Tultuaan oikeuteen tapasi Nehljudof heti käytävässä eilisen
oikeudenpalvelijan ja tiedusteli tältä: missä tuomitut vangit
säilytetään, ja keltä on saatava lupa niiden tapaamiseen?
Oikeudenpalvelija selitti, että vankeja säilytettiin eri paikoissa, ja
että ennenkuin tuomio oli voittanut laillisen voiman riippui luvansaanti
yleisestä syyttäjästä.--»Minä sanon sitten itse ja saatan teidät
istunnon jälkeen. Syyttäjää ei vielä kuulukaan. Mutta sitten istunnon
jälkeen. Nyt tehkää hyvin ja tulkaa oikeussaliin. Istunto alkaa heti.»
Nehljudof kiitti oikeudenpalvelijaa, joka erittäinkin nyt näytti hänestä
surkuteltavalta, ja meni valamiesten huoneeseen.
Hänen lähestyessä tätä huonetta olivat valamiehet jo menossa
istuntosaliin. Kauppias oli samalla tavalla iloinen, ja samalla tavalla
kuin eilen oli syönyt ja ryypännyt, ja tervehti nyt Nehljudofia kuin
vanhaa ystävää. Pietari Gerasimovitsh ei herättänyt Nehljudofissa nyt
mitään vihamielisiä tunteita tuttavallisuutensa ja naurunsa tähden.
Nehljudofin teki mieli kaikille valamiehillekin ilmaista suhteensa
eiliseen syytettyyn. »Oikeastaan,--ajatteli hän,--olisi eilen pitänyt
istunnon aikana nousta seisoalleen ja julkisesti tunnustaa
syyllisyytensä». Mutta kun hän yhdessä muiden valamiesten kanssa astui
istuntosaliin, ja taas alkoivat nuo eiliset temput: taas »oikeus
lähestyy», taas kolme kirjokaulaista lavalle, taas äänettömyys, taas
valamiesten istuutuminen korkeakarmisille tuoleille, taas santarmit,
pappi,--niin silloin hän tunsi, että vaikka olisikin ollut
menetteleminen näin, ei hän olisi eilenkään voinut rikkoa tätä
juhlallisuutta.
Valmistelut istuntoon olivat samat tänään kuin eilenkin (paitsi
valamiesten vannotusta ja puheenjohtajan puhetta heille).
Tämänpäiväinen juttu koski murtovarkautta. Syytettyä, joka oli
heikonnäköinen, kapeahartiainen 20-vuotias poika harmaassa mekossa,
harmailla, verettömillä kasvoilla, vartioitsi kaksi santarmia,
paljastetut miekat kädessä. Hän istui yksinänsä syytettyjen penkillä ja
arasti katseli sisääntulevia. Tämä poika oli syytetty siitä, että oli
yhdessä toverinsa kanssa murtautunut lukittuun liiteriin ja anastanut
sieltä vanhoja lattiamattoja, arvoltaan 3 ruplaa 67 kopekkaa.
Syytekirjasta kävi ilmi, että poliisi oli ottanut pojan kiinni silloin
kuin tämä oli kulkenut toverinsa kanssa, joka oli kantanut olallaan
mattoja. Poika ja hänen toverinsa olivat tunnustaneet heti rikoksensa ja
pantiin molemmat vankilaan. Pojan toveri, viilari, oli jo vankilassa
kuollut ja poikaa nyt tutkittiin yksin. Vanhat matot makasivat
todiste-esineiden pöydällä.
Juttua käsiteltiin, samoin kuin eilistäkin, loppumattomine varastoineen
todistuksia, todisteaiheita, vierasmiehiä, vannottamisia,
kuulustelemisia, asiantuntijoita ja ristiinkyselyjä. Todistajaksi
kutsuttu poliisi vastasi puheenjohtajan, syyttäjän ja puolustajan
kysymyksiin lyhyillä, puisilla sotilasvastauksilla. Mutta huolimatta
hänen sotilaallisesta tylsämielisyydestään ja koneellisuudestansa, näkyi
että hän sääli poikaa ja vastenmielisesti kertoi kiinniotosta.
Toinen todistaja, varkauden kärsinyt ukko, talonhaltija ja mattojen
omistaja oli nähtävästi kiukkuinen ihminen. Kun häneltä kysyttiin
tunnustaako hän matot omikseen, tunnusti hän ne omikseen hyvin
vastenmielisesti; mutta kun syyttäjän apulainen sitten alkoi tiedustella
mihin hän oli aikonut mattoja käyttää ja hyvinkö ne olivat hänelle
tarpeelliset, hän suuttui ja vastasi: »Ja vaikka ne nyt ikuisiksi
ajoiksi katoisivat näkyvistäni, en niitä ollenkaan kaipaisi. Jos olisin
tiennyt, että niistä näin paljon puuhaa tulee, en totisesti olisi
hakenut; kymmenruplasen ja kaksikin olisin suorittanut, kunhan vaan
olisin päässyt näistä iankaikkisista kuulusteluista. Ajureille yksistään
olen viisi ruplaa maksanut; enkä minä ole mikään terve ihminen. Minussa
on sekä tyrät että reumatismit.»
Näin puhuivat todistajat, ja syytetty itse tunnusti kaikki tyyni, ja
niinkuin kiinnisaatu eläin, järjettömänä vilkkuen sivuilleen, kertoi
katkonaisella äänellä koko tapauksen.
Asia oli selvä; mutta syyttäjän apulainen, samoin kuin eilenkin
olkapäitänsä kohottaen, teki hienoja kysymyksiä, joiden tarkoitus oli
saada viekas rikoksentekijä ansaan.
