kädenkosketus ensi
aluksi loukkasi Nehljudofia, mutta muistettuaan kuitenkin heti missä
tarkoituksessa hän oli tullut, häntä hävetti tämä tyytymättömyyden ja
loukkaantumisen tunne.
Ensimäinen huone vankilaovien sisäpuolella oli suuri holvihuone
rautaristikoilla pienenlaisissa ikkunoissa. Sitä sanottiin
kokoushuoneeksi. Ja aivan odottamattansa Nehljudof näki sen
seinäkomerossa suuren ristiinnaulitunkuvan.
»Mitähän varten tämäkin on tässä?»--ajatteli hän, ehdottomasti ajatellen
Kristuksen kuvaa vapaanakulkevien eikä vangittujen yhteydessä.
Nehljudof kulki verkalleen, päästäen ohitsensa kiirehtäviä
käymävieraita. Hän tunsi sekasin sekä kauhua niihin pahantekijöihin,
jotka olivat tänne suljetut, sääliä niihin syyttömiin, jotka, kuten
eilinen poika ja Katjusha, olivat pakoitetut täällä olemaan, ja pelkoa
ja liikutusta sen tapaamisen johdosta, joka oli edessä. Tultua
ensimäisen huoneen läpi, sen toisessa päässä, vartija murahti jotakin.
Mutta Nehljudof oli vaipuneena ajatuksiinsa eikä sitä huomannut, vaan
meni minne useimmat käymävieraat menivät, siis mies- eikä naisosastoon
päin, kuten olisi pitänyt.
Päästettyään kiirehtijät ohitsensa hän tuli viimeisenä tapaamispaikaksi
määrättyyn huoneeseen. Avattuaan oven hämmästytti häntä ensiksi korvia
huumaava, yhtenäinen, sadoista huutavista ihmisäänistä syntyvä pauhu.
Vasta päästyään lähemmäksi ihmisiä, jotka olivat, kuten kärpäset sokerin
päälle, liimaantuneet kiinni huonetta kahtia jakavaan verkkoon, ymmärsi
Nehljudof mistä oli kysymys. Huone oli jaettu kahtia ei yhdellä, vaan
kahdella rautalankaverkolla, jotka ylettyivät katosta maahan asti.
Näiden verkkojen välillä käyskentelivät vartijat. Verkkojen tuolla
puolen olivat vangit, tällä puolen taas käymävieraat. Edellisten ja
jälkimäisten välillä oli kaksi verkkoa ja yli kahden metrin välimatka,
niin että oli mahdotonta saada jotakin annetuksi toiselle, tai
erittäinkin lyhytnäköisen, edes erottaa toisen kasvoja. Puhua oli
myöskin vaikeata, piti huutaa kohti kurkkua tullakseen kuulluksi.
Molemmilla puolilla oli verkkoihin painautuneita kasvoja: vaimoja,
miehiä, isiä, äitejä, lapsia, jotka kaikki koettivat saada nähdyksi
toisiansa ja sanotuksi, mitä oli sanottavaa. Mutta kun jokainen koetti
puhua niin, että vastapäätä oleva olisi häntä kuullut, ja kun hänen
viereisensä koettivat samaa, mutta heidän äänensä häiritsivät toisiansa,
niin täytyi jokaisen huutaa lujemmin kuin toisen. Tästä syntyi se pauhu,
jota Nehljudof oli hämmästynyt sisälle tullessaan. Oli aivan mahdotonta
päästä selville mistä puhuttiin. Saattoi ainoastaan arvata kasvojen
piirteistä mistä oli kysymys ja missä suhteessa keskustelijat olivat
toisiinsa. Lähinnä Nehljudofia oli mummo, pieni huivi päässä. Hän
painautui verkkoon, ja vapisevalla leuvalla huusi jotain kalpealle
nuorelle miehelle, jolla oli pää puoleksi ajeltuna. Vanki kuunteli häntä
tarkkaavaisesti kohottaen kulmakarvansa ja rypistäen otsansa. Mummon
vieressä oli nuori mies, hihaton liivi paidan päällä; hän kuunteli
päätänsä pudistellen mitä hänelle puhui hänen näköisensä vanki, jolla
oli kovin kärsivät kasvot ja jo harmaantuva parta. Vielä sinnempänä
seisoi ryysykerjäläinen, ja hosuen kädellään huusi jotain ja nauroi.
Tämän vieressä istui permannolla nainen sylilapsen kanssa, hyvä
villahuivi päässä, itkien, nähtävästi ensi kerran tavaten sitä
harmaapäistä ihmistä, joka oli toisella puolella vankitakissa, pää
ajeltuna ja raudoissa. Tämän naisen yläpuolella se vahtimestari, jonka
kanssa Nehljudof oli keskustellut, huusi kaikin voimin kaljupäiselle
kiiltosilmäiselle vangille toisella puolella, Kun Nehljudof näki, että
hänen oli puhuminen näissä olosuhteissa, kuohahti hänen mielensä niitä
ihmisiä vastaan, jotka olivat voineet tämmöistä järjestää ja ylläpitää.
Häntä hämmästytti, että tämmöinen hirmuinen asia, tämmöinen
ihmistunteitten herjaaminen ei ketään loukannut. Vaan sekä vartijat ja
tirehtööri että käymävieraat ja vangit tekivät tätä niin kuin olisivat
tunnustaneet että näin se oli olevakin.
Nehljudof viipyi tässä huoneessa noin viisi minuuttia tuntien
jonkinlaista kummallista ahdistusta, tuntien omaa voimattomuuttansa,
tuntien olevansa ikäänkuin erillään koko maailmasta. Hänet valtasi
henkisen kuvotuksen tunne, joka muistutti meritautia.