Ensimäinen tunne, joka valtasi Nehljudofin hänen seuraavana aamuna
herättyänsä, oli tieto siitä että hänelle oli jotain tapahtunut, ja
ennenkuin hän vielä muisti mitä oli tapahtunutkaan, hän jo tiesi että se
oli jotain tärkeätä ja hyvää. »Katjusha, tuomioistuin». Niin, täytyy
heretä valehtelemasta, täytyy sanoa koko totuus. Ja aivan kuin
ihmeellisenä yhteensattumuksena tuli juuri tänä aamuna tuo kauvan
odotettu kirje Maria Vasiljevnalta, aateliston johtajan vaimolta; sama
kirje jota hän nyt niin tarvitsi. Vaimo antoi siinä hänelle täyden
vapauden ja toivotti onnea aijottuun avioliittoon.
--Avioliittoon!--ajatteli Nehljudof ivallisesti.--Kuinka kaukana
olenkaan nyt siitä!
Ja hän muisti eilisen aikomuksensa tunnustaa kaikki tyyni vaimon
miehelle, tehdä tämän edessä katumuksensa ja sanoa olevansa valmis mihin
hyvitykseen tahansa. Mutta nyt aamulla ei tämän päätöksen
toimeenpaneminen näyttänyt hänestä niin helpolta kuin eilen. »Ja
oikeastaan, miksi tekisin ihmistä onnettomaksi, kun hän ei kerran tiedä.
Jos hän kysyy,--silloin kyllä sanon hänelle. Mutta miksi suotta menisin
ilmaisemaan hänelle? Ei, se ei ole tarpeen.»
Yhtä vaikealta nyt aamulla näytti koko totuuden tunnustaminen Missille.
Taaskin tuntui sopimattomalta itse tuo puheeksi ottaminen,--se olisi
ollut loukkaavaa. Välttämätöntä oli, kuten niin monessa muussakin
elämänsuhteessa, että olisi jäänyt jotain arvattavaksikin. Sen hän
kuitenkin päätti tänä aamuna: hän lakkaa käymästä heidän luonansa, ja
sanoo totuuden, jos häneltä kysytään.
Suhteissa Katjushaan ei sitävastoin saisi jäädä mitään puhtaaksi
puhumatta.
»Lähden vankilaan, puhun hänen kanssaan, pyydän häneltä anteeksi. Ja jos
on tarpeen, niin, jos on tarpeen, menen naimisiin hänen
kanssaan»,--ajatteli Nehljudof.
Tämä ajatus, että siveellisen hyvityksen tähden olisi kaikki alttiiksi
pantava, jopa mentävä naimisiinkin, liikutti häntä nyt aamulla
erikoisesti.
Pitkään aikaan ei hän ollut alkanut päiväänsä sellaisella tarmon
tunteella. Huoneeseen tulleelle Agrafena Petrovnalle hän itseänsäkin
hämmästyttävällä päättäväisyydellä heti ilmoitti ei enää tarvitsevansa
tätä huoneustoa eikä Agrafenan palvelusta. Äänettömällä suostumuksella
oli ollut ikäänkuin päätetty asia, että Nehljudof kustantaa tätä suurta
ja kallista kortteeria mennäkseen siinä naimisiin. Ja sentähden oli
kortteerista luopumisella ratkaiseva merkitys. Agrafena Petrovna
katsahtikin häneen kummastuneena.
--Kiitän teitä suuresti, Agrafena Petrovna, kaikesta huolenpidostanne,
mutta nyt en enää tarvitse näin suurta huoneustoa enkä kaikkia
palvelijoita. Jos kuitenkin tahdotte auttaa minua, niin tehkää hyvin ja
pitäkää huolta huonekaluista, korjatkaa ne jonnekin aluksi, niinkuin
tehtiin äidin eläessä. Kun Natasha tulee, hän kyllä ottaa ne huostaansa.
(Natasha oli Nehljudofin sisar.)
Agrafena Petrovna pudisteli päätänsä.
--Kuinka niin, »ottaa huostaansa»? Vielähän niitä tulette
tarvitsemaan,--sanoi hän.
--Ei, ei tarvita, Agrafena Petrovna, ihan varmaan ei tarvita,--sanoi
Nehljudof vastaten siihen mitä toisen päänpudistus oli tarkoittanut.
--Olkaa hyvä, sanokaa Kornejillekin, että minä annan hänelle kahden
kuukauden palkan eteenpäin, mutta etten häntä enää tarvitse.
--Väärin teette, Dmitrij Ivanovitsh. No, vaikka nyt ulkomaille
lähtisittekin, onhan huoneusto kuitenkin tarpeen.
--Te ajattelette toista, Agrafena Petrovna. Minä en lähde ulkomaille; ja
jos lähden, niin ihan toiseen paikkaan.
Hän tuli äkkiä tulipunaseksi. »Niin, täytyy sanoa hänelle,--ajatteli
hän,--ei auta salata, Täytyy sanoa kaikki kaikille.»
--Minulle on tapahtunut hyvin kummallinen ja tärkeä seikka eilen.
Muistattehan Katjushaa, joka oli täti Marian luona?
--Kuinka en muistaisi, minähän häntä opetin ompelemaankin.
--No niin, illalla tämä sama Katjusha oli oikeuden edessä, ja minä olin
valamiehenä.
--Voi herranen aika kuinka kauheata!--sanoi Agrafena Petrovna.--Mistä
häntä syytettiin?
--Taposta,--ja kaiken sen olen minä tehnyt.