Puheessansa hän koetti todistaa, että varkaus oli tapahtunut
ihmisasumuksessa ja sisäänmurtautumalla, ja että poika oli siis
saatettava ankarimman rangaistuksen alaiseksi.
Oikeuden määräämä puolustaja sitävastoin koetti todistaa, ettei varkaus
ollut tapahtunut ihmisasumuksessa, ja että siis vaikka esillä olikin
ilmeinen rikos, rikollista ei voitu kuitenkaan pitää vielä niin
vaarallisena yhteiskunnalle, kuin syyttäjän apulainen oli tahtonut
luulotella.
Puheenjohtaja, aivan niinkuin eilenkin, pysyi puolueettomuuden ja
oikeudenmukaisuuden esikuvana ja selitteli tarkalleen valamiehille sitä,
mitä he tiesivät eivätkä voineet olla tietämättä. Niinkuin eilenkin
tehtiin keskeytyksiä; niinkuin eilen poltettiin tupakkia; yhä samalla
tavalla oikeudenpalvelija jälleen huuteli: «oikeus lähestyy», ja samalla
tavalla istuivat kaksi santarmia miekat paljastettuina uhkaamassa
rikoksen, tekijää, mutta itse koettaen olla nukkumatta.
Jutusta kävi ilmi, että tämän pojan oli hänen isänsä antanut jo
alaikäisenä tupakkitehtaan työhön, missä poika oli sitten elänyt 5
vuotta. Tänä vuonna oli tehtaan isäntä pannut hänet pois isännän ja
työmiesten välillä tapahtuneen rettelön jälkeen, ja jäätyään työttömäksi
oli poika kuljeksinut pitkin kaupunkia juoden yltään vaatteensakin.
Jossain ravintolassa hän oli yhdyttänyt samallaisen, jo ennen
työttömäksi jääneen viilarin, pahan juopon, ja he olivat yhdessä
humalapäissään öiseen aikaan rikkoneet liiterin lukon, ja ottaneet
sieltä mitä ensiksi käsiinsä saivat. He joutuivat kiinni ja tunnustivat
kaikki. He pantiin vankilaan, missä sitten viilari ennen oikeudenkäynnin
alkamista oli kuollut. Poikaa vastaan käytiin nyt oikeutta ja häntä
pidettiin vaarallisena olentona, josta yhteiskuntaa täytyi suojella.
»Tuo nyt on ihan samallainen vaarallinen olento kuin eilinenkin
syytetty»,--ajatteli Nehljudof, kuullessaan mitä kaikkea hänen edessään
tapahtui.--«Nuo olisivat vaaralliset ja me emme olisi vaarallisia?...
Minä olen siveetön, pettäjä, ja kaikki me, kaikki ne, jotka tietäen mikä
minä olen, eivät ole halveksineet vaan päinvastoin kunnioittaneet
minua.»
Onhan selvää, että tämä poika ei ole mikään erikoinen ilkiö, vaan ihan
tavallinen (sen kaikki näkevät) ihminen, ja että hän on tullut siksi,
mikä on, ainoastaan siitä syystä, että eli semmoisissa olosuhteissa,
jotka semmoisia ihmisiä synnyttävät. Näyttäisi siis ilmeiseltä, että jos
tahdotaan, ettei tämmöisiä poikia olisi, täytyy koettaa poistaa niitä
olosuhteita, joissa tämmöiset onnettomat olennot syntyvät. Jos vaan
olisi löytynyt jokukin ihminen,--ajatteli Nehljudof katsellen pojan
tuskallisia pelonalaisia kasvoja,--joka olisi säälinyt häntä silloin
kuin hän leivän puutteen tähden lähetettiin maalta kaupunkiin; jos
puutteenalaisia olisi autettu, tai jospa vaan silloinkin, kuin hän jo
oli kaupungissa ja kaksitoistatuntisen työpäivän jälkeen kulki tehtaasta
vanhempien toverien, viettelijäinsä kanssa ravintolaan,--kunpa olisi
silloinkin löytynyt ihminen, joka olisi sanonut: »älä sinä mene Vanja,
ei se ole hyvä», niin ei poika olisi mennyt, ei olisi joutunut
harhatielle, eikä olisi mitään pahaa tehnyt.
Mutta semmoista ihmistä, joka olisi häntä säälinyt, ei löytynyt
ainoatakaan koko sinä aikana, kun poika pienen elukan tavalla eleli
oppipojan vuosia kaupungissa, ja lyhyeksi kerityin päin juoksenteli
mestarien ostoksilla; päinvastoin, jos hän jotain sai mestareilta ja
tovereilta kaupungissa kuulla, niin vaan: että se se poikaa on, joka saa
narratuksi, joka osaa juoda, osaa haukkua, osaa tapella ja elää
huonosti.
Mutta kun hän sitten sairaana ja epäterveellisen työn, juoppouden,
huonon elämän pilaamana, tylsistyneenä ja hupsuna kuin unessa horjuskeli
ilman tarkoitusta pitkin katuja ja vihdoin juovuspäissään tunkeutui
johonkin liiteriin ja vei sieltä tarpeettomia mattoja, niin nyt me emme
ollenkaan pidä huolta niiden syiden poistamisesta, jotka saattoivat
pojan hänen nykyiseen tilaansa, vaan tahdomme muka auttaa asiata sillä,
että ryhdymme rankaisemaan tätä poikaa!...
Hirmuista!
Nehljudof ajatteli kaikkea tätä, eikä enää kuunnellut mitä hänen
edessänsä tehtiin. Ja kauhistui yhä enemmän vaan siitä, mikä hänelle
selvisi. Häntä hämmästytti että hän oli saattanut olla ennen näkemättä
tätä, että muut saattoivat olla näkemättä.