Eikä juolahtanut kenenkään läsnäolijan mieleen, alkaen papista ja
tirehtööristä aina Maslovaan asti, että se sama Jeesus, jonka nimeä
pappi niin moneen kertaan oli viheltäen toistanut ja kaikellaisilla
kummallisilla sanoilla ylistellyt,--oli nimenomaan kieltänyt juuri
kaikkea sitä mitä täällä tehtiin;--kieltänyt ei ainoastaan tuommoista
järjetöntä lavertelemista ja pappis-opettajain herjaavaa taikailemista
leivän ja viinin edessä, vaan mitä selvimmillä sanoilla kieltänyt
ihmisiä kutsumasta toisia ihmisiä opettajikseen, kieltänyt rukoilemasta
temppeleissä ja käskenyt jokaisen rukoilemaan yksinäisyydessä, kieltänyt
itse temppelitkin, sanoen tulleensa hajoittamaan niitä, käskien
rukoilemaan hengessä ja totuudessa eikä temppeleissä; ja kieltänyt ennen
kaikkea paitsi tuomitsemasta ihmisiä ja pitämästä heitä teljettyinä,
paitsi kiduttamasta, häpäisemästä, mestaamasta heitä, kuten täällä
tehtiin, vielä harjoittamasta minkäänlaista väkivaltaa ihmisiä vastaan,
ilmoittaen tulleensa vangituita vapauteen saattamaan.
Ei kenenkään läsnäolijan mieleen juolahtanut, että kaikki, mitä täällä
tehtiin, oli suurinta herjausta ja pilkkaa sille samalle Jeesukselle,
jonka nimessä kaikkea tätä tehtiin. Ei juolahtanut kenenkään mieleen,
että tuo kullattu risti emalji-medaljonkinensa, jonka pappi oli tuonut
esiin ihmisten suudeltavaksi, kuvasi sitä hirsipuuta, johon Kristus oli
hirtetty juuri sen vuoksi, että oli kieltänyt kaiken sen, mitä täällä
nyt hänen omassa nimessään tehtiin. Ei juolahtanut kenenkään mieleen,
että ne papit, jotka luulevat leivän ja viinin muodossa syövänsä
Kristuksen ruumista ja verta, todella syövätkin hänen ruumistansa ja
juovat hänen vertansa, mutta eivät palasissa eivätkä viinissä, vaan
sillä, että pahentavat »niitä pienimpiä», joiden kaltaiseksi Kristus oli
itsensä tehnyt, vieläpä riistävät näiltä korkeimman hyvän ja saattavat
heidät kovimpiin kärsimyksiin, himmentäessään ihmisiltä sen onnen
ilmoitusta, jonka hän oli heille tuonut.
Pappi teki rauhallisella omallatunnolla kaikkea mitä teki sentähden,
että oli lapsuudestaan asti kasvatettu siinä uskossa, että tämä oli
ainoa totinen uskonto, johon ovat uskoneet kaikki ennen eläneet pyhät
ihmiset ja johon nyt uskoo sekä henkinen että maallinen esivalta. Hän ei
tosin uskonut siihen, että leipä olisi muuttunut ruumiiksi, että
sielulle olisi hyödyksi sanojen laverteleminen, tai että hän olisi
todella syönyt palasen Jumalasta,--siihenhän oli mahdoton uskoa,--vaan
hän uskoi, että tuohon uskontoon täytyy uskoa. Mikä ennen kaikkea
vakuutti häntä uskossansa, oli se, että tämän uskonnon vaatimusten
täyttämisestä hän jo 18 vuoden aikana oli nauttinut niitä tuloja, joilla
elätti perhettänsä, kouluutti poikaansa lyseossa ja tytärtänsä
hengellisessä opistossa. Samoin uskoi myöskin lukkari, ainoastaan vielä
sitkeämmin kuin pappi, sillä hän oli kokonaan unohtanut mikä
asianomaisten uskonkappalten ajatus oli, ja tiesi ainoastaan, että
ehtoollisviinistä, sielumessusta, rukoushetkistä, kiitosrukouksesta
laulun kanssa ja kiitosrukouksesta ilman laulua, kaikesta tuli määrätty
rahasumma, jota todelliset kristityt mielellään maksavat, ja sen tähden
hän kiljuikin: »armahda, armahda meit'», ja lauloi ja luki, mitä oli
määrätty, yhtäläisellä varmuudella tämän välttämättömyyteen, kuin millä
ihmiset myövät halkoja, jauhoja, perunoita. Tirehtööri ja vartijat
puolestaan, vaikkeivät olleet koskaan tienneet eivätkä ottaneet selvää
näiden uskonkappalten sisällyksestä eivätkä siitä, mitä nuo kaikki
kirkolliset temput merkitsivät,--uskoivat, että välttämättä oli
uskominen tähän uskoon, koskapa korkea esivalta ja itse keisarikin
siihen uskoo. Paitsi sitä he, vaikka hämärästikin (he eivät mitenkään
olisi voineet selittää miten se oikeastaan tapahtui), tunsivat, että
tämä usko oikeutti heidän julman virkansa. Ilman tätä uskontoa heidän
olisi ollut vaikea jopa kokonaan mahdotonkin käyttää kaikkia voimiansa
ihmisten rääkkäämiseen, kuten he nyt aivan hyvällä omalla tunnolla
tekivät. Tirehtööri oli niin hyvänluontoinen ihminen, ettei hän
mitenkään olisi voinut viettää tämmöistä elämää tuntematta kannatusta
tästä uskonnosta. Ja sentähden hän seisoi liikahtamatta, suorana,
kumarteli hartaasti ja teki ristinmerkkiä, koetti tulla liikutetuksi kun
laulettiin: »Oi kerubiimit», ja, kun lapset vietiin herranehtoolliselle,
hän astui esille ja omakätisesti nosti syliinsä pojan, jolle sakramentti
annettiin.
Enimmät vangeista, lukuunottamatta niitä ani harvoja, jotka selvään
ymmärsivät koko sen eksytyksen, minkä alaiseksi tähän uskontoon uskojat
joutuivat, ja jotka sentähden sydämmessään sitä nauroivat, enimmät
uskoivat, että noissa kullatuissa jumalankuvissa, kynttilöissä,
maljoissa, messukaapuissa, risteissä, käsittämättömien sanain
toistamisissa piili jokin salaperäinen voima, jonka avulla voi hankkia
suuria etuja tässä ja tulevassa elämässä.
Näin uskoi Maslovakin. Hän kuten muutkin koki jumalanpalveluksen
kestäessä hartauden ja ikävän sekaista tunnetta. Alussa hän seisoi
joukon keskellä, aitauksen takana, eikä voinut nähdä muita kuin
kumppanejansa; mutta kun ehtoollisvieraat olivat siirtyneet eteenpäin,
tuli hänkin esille, ja hänkin näki tirehtöörin, ja tämän ja vartijain
välillä vaaleapartaisen valkotukkaisen ukon,--Fedosjan miehen, joka
pysähtynein silmin katseli vaimoonsa.--Maslova alkoi laulun aikana
tarkastella ukkoa ja kuiskutella Fedosjan kanssa, ja teki ristinmerkkiä
ja kumarteli vaan silloin kuin muut niin tekivät.