Yleisen syyttäjän luota Nehljudof ajoi suoraan tutkintovankilaan. Mutta
tuli ilmi, ettei siellä mitään Maslovaa ollut ja vankilan tirehtööri
selitti Nehljudofille, että tämän Maslovan pitäisi olla vanhassa
siirtolaisvankilassa. Nehljudof ajoi sinne.
Ja todellakin, Katariina Maslova oli siellä.
Välimatka tutkintovankilasta siirtolaislinnaan oli tavattoman suuri ja
Nehljudof saapui sinne vasta illalla. Hän oli tulemassa tämän suuren
synkän rakennuksen ovelle, mutta vahtimies ei päästänyt häntä, ja soitti
vaan kelloa. Soiton johdosta tuli yksi vartijoista. Nehljudof näytti
päästölippunsa, mutta vartija ei sanonut voivansa ilman tirehtöörin
lupaa päästää sisälle. Nehljudof läksi tirehtöörin luo. Jo noustessaan
rappusia myöten kuuli hän ovien takaa pianolla soitettavan jotakin
monimutkaista bravuurikappaletta. Mutta kun sitten vihanen sisäpiika,
toinen silmä sidottuna, avasi hänelle oven, nämät äänet pääsivät
huoneesta ikäänkuin valloilleen ja tainnuttivat hänen kuulonsa. Soitto
oli kyllästyttävä Lisztin rapsodia, joka tuli kyllä erinomaisesti
suoritetuksi, vaan ainoastaan erääseen kohtaan asti. Tähän kohtaan
päästyä toistettiin sama asia uudelleen. Nehljudof kysyi sidotulta
piialta oliko tirehtööri kotona.
Piika sanoi että ei.
--Tuleeko hän pian?
Rapsodia pysähtyi jälleen ja jälleen samalla loistolla ja melulla
pauhautui noiduttuun paikkaan asti.
--Minä menen kysymään.
Ja piika läksi.
Rapsodia oli juuri päässyt vauhtiinsa, kun se äkkiä ennen noiduttua
paikkaa keskeytyi ja kuului ääni:
--Sano hänelle ettei ole, ja ettei tulekaan. Hän on vieraissa, mitä
ihmettä ne kiusaavat,--kuului oven takaa naisääni, ja taas alkoi
rapsodia, mutta samassa taaskin keskeytyi ja tuolia kuului työnnettävän
syrjään. Vihastunut pianonsoittaja tahtoi nähtävästi itse purkaa
suuttumuksensa tunkeilevalle vieraalle, joka ei noudattanut
vastaanottoaikaa.
--Pappa ei ole kotona,--sanoi hän vihaisesti tullen eteiseen. Se oli
surkuteltavan näköinen, kalpea neitonen, siniset renkaat velttojen
silmien alla, tukka kohennettuna. Nähtyään nuoren herran hyvässä
palttoossa hän lämpeni.--Astukaa sisälle, ehkä... Mitäs asiaa teillä
olisi?
--Tahtoisin tavata erästä naisvankia.
--Varmaankin valtiollista?
--Ei, ei valtiollista. Minulla on päästölippu yleiseltä syyttäjältä.
--No, en tiedä, pappa ei ole kotona. Astukaahan sisälle, tehkää
hyvin,--kutsui hän jälleen Nehljudofia pienestä eteisestä.--Tai
kääntykää sitten tirehtöörin apulaisen puoleen, joka nyt on konttorissa,
hänen kanssaan voitte puhua. Kuinka onkaan sukunimenne?
--Kiitän teitä,--sanoi Nehljudof vastaamatta kysymykseen ja läksi.
Ovea ei oltu vielä saatu suljetuksi hänen jälkeensä, kun jo taas alkoi
sama reipas, iloinen soitto, joka niin ei sopinut tähän paikkaan missä
sitä tuotettiin, eikä tämän surkuteltavan tytön kasvoihin, joka niin
itsepintaisesti sitä harjoitteli. Pihalla Nehljudof tapasi nuoren
vankilavirkamiehen, jolla oli töröttävät vahatut viikset, ja kysyi tältä
tirehtöörin apulaista. Se olikin apulainen itse. Hän otti päästölipun,
silmäili sitä ja sanoi, että tämä päästölippu tarkoitti tutkintovankilaa
ja ettei hän sen nojalla uskaltanut päästää tänne,--ja onhan jo
myöhäistäkin. Tulkaa huomenna. Huomenna kello 10 on vankien tapaaminen
kaikille sallittu, tulkaa silloin, niin on itse tirehtöörikin kotona.
Silloin saatte tavata yleisessä tapaamishuoneessa, mutta jos tirehtööri
sallii, niin konttorissakin.
Näin siis pääsemättä tänäpäivänä tarkoituksensa perille Nehljudof ajoi
kotiin. Se että hän oli koettanut tavata Maslovaa ja oli ilmaissut
aikeensa syyttäjälle, että hän oli käynyt kahdessa vankilassa, oli
saanut hänen mielensä niin kiihoitetuksi, ettei hän pitkään aikaan
voinut rauhoittua. Tultuaan kotiin hän heti haki esiin kauan koskematta
olleet päiväkirjansa, luki muutamia paikkoja niistä ja kirjoitti:
»Kahteen vuoteen en ole kirjoittanut päiväkirjaa enkä luullut enää
koskaan palaavani tähän lapsellisuuteen. Mutta se ei ollutkaan mitään
lapsellisuutta, vaan keskustelua itseni kanssa, sen totisen,
jumalallisen itsen kanssa, joka asuu jokaisessa ihmisessä. Koko aikana
tämä _minä_ on nukkunut, enkä ole voinut kenenkään kanssa keskustella.
Sen herätti nukuksista tuo tavaton tapaus 28:na huhtikuuta, oikeudessa,
missä olin valamiehenä. Syytettyjen penkillä näin hänet, pettämäni
Katjushan, vankipuvussa. Kummallisen väärinkäsityksen ja minun
erehdykseni kautta hän tuomittiin Siperiaan. Olen juuri käynyt yleisen
syyttäjän luona ja vankilassa. Minua ei päästetty hänen luoksensa, vaan
minä olen päättänyt tehdä kaikki saadakseni nähdä hänet, katuakseni
hänen edessään ja sovittaakseni syyllisyyteni vaikkapa naimisiin
menemisellä. Herra, auta minua. Minun on hyvin hyvä ja iloinen
ollakseni.»