XXXIII.

Ensimäinen tunne, joka valtasi Nehljudofin hänen seuraavana aamuna

herättyänsä, oli tieto siitä että hänelle oli jotain tapahtunut, ja

ennenkuin hän vielä muisti mitä oli tapahtunutkaan, hän jo tiesi että se

oli jotain tärkeätä ja hyvää. »Katjusha, tuomioistuin». Niin, täytyy

heretä valehtelemasta, täytyy sanoa koko totuus. Ja aivan kuin

ihmeellisenä yhteensattumuksena tuli juuri tänä aamuna tuo kauvan

odotettu kirje Maria Vasiljevnalta, aateliston johtajan vaimolta; sama

kirje jota hän nyt niin tarvitsi. Vaimo antoi siinä hänelle täyden

vapauden ja toivotti onnea aijottuun avioliittoon.

--Avioliittoon!--ajatteli Nehljudof ivallisesti.--Kuinka kaukana

olenkaan nyt siitä!

Ja hän muisti eilisen aikomuksensa tunnustaa kaikki tyyni vaimon

miehelle, tehdä tämän edessä katumuksensa ja sanoa olevansa valmis mihin

hyvitykseen tahansa. Mutta nyt aamulla ei tämän päätöksen

toimeenpaneminen näyttänyt hänestä niin helpolta kuin eilen. »Ja

oikeastaan, miksi tekisin ihmistä onnettomaksi, kun hän ei kerran tiedä.

Jos hän kysyy,--silloin kyllä sanon hänelle. Mutta miksi suotta menisin

ilmaisemaan hänelle? Ei, se ei ole tarpeen.»

Yhtä vaikealta nyt aamulla näytti koko totuuden tunnustaminen Missille.

Taaskin tuntui sopimattomalta itse tuo puheeksi ottaminen,--se olisi

ollut loukkaavaa. Välttämätöntä oli, kuten niin monessa muussakin

elämänsuhteessa, että olisi jäänyt jotain arvattavaksikin. Sen hän

kuitenkin päätti tänä aamuna: hän lakkaa käymästä heidän luonansa, ja

sanoo totuuden, jos häneltä kysytään.

Suhteissa Katjushaan ei sitävastoin saisi jäädä mitään puhtaaksi

puhumatta.

»Lähden vankilaan, puhun hänen kanssaan, pyydän häneltä anteeksi. Ja jos

on tarpeen, niin, jos on tarpeen, menen naimisiin hänen

kanssaan»,--ajatteli Nehljudof.

Tämä ajatus, että siveellisen hyvityksen tähden olisi kaikki alttiiksi

pantava, jopa mentävä naimisiinkin, liikutti häntä nyt aamulla

erikoisesti.

Pitkään aikaan ei hän ollut alkanut päiväänsä sellaisella tarmon

tunteella. Huoneeseen tulleelle Agrafena Petrovnalle hän itseänsäkin

hämmästyttävällä päättäväisyydellä heti ilmoitti ei enää tarvitsevansa

tätä huoneustoa eikä Agrafenan palvelusta. Äänettömällä suostumuksella

oli ollut ikäänkuin päätetty asia, että Nehljudof kustantaa tätä suurta

ja kallista kortteeria mennäkseen siinä naimisiin. Ja sentähden oli

kortteerista luopumisella ratkaiseva merkitys. Agrafena Petrovna

katsahtikin häneen kummastuneena.

--Kiitän teitä suuresti, Agrafena Petrovna, kaikesta huolenpidostanne,

mutta nyt en enää tarvitse näin suurta huoneustoa enkä kaikkia

palvelijoita. Jos kuitenkin tahdotte auttaa minua, niin tehkää hyvin ja

pitäkää huolta huonekaluista, korjatkaa ne jonnekin aluksi, niinkuin

tehtiin äidin eläessä. Kun Natasha tulee, hän kyllä ottaa ne huostaansa.

(Natasha oli Nehljudofin sisar.)

Agrafena Petrovna pudisteli päätänsä.

--Kuinka niin, »ottaa huostaansa»? Vielähän niitä tulette

tarvitsemaan,--sanoi hän.

--Ei, ei tarvita, Agrafena Petrovna, ihan varmaan ei tarvita,--sanoi

Nehljudof vastaten siihen mitä toisen päänpudistus oli tarkoittanut.

--Olkaa hyvä, sanokaa Kornejillekin, että minä annan hänelle kahden

kuukauden palkan eteenpäin, mutta etten häntä enää tarvitse.

--Väärin teette, Dmitrij Ivanovitsh. No, vaikka nyt ulkomaille

lähtisittekin, onhan huoneusto kuitenkin tarpeen.

--Te ajattelette toista, Agrafena Petrovna. Minä en lähde ulkomaille; ja

jos lähden, niin ihan toiseen paikkaan.

Hän tuli äkkiä tulipunaseksi. »Niin, täytyy sanoa hänelle,--ajatteli

hän,--ei auta salata, Täytyy sanoa kaikki kaikille.»

--Minulle on tapahtunut hyvin kummallinen ja tärkeä seikka eilen.

Muistattehan Katjushaa, joka oli täti Marian luona?

--Kuinka en muistaisi, minähän häntä opetin ompelemaankin.

--No niin, illalla tämä sama Katjusha oli oikeuden edessä, ja minä olin

valamiehenä.

--Voi herranen aika kuinka kauheata!--sanoi Agrafena Petrovna.--Mistä

häntä syytettiin?

--Taposta,--ja kaiken sen olen minä tehnyt.

