Maslova ei voinut tänä yönä pitkään aikaan saada unta, vaan loikoi
silmät auki ja, katsellen oveen, joka vähä väliä jäi edestakasin
kulkevan lukkarin tyttären taakse, ajatteli.
Hän ajatteli ettei mitenkään menisi naimisiin Siperiaan tuomitun vangin
kanssa, Sahalinissa, vaan järjestäisi asian jollakin muulla tavoin,
esimerkiksi päällikön, kirjurin, tai vaikkapa vartijan, tai sitten
apulaisen kanssa. Kaikki ne ovat siihen meneviä. »Kunhan ei vaan
laihtuisi. Silloin olisi kaikki hukassa». Hän muisti millä silmillä
hänen puolustajansa oli häneen katsonut, ja kuinka puheenjohtaja oli
katsonut, ja kuinka olivat katsoneet vastaan tulevat ja tahallaan hänen
ohitsensa kulkevat ihmiset oikeudessa. Hän muisteli kuinka vankilassa
häntä tapaamassa käynyt Berta oli hänelle kertonut, että se ylioppilas,
josta hän asuessaan Kitajevan luona oli pitänyt, oli käynyt heidän
luonansa, kysellyt hänestä ja ollut hyvin pahoillaan. Hän muisteli vielä
tappelua punatukkaisen kanssa ja surkutteli tätä, muisti pakarimestarin,
joka oli käskenyt antaa hänelle yhden korvapuustin kaupanpäälliseksi.
Hän muisteli monia ihmisiä, ainoastaan ei Nehljudofia. Lapsuuttaan ja
nuoruuttaan, mutta erittäinkään rakkauttaan Nehljudofiin ei hän
milloinkaan ajatellut. Se teki liian kipeätä. Nämä muistot lepäsivät
jossain kaukana koskemattomina hänen sydämmessään. Ei hän edes
unissaankaan koskaan nähnyt Nehljudofia. Äsken oikeudessa ei hän ollut
tuntenut Nehljudofia. Eikä niin paljon senvuoksi että viimeksi tätä
nähdessään tämä oli ollut sotilaspuvussa, ilman partaa, pienet viikset
vaan huulilla ja lyhyet hiukset tuuheina kiharoina päässä, jota vastoin
Nehljudof nyt oli ikämiehenä, partasuuna,--vaan enemmänkin senvuoksi,
ettei hän milloinkaan Nehljudofia ajatellut. Hän oli haudannut kaikki
muistonsa silloisista asioista Nehljudofin kanssa, haudannut sinä
hirveänä, pimeänä yönä, jolloin Nehljudof oli palannut sotakentältä
poikkeamatta tätien luo.
Ennen tätä yötä, kun Katjushassa vielä asui toivo että Nehljudof
poikkeisi, ei hänelle ollenkaan ollut vaivaksi se lapsi, jota hän kantoi
sydämmensä alla, vaan hän päinvastoin tunsi kummallista hellyyttä tämän
pehmeisiin ja joskus äkillisiin liikkeisiin itsessänsä. Mutta tästä
yöstä lähtien kaikki muuttui. Ja vastainen lapsikin oli vaan
vastukseksi.
Tädit odottivat Nehljudofia, olivat pyytäneet häntä poikkeamaan, vaan
hän oli sähköittänyt ettei tulisi, koska hänen piti muka olla
määräaikana Pietarissa. Saatuaan tämän tietää Katjusha päätti lähteä
asemalle tavatakseen hänet. Junan oli kulkeminen aseman ohitse kello 2
aikaan yöllä. Katjusha auttoi neidit makuulle ja saatuaan puolellensa
kyökkipiian tyttären, pienen Mashkan, veti jalkaansa vanhat kengät,
heitti huivin yllensä, kokosi liepeensä ja juoksi asemalle.
Oli pimeä, syksyinen, sateinen ja tuulinen yö. Sade milloin tuli alas
suurina, lämpiminä pisaroina, milloin taas taukosi. Maassa jalkojen alla
ei näkynyt tietä, mutta metsässä oli mustaa kuin uunin pesässä, ja
Katjusha, vaikka tunsikin hyvästi tien, eksyi siitä metsässä, joutuen
vihdoin pienemmälle pysäkille, missä juna viipyi ainoastaan kolme
minuuttia, eikä ennättänyt hyvään aikaan, kuten oli toivonut, vaan vasta
toisen soiton jälkeen. Tultuaan juoksujalassa asemasillalle, näki
Katjusha hänet heti ensi luokan vaunun ikkunasta. Tässä vaunussa oli
erittäin kirkas valo. Samettisissa nojatuoleissa istui vastapäätä
toisiansa kaksi upseeria pelaten korttia. Pikku pöydällä ikkunan
vieressä paloivat paksuiksi juosseet kynttilät. Nehljudof istui
pingoitetuissa ratsastushousuissa, valkoisessa paidassa tuolin käsinojan
päällä, nojautuen tuolin selustimeen ja nauroi jollekin asialle. Heti
hänet tunnettuaan Katjusha koputti palelevalla kädellään ikkunaan. Mutta
juuri silloin kuului kolmas soitto ja juna lähti hitaasti liikkeelle,
ensin taaksepäin, mutta sitten alkoivat vaunut nytkähtäen toinen
toisensa jälkeen liikkua eteenpäin. Toinen pelaajista nousi kortit
kädessä ylös ja katsoi ulos. Katjusha koputti vielä kerran ja pani
kasvonsa ikkunaa vasten. Silloin nytkähti sekin vaunu, jonka luona hän
seisoi ja lähti liikkeelle. Hän läksi kulkemaan rinnan, katsoen yhä
ikkunaan. Upseeri aikoi päästää ikkunan alas, vaan ei mitenkään voinut.