--Kuinka olisitte te voineet sen tehdä? Te puhutte hyvin
kummallisesti,--sanoi Agrafena Petrovna ja hänen vanhoissa silmissään
leimahti kipinä.
Agrafena tunsi Katjushan historian.
--Niin, minä olen syynä kaikkeen. Ja tämä asia on muuttanut minun kaikki
aikeeni.
--Mutta mikä ihmeen muutos tästä voisi teille tulla?--sanoi Agrafena
Petrovna pidättäen naurahdusta.
--Se muutos, että jos minä olen syynä siihen, että Katjusha on joutunut
tälle tielle, niin minunhan täytyykin tehdä mitä voin auttaakseni häntä.
--Se on teidän asianne,--mutta erityisesti teidän syytänne ei tässä ole.
Kyllähän mokomata sattuu jokaiselle, ja jos vaan menettelee järkevästi,
niin se kaikki siliää pois ja unohtuu, ja elävätpähän ihmiset,--sanoi
Agrafena Petrovna ankarasti,--eikä teidän ole mitään syytä panna asiaa
omaan laskuunne. Olinhan minä kuullut ennenkin, että Katjusha oli
joutunut harhatielle, kukapas siihen voisi olla syynä?
--Minä olen syyllinen. Ja sentähden tahdonkin parantaa asian.
--No, onpa sitä nyt vaikeanlainen parantaa.
--Se on minun asiani. Mutta jos te ajattelette omaa kohtaloanne, niin
se, mitä mamma oli tahtonut...
--Minä en ajattele omaa kohtaloani. Vainaja on niin runsaasti jakanut
hyväntahtoisuuttansa minulle, etten voi toivoa mitään enempää. Minua
kutsuu luoksensa Lizanka, (se oli hänen naimisissa olevan
veljentyttärensä nimi), tämän luokse lähdenkin, kun joudun
tarpeettomaksi. Mutta sanon vieläkin, että turhanpäiten otatte asiaa
sydämmellenne, semmoista tapahtuu jokaiselle.
--No, minulla on oma ajatukseni. Ja kuitenkin pyydän teitä, auttakaa
minua huoneiden luovuttamisessa ja tavaroiden korjaamisessa. Älkääkä
olko minulle suutuksissa. Minä olen teille hyvin, hyvin kiitollinen
kaikesta.
Merkillistä oli, että siitä saakka kuin Nehljudof tuli huonoksi ja
vastenmieliseksi omissa silmissään, siitä saakka muut eivät olleet
hänelle enää vastenmielisiä; päinvastoin, sekä Agrafena Petrovnaa että
Kornejia kohtaan hän tunsi hellyyttä ja kunnioitusta. Hänen olisi tehnyt
mieli katua Kornejinkin edessä, mutta Kornej näytti niin
järkähtämättömän kunnioittavalta, ettei Nehljudof uskaltanut.
Matkalla oikeuteen, ajaessaan samoja katuja myöten, samalla ajurilla,
Nehljudof ihmetteli itsekin mihin määrään toinen ihminen hän nyt tunsi
olevansa.
Avioliitto Missin kanssa, joka oli vielä eilen näyttänyt niin
läheiseltä, tuntui hänestä nyt aivan mahdottomalta. Eilen hän oli
käsittänyt tilansa niin, että Missi epäilemättä tulee pitämään onnena
saada hänet, nyt sitävastoin hän tunsi itsensä arvottomaksi ei
ainoastaan avioliittoon vaan edes olemaan minään läheisenäkään Missille.
»Jospa hän vaan tietäisi mikä olen, ei suinkaan ottaisi minua
vastaankaan. Ja minä kun häntä vielä moitin keikailemisesta tuon herran
edessä. Ja vaikka Missi nyt suostuisikin minuun, voisinko minä olla
onnellinen tai edes rauhallinenkaan, tietäessäni että tuo toinen on
täällä linnassa ja jonakin päivänä viedään vartioittuna Siperiaan. Tuo
minun kukistamani nainen viedään pakkotöihin, ja minä muka alkaisin
täällä vastaanottaa onnentoivotuksia ja tehdä visiittejä nuoren vaimoni
keralla. Taikka aateliston johtajan kanssa, jota olen yhdessä hänen
vaimonsa kanssa pettänyt, alkaisin laskea ääniä, jotka kannattavat tai
vastustavat koulujohtokunnan tekemiä ehdotuksia j.n.e., ja sitten
panisin toimeen salaisia tapaamisia hänen vaimonsa kanssa, (kuinka
inhoittavaa!), taikka rupeisin jatkamaan taulua, joka ei nähtävästi
koskaan tule valmiiksi, sillä eihän minun pidäkään antautua noihin
joutavuuksiin, enkä sitä paitsi voisi nyt mitään semmoista
tehdä»,--puhui hän itsekseen, lakkaamatta iloiten siitä sisällisestä
muutoksesta, mitä hän koki.
»Nyt olisi ennen kaikkia,--ajatteli hän,--tavattava asianajaja ja
saatava tietää miten hän on päättänyt, ja sitten ... sitten tavattava
hänet vankilassa, tuon eilisen vangin, ja sanottava hänelle kaikki».
Ja vaan kuvaillessaankin, kuinka hän tapaisi Katjushan, kuinka sanoisi
hänelle kaikki, kuinka katuisi rikostaan hänen edessänsä, kuinka tekisi
kaikki minkä voi, menisi naimisiin hänen kanssaan ja sovittaisi siten
rikoksensa--, valtasi hänet omituinen, ylevä riemu ja kyyneleet nousivat
hänen silmiinsä.