Maslova kaivoi rahat esille, niinikään korvapuustin sisästä, ja antoi
Korabljovalle kupongin. Korabljova otti kupongin, katsahti siihen ja,
vaikkei osannutkaan lukea, uskoi mitä kaikkitietävä Horoshafka sanoi,
että paperi oli arvoltaan 2 ruplaa 50 kopekkaa, ja kiipesi venttiilin
lokerosta ottamaan sinne piilotettua viinapulloa. Tämän
nähtyänsä menivät kaikki ne naiset, jotka eivät olleet heidän
lavitsanaapureitansa, paikoilleen. Maslova sillä välin puisti tomun
huivistansa ja mekostaan, nousi lavitsalle istumaan ja alkoi syödä
korvapuustia.
--Minä koetin pitää sinulle teetä, mutta se on sittenkin
jäähtynyt,--sanoi Fedosja noutaen hyllyltä jalkariepuun käärityn
läkkisen teekannun ja ruukun.
Juoma oli ihan kylmää ja maistui enemmän läkiltä kuin teeltä, mutta
Maslova täytti ruukun ja alkoi särpiä korvapuustin palojen väliin.
--Siinä on sinullekin,--huusi hän lohkaisten palan korvapuustista ja
antaen sen pojalle, joka katseli hänen suuhunsa.
Korabljova tuli nyt esiin viinapullon ja ruukun kanssa. Maslova tarjosi
Korabljovalle ja Horoshafkalle. Nämät kolme vankia muodostivat kopin
ylimystön, koska heillä oli rahoja ja he tasasivat kaikki keskenänsä.
Jonkun hetken kuluttua Maslova elpyi ja alkoi sukkelasti kertoa
oikeudesta, matkien syyttäjää ja kaikkea sitä, mikä häntä oli siellä
erittäin kummastuttanut. Kummastuttanut oli häntä erittäinkin se huomio,
että miehet kaikkialla missä hän vaan liikkui, juoksivat hänen
perässänsä. Oikeudessa kaikki olivat häntä katsoneet,--kertoi hän,--ja
kävivät tahallaan yhtämittaa vankien huoneessa.
--Saattomies itsekin sanoi: »sinua ne vaan käyvät katsomassa.« On
tulevinaan muka jotain tärkeätä paperia hakemaan, missä,--missä, ja minä
näen ihan selvästi, ettei hän hae mitään paperia, vaan ahmii silmillänsä
minua,--puhui Maslova hymyillen ja ikäänkuin kummissaan heilutellen
päätänsä.--On ne nekin taiteilijoita.
--No se nyt on aina niin,--tarttui puheeseen kopin vanhin, ja heti pääsi
hänen laulava äänensä vauhtiin.--Niin ne ovat kuin kärpäset sokerin
kimpussa. Jos missä muualla niitä ei olisi, kyllä vaan siinä on. Sen
paremmasta eivät tiedä...
--Mutta kylläpä osaavat täälläkin,--keskeytti häntä Maslova.--Pulaan
jouduin täälläkin. Kohta kun oli päästy perille, saapui vankiroikka
asemahuoneelta. Ja nämätkös kerääntyivät ympärilleni, etten ollut päästä
heistä. Onneksi tuli päällysmiehen apulainen ja ajoi heidät pois. Yksi
kävi niin kimppuuni, että tuskin osasin irtautua.
--Minkä näköinen?--kysyi Horoshafka.
--Mustahko, viiksien kanssa.
--Kyllä se sitten oli hän.
--Kuka hän?
--Ka, Stsheglof. Se joka äsken meni ohitse.
--Mikä ihmeen Stsheglof?
--Kylläpä, kun ei Stsheglofia tunne! Stsheglof on kaksi kertaa karannut
Siperiasta. Nyt saivat kiinni, mutta kyllä hän pian taas lähtee. Häntä
pelkäävät esimiehetkin,--puhui Horoshafka, joka välitteli kirjelappusia
vangeille ja sentähden tiesi kaikki, mitä vankilassa tapahtui.--Lähtee
kun lähteekin.