Nehljudof nousi ja työnnettyään upseerin syrjään, alkoi itse sitä
aukaista. Juna lisäsi vauhtia, niin että Katjushan oli kulkeminen
nopeasti. Juna läksi vieläkin nopeammin, ja nyt meni ikkuna alas. Mutta
samassa konduktööri työnsi Katjushan syrjään ja hyppäsi vaunuun.
Katjusha jäi jälkeen, vaan juoksi kuitenkin yhä pitkin asemasillan
märkiä lautoja, kunnes asemasilta päättyi ja hän oli menemäisillään
nurin juostessaan astuimia alas. Hän juoksi, mutta ensi luokan vaunu oli
jo kaukana hänen edellään. Hänen ohitsensa vierivät toisen luokan
vaunut, sitten kiitivät kolmannen luokan vaunut, vaan hän sittenkin
juoksi. Kun viimeinenkin vaunu oli lyhtyineen suhahtanut hänen
ohitsensa, oli hän jo vesipumpun luona, ulkopuolella suojaa, ja joutui
tuulen pyörteeseen, joka kiskoi irti huivia hänen päästään ja kietoi
toiselta puolelta tiukkaan hameen hänen juoksevien jalkojensa ympäri.
Tuuli riuhtasikin huivin pois, mutta hän yhä vaan juoksi.
--Täti Katariina!--huusi tyttönen tuskin pysyen hänen
jäljessään:--hukkasitte huivinne!
Katjusha pysähtyi ja heittäen päänsä taaksepäin ja tarttuen siihen
käsillään purskahti itkuun.
--Mennyt!--huusi hän.
»Hän istuu valaistussa vaunussa, samettituolissa, laskee leikkiä,
juopi,--mutta minä seison ja itken tässä liassa, pimeässä, sateessa ja
tuulessa»,--ajatteli Katjusha itseksensä, istui maahan ja alkoi niin
kovasti itkeä, että tyttö säikähti ja tarttui käsin hänen märkiin
vaatteisiinsa.
--Täti, täti, mennään kotiin!
»Hyppään junan alle ja siihen loppuu kaikki»,--ajatteli sillä välin
Katjusha vastaamatta tytölle.
Hän päätti näin tehdä. Mutta samassa, kuten käy aina ensi hetkenä
mielenkiihoituksen asetuttua, lapsi--Nehljudofin lapsi, joka oli
hänessä, äkkiä hytkähti, kopautti itseänsä, sitten ojentautui sulavasti
ja koputti taas jollakin hienolla, hennolla ja terävällä. Ja yhtäkkiä
kaikki se, mikä oli Katjushaa vaivannut niin että näytti mahdottomalta
enää elääkään, kaikki viha Nehljudofia vastaan ja kaikki halu kostaa
hänelle vaikkapa omalla kuolemallaan, kaikki tuo yhtäkkiä eteni pois.
Katjusha rauhoittui, nousi seisaalleen, laittoi vaatteensa
järjestykseen, pani huivin päähänsä ja läksi kotiin päin.
Nääntyneenä, märkänä, likasena hän palasi kotiin ja tästä päivästä
lähtien sai hänessä alkunsa henkinen käänne, jonka johdosta hän tuli
siksi mikä nyt oli. Tämän hirvittävän yön perästä hän lakkasi uskomasta
Jumalaan ja hyvään. Ennen hän oli uskonut Jumalaan, niinkuin siihenkin
että muut ihmiset uskoivat Häneen, mutta tämän yön jälkeen hän tuli
vakuutetuksi, ettei kukaan usko, ja että kaikki mitä puhutaan Jumalasta
ja Hänen laistaan, on vaan turhaa petosta. Se, jota hän oli rakastanut
ja joka oli häntä rakastanut,--sen hän tiesi,--oli hylännyt hänet ja
polkenut lokaan hänen tunteensa. Ja se ihminen oli kuitenkin paras
kaikista, joita hän tunsi; muut olivat vielä tätäkin huonommat. Ja
kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut, oli joka askeleella vaan
vahvistanut tätä asiaa. Nehljudofin tätit, jumaliset mummot olivat hänet
kartoittaneet, kun hän ei enää yhtä hyvin kuin ennen voinut palvella
heitä. Kaikki ihmiset joiden kanssa hän oli tullut tekemisiin,--naiset,
olivat koettaneet hänen kauttaan saada rahoja,--miehet, alkaen vanhasta
poliisista vanginvartijoihin saakka, katsoivat häneen niinkuin johonkin
huvituksen esineeseen. Eikä kukaan koko maailmassa tahtonut muusta
tietää. Tässä oli hänet varmistanut vielä enemmän vanha kirjailija,
jonka hän oli yhdyttänyt vapaan elämänsä toisena vuotena. Kirjailija oli
suoraan niin puhunutkin hänelle, että juuri siinä,--hän sanoi sitä
runoudeksi, ja estetiikaksi,--olikin ihmisen koko onni.
Kaikki elivät vaan itseänsä varten, omaa nautintoansa varten, ja kaikki
sanat Jumalasta ja hyvästä olivat vaan petosta. Jos joskus tulikin
puheeksi kysymys miksi maailmassa kaikki on tehty niin pahaksi, että
kaikki tekevät toinen toisilleen vääryyttä ja kaikki saavat kärsiä, piti
vaan olla ajattelematta tätä asiaa. Jos tuli ikävä--piti ottaa paperossi
tai juoda, tai mikä oli vielä parempi, rakastella miestä,--ja ikävä
häipyi.