--Kuinka olisitte te voineet sen tehdä? Te puhutte hyvin

kummallisesti,--sanoi Agrafena Petrovna ja hänen vanhoissa silmissään

leimahti kipinä.

Agrafena tunsi Katjushan historian.

--Niin, minä olen syynä kaikkeen. Ja tämä asia on muuttanut minun kaikki

aikeeni.

--Mutta mikä ihmeen muutos tästä voisi teille tulla?--sanoi Agrafena

Petrovna pidättäen naurahdusta.

--Se muutos, että jos minä olen syynä siihen, että Katjusha on joutunut

tälle tielle, niin minunhan täytyykin tehdä mitä voin auttaakseni häntä.

--Se on teidän asianne,--mutta erityisesti teidän syytänne ei tässä ole.

Kyllähän mokomata sattuu jokaiselle, ja jos vaan menettelee järkevästi,

niin se kaikki siliää pois ja unohtuu, ja elävätpähän ihmiset,--sanoi

Agrafena Petrovna ankarasti,--eikä teidän ole mitään syytä panna asiaa

omaan laskuunne. Olinhan minä kuullut ennenkin, että Katjusha oli

joutunut harhatielle, kukapas siihen voisi olla syynä?

--Minä olen syyllinen. Ja sentähden tahdonkin parantaa asian.

--No, onpa sitä nyt vaikeanlainen parantaa.

--Se on minun asiani. Mutta jos te ajattelette omaa kohtaloanne, niin

se, mitä mamma oli tahtonut...

--Minä en ajattele omaa kohtaloani. Vainaja on niin runsaasti jakanut

hyväntahtoisuuttansa minulle, etten voi toivoa mitään enempää. Minua

kutsuu luoksensa Lizanka, (se oli hänen naimisissa olevan

veljentyttärensä nimi), tämän luokse lähdenkin, kun joudun

tarpeettomaksi. Mutta sanon vieläkin, että turhanpäiten otatte asiaa

sydämmellenne, semmoista tapahtuu jokaiselle.

--No, minulla on oma ajatukseni. Ja kuitenkin pyydän teitä, auttakaa

minua huoneiden luovuttamisessa ja tavaroiden korjaamisessa. Älkääkä

olko minulle suutuksissa. Minä olen teille hyvin, hyvin kiitollinen

kaikesta.

Merkillistä oli, että siitä saakka kuin Nehljudof tuli huonoksi ja

vastenmieliseksi omissa silmissään, siitä saakka muut eivät olleet

hänelle enää vastenmielisiä; päinvastoin, sekä Agrafena Petrovnaa että

Kornejia kohtaan hän tunsi hellyyttä ja kunnioitusta. Hänen olisi tehnyt

mieli katua Kornejinkin edessä, mutta Kornej näytti niin

järkähtämättömän kunnioittavalta, ettei Nehljudof uskaltanut.

Matkalla oikeuteen, ajaessaan samoja katuja myöten, samalla ajurilla,

Nehljudof ihmetteli itsekin mihin määrään toinen ihminen hän nyt tunsi

olevansa.

Avioliitto Missin kanssa, joka oli vielä eilen näyttänyt niin

läheiseltä, tuntui hänestä nyt aivan mahdottomalta. Eilen hän oli

käsittänyt tilansa niin, että Missi epäilemättä tulee pitämään onnena

saada hänet, nyt sitävastoin hän tunsi itsensä arvottomaksi ei

ainoastaan avioliittoon vaan edes olemaan minään läheisenäkään Missille.

»Jospa hän vaan tietäisi mikä olen, ei suinkaan ottaisi minua

vastaankaan. Ja minä kun häntä vielä moitin keikailemisesta tuon herran

edessä. Ja vaikka Missi nyt suostuisikin minuun, voisinko minä olla

onnellinen tai edes rauhallinenkaan, tietäessäni että tuo toinen on

täällä linnassa ja jonakin päivänä viedään vartioittuna Siperiaan. Tuo

minun kukistamani nainen viedään pakkotöihin, ja minä muka alkaisin

täällä vastaanottaa onnentoivotuksia ja tehdä visiittejä nuoren vaimoni

keralla. Taikka aateliston johtajan kanssa, jota olen yhdessä hänen

vaimonsa kanssa pettänyt, alkaisin laskea ääniä, jotka kannattavat tai

vastustavat koulujohtokunnan tekemiä ehdotuksia j.n.e., ja sitten

panisin toimeen salaisia tapaamisia hänen vaimonsa kanssa, (kuinka

inhoittavaa!), taikka rupeisin jatkamaan taulua, joka ei nähtävästi

koskaan tule valmiiksi, sillä eihän minun pidäkään antautua noihin

joutavuuksiin, enkä sitä paitsi voisi nyt mitään semmoista

tehdä»,--puhui hän itsekseen, lakkaamatta iloiten siitä sisällisestä

muutoksesta, mitä hän koki.

»Nyt olisi ennen kaikkia,--ajatteli hän,--tavattava asianajaja ja

saatava tietää miten hän on päättänyt, ja sitten ... sitten tavattava

hänet vankilassa, tuon eilisen vangin, ja sanottava hänelle kaikki».

Ja vaan kuvaillessaankin, kuinka hän tapaisi Katjushan, kuinka sanoisi

hänelle kaikki, kuinka katuisi rikostaan hänen edessänsä, kuinka tekisi

kaikki minkä voi, menisi naimisiin hänen kanssaan ja sovittaisi siten

rikoksensa--, valtasi hänet omituinen, ylevä riemu ja kyyneleet nousivat

hänen silmiinsä.

Ylösnousemus I · 第 47 / 73 题