--No, jos lähteekin, eipä se meitä mukaansa ota,--sanoi
Korabljova.--Mutta sano sinä paremmin,--kääntyi hän Maslovan
puoleen:--mitä sinulle atvokaatti puhui valituksesta, sehän se nyt on
tehtävä?
Maslova ei sanonut tietävänsä mistään.
Samassa punatukkainen nainen, upottaen molemmat teerenpilkkuiset kätensä
pörröiseen, tuuheaan, punaseen tukkaansa, ja kynsien päätänsä tuli
viinaa juovien ylimyksien luo.
--Minä selitän sinulle, Katariina, kaikki niinkuin on,--alkoi
hän.--Ensiksikin täytyy sinun kirjoittaa: olen tyytymätön tuomioon, ja
sitten pitää antaa ilmoitus syyttäjälle.
--Piruako sinä täältä tahdot?--tiuskasi hänelle vihaisella bassolla
Korabljova:--vai vainusitko viinaa,--älä siinä turhia juttele. Kyllä
tässä ilman sinuakin tiedetään mitä on tehtävä.
--Ei puhuta sinulle, mitäs rähiset?
--Vai haluttaisi viinaa? Ja siksi hieroutuisit joukkoon?
--No annetaan vaan hänellekin,--sanoi Maslova, joka aina kaikille jakoi
kaikki, mitä hänellä oli.
--Kyllä annan kohta niin että..
--Koetas, koetas,--sanoi punatukkainen työntäytyen Korabljovan
päälle.--Luuletkos minun pelkäävän?
--Senkin kuritusvanki!
--Semmoiseltapa sen kuulenkin.
--Senkin riivattu ketale!
--Minäkö ketale?
--Siperialainen, murhaaja!--huusi punatukkainen.
--Alappa väistyä,--sanoi Korabljova synkästi.
Mutta punatukkainen työntäytyi yhä lähemmäksi ja Korabljova tyrkkäsi
häntä avonaiseen lihavaan rintaan. Punatukkainen ei muuta odottanutkaan,
ja äkkiarvaamattoman nopealla liikkeellä kävi toisella kädellään kiinni
Korabljovan tukkaan ja toisella aikoi lyödä häntä kasvoihin, mutta
Korabljova sai hänen kädestään kiinni. Maslova ja Horoshafka tarttuivat
punatukkaisen käsiin tahtoen irroittaa häntä, mutta hänen kätensä ei
heltinyt hiuksista. Hetkeksi hän päästi kätensä, mutta ainoastaan
saadaksensa hiukset nyrkkinsä ympäri. Korabljova, pää väännyksissä,
hakkasi toisella kädellään punatukkaista ruumiiseen, ja koetti käydä
hampailla kiinni tämän käteen. Naiset kerääntyivät tappelevien
ympärille, erottelivat heitä ja kiljuivat. Keuhkotautinenkin tuli yskien
katsomaan mitä tapahtui. Lapset likistyivät toisiinsa ja itkivät. Melun
kuultuansa tulivat sisälle sekä nais- että miesvartija. Tappelijat
erotettiin, ja molemmat: Korabljova päästäen auki harmaata lettiänsä ja
kooten siitä irtilähteneitä tupsuja, ja punatukkainen pidellen keltaisen
rintansa ylitse kokonaan repeytynyttä paitaansa,--huusivat yhtaikaa,
selittäen tapausta ja syyttäen toisiansa.
--Tiedänhän minä, että se on taas se viina; kun huomenna kerron
tirehtöörille, kyllä saatte kuulla! Tunnenhan selvästi nenässäni,--puhui
naisvartija.--Katsokaa että korjaatte kaikki, muuten käy ohrasesti,
tässä ei ole aikaa asiatanne selvitellä. Paikoillenne ja vait!
Mutta vaikenemisesta ei pitkään aikaan tullut mitään. Kauvan naiset
vielä haukkuivat, kertoivat toisillensa, kuinka riita oli alkanut ja
kuka oli syyllinen. Vihdoin sekä mies- että naisvartija läksivät pois,
ja naiset alkoivat tyyntyä ja laittautua makuulle. Vanha eukko alkoi
rukoilla jumalankuvan edessä.
--Löysivätpähän toisensa molemmat siperialaiset,--rupesi punatukkainen
äkkiä käheällä äänellänsä lavitsain toisesta päästä taas puhumaan, ja
hän höysti jokaista sanaansa mitä kummallisimmilla haukkumasanoilla.
--Katso etees, ettei täältä vieläkin tulisi,--vastasi heti Korabljova
liittäen samallaisia sanoja puheeseensa. Ja molemmat hiljenivät.
--Jolleivät vaan estäisi, kyllä minä sinut mukiloitsisin, senkin
vietävä...--alkoi jälleen punatukkainen, eikä taaskaan viipynyt kauvan
yhtäläinen vastaus Korabljovalta.
Sitten oltiin vähä kauvemman aikaa vaiti, ja jo taas tuli
haukkumasanoja. Väliajat kuitenkin yhä pitenivät ja vihdoin kaikki
kokonaan hiljeni.
Kaikki makasivat, muutamat alkoivat kuorsata, ainoastaan vanha eukko,
jolla oli tapana kauvan rukoilla, yhä vieläkin teki kumarruksia
jumalankuvan edessä, mutta lukkarin tytär, naisvartijan mentyä, heti
nousi ja alkoi jälleen kävellä edes takasin kopissa.
Maslovaa ei nukuttanut. Hän vaan ajatteli olevansa nyt siperialainen, ja
olihan häntä jo kaksi kertaa siksi sanottukin,--ensin Botshkova ja
sitten punatukkainen,--eikä hän mitenkään voinut tottua tuohon nimeen.
Korabljova, joka oli maannut häneen selin kääntyi lavitsalla.
--Kylläpä en olisi uskonut,--sanoi Maslova hiljaan.--Mitä kaikkea muut
tekevätkin ja kuitenkin pääsevät vapaiksi, mutta minun täytyy kärsiä
ilman syytä.
--Älä sure, tyttö. On niitä ihmisiä Siperiassakin. Etkä sinä sielläkään
hukkaan joudu,--lohdutteli häntä Korabljova.
--Enpä tietenkään, mutta kuitenkin se vaivaa. Semmoisenko kohtalon nyt
olisin ansainnut. Olenhan niin tottunut hyvään elämään!
--Jumalaa vastaan et mitään voi,--sanoi Korabljova huokaisten.--Häntä
vastaan et mitään voi.
--Tiedän, mummo kulta, mutta kuitenkin on vaikeata.
He vaikenivat.
--Kuuletko? Se on se vetelys!--sanoi Korabljova käskien kuuntelemaan
niitä kummallisia ääniä, jotka tulivat lavitsan toiselta puolelta.
Nämät äänet olivat punatukkaisen naisen hillittyjä itkun purkauksia.
Punatukkainen itki sitä, että häntä oli äsken haukuttu, eikä oltu
annettu viinaa, jota hänen olisi niin mieli tehnyt. Hän itki vielä
sitäkin, että hän yleensä koko elinaikanansa ei ollut muuta kokenut kuin
haukkumista, pilkkaa, loukkauksia ja lyöntejä. Hän koetti hakea
lohdutusta muistelemalla ensi rakkauttansa tehdastyömieheen,
Molodenkofiin, mutta muistettuaan tämän rakkauden hän myöskin muisti
mihin se oli loppunut. Se oli loppunut siihen, että Molodenkof
kurillaan, humalapäissään, hutkaisi häntä vihtrillillä kaikkein arimpaan
paikkaan ja sitten nauroi tovereinsa kanssa sukkeluudelleen, katsellen
kuinka hän väänteli itseänsä tuskissaan. Hän muisti tämän, ja hänen tuli
sääli itseänsä, ja luullen ettei kukaan enää kuulisi, hän rupesi
itkemään ja itki niinkuin lapset--voihkien ja nenäänsä puhisten ja
niellen suolaisia kyyneleitä.
--Käy sääliksi häntä,--sanoi Maslova.
--Tietysti käy, mutta mitäs tuppaa.